Toinen kohtaus.
Hovilinnan edustalla.
(Autolycus ja muudan ylimys tulevat.)
AUTOLYCUS. Sanokaa, hyvä herra, olitteko saapuvilla, kun siitä kerrottiin.
1 YLIMYS. Olin saapuvilla, kun mytty avattiin, ja kuulin paimenvanhuksen kertomuksen, miten hän oli sen löytänyt. Sitten, lyhytaikaisen hämmästyksen jälkeen, käski hän meidän kaikkien lähteä huoneesta. Ainoastaan sen olin kuulevinani hänen sanovan, että hän oli lapsen löytänyt.
AUTOLYCUS. Minua ilahuttaisi tietää asian päätös.
1 YLIMYS. Minä vain vaillinaisesti voin tehdä asiasta selkoa; mutta ne muutokset, joita huomasin kuninkaassa ja Camillossa, olivat todellisia ihmetyksen ilmeitä; niin he toisiinsa tuijottivat, että minusta olivat silmäluomensa revähtää; heidän äänettömyytensä puhui, kaikki heidän liikkeensä puhuivat; he näyttivät siltä, kuin olisivat kuulleet maailman hukkuneen tai maailman pelastuneen. Valtaava heissä näkyi hämmästys; vaan tarkinkaan katselija, joka ei tiennyt muuta kuin mitä näki, ei olisi voinut sanoa, oliko siihen syynä ilo vai murhe, mutta toista tai toista se oli ylenmäärin.
(Toinen ylimys tulee.)
Tässä tulee mies, joka kenties tietää enemmän. Mitä uutta, Rogero?
2 YLIMYS. Ei muuta kuin ilotulituksia. Ennustus on käynyt toteen; kuninkaan tytär on löytynyt; sellainen joukko ihmeitä on tunnin kuluessa tullut ilmi, että arkkiviisujen tekijäkin joutuisi niistä ymmälle. Tuossa tulee Paulina rouvan hovimestari; hän voi kertoa teille lisää. —
(Kolmas ylimys tulee.)
Mitä nyt kuuluu, herra? Tuo uutinen, jota todeksi vakuutetaan, on niin vanhan tarinan kaltainen, että täytyy suuresti epäillä sen todenperäisyyttä. Onko kuningas löytänyt perillisensä?
3 YLIMYS. On varmaan, jos milloinkaan totuus on asianhaarain kautta selväksi tullut. Sen, minkä kuulette, vannoisitte nähneenne, niin yhtäpitävät ovat todistukset. Kuningattaren, Hermionen, vaippa — hänen helmikorunsa lapsen kaulassa — Antigonuksen kirjeet, paikalta löydetyt ja hänen tutulla käsialallaan kirjoitetut, — tytön majesteettisuus ja äidinnäköisyys — hänen ylevä olentonsa, joka on enemmän syntyperän kuin kasvatuksen hedelmä, — ja monet muut seikat todistavat ylen varmaksi, että hän on kuninkaan tytär. Näittekö molempien kuningasten yhtymisen?
2 YLIMYS. En.
3 YLIMYS. Olette siis jäänyt osattomaksi näystä, joka pitää nähdä ja jota ei voi kertoa. Siinä olisitte nähnyt toisen ilon toista kaunistavan; niin ja siten, että suru näytti itkevän sitä, että täytyi jättää heidät hyvästi, sillä heidän ilonsa kahlasi kyyneleissä. Siinä silmin taivasteltiin, siinä käsin hosuttiin ja kasvoja väänneltiin, jotta heidät saattoi vain tuntea vaatteista eikä muodosta. Kuninkaamme, joka oli ilon-innoissaan löydettyään tyttärensä, huusi, ikäänkuin ilo yht'äkkiä olisi tappioksi muuttunut: "Ah, sun äitisi, sun äitisi!" Sitten hän pyytää Böhmiltä anteeksi, sitten halailee vävypoikaansa, sitten melkein kuoliaaksi kuristaa tyttärensä syleilyksillään; sitten kiittää paimen vanhusta, joka siinä seisoo niinkuin vanha, lahistunut kaivonvipu ennenmuistoisilta ajoilta. En ole ikänäni kuullut puhuttavan senkaltaisesta yhtymisestä; se hervaisee kertomuksen sitä seuraamasta ja tekee kaiken kuvailun mahdottomaksi.
