Ensimmäinen kohtaus.
Prosperon majan edusta.
(Prospero loitsijanpuvussa ja Ariel tulevat.)
PROSPERO.
Jo tuumani on täyttymäisillään:
Ei petä loitsu, henget tottelevat,
Pää pystyss' aika kulkee taakkoinensa.
Mik' on nyt hetki?
ARIEL.
Kuudes hetki, jolloin
Sanoitte työnne päättyvän.
PROSPERO.
Niin sanoin,
Kun myrskyn nostin. Sano, henki, kuinka
On kuninkaan ja seurueensa laita?
ARIEL.
Lumotut ovat kaikki siihen tapaan
Kuin käskitte ja niin kuin itse näitte:
Vankeina kaikki lehmustossa, joka
Majaanne suojaa; eivät liikahtaakaan
Voi teidän päästämättä. Kuningas
Ja hänen veljensä, ja teidän, kaikki
Mielt' ovat vailla; toiset heidän tähden
Peloissaan, tuskissaan; mut erittäinkin
Tuo teidän "hyvä vanhus Gonzalo";
Niin tippuu ukon partaan kyyneleitä
Kuin talvell' olkiräystähästä vettä.
Tehonnut niin on heihin taika, että
Jos näkisitte heidät nyt, niin varmaan
Mielenne heltyis.
PROSPERO.
Niinkö luulet, henki?
ARIEL.
Mun heltyisi, jos ihminen ma oisin.
PROSPERO.
Mun heltyy myös. Sin' olet pelkkää ilmaa
Ja sentään heidän tuskiansa säälit;
Min' olen heidän sukuaan ja tunnen
Ja kärsin heidän lailla; mulla siiskö
Ei yhtä hellä sydän ois kuin sulla?
Vaikk' ovat syvästi mua loukanneetkin,
Niin jalouden puolta toki pidän
Vihaani vastaan. Kauniimpaa kuin kosto
On hyvä työ. Jos katuvat, niin raukee
Hankkeeni ainoo tarkoitus ja jäljill'
Ei otsan rypistystä. Mene, Ariel,
Vapauta heidät! Loitsuni nyt päästän,
Palautan heihin järjen taas, niin että
Tulevat tuntoihinsa.
ARIEL.
Noudan heidät.
(Menee.)
PROSPERO.
Te metsäin, vuorten, vetten keijukaiset,
Te, jotka hiekall' utujäljin takaa
Ajatte pakenevaa Neptunoa
Ja, kun hän palaa, itse pakenette;
Te menninkäiset, jotka kuutamalla
Hypitte ruohoon noita pyörylöitä,
Joit' eivät lampaat syö; te, jotka huviks
Yön aikaan luotte sieniä, ja joita
Hohtaa iltakellon juhlasoitto;
Te, joiden kautta — vaikka heikkojenkin —
Pimitin sydänpäivän auringon,
Kapinaan tuulet nostin, vihan raivoon
Vihannan meren sain ja sinitaivaan,
Isäisen julman käteen tulen hankin,
Ja omalla Zeun vaajall' itse särjin
Zeun uljaan tammen, vankat kalliotkin
Järkyttelin, ja setripuut ja hongat
Pois nytkin juurineen; mun käskystäni
Herättäin kuolleens' aukenivat haudat
Ja ruumiit ylös nousivat; ja tämän
Sai aikaan mahtini. Mut loitsut julmat
Nyt vannon pois, ja kun vaan taivaallista
Saan soitantoa aikaan, jonka hurma
Nuo saattaa järkiin, sauvani ma taitan,
Sen maahan hautaan monta syltä syvään,
Ja kirjanikin mereen upotan
Syvemmälle kuin laskinluoti pohjaa.
(Juhlallista soitantoa. Ariel palajaa; hänen jäljissään Alonzo,
mielipuolena raivoten, Gonzalon seuraamana; samaten Sebastian ja
Antonio, Adrianin ja Franciscon seuraamina; he kaikki astuvat
Prosperon tekemään tenhopiiriin ja jäävät lumottuina siihen
seisomaan. Prospero huomaa sen ja puhuu:)
Sävele juhlallinen, hourun mielen
Parahin lohtu, parantakoon aivos,
Jok' aivan tehotonna päässäs kiehuu!
