IHMISEN JÄLLEENSYNTYMINEN.
Aina siitä ajasta saakka, jolloin ihmisjärki alkoi esiintyä siksi toimintakykyisenä, että se saattoi luoda yksilöityneen, näennäisesti itsenäisen olion maailmankaikkeudessa, kuihtui sielun silmä, jolla ihminen lapsuusaikanansa näki elämänsä kuolemattomuuden ja sen identisyyden kaikkeuden elämän kanssa. Sen näön häviämisen mukana himmeni ihmiseltä hetkeksi myös hänen elämänsä päämaali ja hän jäi ikäänkuin pimeään yöhön, missä hänen oli järjellänsä etsittävä valo, joka selvittäisi hänelle ihmiselämän alun ja lopun, sen tarkotuksen maailmankaikkeudessa. Siksipä ei meidänkään päivinämme ole lakannut huuto, joka on kaikunut kautta aikojen: "mistä olemme tulleet, keitä olemme, ja mihin matkaamme?" Ja vaikka huuto onkin satojen tuhansien ehkä miljonien vuosien aikoina väreillyt ihmisten huulilla ja useita vastauksia on koetettu tuolle polttavalle kysymykselle antaa, niin ei ole voitu keksiä ainuttakaan, joka olisi ehdottomasti tyydyttänyt kaikkia.
Meidän aikanamme voidaan nuo vastaukset jakaa kolmeen, kolmesta eri tutkimus-suunnasta lähteneeseen ryhmään: materialististen epäilijöiden, kirkollisten ja salatieteilijöiden. Epäilijät eivät tahdo nähdä silmänkantamaa kauemmaksi — kun silmä on sammunut, niin on kaikki lopussa, sanovat he. Kirkollisen katsantokannan mukaan alkaa ihmiselämä äidin kohdussa, jolloin Jumala luo ihmisen ikuiseksi olennoksi tulevaisuuteen nähden. Salatieteilijät taas väittävät, että ihminen on ikuinen olento niinhyvin menneisyyteensä kuin tulevaisuuteensakin nähden ja maaelämä muodostaa vain tuon katkeamattoman elämän yhden kehitysjakson.
Epäilijöiden kanta on helposti ymmärrettävissä. Useinkin ovat he hyvin rehellisiä ihmisiä, jotka kylläkin ostaisivat totuuden melkein mistä hinnasta tahansa, jos vaan totuuden todistelu täyttäisi heidän vaatimansa ehdot. Elämän kuolemattomuus on todistettava heille silminnähtävällä ja kouraantuntuvalla tavalla, eli toisin sanoen fyysillisillä aisteilla tajuttavilla keinoilla. Mutta elämän lakisiteisyys ei ole asettunut tottelemaan heidän määräämiänsä vaatimuksia. Päinvastoin osottaa Elämä epäilijälle lakiensa loukkaamattomuuden ja samalla tien, kuinka hänelle on mahdollista niiden lakien sisällä oppia tuntemaan elämänsä salaisuuksia. Eihän valokuvaajakaan voi esiintuoda ottamaansa kuvaa päivän valossa vaan tarvitsee sitä varten pimeän huoneen, jossa jotkut kuvaukselle haitalliset valonsäteet ovat ehkäistyt; samoin vaatii henkisen ihmisen olemassaolon todistelu aivan erikoiset edellytykset. Ja niinkauankuin ei olla halukkaita totuuden ilmisaamiseksi hyväksymään ja käyttämään kaikkia tarjolla olevia keinoja, ei ole syytä odottaa, että totuutta verhoava peite saataisiin täysin poistetuksi. Yhä laajempaa totuuden näkemystä varten tarvitaan ehdottomasti ennakkoluuloton mieli, mikä ei kammoksu ottaa käteensä työasetta, joka uutuutensa takia ensin näyttää oudolta, vaan tarttuu siihen rohkeasti, voidakseen vihdoin tottuneella käytöllä huomata, mihin se kykenee ja millaisia saavutuksia sillä on voitettavissa.