2 YLIMYS. Mutta miten kävi Antigonuksen, joka lapsen täältä saattoi pois?
3 YLIMYS. Sekin tuntuu vanhalta tarinalta, jolla aina riittää kertomista, vaikka nukkuisikin usko ja kaikki korvat olisivat lummessa. Hänet karhu repi palasiksi; sen todistaa lampurin poika, jonka sanan taas oikeaksi vahvistaa ei ainoastaan hänen yksinkertaisuutensa, — joka näyttää olevan suuri, — vaan myöskin niistinliina ja sormukset, jotka Paulina tuntee Antigonuksen omiksi.
1 YLIMYS. Mihin sitten laiva joutui ja hänen seuralaisensa?
3 YLIMYS. Haaksirikkoon, samassa tuokiossa kuin heidän herransa kuoli, ja lampurin pojan silmäin edessä; niin että kaikki välikappaleet lapsen surmille panossa ihan silloin katosivat, kuin se löydettiin. Mutta oi, mikä jalo taistelu ilon ja surun välillä Paulinan mielessä! Toinen silmä maahan laskeuneena, että oli kadottanut puolisonsa, toinen taivaaseen kohouneena, että ennustus oli toteen käynyt. Hän nosti prinsessan maasta ja sulki hänet syliinsä niin lujasti, kuin olisi aikonut sydämmeensä hänet kiinnittää, jottei vain uudestaan häntä kadottaisi.
1 YLIMYS. Tämä suurenmoinen kohtaus ansaitsi kyllä kuningasten ja ruhtinasten katsomista, sillä sellaisethan sitä näyttelivät.
3 YLIMYS. Mutta liikuttavinta kaikesta, ja joka yritti saada minunkin silmäni onkeensa — veden se niistä sai, vaan ei kalaa — liikuttavinta oli nähdä, kerrottaessa kuningattaren kuolemasta ja tavasta, miten hän sortui — kuningas kauniisti sen tunnusti ja sitä valitteli — kuinka sen kuuleminen syvästi koski tyttäreen, kunnes, toisesta tuskan ilmauksesta toiseen, hän vihdoin, voikahtaen, itki, niin sanoakseni, verta, sillä totta on, että minun silmäni itkusta veristyivät. Kivenkovuisinkin sydän siinä muutti karvaa; toiset pyörtyivät, kaikki olivat syvästi murheelliset. Jos koko maailma olisi voinut sen nähdä, niin olisi voihkina ollut yltä yleinen.
1 YLIMYS. Ovatko he palanneet hoviin?
3 YLIMYS. Eivät. Kun prinsessa kuuli puhuttavan äitinsä vartalokuvasta, joka on Paulinan tallessa, — jota teosta on monta vuotta tehty ja jonka vasta äskettäin suuri italialainen maalari, Julio Romano, on valmiiksi saanut, mies, joka, jos hän itse olisi ikuinen ja voisi puhaltaa henkeä teoksiinsa, riistäisi luonnolta kaikki kannattajat, niin täydellisesti hän sitä jäljittelee; hän on Hermionen tehnyt niin Hermionen näköiseksi, että — niin sanotaan — voisi häntä puhutella ja jäädä odottamaan vastausta; sinne he nyt, rakkautta ahnaillen, kaikki ovat menneet, ja aikovat siellä illastaakin.
2 YLIMYS. Arvelin kyllä, että hänellä siellä oli jotakin tärkeätä tekeillä, sillä Hermionen kuoleman jälkeen hän on salaa kahdesti tai kolmasti päivässä käynyt tuossa syrjäisessä asuinmajassa. Mennäänkö mekin sinne ottamaan osaa muiden iloon?
1 YLIMYS. Kenpä sieltä jäisi pois, jolla on lupa päästä sinne? Jokainen silmänräpäys voi synnyttää jonkun uuden ilon; me olemme omasta tiedostamme välinpitämättömät, jos jäämme pois. Menkäämme siis!
(Kaikki kolme ylimystä menevät.)
