Timon Ateenalainen

by William Shakespeare

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Ateena. Sali Timonin talossa.

(Runoilija, maalari, helmiseppä, kauppias ynnä muita
tulee eri haaroilla.)

RUNOILIJA.
Hyvää päivää!

MAALARI.
Hauskaa, että voitte hyvin.

RUNOILIJA.
En kaukaan nähnyt teitä. Mitä kuuluu?

MAALARI.
Tapaansa menee.

RUNOILIJA.
Niin, niin, tiettävästi.
Mut jotain erikoista? Jotain kummaa
Ja ennen kuulumatonta? — Mut, nähkääs!
Rikkauden taika, tenhos tänne loihti
Nuo henget kaikki! Kauppiaan ma tunnen.

MAALARI.
Molemmat tunnen; helmiseppä toinen.

KAUPPIAS.
Oi, mikä kelpo herra!

HELMISEPPÄ.
Niinpä kyllä.

KAUPPIAS.
Mies verraton ja niinkuin harjoitettu
Hyvyyden juoksuun uupumattomaan:
Hän voiton vie —

HELMISEPPÄ.
Juveeli täss' on mulla.

KAUPPIAS.
Oi, näyttäkäähän! Timonille varmaan?

HELMISEPPÄ.
Jos maksamaan hän suostuu; vaan se seikka —

RUNOILIJA.
"Kun palkasta me halpuutt' ylistämme,
Niin tahraantuu sen oivan runon loisto,
Jonk' ylevyys on saapa."

KAUPPIAS (katsellen helmeä).
Varsin soma!

HELMISEPPÄ.
Ja kallis! Näettenkö tuota vettä?

MAALARI.
Teit' innostuttaa varmaan joku teos,
Jonk' omistatte hänen armollensa.

RUNOILIJA.
Niin, suustani kai pääsi jotain moista.
Runous on kuin pihka, joka tihkuu
Tuoreesta puusta. Piistä ei saa tulta,
Jos sit' ei iske; meidän jalo liekki
Itsestään syttyy ja, kuin virta, murtaa
Kaikk' esteet tieltään. — Mitä teill' on tuossa?

MAALARI.
Vain maalaus. — Milloin tulee kirja ulos?

RUNOILIJA.
Suorastaan tarjouksen kantapäillä. —
Ah, näyttäkäähän tuota!

MAALARI.
Kaunis taulu.

RUNOILIJA.
Niin on; tuo tuoss' on vallan verratonta.

MAALARI.
Jotenkin.

RUNOILIJA.
Oivaa! Mikä sulon ilme
Tuoss' asennossa! Mitä sielun voimaa
Tuo silmä säihkyy! Mikä mielihaave
Huulilla noilla! Sanoin ihan voisi
Nuo mykät ruumiinliikkeet ilmituoda.

MAALARI.
Niin, elämää on hiukan jäljitelty.
Tuo ilme — onko hyvä?

RUNOILIJA.
Toden totta,
Se voittaa luonnon; taiteen mahti tässä
Elävämp' on kuin itse elämässä.

(Muutamia senaattoreja kulkee näyttämän poikki.)

MAALARI.
Oh, sillä herralla on ystäviä!

RUNOILIJA.
Ateenan senaattorit! — Miekkoiset!

MAALARI.
Kah, vielä lisää!

RUNOILIJA.
Sit' ystävien tulvaa, sitä virtaa! —
Kyhäyksessä tässä kuvaan miestä,
Jot' on tää mainen mailma täysin sylin
Hyväillyt, halaillut. Vapaata juontan'
Ei yksityisyys häiri, se vaan kiitää
Avaraa vahamerta;[1] ilki-isku
Ei pilkkuakaan suunnassani tahri,
Jok' ylvää kotkan lentoaan vaan lentää,
Jälkeensä jättämättä jälkeä.

MAALARI.
En ymmärrä.

RUNOILIJA.
Avaimen teille annan.
Niin, nähkääs, kaikki säädyt, kaikki luonteet, —
Niin hyvin liukkaat, taipuisat, kuin myöskin
Vakavat, jäykät, — palvelustaan tuovat
Näin Timonille. Miehen suuri rikkaus,
Jalohon auliuteen yhtyneenä,
Vetää ja häneen lemmen sitein kiintää
Sydämmet kaikenlaiset, peilirakkaast'
Imartajasta Apemantukseen,
Jok' itsens' inhomista rakastaapi
Ylitse kaiken; hänkin polveansa
Hänelle notkistaa ja tyyten palaa,
Timonin nyökkäyksest' autuaana.

