Ensimmäinen kohtaus.
Prosperon majan edusta.
(Prospero, Ferdinand ja Miranda tulevat.)
PROSPERO.
Jos kohtelin sua liian ankarasti,
Niin palkintos sen korvaa: sulle annoin
Omasta elostani kuidun, jopa
Eloni ehdon aivan. Vielä kerran
Minulta hänet ota. Kaikki vaivas
Ol' lempes koetusta vaan; sen kestit
Ihmeellisesti. Tässä, taivaan nähden
Tuon kalliin lahjan vahvistan. Oi, älä
Mua naura, Ferdinand, jos häntä kehun;
Hän, saat sen nähdä, kaikki kerskat voittaa,
Ne ontuvat vaan hänen jäljissänsä.
FERDINAND.
Sen uskon, vaikk' oraakelit sen kieltäis.
PROSPERO.
Siis jalost' ansaituksi palkinnoksi
Ja multa lahjaks ota tyttäreni.
Mut impivyön jos irroitat hält' ennen,
Kuin vanhaan kunnioitettuhun tapaan
On pyhät vihkimenot suoritettu,
Ei tähän liiton taimeen taivas vihmo
Siunaavaa kastettaan; vaan kylmä viha,
Kina ja karsas ylenkatse kylvää
Aviovuoteeseenne inhaa ruhkaa,
Ett' iljettää se teitä kumpaakin.
Siis varuill' olkaa, kunnes Hymen teille
Sytyttää soihtunsa.
FERDINAND.
Niin totta kuin ma
Eloa tyyntä, somaa lapsisarjaa
Ja ikilemmess' ikää pitkää toivon,
Ei kolkoin luola, yksinäisin paikka,
Ei pahan hengettären viehkein viete
Niin polta himoks kunniaani, että
Hääjuhlan hemmen menetän, sen haaveen,
Ett' ovat Phoibon ratsut rampautuneet
Tai Manan kahleiss' yö.
PROSPERO.
Hyv' on. Nyt istu
Ja häntä puhuttele; hän on sun. —
Ariel, uuras käskylääni, Ariel!
(Ariel tulee.)
ARIEL.
Täss' olen; mik' on valtiaani tahto?
PROSPERO.
Alempain veljiesi kanssa hyvin
Teit viime työs. Nyt seikkaan samanlaiseen
Taas teitä tarvitsen ma. Koko liuta
Tuo tänne joutuun; heidät haltuus annan;
Mut laita, ett' on liikkeissään he liukkaat.
Tuon nuoren parikunnan silmät minun
Lumota taikataidollani täytyy.
Sen lupasin, he sitä odottavat.
ARIEL.
Hetikö nyt?
PROSPERO.
Niin, tuokiossa aivan!
ARIEL.
Ennenkuin huokaisetkaan vaan
Ja "hoi!" ja "tänne!" huudatkaan,
Täss' ovat kaikki varpaillaan,
Ja tekemässä temppujaan. —
Rakastathan mua? Tosiaan?
PROSPERO.
Sydämmestäni, oiva Ariel.
Mut poistu, kunnes kutsun.
ARIEL.
Ymmärrän.
(Poistui.)
PROSPERO.
Sanassas pysy; liiaks älä valtaa
Himolles anna! Kallihinkin vala
On veren hehkussa kuin oljen korsi.
Enemmän hillitse siis vertas, muuten
Hyvästi, vala!
FERDINAND.
Uskokaa: tää kylmä,
Valkoinen impi-lumi povellani
Vereni kuuman jäähdyttääpi.
PROSPERO.
Hyvä! —
Nyt joudu, Ariel! Ennen henki lisää
Kuin yksi vaille. Sievästi nyt toimeen! —
Suu kiinni, silmät auki! Vaiti! Hiljaa!
(Vienoa soittoa.)
(Iris tulee.)
IRIS.
Ceres, sa anti-emo, mieluhikkaat
Ruis-, ohra-, vehnä-, riista-peltos rikkaat,
Ketosi laajoin lammaslaumoillensa,
Ja niittys kaislakatto-majoinensa,
Purosi, joille Vappu kylvää sorjat
Liljat ja orvokit, joist' immet korjat
Saa kainot seppeleensä, lehtos, jossa
Hylätty rakastaja pimennossa
Huokailee huoltaan, viinitarhas somat
Ja rannikkosi jylhät, ruohottomat,
Miss' istut vilvoitellen: kaiken tään
Sua ilmain kuningatar jättämään
Mun, viestins', ukonkaaren, kautta anoo;
Nurmelle kisaan tullos, niin hän sanoo;
Jo riikinkukot ovat lennossaan,
Upea Ceres, tule joutuisaan!
