TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Huone erään senaattorin talossa.
(Senaattori tulee, paperi kädessä.)
SENAATTORI.
Tää viisituhat, — yhdeksän on Varron
Ja Isidorin saatava, — mun lisäks —
Siis viisikolmatta. — Näin hurjistella
Ja tuhlata! Ei kestä tuo, ei miten.
Jos kultaa kaipaat, mierolt' ota koira
Ja Timonille vie; se poikii kultaa.
Jos tahdot ratsustasi kaksikymment'
Upeempaa saada, vie se Timonille,
Niin oiti oiva ratsuja se varsoo.
Ei vartijata portilla, ei muuta
Kuin muuan hymysuu, mi sisään kutsuu
Kaikk' ohikulkijat. Ei, tää ei kestä;
Ei tässä järki varmaa pohjaa keksi.
Hoi, Caphis! Caphis!
(Caphis tulee.)
CAPHIS.
Mitä käskette?
SENAATTORI.
Käy vaippasi, ja Timonille riennä:
Kiristä saatavani; älä välty,
Jos estelee; äl' ällisty, jos sanoo:
"Terveiset herralles'" — näin heilutellen
Kädessään lakkiaan; — ei, virka hälle,
Ett' itse ahtaall' olen; velkojani
Hyvittää täytyy; määräaik' on mennyt,
Ja viipy tuo on luoton multa vienyt;
Rakastan häntä, kunnioitan häntä,
Mut sormestaan en päätäni voi antaa;
Pikainen tarve on; ei verukkeet,
Ei kiertelevät sanat mua auta,
Ei, rahat oiti käteen. Mene matkaan,
Ja näytä oikein tuiman tuimaa naamaa,
Kuin karhu ainakin; näet, pelkään, että,
Jos joka sulka omaan pannaan siipeen,
Vain alaston on linnunpoika Timon,
Vaikk' ylväs on kuin Phoenix nyt. Pois matkaan!
CAPHIS.
Ma menen, herra.
SENAATTORI.
Ma menen, herra? Velkakirjat mukaan,
Ja hoksaa päivänmäärä.
CAPHIS.
Kyllä.
SENAATTORI.
Mene!
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Sali Timonin asunnossa.
(Flavius tulee, useita maksulaskuja kädessä.)
FLAVIUS.
Ei mielt', ei malttia, vaan aina hurja!
Ei tietää tahdo, miten varat riittää,
Ei humun tulvaa hillitä; ei kysy.
Mihinkä kaikki menee, eikä huoli
Hakea neuvoa! Ei ole moista
Niin hyvää ja niin mieletöntä toista.
Kuin käynee? Hän ei kuule, kunnes tuntee.
Luen hälle lain, kun metsältä hän palaa.
Hyi, hyi, hyi, hyi!
(Caphia sekä Isidorin ja Varron palvelijat tulevat.)
CAPHIS.
Hei, Varro, hyvää iltaa!
Rahaako vaadit?
VARRON PALVELIJA.
Sama sun lie toimes!
CAPHIS.
Niin on; — ja sinun, Isidor?
ISIDORIN PALVELIJA.
Niin oikein.
CAPHIS.
Jos vaan ois rahat kourassa!
VARRON PALVELIJA.
Ma varon, —
CAPHIS.
Kas, tuossa tulee armollinen herra.
(Timon, Alcibiades ja ylimyksiä tulee.)
TIMON.
Nyt syödään, Alcibiades, ja sitten
Lähdemme jälleen. — Minulle? Ja mitä?
CAPHIS.
Tää velkakirja, herra. —
TIMON.
Velkakirja?
Mist' olet?
CAPHIS.
Täältä Ateenasta, herra.
TIMON.
No, mene hovimestarini luokse.
CAPHIS.
Anteeksi, herra: kuukauden jo ajan
Lykännyt päiväst' on hän päivään maksun.
Tärkeistä syistä herrani on pakko
Omansa vaatia; siis nöyräst' anoo,
Ett', ylevänä tässä niinkuin muussa.
Velkanne suoritatte.
TIMON.
Ystäväni,
Ma pyydän, tule huomenaamulla.
CAPHIS.
Ei, herra, —
TIMON.
Muista paikkas, ystäväni.
VARRON PALVELIJA.
Min' olen Varron mies, —
ISIDORIN PALVELIJA.
Ma Isidorin;
Pikaista maksua hän nöyräst' anoo.
CAPHIS.
Jos isäntäni puutteen tietäisitte, —
VARRON PALVELIJA.