MAALARI.
Näin heidän puhelevan keskenään.

RUNOILIJA.
Kuvailen, ett' on onnettaren istuin
Sorea, suuri kunnas; kunnaan juurell'
On kaikenlaista luonnetta ja kansaa,
Mi tämän pallon parmaill' ahertaapi,
Tilaansa parantaakseen; niiden keskeen,
Jotk' ylös tuohon vallattareen katsoo,
Timonin muotoisen ma miehen kuvaan,
Jot' onnettaren elfenluinen käsi
Luoksensa viittaa; tämä äkkilempi
Äkisti kaikki kilpailijat muuttaa
Orjiksi, käskyläiksi.

MAALARI.
Niinkuin naulaan!
Tuo kunnas, onnetar ja istuin, jonne
Viittaillaan yhtä kansan joukosta,
Jok' ylös onnen jyrkännettä kiipee
Kumarapäin, — tuo meidän taiteen alaan
Ois aivan omiaan.

RUNOILIJA.
Ei, kuulkaahan:
Nuo kaikki — äskeiset nuo kumppaninsa,
Moni ylempikin häntä — jäljiss' oiti
Hännystelevät, terveisillä käyvät,
Valavat korvaan pyhää kuiskutusta,
Siunaavat jalustintakin, ja ilmaa
Imevät hänen suustaan.

MAALARI.
Niin, ja sitten?

RUNOILIJA.
Kun onnetar, tuo häälyvä ja löyhä,
Pois työntää suosikin, niin koko liuta,
Jok' ylös vuoren huippuun käsin, polvin
Jälestä junnas, antaa miehen luistaa,
Hänt' yksikään ei sortumukseen seuraa.

MAALARI.
Tuo tavallista on. Voin esitellä
Sen seitsemänkin tapamaalausta,
Jotk' onnettaren äkkipuuskat kuvaa
Sanoja selvemmin. Mut hyvä oisi,
Jos Timon tietää sais, ett' ihmissilmä
On ennen nähnyt moisen kuperkeikan.

(Timon tulee seurueineen. Ventidiuksen palvelija on
puheissa hänen kanssaan.)

TIMON.
Vangittu, niinkö?

PALVELIJA.
Niin on, hyvä herra;
Ja velkomus on viisi talenttia.
Varat on heikot, velkamiehet tiukat.
Hän pyytää teiltä puoltokirjaa niille,
Jotk' ovat hänet vanginneet; on muuten
Hukassa toivo.

TIMON.
Jalo Ventidius!
En ole niitä, jotka luotaan viskaa
Hädässä ystävänsä. Hänet tunnen,
Hän jalo mies on, avun ansaitseva,
Ja saakin sen: lunastan hänet irti.

PALVELIJA.
Ijäti on hän kiitollinen teille.

TIMON.
Vie terveiseni: oiti lunnaat laitan,
Kun vapaa on hän, pyydä hänet tänne. —
Ei riitä se, ett' autat pystyyn heikon,
Tukea myöskin kaipaa hän. — Hyvästi!

PALVELIJA.
Oloinen onni teidän armollenne!

(Palvelija menee.)
(Vanha ateenalainen tulee.)

ATEENALAINEN.
Kuulehan, herra!

TIMON.
Puhu, hyvä vanhus.

ATEENALAINEN.
Lucilius on palvelija sulla.

TIMON.
Niin on, ja entä sitten?

ATEENALAINEN.
Jalo Timon,
Tykosi tänne kutsuta se mies.

TIMON.
Hän onko tässä saatossa? — Lucilius!

(Lucilius tulee.)

LUCILIUS.
Tass' olen, herra, nöyrin palvelijanne.

ATEENALAINEN.
Tuo mies, tuo passarisi, jalo Timon,
Talossain öisin liikkuu. Olen mies,
Jok' olen pienest' alkain ollut tarkka;
Paremman minä perillisen vaadin
Kuin kupinkantajan.

TIMON.
No, entä sitten?

ATEENALAINEN.
Yks mull' on tytär, heimoa ei muuta,
Kenelle tavarani luovuttaisin.
On tyttö soma, tuskin naitava,
Ja kalliist' olen häntä kasvattanut
Paraimman mukaan. Nyt tuo käskylääsi
Lempiinsä hänet kietoo. Jalo herra,
Apusi suo, nuo käynnit hältä kiellä;
Ma koitin turhaan.

TIMON.
Mies on rehellinen.

ATEENALAINEN.
Nyt häll' on tilaisuus se näyttää, Timon;
Rehellisyydell' oma palkkans' olkoon,
Se älköön tytärtäni voitekselko.

