Ensimmäinen kohtaus
Toinen seutu samalla saarella.
(Alonzo, Sebastian, Antonio, Gonzalo, Adrian,
Francisco ja muita tulee.)
GONZALO.
Iloitkaa, herra! Teillä niinkuin meillä
On syytä riemuun. Katoamme kalliimp'
On pelastus. Yleist' on turmiomme:
Matruusin vaimoll' on ja laivurilla
Ja kauppamiehelläkin joka päivä
Samainen aihe suruun. Ihmett' oli
Tää pelastus; sen harva tuhannesta
Sanoa vois. Siis surun vastapainoks
Älyllä lohtu pankaa.
ALONZO.
Vait, ma pyydän!
SEBASTIAN. Hänelle lohtu on kuin kylmä liemi.
ANTONIO. Hänt' ei niin hevin ripittäjä päästä.
SEBASTIAN. Kas, nyt hän paraikaa vetää komppakelloansa; heti kohta se lyö.
GONZALO. Herra, —
SEBASTIAN. Yks, — lukekaa!
GONZALO.
Jos joka huolta hemmotellaan näin,
Niin saapi hemmottaja —
SEBASTIAN.
Huollutusta.
GONZALO. Niin, todellakin, hän siitä huoltuu. Puhutte todemmin kuin aioitte.
SEBASTIAN. Ja te ymmärsitte sen viisaammin kuin luulinkaan.
GONZALO. Siis, armollinen herra —
ANTONIO. Hyi, mikä kielen keittäjä!
ALONZO. Ma pyydän, heretkää!
GONZALO. Hyvä, minä vaikenen; mutta kuitenkin —
SEBASTIAN. Hän ei voi suistaa kieltään.
ANTONIO. Pannaanpa vetoa, kumpi ensin alkaa kiekua, hänkö vai Adrian.
SEBASTIAN. Vanha kukko.
ANTONIO. Kukonpoika.
SEBASTIAN. Hyvä! Mitä pannaan vedoksi?
ANTONIO. Naurun hahatus.
SEBASTIAN. Olkoon menneeksi.
ADRIAN. Vaikka tämä saari on aution näköinen —
SEBASTIAN. Ha, ha, ha!
ANTONIO. Kas niin, nyt on veto maksettu.
ADRIAN. Asumaton ja miltei luoksepääsemätön —
SEBASTIAN. Niin —
ADRIAN. Niin —
ANTONIO. Paikalle osattu!
ADRIAN. Niin lienee ilma täällä hieno ja viehkeä.
ANTONIO. Ilma oli hieno luuska.
SEBASTIAN. Niin, ja viehkeä, kuten hän oppineesti huomauttaa.
ADRIAN. Ilma täällä henkää meihin niin vienon vienosti.
SEBASTIAN. Niinkuin sillä olis keuhkot ja nekin mädät.
ANTONIO. Tai niinkuin se olisi suo-lemuilla hajustettu.
GONZALO. Täällä on kaikkia, mitä elämiseen tarvitaan.
ANTONIO. Oikein, paitse elämäntarpeita.
SEBASTIAN. Niitä täällä on vähän tai ei ollenkaan.
GONZALO. Kuinka ruohokin on mehevän ja tuoreen näköistä! Kuinka vihantaa!
ANTONIO. Maa on todellakin ruosteenkarvainen.
SEBASTIAN. Ja vivahtaa pikkuruisen viheriään.
ANTONIO. Paljoa hän ei erehdy.
SEBASTIAN. Ei; hän vaan kokonaan erehtyy totuudesta.
GONZALO. Mutta kummallisinta on kaikesta, ja toden totta melkein uskomatonta —
SEBASTIAN. Niinkuin monet muut kummallisuudet, joita valalla vakuutetaan.
GONZALO. Että vaatteemme, vaikka vedestä ihan likomärät, kuitenkin ovat säilyttäneet uutuutensa ja kiiltonsa; ne näyttävät pikemmin painurilta tulleilta kuin suolaveden kastelemilta.
ANTONIO. Jos vaan yksikin hänen lakkareistaan voisi puhtia, eiköhän se sanoisi häntä valehtelijaksi?
SEBASTIAN. Varmaankin, jos ei edessä, niin takana, niinkuin lakkarit tekevät.
