Ensimmäinen kohtaus.
Toinen kulma samaa puistoa.
(Holofernes, Nathanael ja Pöllö tulevat.)
HOLOFERNES. Satis qvod sufficit.
NATHANAEL. Kiitän jumalaa teistä, herra. Teidän pöytäpakinanne olivat teräviä ja sisältörikkaita; huvittavia, olematta naurettavia, älykkäitä, olematta teeskenneltyjä, rohkeita, olematta omahyväisiä, uutukaisia, olematta siltä vääräoppisia. Keskustelin tänä quondam päivänä erään kuninkaan seuralaisen kanssa, jonka arvo, nimi eli nimitys on Don Adriano de Armado.
HOLOFERNES. Novi hominem tamqvam te. Hänen huumorinsa on lennokas, puhetapa peremptorinen, kieli lipeä, silmä kunnianhimoinen, käynti majesteetillinen ja koko yleiskäytös turhamainen, naurettava ja pöyhkeä. Hän on liian keimeä, liian konstaileva, liian teeskennelty, liian eriskummainen, ikäänkuin liian ulkomaalaistunut, jos niin saan sanoa.
NATHANAEL. Sangen erinomainen ja valittu epitetum.
(Ottaa esiin muistikirjansa.)
HOLOFERNES. Hän venytteleepi puheliaisuutensa rihmaa hienommaksi kuin hänen todistelunsa säie sallii. Minä inhoan tuollaisia fanaattisia fantasmeja, tuollaisia epäseurallisia, turhantarkkoja apinoita, tuollaisia oikeinkirjoituksen rääkkääjiä, jotka sanovat "nuo", kun pitäisi sanoa "nuot"; "ne", kun pitäisi ääntää "net" — n, e, t, eikä n, e; jotka tavaavat "selän", eikä "seljän"; "lukia" sine j, eikä "lukija" cum j; "punainen" on "punanen", "haaksi" vocatur "haahti", "taakse" abbreviatur "taa". Semmoinen on inhoittavaa — tai niinkuin hän sanoisi: inhottavaa — siitä sukeltaa esiin insania — ne intelligis; domine? — mielettömyys, hupsuus.
NATHANAEL. Laus deo, bone intelligo.
HOLOFERNES. Bone? bone, kun pitäisi olla bene. Priscianukselle pieni korvapuusti! Olkoon menneeksi!
(Armado, Tiisa ja Kallo tulevat.)
NATHANAEL. Videsne, quis venit?
HOLOFERNES. Video et gaudeo.
ARMADO (Tiisalle). Spoika!
HOLOFERNES. Qvare spoika, eikä poika?
ARMADO. Rauhan miehet, tervehdykseni!
HOLOFERNES. Sotaisa herra, salutationem!
TIISA (syrjään Kallolle). He ovat olleet suurissa kielipidoissa ja sieltä varastaneet rippeet.
KALLO. Oo, he ovat jo kauan eläneet sanojen sekalatkulla. Ihmettelen, että herrasi ei jo ole sinua niellyt sanan verosta, sillä ethän ole kiireestä kantapäähän niinkään pitkä kuin honorificabilitudinitatibus; helpompi on nielaista sinut kuin lökari-rusina.
TIISA. Vait! Jyrinä alkaa.
ARMADO (Holoferneelle). Monsieur, tehän olette kirjanoppinut?
TIISA. On oikein, hän opettaa pojille aapiskirjaa. — Mitä on a, b, takaperin luettuna, sarvet päällä?
HOLOFERNES. Bä, pueritia, sarvijaakko.
TIISA. Bä, tyhmä pässi, sarviniekka. — Kuulette, että hän on oppinut.
HOLOFERNES. Qvis, qvis, sinä kerake?
TIISA. Yhdestoista kerakkeista, jos te ne luettelette järjestyksessä, taikka kuudes, jos naikkonne sen tekee.
HOLOFERNES. Kyllä minä: dee, hoo, jii, koo, ällä, ämmä...
TIISA. On lammas. Jahka minä jatkan: ännä, pee, ärrä, ässä, tee; nyt te olette lammas.
ARMADO. No, kautta Mediterraneum'in suolaisen laineen, sepä sievä isku, sukkela älyn pisto! Puksis, muksis, pau ja pilkkaan! Sillä sutkalla oli sarvet.
TIISA. Ja jos lapsukainen ne panee vanhan miehen päähän, niin tulee siitä sarvipää.
HOLOFERNES. Mikä tarkoitus? Mikä tarkoitus?
TIISA. Sarvet.
HOLOFERNES. Sinä väittelet kuin infantia. Mene hyrrääsi hyräyttämään!
TIISA. Jos annatte sarvenne hyrräksi, niin kyllä minä hyräyttelen teidän häpeäänne circum circa. Hyrrä aisankannattajan sarvista!
KALLO. Vaikk'ei olisi minulla muuta maailmassa kuin penni, niin antaisin senkin sinulle, että saisit ostaa piparkakkuja. Varrohan, tässä on sama honorarjumi, jonka sain herraltasi, sinä älyn penninkukkaro, sinä sukkeluuden kyyhkynmuna. Oi, jos taivaan armosta olisit vaikka vain äpärä-poikani! Minkä onnellisen isän minusta tekisit! Sinä osasit ad unkaan, naulan päähän, niinkuin sanotaan.