TIMON.
Lempiikö tyttö häntä?

ATEENALAINEN.
Hän on nuori
Ja herkkä; oman nuoruutemme kiihko
Osoittaa kyllin, kuinka häälyvä
Se nuoruus on.

TIMON (Luciliukselle).
Sä lemmit tyttöä?

LUCILIUS.
Kyll', arvo herra, ja hän lempii mua.

ATEENALAINEN.
Jos luvattani naimisiin hän menee,
Niin — jumalat sen kuulkoot! — maantielt' otan
Ma perillisekseni mierolaisen,
Ja hänet hylkään.

TIMON.
Mitä annat hälle,
Jos vaimoksi hän menee vertaiselleen?

ATEENALAINEN.
Heti kolme talenttia; vasta kaikki.

TIMON.
Tuo sievä mies mua palvellut on kauan;
Hänelle onnen hankin, sitä vaatii
Jo ihmisrakkaus. Työnnä hälle tyttö;
Mink' annat sinä, saman minä annan,
Niin tasapainoss' ovat.

ATEENALAINEN.
Jalo herra,
Sanasi pidä, niin on tyttö hänen.

TIMON.
No, tuossa käteni ja miehen sana!

LUCILIUS.
Nöyrimmät kiitokseni, jalo herra!
Mik' onnen hyvyys osakseni tulkoon,
Niin teidän se on omaa.

(Lucilius ja vanha ateenalainen menevät.)

RUNOILIJA.
Työni ottaa
Suvaitkaa; onnea ja pitkää ikää!

TIMON.
Suur' kiitos! Minust' oiti saatte kuulla:
Ei, jääkää. — Mitä, ystävä, on sulla?

MAALARI.
Vain pikku kuva; pyydän, vastaan ottaa
Se suvaitkaa.

TIMON.
On kuva tervetullut.
Kuva on milt'ei tosi ihminen;
Näet, ihmistä kun epäarvo peijaa,
Niin on hän kuorta vain; nuo kuvat ovat
Mit' ovat luonnostaan. Ihailen työtäs;
Kuink' ihailen, sen kohta näet; varro,
Saat pian kuulla.

MAALARI.
Taivas teitä kaitkoon!

TIMON.
Hyvästi, herrat! Kätenne! Mut yhdess'
On meidän ruokailtava. — Juveelinne
On aivan pilattu.

HELMISEPPÄ.
Kuin? Hinnallako?

TIMON.
Pilattu ylenmäärin kiitoksilla.
Jos hinnan maksan ylistyksen mukaan,
Niin tulee matti taskuun.

HELMISEPPÄ.
Hinnan sille
On myyjä pannut; isäntää kun vaihtaa
Esineet yhdenarvoiset, niin arvo
Isännän mukaan on; te korotatte
Juveelin hinnan, sitä kantamalla.

TIMON.
Hyvinpä ivaat.

KAUPPIAS.
Eikä. jalo herra,
Yleisen kansanäänen vain hän lausuu,
Hän puhuu, mitä kaikki muut.

TIMON.
Kas, kuka tulee! Nuhteitako mieli?

(Apemantus tulee.)

HELMISEPPÄ.
Otamme niistä osamme.

KAUPPIAS.
Se mies
Ei ketään säästä.

TIMON.
Jalo Apemantus,
No, hyvää päivää!

APEMANTUS.
Säästä hyvä päivä
Siks, että minä jalo oon ja sinä
Timonin koira ja nuo konnat rehdit.

TIMON.
Sanotko: konnat? Sin' et heitä tunne.

APEMANTUS.
Eivätkö ole ateenalaisia?

TIMON.
Ovat oikein.

APEMANTUS.
Siis sanassani pysyn.

HELMISEPPÄ.
Tunnetteko minut, Apemantus?

APEMANTUS.
Sen tiedät: nimesi jo mainitsin.

TIMON.
Kopea olet, Apemantus.

APEMANTUS.
Varsinkin siitä, ett'en ole Timonin kaltainen.

TIMON.
Minne matka?

APEMANTUS.
Puhkaisemaan pääkalloa kunnon ateenalaiselta.

TIMON.
Siitä työstä olet kuoleman oma.

APEMANTUS.
Aivan oikein, jos laki tyhjästä määrää kuoleman.

TIMON.
Mitä pidät tästä kuvasta, Apemantus?

APEMANTUS.
Hyvää, sillä se ei tee mitään pahaa.