AUTOLYCUS. Jos minussa nyt ei olisi tahran tähdettä entisestä elämästäni, niin tulvimalla niitä ylennyksiä sataisi päälleni. Minähän tuon vanhuksen ja hänen poikansa saatoin prinssin tykö laivaan; kerroin hälle, mitä olin kuullut heidän puhuvan mytystä, enkä tiedäkään, mitä kaikkea; mutta hän oli silloin niin suunnattomasti ihastunut lampurin tyttäreen, — sillä siksi hän häntä yhä luuli, — joka alkoi tulla kovin merikipeäksi; ja kun hänen omakaan tilansa ei ollut paljoa parempi, ja tuota kauheata ilmaa yhä kesti, niin jäi koko salaisuus selvittämättä. Mutta se on minulle yhdentekevää; sillä vaikkapa olisinkin tämän asian päivän valoon saattanut, niin ei se olisi minun huonoja asioitani paljonkaan parantanut. — Tuossahan nuo tulevat, joille olen hyvää tehnyt vastoin tahtoani, ja esiintyvätpä jo onnensa kukoistuksessa.
(Vanha ja nuori paimen tulevat.)
VANHA PAIMEN. Niin, poikani, minä en enää saa lapsia, mutta sinun poikasi ja tyttäresi syntyvät kaikki aatelismiehinä.
NUORI PAIMEN (Autolycukselle). Kah, hyvää päivää, herra' Te taannoin epäsitte taistella kanssani siksi, ett'en ollut synnynnäinen aatelismies. Näettekö nämä vaatteet? Sanokaa, ett'ette näe, ja pysykää luulossanne, ett'en ole synnynnäinen aatelismies; mutta yhtä hyvä olisi sanoa, että nämä vaatteet ei ole synnynnäisiä aatelismiehiä. Sanokaa minua valehtelijaksi; tehkää se, niin saatte nähdä, olenko synnynnäinen aatelismies.
AUTOLYCUS. Minä tiedän, herra, että nyt olette synnynnäinen aatelismies.
NUORI PAIMEN. Niin, ja olen se ollut joka aika jo neljä tuntia sitten.
VANHA PAIMEN. Niin myös minä, poikaseni.
NUORI PAIMEN. Niin myös te. Mutta minä olin synnynnäinen aatelismies ennen isääni, sillä kuninkaan poika paiskasi minulle kättä ja sanoi minua veljeksi; ja sitten ne molemmat kuninkaat sanoivat isääni veljeksi; ja sitten prinssi, veljeni, ja prinsessa, sisareni, sanoivat isääni isäksi; ja sitten me itkettiin; ja ne olivat ensimmäiset aateliskyyneleet, joita ikänä olemme vuodattaneet.
VANHA PAIMEN. Jos elää saamme, poikaseni, vuodatamme niitä paljon enemmän.
NUORI PAIMEN. Niin kyllä; olisipa muuten sula onnettomuus, kun nyt olemme tulleet niin rankilliseen asemaan.
AUTOLYCUS. Pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikki, mitä olen rikkonut teidän ylhäisyyttänne vastaan, ja pyydän myöskin, että puhuisitte hyvää minun puolestani prinssille, minun herralleni.
VANHA PAIMEN. Tee se, poikani; meidän pitää olla jaloja nyt, kun olemme jalosukuisia.
NUORI PAIMEN. Lupaatko elämäsi parantaa?
AUTOLYCUS. Lupaan, teidän armonne luvalla.
NUORI PAIMEN. Kättä sen päälle! Minä vannon prinssille, että sinä olet yhtä rehellinen ja kelpo mies kuin mikään böhmiläinen suinkin.
VANHA PAIMEN. Sano se vaan, mut älä vanno.
NUORI PAIMEN. Mitä? Enkö vannoisi nyt, kun olen aatelismies? Moukat ja poroporvarit sanokoot, minäpä vannon.
VANHA PAIMEN. Mutta jos se on väärää.
NUORI PAIMEN. Olkoon vaikka kuinka väärää, kelpo aatelismies voi sen vannoa ystävänsä tähden: — ja minä vannon prinssille, että sinä olet rohkea ja näppeä mies ja ett'et juo itseäsi humalaan, vaikka hyvin tiedän, ett'et ole mikään rohkea ja näppeä mies ja että juotkin itsesi humalaan; kuitenkin sen vannon, ja toivoisin, että tulisit rohkeaksi ja näppeäksi mieheksi.
AUTOLYCUS. Tahdon koettaa, voimieni mukaan.
NUORI PAIMEN. Kaikin mokomin koeta tulla rohkeaksi mieheksi. Jos en ihmettele, kuinka sinä uskallat juoda itsesi humalaan, vaikk'et olekaan rohkea mies, niin älä koskaan minua usko. — Kuulkaa! Kuningas ja prinssit, koko meidän sukumme, menevät nyt katsomaan kuningattaren kuvaa. Tule kanssamme, me tahdomme sinua suosia.
(Menevät.)