Kuus viikkoa jo maksettaviss' ollut, —
ISIDORIN PALVELIJA.
Pois minut laittoi hovimestarinne;
Nyt käsky kääntyä on suoraan teihin.
TIMON.
Oi, antakaahan minun hengähtää! —
Edeltä menkää, herrat, olkaa hyvät;
Jälestä oiti tulen. —
(Alcibiades ja ylimykset menevät.)
Tänne, Flavius!
Miks näin mua julkiääneen ahdistellaan
Sitoumusten laiminlyömisestä
Ja veloist' aikaa maksettavista?
Se kunniaani loukkaa.
FLAVIUS.
Kuulkaa, herrat.
Sopiva nyt ei aika moiseen toimeen.
Siks malttakaatte, ett' on ruokailtu,
Jott' ilmoittaa saan hänen armollensa
Syyn viivyntään.
TIMON.
Se tehkää, ystävät! —
Hyvästi heitä kestittäköön!
(Menee.)
FLAVIUS.
Tänne!
(Menee.)
(Apemantus ja narri tulevat.)
CAPHIS. Malttakaa, tuossa tulee narri Apemantuksen kanssa; ehkä laskemme pikku pilaa heidän kanssaan.
VARRON PALVELIJA.
Hirteen koko mies! Hän meitä vain haukkuu.
ISIDORIN PALVELIJA.
Rutto sen koiran syököön!
VARRON PALVELIJA.
Mitä kuuluu, narri?
APEMANTUS.
Puheletko varjosi kanssa?
VARRON PALVELIJA.
En puhu sinulle.
APEMANTUS.
Et, vaan itsellesi. — (Narrille.) Tule pois!
ISIDORIN PALVELIJA (Varron palvelijalle).
Siinä jo sait narrin niskoillesi.
APEMANTUS.
Vielä seisot yksinäsi; etpähän vielä häntä saanut.
CAPHIS.
Kuka on nyt narri?
APEMANTUS. Se, joka teki viime kysymyksen. — Katalat konnat ja korkurien käskyläiset! Kullan ja puutteen yhteen parittajat!
KAIKKI PALVELIJAT.
Mitä olemme, Apemantus?
APEMANTUS.
Aaseja.
KAIKKI PALVELIJAT.
Miksi niin?
APEMANTUS.
Siksi, että kysytte minulta, mitä olette, ettekä itse tunne itseänne.
— Puhuttele heitä, narri.
NARRI.
Kuinka voitte, hyvät herrat?
KAIKKI PALVELIJAT.
Suur' kiitos, hyvä narri. Kuinka voi sinun emäntäsi?
NARRI. Hän paraikaa panee vettä tulelle, kaltatakseen teidän kaltaisia kukonpoikia. Haluaisin nähdä teitä Korintissa.[4]
APEMANTUS.
Hyvä! Paljon kiitoksia!
(Paashi tulee.)
NARRI.
Nähkääs, tuossa tulee emäntäni paashi.
PAASHI (narrille).
No, mitä kuuluu, kapteeni? Mitä sinä teet tässä viisaassa seurassa?
— Kuinka sinä voit, Apemantus?
APEMANTUS. Voi, jospa olisi minulla vitsa suussa, että voisin sinulle vastata oikein tuntuvasti.
PAASHI. Apemantus hyvä, lue minulle näiden kirjeiden päällekirjoitukset: en tiedä, mikä on millekin.
APEMANTUS.
Etkö osaa lukea?
PAASHI.
En.
APEMANTUS. Ei siis paljo oppia kuole sinä päivänä, jolloin sinut hirtetään. Tuo on herra Timonille; tuo Alcibiadeelle. Mene! Äpäränä sinä synnyit, ja parittajana sinä kuolet.
PAASHI. Sinä olet koirana penikoittu, ja nälkään sinä kuolet kuin koira. Älä vastaa; minä olen jo tiessäni.
(Menee.)
APEMANTUS.
Ihan noin sinä armoa pakoon juokset. — Narri, minä seuraan sinua
Timonille.
NARRI.
Jätätkö minut sinne?
APEMANTUS.
Jos Timon jää kotiin. — Te kolme palvelette kolmea korkuria, niinkö?
KAIKKI PALVELIJAT.
Niin kyllä; vaan he voisivat paremmin palvella meitä.
APEMANTUS.
Sitä minäkin, — ei voisi pyöveli koskaan paremmin palvella varasta.
NARRI.
Oletteko te kolmen korkurin käskyläisiä?