TIMON.
Eikö se ole hyvää työtä tehnyt, joka on sen maalannut?

APEMANTUS. Parempaa on se tehnyt, joka maalarin on tehnyt, ja kuitenkin on hänkin vain törkyistä porotyötä.

MAALARI.
Sinä olet koira.

APEMANTUS.
Äitisi on minun sukuani; mikä on hän, jos minä olen koira?

TIMON.
Tahdotko syödä päivällistä kanssani, Apemantus.

APEMANTUS.
En; minä en syö suuria herroja.

TIMON.
Jos sitä tekisit, niin pahoittaisit naiset.

APEMANTUS.
O! Nehän niitä suuria herroja syövät ja tulevat siitä suurimahaisiksi.

TIMON.
Sepä ruokoton käsitys!

APEMANTUS.
Niinkuin sinä sen käsität; pidä hyvänäsi.

TIMON.
Mitä pidät tästä juveelista, Apemantus?

APEMANTUS.
En niin paljon kuin rehellisyydestä, joka ei vie ihmiseltä ropoakaan.

TIMON.
Mitä ajattelet sen maksavan?

APEMANTUS.
Se ei maksa ajattelemista. — Mitä kuuluu, runoseppä?

RUNOILIJA.
Mitä kuuluu, filosofi?

APEMANTUS.
Sinä valehtelet.

RUNOILIJA.
Etkö ole se?

APEMANTUS.
Olen.

RUNOILIJA.
Siis en valehtele.

APEMANTUS.
Etkö ole sinä runoseppä?

RUNOILIJA.
Olen.

APEMANTUS. Siis sinä valehtelet; silmäilehän vain viimeistä teostasi, jossa häntä kuvittelet arvoiseksi mieheksi.

RUNOILIJA.
Se ei ole kuvittelua; hän on se.

APEMANTUS. Hän on sinun arvoisesi, ja maksaa sinulle työstäsi; joka imartelua rakastaa, on imartelun arvoinen. Hyväinen taivas! Jospa olisin minä suuri herra!

TIMON.
Mitä silloin tekisit, Apemantus?

APEMANTUS. Samaa, mitä Apemantus nytkin tekee: vihaisin suurta herraa sydämmeni pohjasta.

TIMON.
Mitä? Itseäsikö?

APEMANTUS.
Itseäni.

TIMON.
Miksi?

APEMANTUS. Siksi, että koko vihainen mieleni olisi mennyttä, jos olisin suuri herra. — Olethan sinä kauppias?

KAUPPIAS.
Olen, Apemantus.

APEMANTUS.
Kauppa sinut hävittäköön, jos ei jumalat sitä tee.

KAUPPIAS.
Jos kauppa sen tekee, niin sen tekevät jumalat.

APEMANTUS.
Kauppa on jumalasi, ja jumalasi sinut hävittäköön!

(Torven toitauksia; palvelija tulee.)

TIMON.
Ken siellä?

PALVELIJA.
Alcibiades seurueineen:
Noin kaksikymmeninen ratsasjoukko.

TIMON.
On talo heille auki; menkää vastaan. —
(Muutamia seurueesta menee.)
Nyt teidän täytyy jäädä puoliselle. —
Ei pois, ei, ennenkuin ma teitä kiitän;
Ja syötyämme näyttänette taulun. —
Iloista nähdä teitä. —
(Alcibiades tulee seurueineen.)
Terve, terve!

APEMANTUS.
Kas niin, nyt alkaa! — Kuivatkohon kihti
Ja rammatkoon nuo nöyrät jäsenenne!
Ne maireet konnat ystävyytt' ei tunne,
Kaikk' on vain imarretta! Apinoiksi
Ja babiaaneiks ihmissuku taantuu.

ALCIBIADES.
Kaipuuni viihdytitte; katsettanne
Himolla ahmin.

TIMON.
Terve tuhannesti!
Suloista aikaa ennen eroamme
Kemuilla viettäkäämme. Sisään käykää!

(Kaikki menevät, paitsi Apemantus.)
(Kaksi ylimystä tulee.)

1 YLIMYS. Mik' aika päiväst', Apemantus?

APEMANTUS.
Aika
Vakaaksi tulla.

1 YLIMYS.
Siihen aina aikaa.

APEMANTUS.
Mut sinulla, sen vietävä, ei koskaan.

2 YLIMYS. Timonin juhlaanko sa menet?

APEMANTUS.
Menen
Näkemään, kuinka ruoka täyttää konnat
Ja viini kiihtää narrit.