Tuoss' seiskaa! Olette nyt tenhotut. —
Ylevä Gonzalo, sa kunnon mies,
Mun silmän' sopuisin sun silmäis kanssa
Veljellisiä kyyneleitä tiukkuu. —
Nopeesti laukee tenho; niinkuin aamu
Yön yllättää ja pimeyden poistaa,
Niin virkoo taju heissäkin ja alkaa
Tuot' usmaa sankkaa hajoittaa, mi kirkkaan
Pimitti järjen. — Hyvä Gonzalo,
Mun pelastajani ja uskollinen
Isäntäs palvelija, töin ja sanoin
Tekosi hyvät palkitsen. — Alonzo,
Julm' olit mulle ja mun lapselleni;
Sua työssä veljes auttoi; — tuo, Sebastian,
Nyt sinun mieltäs kalvaa; — veli, sinä,
Lihaani, vertani, pois luonnon kielsit
Ja omantunnon, himotessas valtaa,
Ja tuon Sebastianin kanssa — jolla
Kovimmat siit' on sielun tuskat — väijyit
Kuninkaas henkeä; työs anteeks annan,
Vaikk' onkin luonnoton se. — Äly heissä
Jo alkaa paisua, ja kohta huuhtoo
Lähentelevä tulva järjen rannat,
Jotk' ovat tuossa likaiset ja mustat.
Mua heist' ei näe, ei huomaa yksikään. —
Tuo, Ariel, miekkani ja päähineeni.
(Ariel poistuu.)
Pukua muutan nyt ja esiynnyn
Milanon herttuana niinkuin muinoin. —
Hei, joudu, henki, kohta olet vapaa.
(Ariel palajaa, laulaen, ja auttaa Prosperoa pukeumisessa.)
ARIEL.
Mettä kukist' imaisen ma,
Kielon kuvuss' asustan,
Kuullen ääntä huuhkajan,
Siivill' yökön liitelen ma
Kesän jäljiss' ihanan;
Hei lystiä, lystiä on elostaa,
Kun kukkien keskellä liehua saa.
PROSPERO.
Mun ikävä sua tulee, armas Ariel,
Mut vapaaks sinä pääset. — Niin, kas niin. —
Asussa tuossa näkymättömässä
Kuninkaan laivaan käy nyt; kannen alla
Sa tapaat merimiehet nukkumasta;
Kun herää kapteeni ja laivamies,
Tuo heti heidät tänne; joudu, joudu!
ARIEL.
Ma lennoss' ilmaa juon ja palaan ennen
Kuin kahdesti on suones tykkinyt.
(Ariel menee.)
GONZALO.
Tääll' on vaan tuskaa, hirmua ja taikaa;
Pois tästä kauhun maasta taivaan vallat
Meit' ohjatkoot!
PROSPERO.
Kuningas, tässä näet
Prosperon, solvatun Milanon herttuan.
Vakuudeks, että ilmi elävänä
Hän haastaa sulle, syliini sun suljen
Ja sun ja kumppanisi tervetuileiks
Sydämmestäni lausun.
ALONZO.
Hänkö olet,
Vai etkö hän, vai pettäväkö ilve,
Lumottu niinkuin minä, sit' en tiedä;
Mut suones tykkinä on lihaa, verta;
Kun näin sun, haihtui heti sieluntuska,
Jok' oirett' oli hulluuden, ma pelkään.
Jos todellist' on tää, niin outo siitä
Tarina syntyy. Kuninkuutes sulle
Ma luovutan, ja pyydän: anteeks anna
Mun rikokseni. — Mutta kuinka eloss'
On Prospero ja täällä?
PROSPERO.
Ensin sua
Syleilen, jalo vanhus; kunniallas
Ei rajaa, määrää ole.
GONZALO.
Onko niin
Vai eikö, sit' en mene vannomaan.
PROSPERO.
Teit' yhä kietoo saaren tenhopiiri
Ja estää uskomasta päivänselvää. —
Mun ystäväni, kaikki tervetulleet!
(Syrjään Sebastianille ja Antoniolle.)
Te, somat herrat, jos mua haluttaisi,
Niin kuninkaanne vihaan joutuisitte,
Kuin konsaan petturit; mut kielitellä
En tahdo.
SEBASTIAN (syrjään).
Perkele nyt haastaa.
PROSPERO.
Eikä.
Mies kehno, jota veljesteleminen
Likaisi kieleni, suon anteeks sulle
Rumimmat työs, ja kaikkikin, ja vaadin
Vaan kuninkuuteni, jok' oiti mulle
Sun jättää täytyy.
ALONZO.