Niinpä ovat psyykilliset kokeilut tiedemiesten käsissä johtaneet aivan erikoisiin tuloksiin ihmisen kuolemattomuus-kysymyksen ratkaisussa. Ei siinä kylliksi, että olisi keksitty ihmisen näkymättömät ruumiit eli ainakin useita niistä, vaan on myöskin saatu selville johonkin määrin näiden ruumiiden merkitys, kuinka fyysillinen tunto on toiselle niistä ominainen ja tunne eli sieluelämän ilmiöt toiselle, ja vielä kuinka ajatuskin vaatii itselleen erityisen "aineellisen" käyttövälineensä. Mutta vieläkin syvemmälle on kokeellisen tieteen onnistunut tunkeutua. Tuntuu uskomattomalta — mutta on epäämätön totuus — että ihmiskokeilu on voinut muuttaa ihmisessä asuvan personallisuuden aivan toiseksi, eli toisin sanoen näyttää todeksi sen ihmeellisen seikan, että samoin kuin ihmisen eri ruumilla on määrätyt vitaliset tehtävänsä erilaisia elonilmauksia varten, niin personallisuuskin on vain suurempi käyttövälineiden kollektivinen kokoelma, mutkikkaampi koneisto, jota ihminen eli jokin henkinen minuus käyttää tarpeidensa mukaan.
Tällä saavutuksella on tiede astunut mahtavan askeleen eteenpäin lähentyäkseen niitä väitteitä, joita salatieteilijät kannattavat ihmisestä, nim. että hän monen syntymän kautta vähitellen kohoutuu alemmalta asteelta ylemmäksi inhimillistä täydellisyyttä kohden, käyttäen todellakin vain eri personallisuuksia välikappaleinaan.
Niistä laajoista tutkimuksista, joita on julkaistu psyykillisen seuran aikakauskirjassa 'Proceedings' toistan erään otteen, jonka maailmankuulu kirjailija Maurice Maeterlink on teoksessaan "Kuolema" tuonut esille seuraavasti:
"Tyydyn vaan lyhyesti mainitsemaan tulokset muutamista hyvin hämmästyttävistä kokeista, jotka on tehnyt eversti Rochas.
"Olkoon heti alussa pantu huomio siihen, että eversti Rochas on oppinut, joka tieteellisellä tarkkuudella ja kaiken epäilyksen yläpuolella olevalla rehellisyydellä on tutkinut objektivista totuutta. Nukuttamalla erikoisesti tarkotukseen sopivia henkilöitä magnetismia sivelyillä, saa hän nukutetun kertomaan koko menneen elämänsä. Siten viedään henkilö vähitellen takaisin nuoruuteensa ja aivan aikaisimpaan lapsuutensa aikaan. Kussakin näistä hypnotisista tiloista esiintyy tuossa henkilössä se tajunta-aste, se luonteen ja mielen tila, mikä hänellä oli kysymyksessä olevalla kehitysasteella. Hän elää uudelleen niiden aikojen tapahtumat iloineen ja suruineen. Jos hän oli sairastellut, niin kävi hän läpi sairausajan ja tervehtymisajan täydelliseen parantumiseen saakka. Jos oli esim. kysymyksessä vaimo, joka oli ollut äitinä, niin sai hän uudelleen kokea äitiyden tyypilliset erikoisuudet, vieläpä synnytyksen ahdistuksen ja tuskan. Kun henkilö vietiin takaisin aikaan, jolloin hän opetteli kirjottamaan, niin kirjotti hän kuin lapsi, ja hänen käsialaansa voitiin verrata hänen kouluaikaiseen kirjotukseensa silloisten kouluvihkojen mukaan."
Tämäkin on jo kovin ihmeellistä, mutta — kuten eversti Rochas sanoo — tässä on kumminkin asteltu lujalla maaperällä; on tehty havaintoja vaikeasti selitettävästä fysiologisesta ilmiöstä, jota usean kokeilun ja tarkistelun nojalla voidaan pitää varmana. Mutta joudumme vähitellen alalle, missä yhä suuremmat arvotukset meitä yllättävät.