GONZALO. Minusta vaatteemme ovat nyt yhtä uudet, kuin milloin ne olivat yllämme ensi kertaa Afrikassa kuninkaan kauniin tyttären Claribellan ja Tunisin kuninkaan häissä.
SEBASTIAN. Ne olivat somat häät, ja meillä on hyvä onni paluumatkalla.
ADRIAN. Tunisille ei ole onni koskaan suonut semmoista valiota kuningattareksi.
GONZALO. Ei sitten Dido-lesken aikojen.
ANTONIO. Lesken? No, hiisi olkoon! Mistä sen lesken saitte? Didoko leski?
SEBASTIAN. Mitäpä, jos Aeneaskin leskimies? Hyväinen aika, kuinka tuon otatte pahaksenne!
ADRIAN. Dido-lesken, niinkö? Tuo minua vähän arveluttaa; hän oli Carthagosta, eikä Tunisista.
GONZALO. Tunis, tietäkää, oli muinoin Carthago.
ADRIAN. Vai Carthago?
GONZALO. Niin, Carthago, uskokaa pois.
ANTONIO. Hänen sanansa voivat enemmän kuin tuo ihmeellinen harppu.
SEBASTIAN. Hän on rakentanut muurit, vieläpä huoneetkin.
ANTONIO. Mitä mahdotonta hän tästälähin saanee aikaan?
SEBASTIAN. Varmaankin vie hän taskussaan kotiin tämän saaren ja antaa sen pojalleen omenana.
ANTONIO. Ja kylvää siemenet mereen, saadakseen useampia saaria.
GGONZALO. Todellakin?
ANTONIO. Onneksi olkoon!
GONZALO. Herrani, me puhumme siitä, että vaatteemme nyt näyttävät yhtä uusilta kuin Tunisissa tyttärenne häissä, joka nyt on kuningatar.
ANTONIO. Ja ihanin kuningatar, mikä milloinkaan sinne on viety.
SEBASTIAN. Paitse, suokaa anteeksi, Dido-leskeä.
ANTONIO. Oo, Dido-leskeä! Niin, Dido-leskeä!
GONZALO. Eikö ole, herra, takkini yhtä uusi kuin milloin se ensi päivää oli ylläni? Tarkoitan: tavallaan.
ANTONIO. Tuo "tavallaan" on hyvin tavoiteltua.
GONZALO. Milloin se oli ylläni tyttärenne häissä?
ALONZO.
Korviini ihan tungette nuo sanat,
Joit' en ma kuulla tahdo. Jos en koskaan
Tytärtän' olis sinne naittanut!
Pois sieltä palatessa poikani
Ma kadotin; ja tytärkin on poissa,
Niin Italiast' etähällä, ett'en
Näe häntä koskaan. Oh! Sa Milanon
Ja Neapelin vallanperillinen,
Mik' onkaan meri tursas sinut niellyt?
FRANCISCO.
Hän kenties elää. Näin kuink' aallot alleen
Hän paiskasi ja niiden harjall' ajoi.
Hän vettä polki, tieltään tyrskyt työnsi
Ja karjaspäitä vastaan rinnoin puski.
Pääns' uljaan kuohuist' ylentäin, hän sousi
Tukevin käsin, reima-ottein rantaan,
Jok' yli aallon syömän perustansa
Ikäänkuin kättä avuks kurkoitti.
Varmaankin hengissä hän maalle pääsi.
ALONZO.
Ei, hän on mennyt!
SEBASTIAN.
Itseänne kiittää
Te saatte tästä kadosta, kun ette
Europpaan suonut tyttärenne jäädä,
Vaan myitte hänet afrikkalaiselle;
Maanpaoss' on hän siellä silmistänne,
Joill' aihett' on nyt kaihon kyyneliin.
ALONZO.
Ma pyydän, vaiti!
SEBASTIAN.
Kaikin polvistuimme
Ja monin tavoin teitä rukoilimme;
Ja hän, tuo kaunis sielu, itse horjui
Velvollisuuden vaiheella ja inhon,
Kumpaanko puoleen vaa'an kallistaisi.
Poikanne, varon ma, on ijäks mennyt.
Enemmän leskiä tuon seikan tähden
Neapeliss' on nyt ja Milanossa
Kuin heille lohduks meillä miehiä.
Syy teidän on.
ALONZO.
Ja tappiokin suurin.
GONZALO.