Prospero jos olet,
Niin kerro, miten pelastuit ja kuinka
Tapasit meidät täällä, jossa hukkui
Kolmatta tiimaa sitten meiltä haaksi,
Ja jossa minä kadotin — kuink' onkaan
Se muisto mulle karvas! — Ferdinandin,
Mun poikan' armaan.
PROSPERO.
Teitä surkuttelen.
ALONZO.
Vahinko korvaamaton; kärsimyskin
Apunsa kieltää.
PROSPERO.
Luultavampi, että
Sit' ette avuks ole pyytänytkään.
Sen hellän, armorikkaan voiman kautta
Vahingon yhtäläisen minä kestin
Ja rauhoituin.
ALONZO.
Vahingon yhtäläisen?
PROSPERO.
Niin, yhtä vereksen ja yhtä suuren.
Suruni lievikkeeksi mulla keinot
On heikommat kuin teillä lohtunanne.
Kadotin tyttäreni.
ALONZO.
Tyttärenne?
Oi, jos nyt Neapeliss' eläisivät
Kuninkaana ja kuningattarena!
Haluisin silloin haudan saada tuossa
Mudassa, jossa poikani nyt viruu!
Mut milloin kadotitte tyttärenne?
PROSPERO.
Myrskyssä äsken. Herrat nuo, ma huomaan,
Tät' yhdyntää niin kummeksivat, että
Älynsä hukkaavat ja epäilevät
Näkönsä varmuutta ja puheensakin
Omaksi hengeksensä. Mut jos kuinkin
Tajuilta lienette, tok' uskokaatte,
Ett' olen minä sama Prospero,
Jok' ajettiin maanpakoon Milanosta
Ja ihmeen kautta tähän saareen jouduin,
Jok' otti teidät turviinsa ja jonka
Min' olen herra. Enempää ei siitä:
Se monipäiväinen on muistotieto,
Ei mikään suurus-juttu; sopimaton
Ens' yhdyntäämme lisäks. Tervetullut!
Tää maja täss' on hovini; ja pieni
On mulla seurue, ja alamaista
Ei yhtäkään; sisähän katsokaa!
Kun valtakunnan mulle luovutitte,
Samalla mitalla ma teille kostan
Ja ihmeen ilmi luon, jok' yhtä rakas
On teille, kuin on valtakunta mulle.
(Majan ovi aukenee; Ferdinand ja Miranda nähdään
siellä sakkia pelaamassa.)
MIRANDA.
Pelaatte väärin, prinssi.
FERDINAND.
Armas impi,
En koko maailmasta.
MIRANDA.
Riittäisipä
Jo kyllä kymmenenkin valtakuntaa,
Ja suoraa peliä se sentään oisi.
ALONZO.
Jos saaren harhanäköjä on tääkin,
Kadotan toistamiseen rakkaan pojan.
SEBASTIAN.
Ihmetten ihmettä!
FERDINAND.
Vaikk' uhkaa meri,
Se tok' on laupias: sit' ilman syytä
Ma sadattelin.
(Polvistuu Alonzon eteen.)
ALONZO.
Syleilköön sua runsaat
Iloisen isän siunaukset! Nouse
Ja tänne-tulos kerro!
MIRANDA.
Ihme, kumma!
Kuink' ihania olennoita täällä
Nyt näenkään! Kuink' ihminen on kaunis!
Suloinen, uusi maailma, joss' ompi
Tuollaista kansaa!
PROSPERO.
Tää on uutta sulle.
ALONZO.
Mik' impi tuo, jon kanssa pelasit?
Olette tuskin kolmen tunnin tutut
Hänkö se jumalatar, joka meidät
Erotti ensin ja nyt yhdisti?
FERDINAND.
Hän kuolevainen on; mut kuolematon
Kaitselmus määrännyt on hänet mulle.
Valitsin hänet, kun en isää voinut
Kysyä neuvoksi enk' enää luullut
Mull' isää olevankaan. Tytär on hän
Tään kuulun herttuan, jost' usein kuulin
Puhuttavan, mut jonka näin nyt vasta.
Hält' olen saanut toisen elämän,
Ja toiseks isäksen' on hänet tehnyt
Tää impi.
ALONZO.
Minä siis tään immen isä.
Mut voi kuink' outoa, kun lapseltani
Mun täytyy anteeks pyytää!
PROSPERO.
Pois se aatos!
Ei menneet mielipahat muistojamme
Saa raskauttaa.
GONZALO.
Sydämmeni itki;
Puhunut muuten olisin jo ennen.
Jumalat, tähän pariin katsahtakaa,
Ja vuodattakaa heihin siunauksenne!