(Ceres tulee.)
CERES.
Oi, terve, kirjokaari välkkyväinen,
Sa Junon uskollinen käskyläinen,
Mi kultasiivin pisaroitset mettä
Ja kukilleni vihmot virvoketta
Ja sinikaares yli vainioiden
Levittelet ja vuorten korkeoiden;
Maan ylvään korja vyöhyt, sanoppas,
Miks tänne mua kutsuu haltijas?
IRIS.
Menestyst' ikilemmen liittoon luomaan
Ja myötäjäisiks auliit lahjat tuomaan
Parille tälle.
CERES.
Sano, ilman jänne,
Tuleeko Venus poikinensa tänne?
Näet, heidän juonillaan tuo synkkä Dis
Mun tyttäreni sai; ja, tiedä, siis
Ma tahdon äidin seurast' olla vapaa
Ja pikku sokon myös.
IRIS.
Heit' ette tapaa.
Juur äsken kyyhkyvaljakossaan näin
Ma lemmen jumalan, hän Paphoon päin
Halk' ilmain kiiti poikasensa kanssa.
Nuo nuoret hekumalla tenhovansa
He luulivat ja vietelleensä heitä,
Siveyslupauksen vannoneita,
Valansa rikkomaan; mut turhaa vainen:
Palata sai tuo Marsin hauras nainen,
Ja poika hurja taittoi vasamansa
Ja vannoi vast' ei enää ampuvansa;
Nyt tahtoo poikain lailla leikitellä
Ja varpusia yksin hyvitellä.
CERES.
Ylhäinen Juno tulee tai vahastaan;
Ma hänet tunnen uljaast' astunnastaan.
(Juno tulee.)
JUNO.
Kuin voipi siskoni? Nää nuoret tässä
Nyt siunatkaamme, että elämässä
Heill' onni ois ja ilo lapsistaan.
(Laulu.)
JUNO.
Rikkautta, rakkautta,
Onnea ja suopeutta,
Pitkää ikää, kunniaa
Juno teille toivottaa.
CERES.
Viljamaat ja runsaat sadot,
Aitat ahdetut ja ladot,
Viinitarhat täyteläät,
Nuokkuvaiset tähkäpäät,
Syksyn mennen kevätt' uutta,
Ijän kaiken ihanuutta,
Yltäkyllin tavaraa
Ceres teille toivottaa.
FERDINAND.
Oi, näky majesteetillinen! Mikä
Lumoova sopusointu! Rohkenenko
Hengiksi noita luulla?
PROSPERO.
Hengiks aivan,
Jotk' ilmi taitoni on loihtinut
Mun mielijohteitani täyttämään.
FERDINAND.
Oi, ijäti ma täällä elää soisin!
Isä ja puoliso noin ihmetöiset
Tään saaren luovat ilotarhaks.
(Juno ja Ceres kuiskuttelevat ja lähettävät Iriksen toimille.)
PROSPERO.
Hiljaa!
Juno ja Ceres kuiskuttelevat;
Lopussa viel' ei kaikki. Hiljaa! Vaiti!
Lumous muuten haihtuu.
IRIS.
Te vedenneidot virran viereiset,
Te ruokorinnat, sulosilmäiset,
Lainetten läikky jättäkää ja tulkaa
Kedolle tänne; Junon käsky kuulkaa!
Impyiset kainot, rientäkää, nyt täällä
On uskollisen lemmen juhla päällä.
(Vedenneitoja tulee.)
Päivettynehet elomiehet tänne
Iloitsemahan tulkaa kynteiltänne!
Työt syrjään! Elkää ujostelko, elkää!
Pääss' olkihattu vaan, ja pyöritelkää
Näit' immikoita tanssiss' iloisessa.
(Somasti puettuja elomiehiä tulee, jotka yhtyvät tyttöjen
kanssa viehättävään tanssiin. Sen lopulla Prospero äkkiä
hypähtää ylös ja puhuu, jolloin ne kaikki kummallisella,
sekavalla ja kumealla kuminalla katoavat.)