Sebastian prinssi, lausumanne totuus
On lemmetön ja aikaan sopimaton.
Revitte auki haavat vaan, kun teidän
Ne pitäis kattaa.
SEBASTIAN.
Hyvin puhuttu.
ANTONIO.
Haavurin tapaan aivan.
GONZALO.
Meillä kaikill'
On kurja sää, kun teidän, herra, pilvess'
On otsanne.
SEBASTIAN.
Sää kurja?
ANTONIO.
Sangen kurja.
GONZALO.
Jos tätä saarta viljeleisin, herra —
ANTONIO.
Niin kylväisi hän tähän viholaista.
SEBASTIAN.
Tai katinjuustoa tai suolaheinää.
GONZALO.
Sen kuninkaana mitä tekisin ma?
SEBASTIAN.
Rupeisi raittiiks viinin puutteessa.
GONZALO.
Mun yhteiskunnassani kävis kaikki
Vastaista suuntaa. Kauppaa laisinkaan
En sallisi, en virkaa nimeksikään,
En oppinutta, enkä käskyläistä,
En rikasta, en köyhää. Välikirjat,
Perinnöt, rajat, pellon-, viininhoidon,
Kaikk' kieltäisin ma; viljat, viinit, öljyt,
Metallit, kaikki käytännöstä pois!
Ei ammattia; kaikki miehet jouten,
Ja naiset myös, mut siveät ja puhtaat;
Ei esivaltaa —
SEBASTIAN.
Ja kuningas hän sentään tahtois olla.
ANTONIO.
Hänen yhteiskuntansa loppupää ei muista alkua.
GONZALO.
Kaikille ilman hikeä ja vaivaa
Maa tarjois antiansa. Petos, vilppi
Ois kielletty, ja veitset, peitset, miekat,
Tykit ja moiset kalut; itsestänsä
Viattomalle kansalleni luonto
Ravinnon kylläisen ja runsaan antais.
SEBASTIAN.
Ei naimisia alamaisten kesken.
ANTONIO.
Ei lainkaan; kaikki irtaimina, luuskat ja konnat.
GONZALO.
Niin verraton mun hallintoni oisi,
Ett' itse kultakaudenkin se voittais.
SEBASTIAN.
Jumala majesteettia varjelkoon!
ANTONIO.
Gonzalo kauan eläköön!
GONZALO.
Mun ymmärrätte, herra —
ALONZO.
Ma pyydän, vaiti! Tyhjää vaan sa haastat.
GONZALO. Sen hyvin uskon, armollinen korkeus. Teinkin sen vaan noille herroille mieliksi, sillä heillä on niin herkästi ärtyvät keuhkot, että aina tapaavat nauraa tyhjää.
ANTONIO. Me nauroimme teitä.
GONZALO. Minuako, joka tässä hullutuksen lajissa olen vaan tyhjää teidän rinnallanne. Jatkakaa siis, naurakaa tyhjää.
ANTONIO. Sepä vasta letkaus!
SEBASTIAN. Joka ei sattunut.
GONZALO. Sankareita uljasmielisiä te olette; voisitte nostaa kuun radaltaan, jos se pysyisi viisi viikkoa muuttumatta paikallaan.
(Ariel tulee näkymättömänä, juhlallisen soiton soidessa)
SEBASTIAN. Sen me tekisimme; ja sitten sen soihdulla linnustamaan.
ANTONIO. Älkää suuttuko, hyvä herra!
GONZALO. En, siitä voitte olla varma. Minä en niin kevytmielisesti heitä järkeäni kaupaksi. Naurakaa nyt minut uneen, sillä minua kovin raukaisee.
ANTONIO. Nukkukaa siis ja kuulkaa meitä.
(Kaikki nukkuvat, paitse Alonzo, Sebastian ja Antonio.)
ALONZO.
Unessa kaikki? Oi, jos ummistuisi
Minunkin silmäni ja aatos myöskin!
Tuntuvat sitä kaipaavan.
SEBASTIAN.
Ma pyydän,
Tuot' unen tarjoust' älkää hyljätkö:
Se surun luona harvoin käy, mut silloin
Se lohdun tuo.
ANTONIO.
Me kahden valvomme
Ja nukkuissanne teitä vartioimme.
ALONZO.
Ma kiitän. — Kummallista väsymystä!
(Alonzo nukkuu. Ariel poistuu.)