Te, te sen uran viitoititte, joka
Toi meidät tänne.
ALONZO.
Aamen sanon!
GONZALO.
Sikskö
Milano syöstiin Milanosta, että
Sukunsa Neapelin kruunun saisi?
Ilosta harvinaisest' iloitkaatte,
Ja ikimuistoks uurtakaa se kultaan!
Samalla tiellä Claribella miehen
Sai Tunisissa, Ferdinand sai vaimon,
Miss' itse hukass' oli; valtakuntans'
Sai saarell' autiolla Prospero;
Me kaikki saimme järkemme, miss' oltiin
Jo järjilt' aivan.
ALONZO.
Mulle kätenne!
Se sydän, jok' ei teille hyvää toivo,
Suruhun syöpyköön ja tuskaan!
GONZALO.
Amen!
(Ariel palajaa, ja häntä seuraavat huumautuneina
kapteeni ja laivamies.)
Kah! Nähkääs! Lisää meikäläisiä!
Sanoinhan, ettei tuo mies veteen huku,
Jos maall' on hirsipuuta. — Herja sinä,
Pois laivalt' armon noiduit; noidu nytkin!
Sull' eikö maalla suuta? Mitä uutta?
LAIVAMIES.
Ensinkin, että kuninkaamme turvass'
On seuroineen; sen jälkeen, että laiva,
Mi hylkyn' oli kolme tiimaa sitten,
Eheä, tiivis nyt on, kunnoss' aivan
Kuin matkaan lähteissämme.
ARIEL (syrjään Prosperolle).
Sen tein minä,
Täält' ollessani poissa.
PROSPERO.
Kiltti henki!
ALONZO.
Tää kaikk' ei ole luonnollista: ihme
Ihmettä ajaa. — Kuinka tänne saitte?
LAIVAMIES.
Jos tietäisin, ett' olen valveill' aivan,
Kokisin selvää tehdä. Kalmamaisess'
Unessa olimme ja — kuink', en tiedä —
Kaikk' yhteen sullottuina laivan ruumaan.
Vast'ikään kaikenlainen outo melu,
Ulina, huuto, parku, kahleenkalske
Ja moninaiset julman julmat äänet
Herätti meidät; oiti vapauteen;
Ja katso, ehjänä ja kiillossansa
Komean, uljaan laivamme nyt näimme;
Ja kapteeni se laivaa tarkastellen
Sen hyöri kannella. Mut äkin meidät,
Kuin uness' aivan, sieltä temmattiin;
Nyt tässä ällistellään.
ARIEL (syrjään Prosperolle).
Teinkö hyvin?
PROSPERO.
Teit hyvin, virkku henki. Vapaaks pääset.
ALONZO.
Tään ihmeellisempähän kierrospesään
Ei ihminen lie jalkaans' astunut.
Tää kaikk' ei ole enää luonnollista.
Täss' oraakelin selvityst' on tarvis.
PROSPERO.
Kuningas hyvä, älkää mietiskelkö
Näit' outoj' asioita; jahka sopii,
Ja toivon piankin, nää seikat teille
Selitän kohta kohdalt', että kaikki
Todelta näyttää. Siksi olkaa tyyni;
Hyväksi luulkaa kaikki —
(Syrjään Arielille.)
Henki, tänne!
Caliban kumppaneineen vapauta;
Kirvoita loitsu. —
(Ariel menee.)
Kuinka voitte, herra?
Paria velikultaa vielä vailla
On seuranne; ne unhotitte aivan.
(Ariel palajaa, ajaen edellään Calibania, Stephanoa
ja Trinculoa, joilla on varastamansa vaatteet yllä.)
STEPHANO. Pitäköön jokainen murhetta kaikista muista, ja huolikoon vähät itsestään, sillä kaikki on pelkkää onnenkauppaa. Kuraasia, sinä nolo-hirviö, kuraasia!
TRINCULO. Jos nämä vakoojat minun päässäni totta puhuvat, niin saammepa vielä nähdä hyvinkin kaunista.
CALIBAN.
Oi, Setebos; mit' uljait' olennoita!
Kuin herrani on kaunis! Pelkään, että
Hän mua kurittaa.
SEBASTIAN.
Ha, ha! Antonio,
Mit' elukoita nuo on? Saako niitä
Rahalla ostaa?
ARIEL.
Luultavasti! Onhan
Niist' yksi ilmi-kala, ja siis kaupan.
PROSPERO.