PROSPERO (syrjään).
Olinpa unhottaa nuo konnan juonet,
Joill' apurineen Caliban, tuo hylky,
Mun henkeäni väijyy. Toimeenpanon
Lähestyy hetki. —
(Hengille.)
Hyvin. — Pois! — Jo riittää.
FERDINAND.
On kummaa tää. Tulisen kiihkon vallass'
On isäsi.
MIRANDA.
En ole tähän päivään
Noin vihan valtaamana nähnyt häntä.
PROSPERO.
Niin huumatulta, poikani, sa näytät,
Kuin säikäyksiss' oisit. Älä pelkää;
Huvimme lopuss' on nyt. Näyttelijät
Olivat kaikki henkiä, sen kuulit,
Nyt ovat ne vaan ilmaa, ohutt' ilmaa.
Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva,
Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit,
Ylevät templit, tämä maankin pallo
Eloineen kaikkinensa kerran raukee
Ja jäljettömiin katoo niinkuin tääkin
Oleeton harhahurmos. Sama kude
On meissä kuin mik' unelmissa on,
Ja unta vaan on lyhyt elämämme. —
Min' olen ärtynyt; mut kärsiväinen
Mua kohtaan ole; ukon päätä huimaa;
Mun heikkouttan' älä säikähdä.
Lepäämään mene majaani, jos tahdot.
Ma hetken aikaa täällä käyskelen
Ja koitan mieltän' tyyntää.
FERDINAND ja MIRANDA.
Rauha teille!
(Poistuvat.)
PROSPERO.
Kuin aatos joudu! — Kiitos! — Tule, Ariel!
(Ariel tulee.)
ARIEL.
Kun viittaat, olen valmis. Mik' on tahtos?
PROSPERO.
Torjuttavat on Calibanin juonet.
ARIEL.
Niin, herrani, siit' aioin huomauttaa
Cerestä näytellessäni, mut varoin
Pahastuvasi.
PROSPERO.
Vielä kerran sano,
Mihinkä jätit konnat?
ARIEL.
Kuten kerroin,
Punakat aivan viinist' olivat he
Ja uljaat, niin ett' ilmaa pieksivät,
Kun tuulla tohti heitä vasten naamaa,
Ja maata löivät, suudella kun tohti
Se heidän jalkojaan; mut juoni mieless'
Ain' oli heillä. Nyt löin rummutinta;
Kuin villivarsat, korvat katollansa,
He tuijottivat, nokka ilmassa,
Kuin olis soitantoa haistaneet.
Lumosin heiltä korvat, niin ett' aivan
Kuin hiehot mylvintääni seurasivat
Kautt' orjantappurain ja ohdakkeiden,
Jotk' ihan repi sääret. Vihdoin heidät
Majasi taakse limakuljuun jätin
Rypemään kaulaa myöten, jotta lieju
Pahemmin löyhkää heistä nyt kuin jalat.
PROSPERO.
Oivasti, lintuseni! Pidä vielä
Tuo näkymätön muotos; mene, nouda
Mun majastani tänne koristeeni
Syötiksi noille varkaille.
ARIEL.
Kyll' oiti.
(Menee.)
PROSPERO.
Piru on hän, ilmi piru; hänen luontoons'
Ei kuri pysty; hänest' ihmistä
Ma koitin, mutta kaikki turhaa, turhaa!
Ja niinkuin ruumis hältä rumentuupi,
Niin mielikin se ikää myöten paatuu.
Mut kiusaanpa ja ulvotanpa heitä. —
(Ariel palajaa, tuoden mukanaan loistavia vaatteita y.m.)
Tuo tänne köydelle ne riippumaan!
(Prospero ja Ariel jäävät näkymättöminä näyttämölle.
Caliban, Stephano ja Trinculo tulevat esiin läpimärkinä.)
CALIBAN.
St! Hiljaa, ettei astumaamme kuule
Tuo sokko myyrä! Pesän lähell' ollaan.
STEPHANO.
Hirviö, tuo keijosi, jota sanoit hyväksi keijoksi, ei ole meitä
pidellyt narria paremmin.
TRINCULO.
Hirviö, minä haisen ihan hevosen virtsalle, ja se minun nenääni
suuresti vaivaa.
STEPHANO.
Ja minun myös. Kuuletko, hirviö? Jos alkaisin suuttua sinuun,
näetkös —
TRINCULO.