2 YLIMYS. Hyvästi, hyvästi!

APEMANTUS.
Sin' olet narri,
Kun kahdesti tuon hyvästisi matkit.

2 YLIMYS. Miksi niin, Apemantus?

APEMANTUS. Olisit voinut toisen pitää itseäsi varten, sillä minä en aio sinulle semmoista antaa.

2 YLIMYS. Mene hirteen!

APEMANTUS. Enkä, mitään en tee sinun käskystäsi; sen neuvon voit antaa ystävillesi.

2 YLIMYS. Pois, senkin hämmästelevä koira, taikka potkaisen sinut ulos!

APEMANTUS.
Pakenen, niinkuin koira, aasin kavioita.

(Menee.)

1 YLIMYS.
Tuo ihmisyyden vastapuoli! Tulkaa;
Timonin antiutta maistelkaamme.
Hyvyyden sydämmenkin se mies voittaa.

2 YLIMYS.
Tyhjentää: Plutus, kullan jumala,
Vain hänen voutins' on; ei sitä hyvää,
Jot' ei hän maksa seitsenkertaisesti;
Ei lahjaa, jost' ei ylenmääräist' anna
Hän vastalahjaa.

1 YLIMYS.
Häll' on jaloin sydän,
Mik' ihmist' ikänä on hallinnut.

2 YLIMYS. Eläköön onnessa ja kauan! Tulkaa.

1 YLIMYS. Teen seuraa teille.

(Menevät)

Toinen kohtaus.

Juhlahuone Timonin talossa.

(Meluavaa hoboijan soittoa. Suuret ruokapidot. Flavius ja
muita palvelijoita. Sitten tulevat Timon, Alcibiades, Lucius,
Lucullus, Sempronius ja muita Ateenan senaattoreja sekä
Ventidius. Seuralaisia. Lopuksi kaikkien muiden jäljessä
Apemantus, tyytymättömänä tapansa mukaan.)

VENTIDIUS.
Suurkunniainen Timon, jumalat on
Isäni ikää muistaneet ja hänet
Ikuiseen rauhaan vieneet. Autuaana
Hän erosi ja minut rikkaaks jätti.
Jaloa sydäntänne palkiten.
Nyt nöyrin kiitoksin ma kaksinkerroin
Talenttimäärän maksan, joka auttoi
Mun vapauteen.

TIMON.
Ei, kelpo Ventidius!
Näin ystäväänne loukkaatte; ne annoin
Vapaasti lahjaks. Takaisin ken ottaa,
Hän todest' ei voi sanoa, ett' antoi.
En isoisien tapaa tohdi käyttää,
Vaikk' ihanalta rikkaan viat näyttää.

VENTIDIUS.
Mik' ylvä sydän!

(Kaikki luovat kunnioittavan katseen Timoniin.)

TIMON.
Kursaus, hyvät herrat,
Keksittiin siksi, että siitä kiillon
Sais himmit teot, ontot tervehdykset
Ja hyvät työt, jotk' aikeeseen jo ehtyy;
Mut tosi ystävyys ei moista kaipaa.
No, istukashan; suodummat te ootte
Mun rikkaudelleni kuin rikkaus mulle.

(Istuutuvat.)

1 YLIMYS. Siit', arvo herra, yksi tunnustus, —

APEMANTUS.
Haa! Tunnustus, ja sitten hirteen, niinkö?

TIMON.
Ah, Apemantus! — Ole tervetullut!

APEMANTUS.
En tuota tervetuletustas kaipaa;
Poisajettavaksi ma tulin tänne.

TIMON.
Hyi, raakalainen! Kovin moitittava
On luonteesi, ei miehellen se sovi.
Sanotaan: ira furor brevis est,
Mut tuopa mies on vihoissansa aina.
Hänelle valmistelkaa eri pöytä;
Ei seurasta hän huoli, eikä ole
Hän liioin sovelias ihmisseuraan.

APEMANTUS.
Omalla uhallasi jään siis tänne;
Teen huomioita; pidä varasi.

TIMON. Vähät minä sinusta välitän; olet ateenalainen. Ja sen vuoksi olet tervetullut. Minä en tahdo valtaani käyttää; toivon, että ruoka tukkii suusi.