Katselkaa noiden vaatteusta, herrat,
Ja sanokaa, heiss' onko rehtimiestä.
Tuon luodenlennon äiti oli noita,
Niin voimakas, ett' itse kuun hän suisti,
Ja luoteet, vuokset määräs, halliten
Kuun nimessä, sen vallast' ollen vapaa.
Mun ryöstivät nuo kolme; noiden kanssa
Tuo sekasikiö, tuo puoliperkel',
On henkeäni vastaan liiton tehnyt.
Kaks noista omaksenne tuntenette;
Tuo pimeyden sikiö on mun.
CALIBAN.
Nyt nipistellään minut kuoliaaksi.
ALONZO.
Stephanoko, mun juoppo viinurini?
SEBASTIAN.
Ja päihtyneenä! Mist' on viinaa saanut?
ALONZO.
Ja Trinculonkin jalat vintturoivat.
Mist' ovat löynneetkään tuon ihmenesteen,
Jok' on noin heidät kullannut? Mist' olet
Noin liemeen tullut?
TRINCULO. Olenhan minä, sitten kun viimeksi tavattiin, semmoisessa liemessä ollut, että pelkäänpä ettei se ikänä luistani lähde. Kyllä nyt saan olla likakärpäsiltä rauhassa.
SEBASTIAN. No, Stephano, kuinka on laita?
STEPHANO. Älkää koskeko minuun! Minä en ole Stephano, vaan värviäistä kokonaan.
PROSPERO. Sinä pyrit tämän saaren kuninkaaksi, konna.
STEPHANO. Vaivainen kuningas minusta olisi tullut.
ALONZO (osoittaen Calibania).
Noin kummaa otusta en ole nähnyt.
PROSPERO.
Hän yhtä törkeä on tavoiltansa
Kuin muodoltaan. — Majaani mene, konna!
Vie myötä seurasi! Se puhtaaks siisti,
Jos anteeksiantamusta multa toivot.
CALIBAN.
Käskynne täytän; tästälähin tahdon
Anoa armoa ja viisastua.
Mua senkin hölmöä, kun jumalaksi
Tuon juopon luulin ja tuot' aasinpäätä
Kun kumartelin.
PROSPERO.
Matkaan!
ALONZO.
Pois! Ja viekää
Tuo romu sinne, mistä saitte sen.
SEBASTIAN.
Tai oikeammin: mistä varastitte.
(Caliban, Stephano ja Trinculo poistuvat.)
PROSPERO.
Kuningas, pyydän teitä seuroinenne
Majaani halpaan, siellä lepäämään
Tään yhden yön; siit' osan aion viettää
Puheilla moisill', että aika teiltä
Piankin kuluu; elämäni tarun,
Sen vaiheet kaikki tänne tultuani
Ma teille kerron. Huomenelta teitä
Laivaanne seuraan; siitä Neapeliin,
Joss' aion näiden rakastettujemme
Hääjuhlan vieton nähdä; sieltä sitten
Palajan Milanooni, jossa hauta
On joka kolmas ajatukseni.
ALONZO.
Haluan elämänne tarun kuulla;
Se korvaan eriskummaisena soinee.
PROSPERO.
Kaikk' ilmi tuon; ja tyyntä matkaa teille,
Myötäistä tuulta lupaan, täydet purjeet,
Ett' uljaan laivastonne saavutatte. —
(Syrjään.)
Ariel, kyyhkyni, se sun jää työkses.
Sitt' alkutilaas palaa; ole vapaa!
Hyvästi jää! — Ma pyydän, käykää majaan!
(Menevät.)
Epiloogi.
Prosperon lausuma.
Mahtini nyt mennyt on;
Taas min' olen voimaton.
Teidän riippuu lemmestänne,
Täytyykö mun jäädä tänne.
Nyt kun sain ma maani jällen,
Anteeks annoin pettäjällen',
Älkää te mun suoko tähän
Saareen jäädä nääntymähän,
Vaan irrotelkaa kahlettain
Käsin hellin taputtain.
Jos en hyvää suosi-tuulta
Purjeisiini saa, niin multa
Kaikk' on ollut joutavaa.
Mahtian' en enää saa,
Henkiäkään mull' ei laisin,
Joilla teidät lumoaisin.
Epätoivoon joudun aivan,
Jos ei rukous mulle taivaan
Voita armoa ja tästä
Mua päästä pälkähästä.
Siis, jos teill' on armon toivo vakaa,
Hellyyttä nyt mulle osottakaa!