Toinen kohtaus.
Leonaton puisto.
(Benedikt ja Margareeta kohtaavat toisensa.)
BENEDIKT. Kuules, Margareeta kulta, tee minulle pikku palvelus ja auta minua Beatricen puheille.
MARGAREETA. Lupaatteko kirjoittaa sonetin kauneuteni ylistykseksi?
BENEDIKT. Kyllä, ja niin ylevää tyyliä, ettei kukaan mies eläissään siihen yllä; sillä, kaikessa totuudessa, sen sinä ansaitset.
MARGAREETA. Etteikö kukaan mies minuun yllä? Pitääkö minun sitte aina tähtiä tavoitella?
BENEDIKT. Sinun älysi on sukkela kuin susikoira; se puraisee.
MARGAREETA. Ja teidän tylsä kuin miekkailijan säilä; se pistää, mutta ei loukkaa.
BENEDIKT. Sulaa kohteliaisuutta, Margareeta; se ei tahdo loukata naista. Ole nyt hyvä ja kutsu Beatrice tänne. Heitän sulle aseeni.
MARGAREETA. Luodikon ja luodit myös.
BENEDIKT. Niin, mutta varo, luodikko on latingissa; vaarallinen ase naisille.
MARGAREETA. No niin; kutsun Beatricen luoksenne; hän on kepeä jalaltaan.
BENEDIKT. Silloin hän kyllä tulee.
(Margareeta menee.)
(Laulaa.)
Tuo jumal' Amor,
Se pikku peikko,
Hän tietää, tietää,
Kuink' olen minä heikko —
laulussa, tarkoitan; mutta mitä lempeen tulee, — Leander, se hyvä uimari, Troilus, se ensimmäinen lemmenhankkija, ja koko kirjallinen noita entisiä nais-uroita, joiden nimet nykyään niin sujuvasti luistavat jambimitan tasaisella reitillä, ne eivät koskaan olleet niin korviaan myöten lempeen takertuneet kuin minun vaivainen oma itseni. Mutta, hiisi olkoon, en tapaa oikeita loppusointuja; olen koettanut, mutta "tyttö"-sanalle en löydä muuta vastetta kuin "nytty", liian viaton riimi; "viha" ja "liha", on karkea riimi; "loukko" ja "houkko", typerä riimi — ja saakelin pahaenteisiä kaikki. En, minä en ole syntynyt minkään riimiplaneetan alla, enkä osaa kosia pyhäisillä valiofraaseilla.
(Beatrice tulee.)
Ihana Beatrice, tulitko todellakin, kun sinua kutsuin?
BEATRICE. Tulin, signor, ja menen, kun käskette.
BENEDIKT. Oi, jää siksi, kuin sanon: pois.
BEATRICE. "Pois" on jo sanottu; hyvästi vain! — Mutta ennenkuin menen, sanokaa, miksi tulin, se on, mitä on tapahtunut teidän ja Claudion välillä.
BENEDIKT. Pahoja sanoja vain; ja sen asian päälle tahdon sinua suudella.
BEATRICE. Pahat sanat ovat vain pahaa ilmaa, paha ilma vain pahaa henkeä, ja paha henki on inhottava, siis menen täältä suutelematta.
BENEDIKT. Sinä säikytit sanan pois oikeasta käsitteestään, niin valtava on älysi. Mutta sanon sinulle miten asia on: Claudio suostuu otteluvaatimukseen, ja joko minun täytyy pian saada hänestä kuulla, tai julistan hänet pelkuriksi. Mutta sano nyt minulle, mihin minun huonoista puolistani sinä ensin rakastuit?
BEATRICE. Kaikkiin yht'aikaa; sillä ne ovat yhteensä niin hyvin järjestetty vikojen vapaavaltio, etteivät salli yhdenkään hyvän ominaisuuden seota joukkoonsa. Mutta mikä minun hyvistä puolistani sai sinut ensin minun tähteni rakkautta kärsimään?
BENEDIKT. Rakkautta kärsimään! Hyvin sanottu! Minä todellakin kärsin rakkautta, sillä rakastan sinua vastoin tahtoani.
BEATRICE. Sydämmesi uhmalla tietenkin. Oi, sitä sydänparkaa! Jos sinä sitä uhmaat minun tähteni, niin minä tahdon sitä uhmata sinun tähtesi; sillä en voi koskaan sitä rakastaa, mitä ystäväni vihaa.
BENEDIKT. Me olemme, sinä ja minä, liian järkeviä sovussa kosiaksemme.
BEATRICE. Siltä ei näytä, tuosta tunnustuksestasi päättäen; ei yksikään järkevä mies kahdestakymmenestä kehu itseään.
BENEDIKT. Vanha, vanha sananparsi, Beatrice, joka kelpasi siihen aikaan, milloin niitä oli hyviä naapureita. Jos nykyiseen aikaan mies ei itse sepitä hautakirjoitustaan, ennenkuin kuolee, niin ei hänen muistonsa elä kauemmin kuin kellot soivat ja leski itkee.
BEATRICE. Ja kuinka kauan tuota luulet kestävän?
BENEDIKT. Sekin kysymys! — No niin: tunti soittoa, ja neljännes nyyhkytystä. Siis on järkevän viisainta — jos muuten herra Matonen, hänen omatuntonsa, ei tee estettä — itse toitottaa julki omat hyveensä, niinkuin minä nyt teen. Sen verran omaa kiitostani, ja sen kiitoksen olen hyvin ansainnut, niinkuin itse tahdon toteen näyttää. Ja sanohan nyt, kuinka voi serkkusi?
BEATRICE. Sangen huonosti.
BENEDIKT. Ja kuinka itse voit?
BEATRICE. Sangen huonosti minäkin.
BENEDIKT. Pelkää Jumalaa, rakasta minua ja tee parannus. Ja nyt sanon jäähyväiset, sillä joku tulee tuossa kiirehtien.
(Ursula tulee.)
URSULA. Tulkaa, neiti, joutuun setänne luo, siellä sisällä on hirmuinen hälinä. On havaittu, että Hero neitiä on väärin syytetty, prinssiä ja Claudiota kovasti petetty, ja Don Juan, tämän kaiken alkuunpanija, on mennyt matkaansa ja paennut. Tuletteko nyt heti?
BEATRICE. Tuletteko tekin, signor, noita uutisia kuulemaan?
BENEDIKT. Tahdon sydämmessäsi elää, syliisi kuolla ja silmiisi hautaantua; ja, paremmaksi vakuudeksi, tahdon käydä kanssasi setäsi luo.
(Menevät)