SEBASTIAN.
Mik' ihmeellinen horto valtaa heidät?
ANTONIO.
Se vaikutust' on ilmanalan.
SEBASTIAN.
Miks' ei
Se meidän silmäluomiamme sulje?
Minua vähääkään ei nukuta.
ANTONIO.
Ei minuakaan; vilkas vaan on mieli.
He kaatuivat kuin sopimuksest' aivan
Ja vaipuivat kuin ukonnuolen lyömät.
Kuink' ois, Sebastian hyvä. — Kuinka ois? —
Ei mitään! — Mut on niinkuin kutsumukses
Näkisin kasvoissas. Sua kutsuu onni:
Mun vilkas haaveiluni näkee kruunun
Jo laskeuvan päähäs.
SEBASTIAN.
Valvotko sa?
ANTONIO.
Kuulethan puhuvani.
SEBASTIAN.
Kuulen; varmaan
Se unikielt' on; unissasi puhut.
No, mitä sanoitkaan sa? Kummaa unta,
Kun nukkua voi ihan avosilmin;
Puhua, seistä, kävellä, ja sentään
Sikeesti maata!
ANTONIO.
Ylevä Sebastian,
Sa sallit onnes maata, jopa kuolla;
Sa torkut valveillasi.
SEBASTIAN.
Selvään kuorsaat;
Mut kuorsauksessas on tarkoitusta.
ANTONIO.
Min? olen tavallista totisempi;
Niin täytyy sunkin olla, jos mua kuulet;
Ja jos sen teet, niin kolmin kerroin nouset.
SEBASTIAN.
No, tyyni vesi olen.
ANTONIO.
Minä nousun
Saan sinuss' aikaan.
SEBASTIAN.
Tee se, pakovesi
Hitaudelleni luontaist' ompi.
ANTONIO.
Oi!
Jos tietäisit, kuink' aiettani suosit,
Vaikk' ivaat sitä, kuinka paljastaissas
Vaan sitä kaunistelet! Pakovedess'
On vaara lähell', ettet pohjaan tartu
Hitaudesta tai pelkuudesta.
SEBASTIAN.
Jatka!
Jotakin ilmaisee tuo katsantosi
Ja poskes hehku; synnytys se varmaan
On kovin tuskainen.
ANTONIO.
Siis kuule! Vaikka
Tuo muistamaton herra, josta tuskin
Jää muistoa, kun hän on maahan pantu,
On kuninkaalle tässä juoruellut —
Hän juoruhenki on, ei muuta osaa
Kuin juoruilla, — ett' elää tämän poika,
On hänen hukkumisens' yhtä varma,
Kuin että tuo ei ui, ken tuossa nukkuu.
SEBASTIAN.
Ei toivoakaan; hän on hukkunut.
ANTONIO.
Tuo toivottomuus minkä suuren toivon
Se sulle tuopi! Toivottomuus täss' on
Niin vahva toivo muissa kohdin, että
Se kunniankin-himon silmät häikää,
Jott' omaa näköään tuo epäilee.
Siis myönnät Ferdinandin hukkuneen?
SEBASTIAN.
Sen myönnän.
ANTONIO.
Sano siis, ken Neapelin
On lähin perillinen?
SEBASTIAN.
Claribella.
ANTONIO.
Tunisin kuningatar, joka mailman
Perillä elää, jonne Neapelist'
Ei ehdi sana, jos sit' ei vie päivyt —
On ukko kuussa näet liian hidas —
Ennenkuin rintalapset parran saavat;
Hän, jonka luota tulless' aalto meidät
Kaikk' ahmi, jotkut sentään maalle syytäin
Näytelmää näyttämään, jonk' alkajaiset
On menneisyydessä, mut jonka jatko
On meidän tehtävämme.
SEBASTIAN.
Mitä tuo?
Sa mitä hoet? Veljenihän tytär
Tunisin kuningatar on ja samoin
Neapelinkin perijä; ja lyhyt
On näiden maiden väli.
ANTONIO.
Väli, josta
Joka vaaksa näyttää huutavan: "Kuin voisi
Takaisin Neapeliin Claribella
Mitata meitä? Tunisiin hän jääköön,
Sebastian valveill' olkoon!" — Mitä, jos
Tuo noiden uni olis kuolon unta;
Ei silloin heidän huonomp' ois kuin nyt.