"Asian selvittämiseksi otettakoon yksinkertaisin koe tarkastuksen alaiseksi. Koehenkilönä on 18-vuotias tyttö nimeltä Josephine, joka asuu Voiron Iseressä. Magnetisten sivelyjen kautta on hänen tajuntansa siirretty pienen sylilapsen tilaan. Sivelyjä jatketaan ja tarina etenee. Josephine ei voi enää puhua. Hänet verhoo kapalo-ajan suuri hiljaisuus, jota seuraa vieläkin salaperäisempi ja syvempi vaikeneminen. Josephine vastaa nyt ainoastaan merkeillä, sillä hän ei ole vielä syntynytkään vaan häilyy synkeässä pimeydessä. Kokeilua jatkettiin, uni tulee yhä syvemmäksi, ja äkisti puhkeaa tästä unesta esiin toisen olion ääni. Tälle tehdään kysymyksiä. Aluksi kieltäytyy hän vastaamasta, selvittäen, 'että hän tosin on läsnä, koska hän kerran voi vastata kysymyksiin, mutta hän ei näe mitään tässä häntä ympäröivässä pimeydessä.' Sivelyjä jatketaan ja vähitellen saadaan luotettavia vastauksia. Hänen nimensä on Jean Claude Bourdon, on vanha mies ja jo kauvan aikaa ollut sängyn omana sairaana, mutta kertoo silti elämänsä vaiheita. Hän on syntyisin Champvent'ista Pollitin kunnasta v. 1812, käynyt koulua 18 vanhaksi, suorittanut sotapalveluksensa 7:ssä tykistörykmentissä Besanconissa. Kertoo sitten poikamaisista vehkeilyistään ja kisailuistaan samalla kun syvässä unessa makaava tyttönen tekee kädellään liikkeen kiertääkseen viiksiään sormiensa välissä.
"Sotapalveluksesta kotiin palattuaan ei hän mene naimisiin vaan elelee yhdessä rakastajattaren kanssa ja — kertomuksen lyhentämiseksi — kuolee 70-vuotisena taudin jälkeen."
Yllä olevan vainajan kertomus haudan tuolta puolen ei ole missään suhteessa erikoinen, mutta se ei suinkaan vähennä sen todenperäisyyden arvoa. "Hän tuntee kuinka hän lähtee ulos ruumiistansa", mutta pysyy siihen kiintyneenä jokseenkin kauan. Hänen hienompi-fluidinen ruumiinsa, joka ensimmältä oli kovin hienoaineista, saa vähitellen tukevamman muodon. Hän elää pimeydessä, joka alussa tuntuu kovin vastenmieliseltä, mutta kärsittävältä ja siedettävältä. Vihdoin hälvenee yönpimeys muutaman valonsäteen läpäisystä. Hän saa sisäisen aavistuksen siitä, että hänen on jälleensynnyttävä, ja hän lähestyy henkilöä, joka hänet on maailmaan synnyttävä, nimittäin Josephinen äitiä. Hän on alinomaa tämän tulevan äitinsä seutuvilla, aina synnytyshetkeen asti, ja astuu viimein sisälle tämän lapsen ruumiiseen. Aina seitsemänteen ikävuoteen saakka oli lapsen ruumiin ympärillä jonkinmoinen haihtuva kehys, missä hän erotti useita asioita, joita hän ei koskaan sittemmin ole nähnyt.
Mutta vieläkin kauemmaksi kuin Jean Clauden personallisuuteen voitiin tunkeutua. Noin kolme neljännestuntia kestävän magnetisoimisen jälkeen vaihtuu tuon vanhan mieshenkilön ääni ilman mitään väliaikaa uudelleen pienen lapsen ääneen. Uusi hiljaisuus, uusi "limbus infantun", "lasten tuonela", sitten äkillisesti toinen ääni ja toinen personallisuus. Tällä erää on se vanhan naisen, joka on ollut kovin ilkeä ja on sen vuoksi saanut kärsiä paljon. Nykyisin, kun hän on kuollut, esiintyvät tapahtumat päinvastaisessa järjestyksessä, alkaen kokeilussa siis elämän lopulta. Hänkin on pimeydessä, pahojen henkiolentojen ympäröimänä. Hän vastailee heikolla äänellä mutta aina selvään ja seikkaperäisesti kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin, eikä hän jankkaile kuten Jean Claude teki. Tämän uuden henkilön nimi on Philomène Carteron.