APEMANTUS.
Sun ruokaasi ma inhon; kurkkuuni
Se istuisi, sill' imartaa en taida. —
Hyväinen taivas, mikä ihmisliuta
Syö Timonia, ja hän sit' ei näe!
Mua kaivelee, ett' yhden miehen vereen
Noin moni kastaa leipänsä ja — mikä
On hullumpaa — hän vielä heitä käskee.
Ihmeeksi ihmiset viel' uskoo toistaan.
Ne oisi kutsuttavat ilman veistä,[2]
Niin ruoka säästyisi ja henki säilyis.
Esimerkiksi: tuo, joka häntä lähin
On pöydässä ja samaa leipää taittaa
Ja saastaa häntä samast' astiasta,
Murhaamaan hänt' on lähin. Moist' on nähty.
Jos suur'mies oisin, pitoloiss' en joisi;
Vois joku kurkunläppää sormitella;
Isoiset juokoot kaulavaruksella.

TIMON (eräälle vieraista).
Terveydeksenne! Kiertäköhön malja!

2 YLIMYS. Tätä suuntaa juoskoon!

APEMANTUS.
Tätä suuntaa juoskoon!
Haa! Reima mies! Hän tuntee aika vedet.
Nuo terveysmaljat aivan potilaiksi
Ne saavat, Timon, sun ja omaisuutes.
Tää täss' on liian heikko syntityöhön:
Tää kunnon vesi miest' ei ojaan kaada.
Ei ruokaani se raiskaa. Pidot röyhkät
Jumalten kiitokseen on liian pöyhkät.
(Apemantuksen ruokaluku.)
Jumalat, kultaa pyydä en,
Vain omaa hyvää anelen.
Niin tuhmaks älkää tehkö mua.
Ett' uskon valaa vannottua,
Ett' aatan luotan kyyneliin,
Tai koiran valhekuorsauksiin,
Tai tyrmäst' irti päästäjääni,
Tai ahdingossa ystävääni!
Aamen! Nyt alan työn:
Rikas syntiä tekee, minä juuria syön.
(Syö ja juo.)
Hyväksi olkoon hyvän sydämmesi, Apemantus!

TIMON.
Päällikkö Alcibiades, nyt on sydämmenne sodassa.

ALCIBIADES.
Sydämmeni on alati teille altis, arvo herra.

TIMON. Olisitte kai mieluummin vihollisten parissa aamiaisilla kuin päivällispidoissa ystävien kanssa.

ALCIBIADES. Jos ne ovat oikein verisen vereksiä, niin ei ole mikään herkku niiden vertaista; toivoisinpa parhaan ystäväni semmoisiin pitoihin.

APEMANTUS. Oi, jospa kaikki nämä imartelijat olisivat vihollisiasi, että voisit ne teurastaa ja sitten pyytää minua niitä nautitsemaan.

1 YLIMYS. Jos vain olisi meillä se onni, että kerrankin, armollinen herra, tahtoisitte koetella sydämmiämme, jotta saisimme ainakin osaksi osoittaa intoamme, niin pitäisimme itsemme iki-autuaallisina.

TIMON. Epäilemättä, hyvät ystävät, ovat itse jumalat niin säätäneet, että minulla on oleva paljon apua teistä. Kuinka olisitte muuten ystävikseni tulleet? Mitä varten olisi teillä tämä armas nimitys ennen tuhansia muita, jos ette olisi lähinnä sydäntäni? Olen itselleni teistä puhunut enemmän, kuin mitä häveliäästi itse voisitte puolestanne puhua; ja sen verran takaan teitä. Hyvät jumalat, ajattelen, miksi tarpeeksi meillä olisi ystäviä, jos emme koskaan niitä tarvitseisi? Nehän olisivat tarpeettomimpia olentoja maan päällä, jos emme milloinkaan niitä käyttäisi; olisivat niinkuin suloiset soittokoneet, jotka riippuvat seinässä koteloissaan ja itseensä kätkevät säveleensä. Olisinpa usein suonut olevani köyhempi, että voisin teitä lähemmäksi lähestyä. Me olemme luodut hyvää tekemään, ja mitä voimme paremmalla syyllä sanoa omaksemme kuin ystäviemme rikkauksia? Oi, mikä kallisarvoinen lohdutus, että on niin monta, jotka saattavat, niinkuin veljekset, vallita toinen toisensa omaisuutta! Oi, iloa, joka kuolee pois jo ennen kuin syntyikään! Silmäni eivät voi kyyneliään pidättää, näen ma; unohduttaakseni niiden heikkouden, juon terveydeksenne.

APEMANTUS.
Sinä itket, Timon, heitä juottaaksesi.

2 YLIMYS.
Noin meidän silmiss' ikään sikisi ilo,
Ja heti saalas esiin pulppusi.

APEMANTUS.
Ha! ha! Se oli äpärä se saalas.

3 YLIMYS. Todella, arvo herra, oikein hellyin.

APEMANTUS.
Oikeinko?