On niitä, jotka Neapelin voivat
Niin hallita kuin tuokin, joka nukkuu,
Ja herroja, jotk' osaa lörpötellä
Niin laajalta ja ilman aikojaan
Kuin Gonzalokin. Moinen lörppänaakka
Minäkin voisin olla. Oo, jos sulla
Mun olis älyni, mink' ylennyksen
Tuo uni sulle tois! Mua ymmärrätkö?
SEBASTIAN.
Ma luulen sen.
ANTONIO.
Mink' annat tunnustuksen,
Ett' onnees suostut?
SEBASTIAN.
Muistan nyt: sa veljes
Kukistit, Prosperon.
ANTONIO.
Niin tein, ja katsos
Kuink' istuu hyvin pukuni, somemmin
Kuin koskaan ennen! Veljen käskyläiset
Tovereit' ennen olivat, nyt ovat
He miehiäni.
SEBASTIAN.
Entä omatunto?
ANTONIO.
Haa! Missä se on? Jos se olis känsä,
Pitäisin kottasia; mut en tunne
Ma povessani tuota jumalaa.
Sadatkin omattunnot, jotka minut
Milanost' estäis, kovettua saisi
Ja sulaa, siit' en piittais. Tuoss' on veljes;
Ei paremp' ois hän maata, missä makaa,
Jos oisi, miltä nyt hän näyttää, kuollut.
Tuot' oiva säilää kolme tuumaa voisi
Ijäksi hänet nukuttaa. Sa samoin
Tuon lörpän, herra Rikkiviisaan voisit
Asettaa ikilepoon saarnoinensa.
Nuo muut, jos mitä heille syötämme,
Sen särpävät he niin kuin kissa kerman.
Tekevät työnsä säntilleen, jos mihin
Ja milloin heitä käsket.
SEBASTIAN.
Ystäväni,
Tien mulle näytit: Neapelin otan
Kuin sinä Milanon. Nyt vedä miekkasi
Yks isku verostas sun vapauttaa,
Ja minä, kuninkaas, sua rakastan.
ANTONIO.
Yht' aikaa vetäkäämme: käteni
Kun minä nostan, sinä samoin tee,
Ja iske Gonzaloon.
SEBASTIAN.
Seis, sana ensin!
(Kuiskuttelevat keskenään.)
(Soittoa. Ariel palajaa näkymättömänä.)
ARIEL.
Mahdillaan mestarini vaaran keksi,
Joss' ystävänsä on, ja heille avuks
Lähetti mun, ett' aikeensa ei raukeis.
(Laulaa Gonzalon korvaan.)
Tässä kun te kuorsaatten,
Vilppi valpassilmäinen
Jo väijyää.
Henkeänne varjelkaa,
Varuill' olkaa, valvokaa!
Nyt herätkää!
ANTONIO.
Nyt toimeen joutuun!
GONZALO.
Hyvät enkelit,
Varjelkaa kuningasta!
(Kaikki heräävät.)
ALONZO.
Haa! Mitä? Nouskaa! Miksi miekat maalla?
Miks tuijotatte?
GONZALO.
Mikä hätänä?
SEBASTIAN.
Kun tässä vartioitsimme, vast'ikään
Kuulimme julmaa karjuntaa kuin härkäin
Tai jalopeurain pikemmin. Teit' eikö
Se herättänyt? Korvia se viilsi.
ALONZO.
En mitään kuullut.
ANTONIO.
Oo, se melu oli
Omansa säikyttämään hirviönkin
Ja maata järkähyttämään! Pahemmin
Ei kilju koko jalopeura-liuta.
ALONZO.
Kuulitteko te mitään, Gonzalo?
GONZALO.
Huminan kuulin, kautta kunniani,
Ja kummanlaisen; heräsin ja huusin
Ja puistin teitä. Kun loin silmän' auki,
Näin paljastetut miekat. Toden totta,
Melua kuulin. Paras varuill' olla
Tai jättää tämä paikka. Miekat esiin!
ALONZO.
Pois täältä, pois, ja poika parkaani
Taas etsikäämme.
GONZALO.
Suojelkohon taivas
Pedoilta häntä! Saarell' on hän varmaan.
ALONZO.
Pois!
(Poistuvat.)
ARIEL.
Herralleni kerron tekoni.
Kuningas, rauhass' etsi poikaasi!
(Poistuu.)