"Yhä syventämällä nukkuvan unta, sanoo Rochas, saadaan ilmennyksiä Philomènen elinkaudesta. Näyttää kuin kärsivä tila haihtuisi; hän on tyyni ja vastailee aina selvällä, joskin jäykällä tavalla. Hän tietää, ettei hänestä ole pidetty kotiseudullaan, ja sen hän tahtoo tilaisuuden tullessa kostaa. Hän oli syntynyt v. 1702 ja hänen syntymänimensä oli ollut Philomène Charpigny. Hänen äitinsä isä oli Pierre Machon, joka asui Ozan'issa. Vuonna 1732 oli hän Chevroux'issa mennyt naimisiin Carteron nimisen miehen kanssa, jonka yhteydessä saadut kaksi lasta olivat kuolleet.
"Ennen tätä syntymäänsä oli Philomène ollut tyttö ja kuollut pienenä lapsena. Sitä ennen oli hän ollut mies, tehnyt murhan ja sen takia saanut kärsiä kauan 'pimeydessä', mikä pimeys jatkui hänen lapsena kuolleen elämänkin jälkeen, vaikka hän ei silloin ollut ennättänyt mitään pahaa tehdä.
"En voinut pitkittää unitilaa pitemmälle, sanoo Rochas, sillä Josephine oli kovin uupunut, ja oli sangen säälittävää nähdä häntä näiden kriisien eli vaihdosten aikana.
"Olen myöskin tehnyt kokeen, joka näkyy todistavan, että näiden medioiden havainnot ovat objektivista todellisuutta. Voiron'issa on minulla ollut kokeiluissani alituisesti mukana eräs nainen, luonteeltaan rauhallinen ja harkitseva, mutta ei ollenkaan suggestionille vastaanottavainen, nimeltään mademoisille Louise. Tällä nuorella neidolla on melkoinen kyky havaita ihmisruumiista ulosvirtaavia valunnoksia, siis myöskin eetteri- ja astraliruumiita (mikä kyky joka ihmisessä on enemmässä tai vähemmässä määrässä ja on jokseenkin tavallinen). Kun Josephinen muistoon heräsi hänen menneet elämänsä, niin näkyi mademoiselle Louisen silmälle hänen ympärillään vaaleahko värikehä eli aura, mikä aura heti muuttui tummaksi, kun oli kysymyksessä välitila kahden elämän välillä. Joka tapauksessa reageerasi Josephine kiihkeästi, kun kosketeltiin sitä paikkaa huoneessa, jossa aura oli nähtävissä, olipa se sitten vaalea tai tumma."
Nämä ylläolevat kokeilujen tulokset pitää Maeterlink todistuksena jälleensyntymisopista, joskaan ne eivät hänen mielestänsä ole vielä täysin riittävät.
Kun hän sitten harkitsee jälleensyntymisteorian siveellisiä edellytyksiä ja vertaa sitä muihin sen rinnalla esiintyviin maailmankatsomuksiin, lausuu hän:
"Ei ole koskaan löytynyt kauniimpaa, vanhurskaampaa, puhtaampaa, siveellisempää, enemmän siunausta tuottavaa, lohdullisempaa ja vieläpä jossakin määrin todennäköisempää uskonoppia kuin jälleensyntyminen. Se on nykyisin ainut oppi, joka puhuessaan järjestelmällisistä perättäisistä parannuksista ja puhdistuksista, ottaa huomioon kaikki inhimillisen elämän niinhyvin fyysilliset kuin myös älylliset erilaisuudet, siten tasottaen näennäiset yhteiskunnalliset vääryydet ja kohtalon epätasaisuudet."