(Torventoitausta.)

TIMON.
Haa! Mitä toittaa torvi?
(Palvelija tulee.)
Mikä on?

PALVELIJA. Anteeksi, armollinen herra: siellä on muutamia naisia, jotka kiihkeästi pyytävät päästä sisään.

TIMON.
Vai naisia![3] He mitä haluavat?

PALVELIJA. Heillä on mukana edeskäypä, jonka on toimena ilmoittaa heidän toivomuksensa.

TIMON.
No hyvä, sisään tulkoot!

(Cupido esiintyy.)

CUPIDO.
Arvoisa Timon, terve! Terve, kaikki
Hyvyytes nauttijat! — Viis aistia,
Sua haltijakseen tunnustain, on tullut
Sydäntäs aulist' onnittelemaan.
Maku, kuulo, tunto, haisti tänne saavat
Ja silmillesi huvit valmistavat.

TIMON. He ovat kaikki tervetulleet. Kohtelias olkoon vastaanotto. Soitto julistakoon heidät tervetulleiksi!

(Cupido poistuu.)

1 YLIMYS. Näette, kuink' on rakkaus teihin suuri.

(Soittoa. Cupido palaa, seurassaan amatsoneiksi puettuja naisia,
jotka, kanteleet kädessä, tanssivat ja soittavat.)

APEMANTUS.
Hei, mikä turhuuden on saatto tuossa!
Ne tanssii! Hullupäitä naisia!
Vain pelkkää hulluutt' elämän on loisto,
Kun tuota vertaa öljyhyn ja juuriin.
Rupeemme narreiks ihan huviksemme;
Suu maireess', imeksimme ihmisiä,
Ja palkinnoksi heidän vanhuuteensa
Kateuden, vihan myrkyt oksennamme.
Ken eläissään ei sortunut, tai sorra?
Ken kuollessaan ei hautaan haavaa vie,
Jonk' ystäviltään sai? Varonpa, että
Tuo, joka edessäni tuossa tanssii,
Mua kerran polkee; moista tavataan;
Kun päivä laskee, ovi suljetaan.

(Herrat nousevat pöydästä, osoittaen Timonille syvintä
kunnioitustaan; rakkautensa merkiksi ottaa kukin amatsonin,
ja kaikki tanssivat, miehet naisten kanssa, pari iloista
tanssia hoboijain soidessa.)

TIMON.
Ilomme ihannoitte, somat naiset,
Suloisen leiman suoden juhlallemme,
Jok' ei ois puolinkaan näin hemmyt ollut;
Te sille loiston annoitte ja arvon,
Näin sulostuttain oman keksintöni;
Ma siitä teitä kiitän.

1 NAINEN.
Arvo herra,
Parasta puolta kosketatte vain.

APEMANTUS. Niin kyllä, sillä huonoin puoli on likainen ja sietää tuskin koskettamista, luulisin.

TIMON.
Mitätön eine täällä vartoo, naiset;
Eteenne itse ottaa suvainnette.

NAISET.
Nöyrimmät kiitoksemme, jalo herra.

(Cupido ja naiset menevät.)

TIMON.
Flavius! —

FLAVIUS.
Mit', armo!

TIMON.
Tuo se pikku lipas.

FLAVIUS.
Kyll', arvo herra. (Syrjään.) Taaskin helmilöitä!
En tohdi oikkujansa vastustaa;
Pitäisi — mutta — ah! kun kaikki ehtyy,
Hän kyllä sois, ett' oisi vastus tehty.
Jos hyvyydellä silmät seljäss' oisi,
Nujertaa noin ei kelpo miestä voisi.

(Menee.)

1 YLIMYS. Väkemme missä?

PALVELIJA.
Valmiit ovat, herra.

2 YLIMYS. Hevoiset esiin!

(Flavius tuo lippaan.)

TIMON.
Hyvät ystävät.
Sananen vielä! Pyydän, hyvä herra,
Minulle näyttäkää se kunnia,
Ett' arvoss' ylennätte tämän helmen.
Se viekää, pitäkää se, rakas herra.

1 YLIMYS. Velassa liian suuress' olen teille.

KAIKKI.
Olemme kaikki.

(Palvelija tulee.)

PALVELIJA.
Senaattoreita tuolla ratsailt' astuu;
Tulossa ovat tervehtimään teitä.

TIMON.
Erittäin tervetulleet!

FLAVIUS.
Suvaitkaatte,
Vain sana! Läheltä se koskee teihin.