KAIKKI PALVELIJAT.
Olemme, narri.
NARRI. Luulenpa, ettei ole sitä korkuria, jolla ei olisi narria käskyläisenä. Minun emäntäni on hänkin niitä, ja minä olen hänen narrinsa. Kun teidän herroiltanne halutaan lainaa, niin tullaan alakuloisina ja lähdetään pois iloisina; vaan minun emäntäni taloon tullaan iloisina ja lähdetään pois alakuloisina. Syy siihen?
VARRON PALVELIJA.
Voisin mainita yhden.
APEMANTUS. No tee se, että saisimme oikein oppia tuntemaan huorimuksen ja konnan, vaikka kyllä sinä et muutenkaan tule sen paremmasta käymään.
VARRON PALVELIJA.
Mitä on huorimus, narri?
NARRI. Narri hyvissä vaatteissa ja hieman sinun näköisesi. Se on henki; milloin se ilmestyy ylhäisenä herrana, milloin lainoppineena, milloin filosofina, jolla, paitse sitä yhtä keinotekoista kiveä, on kaksi lisää. Sangen usein se on ritarinkin näköinen, ja ylipäänsä kaikessa asumuodoissa, missä ihminen kahdeksankymmenen ja kolmentoista ikävuoden välillä liikkuu, tämä henki kummittelee.
VARRON PALVELIJA.
Sinä et ole kokonaan narri.
NARRI. Etkä sinäkään kokonaan viisas; sinusta puuttuu älyä yhtä paljon, kuin minussa on narriutta.
APEMANTUS.
Tuota vastausta ei olisi Apemantus hävennyt.
KAIKKI PALVELIJAT.
Tilaa, tilaa! Tässä tulee herra Timon.
(Timon ja Flavius palaavat.)
APEMANTUS.
Tule kanssani, narri, tule!
NARRI. Minä en aina seuraa rakastajaa, vanhinta veljeä ja vaimoa, mutta joskus filosofia.
(Apemantus ja narri menevät.)
FLAVIUS.
Edeltä menkää; kohta olen valmis.
(Palvelijat menevät.)
TIMON.
Sinua kummastelen; miks et ennen
Tilaani täysin mulle selvitellyt,
Ett' oisin menot voinut sovittaa
Tulojen mukaan?
FLAVIUS.
Ette mua kuullut,
Vaikk' usein kyllä yritin.
TIMON.
Niin, niin,
Kentiesi joskus tilaisuutta käytit,
Kun karkoitti sun pois mun paha pääni;
Ja nyreyden tään nyt tahdot panna
Tekosi kaunisteeksi.
FLAVIUS.
Rakas herra,
Monasti laskin etehenne laskut;
Te työnsitte ne pois ja sanoitte
Rehellisyyteheni luottavanne.
Kun käskitte mun pikku lahjast' antaa
Ties mitä, puistin päätäni ja itkin;
Pyysinpä, että vastoin valtatapaa
Visumpi oisitte; sain useinkin
Kovia nuhteita, kun huomauttaa
Ma tohdin rikkautenne luodetta
Ja velkojenne vuosta. Rakas herra,
Nyt kuulette, kun myöhäist' on; siis kuulkaa:
Kaikk' omaisuutenne ei puoliin riitä
Nykyisten velkojenne maksamiseen.
TIMON.
Tilani myytä.
FLAVIUS.
Panttina on kaikki,
Kalua mennyttäkin useammat:
Ei loput riitä tukkimahan suuta
Nykyisten velkain; uutta tulee myötään.
Mitenkä loma täytetään? Ja mikä
Lopuksi meidät perii?
TIMON.
Tilukseni
Ain' ulottuivat Lacedaemoniin.
FLAVIUS.
Oi, herra, maailma on pelkkä sana
Jos teidän ois se, pois sen antaisitte,
Niin, hengenvedoss' ihan.
TIMON.
Totta puhut.
FLAVIUS.
Jos vilpist' epäilette hallintaani,
Niin ankarimpain tuomarien eteen
Tilille minut viekää. Taivas tietköön:
Kun kaikki aitat ahnast' oli syöjää
Täpöisen täynnä, juoppoin viiniuhrit
Kun juoksi holveissa, kun tulet loisti
Ja soitto helkkyi joka huoneessa,
Niin vuolaan hanan luona minä istuin
Ja silmän' annoin vuotaa.
TIMON.
Vaiti, vaiti!
FLAVIUS.