HOLOFERNES. Oo, tuo haiskahtaa lampaan latinalle: unkaan pro unguem!
ARMADO. Taitomies, praeambula; me pysymme erillämme barbaareista, me. Tehän se opetatte nuorisoa köyhäinkoulussa tuolla, missä tuo vuori näkyy.
HOLOFERNES. Tai mons, vaara.
ARMADO. Niinkuin suosiollisesti suvaitsette, vuoren asemesta.
HOLOFERNES. Sen teen, sans question.
ARMADO. Herra, kuninkaan suosiollisin mielihalu ja taipumus on onnitella prinsessaa hänen paviljongissaan tämän päivän takapäässä eli, niinkuin raaka rahvas sanoisi, iltapuolella.
HOLOFERNES. Päivän takapää, jaloarvoisin herra, on sopiva, soinnullinen ja tarkka vastine iltapuolelle; se sana on hyvin keksitty, valikoitu, ihana ja sopiva, sen vakuutan, hyvä herra, vakuutan.
ARMADO. Herra, kuningas on jalo ylimys ja minun uskottuni, sen vakuutan, todellinen ystäväni. Mitä meidän keskemme likeistä tapahtuu, se sikseen; — pyydän, ei mitään kohteliaisuuksia! — pyydän, lakki päähän! — ja muiden painavien ja sangen vakavaluontoisten asiain yhteydessä, jotka todellakin ovat sangen suuripainoisia — mutta se sikseen! — minun, näet, täytyy sinulle kertoa, että hänen armonsa suvaitsee — maa ja taivas! — joskus nojata minun halpaan olkapäähäni ja kuninkaallisella sormellansa, näin, pidellä minun ulostumiani, näitä minun moustaches; mutta, armas ystävä, se sikseen! Maa ja taivas! en nyt mitään tarinoita latele. Hänen korkeutensa suvaitsee vissillä erikoisilla kunnianosoituksilla onnellistuttaa minua, Armadoa, soturia, paljon kulkenutta miestä, joka on maailmaa nähnyt; mutta se sikseen! — Kaiken kaikkikaikkeus on se, — mutta, pyydän, hyvä ystävä, vaiti siitä, — että kuningas soisi, että tarjoisin prinsessalle, sille sulokyyhkyselle, jotakin hupaista näyttelyä, tai näyttökuvausta, tai naamiaisia, tai ilveilyä, tai ilotulitusta. Hyvin tietäen, että herra pastori ja teidän oma arvoisa persoonanne ovat verrattomia tällaisiin eruptio'ihin ja äkillisiin ilonpurkauksiin, niin sanoakseni, olen tämän saattanut teidän tietoonne siinä mielessä, että pyytäisin teidän avustustanne.
HOLOFERNES. Hyvä herra, teidän tulee esittää hänelle ne yhdeksän sankaria.[14] — Pastori Nathanael, asian koskien jotakin ajan vietellystä, jotakin näytteille panemista tämän päivän takapäässä, joka on toimitettava meidän avullamme — kuninkaan käskystä ja tämän uljaan, kuulun ja oppineen herran — prinsessan nähden — niin sanon, ettei mikään ole niin sopiva esitettäväksi kuin ne yhdeksän sankaria.
NATHANAEL. Mistä löydätte miehiä kyllin arvokkaita niitä esittämään?
HOLOFERNES. Te itse olette Josua; minä tai tämä urhoollinen ylimys tässä, Judas Maccabaeus; tämä paimen — suurien jäseniensä eli raajojensa vuoksi — saa olla Pompejus suuri; kantapoika, Hercules.
ARMADO. Anteeksi, hyvä herra, erehdytte; hänessä ei ole tarpeeksi kokoa tämän sankarin peukaloksikaan; hän ei ole edes niin paksu kuin hänen nuijansa pää.
HOLOFERNES. Saanko minä pyytää puheenvuoroa? Hän saa esittää Herculesta nappapoikana; hänen sisälle- ja uloskäymisensä tulee olemaan käärmeen kuristaminen; minä sepitän apologian sitä tarkoitusta varten.
TIISA. Mikä erinomainen ajatus! Niin että jos joku kuulijoista sähisee, niin voitte te huutaa: "Oikein, Hercules, nyt sinä kuristat käärmeen!" Se on keino, millä saa pahan hyväksi; mutta vain aniharvat ovat hyvät sitä tekemään.
ARMADO. Entä ne muut sankarit?
HOLOFERNES. Minä itse näyttelen kolmea.
TIISA. Kolmesti urhoollinen mies!
ARMADO. Saanko sanoa teille yhden asian?
HOLOFERNES. Me kuuntelemme.
ARMADO. Jos ei tämä käy laatuun, pitää meillä olla joku ilveily varalla. Pyydän, tulkaa.
HOLOFERNES. Via! — Pöllö-kaima, sinä et ole puhunut sanaakaan koko aikana.
PÖLLÖ. Enkä liioin sanaakaan ymmärtänyt.
HOLOFERNES. Alons! Sinua pitää meidän käyttää.
PÖLLÖ.
Ma tanssiakin kyllä voin, tai rumpuakin lyödä,
Ja siten antaa sankareille vähän hyppytyötä.
HOLOFERNES.
Sa pöllömäinen, kunnon Pöllö, tule leikkiin myötä!
(Menevät.)