Niin olisit sinä mennyttä hirviötä.
CALIBAN.
Suo, ruhtinaani, suosiosi mulle;
Rauhoitu; palkka, minkä sulle hankin,
Sun vauriosi korvaa. Hiljaa vaan!
Kaikk' äänetöntä on kuin keskiyöllä.
TRINCULO. Niin, mutta kun pullomme hukkasit tuonne liejuun, —
STEPHANO. Se ei ole ainoastaan synti ja häpeä, sinä hirviö, vaan ijankaikkinen vahinko.
TRINCULO. Se on vieläkin pahempaa kuin tämä kastuminen. Ja sekö se on sinun hyvä keijosi, hirviö?
STEPHANO. Pulloni minä noudan, vaikka menisin sinne korviani myöten.
CALIBAN.
Rauhoitu, kuninkaani. Katsos, tässä
On majan ovi; hiljaa vaan, ja sisään,
Ja kelpo iskus lyö, niin iki-omaks
Tään saaren saat, ja minä, Caliban,
Sinulle tulen jalkain nuolijaksi.
STEPHANO. Tuohon käteen! Minussa alkaa syntyä verisiä ajatuksia.
TRINCULO. Oi, kuningas Stephano! Oi, herra! Oi, arvokas Stephano! Katsos, mikä vaatteus tässä on sinua varten!
CALIBAN. Pois kätes, hölmö! Se on pelkkää roskaa.
TRINCULO. Ho, hoo, hirviö! Kylläpä me tiedämme, mikä on romukalua.
STEPHANO. Trinculo, ota alas tuo levätti; kautta tämän nyrkin, minä tahdon sen levätin!
TRINCULO. Sinun armosi saapi sen.
CALIBAN.
Tuon hölmön syököön vesitauti! Mitä?
Romua moista ihailette? Pois se,
Ja tehkää ensin murha! Jos hän herää,
Nipistää nahkamme hän päästä jalkaan
Ja tekee meistä vatkulia.
STEPHANO. Rauhoitu, hirviö! — Neiti Nuoranen, eikö tuo ole minun nuttuni, joka tuossa kupeellanne kuppelehtii? Oi, kuinka oletkin kuppaan mennyt, ja nyt sinä, nuttuseni, varmaankin menetät karvasi ja sinusta tulee kalju nuttu.
TRINCULO. Jatka, jatka! Me varastamme nuoran ja mittapuun jälkeen, teidän ylhäisyytenne luvalla.
STEPHANO. Kiitoksia kompasanasta! Tuossa sulle nuttu siitä hyvästä. Äly ei jää palkattomaksi, niin kauan kuin minä olen kuningas tässä maassa. "Varastaa nuoran ja mittapuun jälkeen!" verraton kokkalause! Tuossa sulle vielä toinenkin nuttu.
TRINCULO. Hirviö sinä, voitele näppisi ja vedä maahan loputkin.
CALIBAN.
En huoli niistä. Aika meiltä kuluu;
Pian hanhiks muutumme tai iljettäviks,
Matala-otsaisiksi apinoiksi.
STEPHANO. Hirviö, näppisi tänne! Auta minua, että saan nämä tuonne viinitynnyrini tykö; muuten ajan sinut kuningaskunnastani. Kas niin, kanna tuota!
TRINCULO. Ja tuota.
STEPHANO. Niin, ja tuota.
(Metsästysmelua kuuluu. Henkiä tulee koirien hahmossa heitä
ajamaan. Prospero ja Ariel usuttavat niitä.)
PROSPERO. Hei, Jalo, hei!
ARIEL. Ota kiinni, Musti!
PROSPERO.
Tuossa, Vahti, tuossa! Käy kiinni! Käy kiinni!
(Caliban, Stephano ja Trinculo ajetaan käpälämäkeen.)
Nyt käske peikkojeni raajat noilta
Rujota säryll' aivan, joka jänne
Jumovan jäykäks pingoittaa ja ruumis
Nipistää kirjavammaks tiikeriä
Tai villikissaa.
ARIEL.
Kuules ulvontaa!
PROSPERO.
Hätyytä hyvin heitä! Tällä hetkell'
On vallassani kaikki vihamiehet.
Lopussa koht' on vaivani, ja sinä
Saat vapaast' ilmaa hengittää. Mut seuraa
Ja palvele mua vielä hetkinen.
(Poistuvat.)