Oi, taivas, huusin, kuinka hän on hyvä!
Kuin monta makupalaa nytkin orjat
Ja norkot ahmi! Ket' ei omaa Timon?
Kenen ei sydän, miekka, pää ja kulta
Timonin omaa ole, Timonin,
Kuninkaallisen, suuren Timonin?
Kun poiss' on kulta, joka kehut osti,
Niin vait on suukin, joka kehut lauloi;
Kun pidot päättyy, ystävätkin häätyy;
Vain talvipäivä, niin ne sääsket turtuu.
TIMON.
Vait! Lopeta jo saarnasi! En ole
Ma konnamaiseen tuhlaukseen syypää;
Älytön lienen ollut, vaan en halpa.
Miks itket? Puutut tuntoa, jos luulet,
Ett' ystäviä minä puutun. Malta:
Jos avaan ystävyyden viinileilit
Ja koittelen sen voimaa lainaamalla,
Niin yhtä vapaast' ystävien varaa
Ma käyttää voin, kuin sinä tässä haastat.
FLAVIUS.
Kokemus uskoanne vahvistakoon!
TIMON.
On tavallaan tää puute ihanaakin
Ja siunaukseksi: sen kautta koittaa
Voin ystäviäni. Koht' erhees huomaat
Ja näet, ett' olen ystävistä rikas. —
Flaminius! Servilius! Hoi, tänne!
(Flaminius, Servilius ja muita palvelijoita tulee.)
PALVELIJA.
Mit', armollinen herra!
TIMON.
Menkäätte, — sinä Luciuksen luokse, —
Sa Luculluksen; olin hänen kanssaan
Metsällä eilen; — sinä Semproniuksen.
Tervehtikää ja sanokaa, ett' ylväs
Ma olen, kun sain tilaisuutta pyytää
Vähäistä lainaa heiltä. Pyytää voitte
Noin viisikymment' ehkä talenttia.
FLAMINIUS.
Käskynne mukaan, armollinen herra.
FLAVIUS (syrjään).
Vai Luciusko ja Lucullus? Hm!
TIMON (toiselle palvelijalle).
Ja sinä senattorien luo ja pyydä —
Kosk' yhteishyvää autoin, niin he tuota
Ei kieltäne, — ett' oiti lähettävät
Tuhannen talenttia.
FLAVIUS.
Rohkeninpa —
Kosk' on se yleistapaa, — käyttää heillä
Sinettiänne sekä nimeänne;
Mut päätään he vain puistivat, ja tyhjin
Palasin toimin.
TIMON.
Mitä? Tottako?
FLAVIUS.
He vastasivat niinkuin yhteen ääneen:
"Ei ole varaa" — "matti kukkarossa" —
"Ei voi, jos tahtoisikin" — "surku miestä" —
"On kunnon mies" — "he soisivat" — "ei varmaa" —
"Jotakin viall' on" — "voi nyrjähtyä
Jalokin mies" — "Jos kaikk' ois hyvin" — "sääli!"
Näin kuivin katkelmin ja karsain katsein
Kävivät muihin toimiin, sain vain kuivan
Päännyökkäyksen ja kylmän hatunnoston,
Niin että sana kielelleni jäätyi.
TIMON.
Jumalat taivaan, heitä palkitkaa! —
Iloinen ollos, mies! Noill' ukkoräivill'
On kiittämättömyys vain luonnon vamma;
Verensä hyistä on, se virtaa tuskin,
Eik' ole hyvää; heiss' ei hyvyytt' ole;
Ja luonto maata kohden painuessaan,
On tylsä, raskas niinkuin matkan määrä. —
(Toiselle palvelijalle.)
Käy Ventidiuksen luo. —
(Flaviukselle.)
Oi, älä sure!
Sin' olet kunnon mies; sen sanon suoraan;
Ei tahraa sinussa. —
(Palvelijalle.)
Ventidius hiljan
Isänsä hautasi ja perinnöksi
Sai varat suuret; kun hän oli köyhä
Ja velkavankina ja ystävittä,
Ma häntä viidell' autoin talentilla,
Vie terveiset ja pyydä huomauttaa,
Ett' tosi pakost' ystävänsä velkoo
Nyt noita talentteja. —
(Flaviukselle.)
Niillä maksa
Pahimmat velkojat. Se aatos pois,
Ett' ystäviins' ei Timon luottaa vois!
FLAVIUS.
Se hyvyyden ois loukkausta syvää:
Ken itse hyvä, uskoo muista hyvää.
(Menevät.)