TIMON.
Läheltäkö? Se säästä toiseen kertaan:
Nyt laita heille kelpo vastaanotto.

FLAVIUS (syrjään).
Tuskinpa tiedän, kuinka.

(Toinen palvelija tiilet.)

2 PALVELIJA.
Arvo herra,
Sulimman ystävyyden osoitteeksi
Nyt Lucius neljä lumiratsua
Hopeavaljainensa laittaa teille.

TIMON.
Ne mielist' otan; katson, että lahja
Rehellisesti palkitaan.
(Kolmas palvelija tulee.)
No, mitä?

3 PALVELIJA. Anteeksi, teidän armonne: herra Lucullus pyytää, että suvaitsisitte huomenna metsästää hänen kanssaan, ja lähettää teidän arvoisuudellenne kaksi paria susikoiria.

TIMON.
Ma tulen. — Ota vastaan ne, ja hyvin
Ne palkittakoon.

FLAVIUS.
Mihin tämä viekään!
Kestittää täytyy, rikkaat lahjat antaa.
Ja kaikki tyhjäst' arkusta! Ei tiedä
Hän koskaan varojansa, eikä siedä
Mun näyttää, kuink' on sydän hällä köyhä,
Kun sill' ei voimaa täyttää toiveitaan.
Niin yli varainsa hän lupaa, että
Puheensa kaikk' on velkaa; joka sana
On panttina; hyvyyttään vielä koron
Niist' antaa hän; maat kirjoissa on heillä.
Jos virastani hyväll' irti oisin,
Ennenkuin minut karkoitetaan vallan!
Parempi ilman ruokaystävää,
Kuin että ruokit henkes väijyjää.
Sydäntä särkee isäntäni tila.

(Menee.)

TIMON.
Vääryyttä kovin teette itsellenne,
Jos arvoanne näin te alennatte.
Kas, tässä pikku ystävyyden lahja!

2 YLIMYS. Suurempi tavallist' on kiitokseni.

3 YLIMYS. Oi, hän on itse autiuden sielu!

TIMON.
Nyt muistan, herra, että tässä taannoin
Kehuitte raudikkoa ratsuani:
Se pitäkää, kosk' on se teille mieleen.

3 YLIMYS. Ma pyydän, jalo herra, anteeks suokaa.

TIMON.
Sanani saitte; tiedän, ettei muuta
Kehua oikein voi, kuin mitä mielii;
Omistani arvaan ystäväini halut;
Vakaasti haastan. Kohta teillä käyn.

KAIKKI YLIMYKSET.
Oi, kenpä oisi tervetulleempi!

TIMON.
Nää käynnit, teidän varsinkin, on mulle
Niin rakkaat, ett' en saata antaa kyllin.
Kuningaskuntia ma ystäville
Jaella voisin. — Alcibiades,
Sin' olet sotamies, siis harvoin rikas;
Mut hyvin se on tarpeen; kuolleissa
On elatuksesi ja sotakenttä
Maatiluksesi.

ALCIBIADES.
Aika sottakenttä!

1 YLIMYS. Velassa suuress' ollaan teille.

TIMON.
Samoin
Minäkin teille.

2 YLIMYS.
Ikikiitolliset.

TIMON.
Samaten minä. — Tulta, lisää tulta!

1 YLIMYS.
Oleva onni, kunnia ja rikkaus
Ain' olkoon osananne, jalo Timon!

TIMON.
Hyväksi ystäville.

(Alcibiades ja ylimykset menevät.)

APEMANTUS.
Sitä hommaa!
Pään nyökkäystä ja hännän hieputusta!
Nuo koipitemput tokko kulungeitaan
Ne kannattavat? Ystävyys on rapaa;
Ei pitäis vilpill' olla jalka vapaa.
Nuo kunnon narrit maire kieli pettää.

TIMON.
No, Apemantus, jos et noin ois juro,
Niin saisit jotain.

APEMANTUS.
Min' en huoli mistään;
Jos lahjot minutkin, niin sulla yhtään
Ei soimaajaa, ja syntiin yhä vaivut
Niin kauan annat, varon, että kohta
Pois papereilla itsesikin annat.
Miks kemut, kestit nuo ja turhat loistot?

TIMON.
Jos noin sa moitit seuraelämää,
Niin, totta vieköön, sinusta en huoli.
Hyvästi! Toiste laula toista virttä!

(Menee.)

APEMANTUS.
Et tahdo mua kuulla, — etkä saakaan!
Taivaasi suljen. Kuink' on ihmis-parka
Neuvoille, vaan ei mairehelle arka!

(Menee.)