Epäjohdonmukaisin ja epäfilosofisin on kirkollinen kanta ihmisestä. Sen väite, että Jumala kullekin syntyvälle ihmiselle loisi kuolemattoman sielun, joka olisi tulevaisuuteensa nähden ikuinen, ei voi saada jalansijaa vähänkään ajattelevammassa yksilössä. Sillä kuinka iankaikkista olentoa voitaisiin luoda? Luomistapahtuma jo semmoisenaan sisältää alkamisen käsitteen — ja kaikella, jolla on kerran ollut alku, täytyy myös olla loppu. Ainoastaan ikuinen, aina olemassa oleva, aluton ja loputon — niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin nähden — voi ilmentää iankaikkisuusolennon. Siksipä ovatkin ajattelevammat ihmiset kirkonkin helmassa kaikkina aikoina kannattaneet niinkutsuttua pre-eksistensi oppia, joka edellyttää ihmissielujen olemassaolon ennen heidän syntymistään maan päälle. Onpa vielä todettu, että itse jälleensyntymis-oppikin on alkuansa ollut kristillisten kirkkojen omaisuus, koska historialliselle tutkimukselle on onnistunut toteen näyttää, että tuo oppi julistettiin pannaan, poistettiin kirkon oppijärjestelmästä keisarillisella mahtisanalla kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa v. 553 keisari Justinianuksen hallitessa.
Ryhtymättä arvostelemaan seikkaperäisemmin kirkollista maailmankatsomusta myönnettäköön, että silläkin on ollut suuri tehtävänsä terottaissaan fyysillisen, personallisen elämän tärkeyttä, joskin se lyhytnäköisyydessään on määritellyt sen ihmisen ainoaksi elämäksi. Yksi seikka on kumminkin länsimaiselta kirkolliselta maailmankatsomukselta pois riistettävä, joka ei sille kuulu, nimittäin sen nimilipusta sana "kristillinen". Kristillinen maailmankatsomus on jälleensyntymisopin niinkuin monen muunkin opin suhteen aivan vastakkainen kirkollisen käsityksen kanssa, ja olisi todella alentavaa kristinuskon arvolle, jos se tehtäisiin samaksi dogmatisen kirkonopin kanssa. Alkuperäinen kristinoppi eli Kristuksen oppi on aatteellisessa ylevyydessä toisten suurten maailmanuskontojen hinduismin ja buddhalaisuuden tasalla, ja niinkuin jälleensyntymisoppi on jälkimäisille aivan oleellinen, niin se on myöskin perustana ja pohjana Kristuksen opetuksissa. Sen opin edellyttäminen tekee mahdolliseksi käsittää Kristuksen vuorisaarnan huippukohdan: "olkaa täydelliset niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on." Sillä kuinka voisikaan matalalla oleva ihmislapsi yhdessä lyhyessä maaelämässä saavuttaa Jumalan täydellisyyden, vallankin jos Jumala olisi sattunut luomaan hänet epätäydelliseksi niinhyvin ruumiin, sielun, kuin ymmärryksenkin puolesta, jommoisia epäilemättä on suurin joukko ihmiskunnastamme. Eikä kenkään voine väittää, ettei Kristus olisi tarkottanut sitä, mitä hän sanoi, sillä siksi ylevä ja aatteellisesti korkea on se opetuksen tausta, jolle hän piirsi tuon mainitun lauseen. Se muodostaa äärimmäisen saavutuksen siinä suunnattoman korkeassa kehitysjaksossa, jonka tietä ja asteita hän kuvaili vuorisaarnan ihanissa autuudenlupauksissa. Niissä hän askel askeleelta kohottaa ihmisen tajunnan korkeammalle ja korkeammalle hyvyyden maailmaa "taivasten valtakuntaan", jonka hän sanoo kuuluvan niille, jotka "kerjäävät henkeä". Tämä hengen kerjäläisen tajunnantila on ensimmäinen aste sillä tiellä, joka avaa ihmiselle todellakin taivasten valtakunnan, missä isoova ravitaan, laupiaalle tapahtuu laupeus, sävyisä saa periä maan, ja rauhottunut ihmisolento kutsutaan vihdoin "jumalan pojaksi" [alkutekstin mukaan Matth. 5:9]. Silloin hänen puhdas sydämensä alkaa avautua näkemään Jumalaa sekä itsessään että kaikkialla luonnossa ja paikallansa on Kristuksen opetus: "autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan". Tämä näkemäsi Jumala, Hän on sinun päämääräsi, ole siis täydellinen niinkuin on sinun taivaallinen Isäsi, jota katselet nyt sielusi avautuneella silmällä.
Tämä suuremmoinen opetus kadottaisi kaiken todennäköisyytensä ja luonnollisuutensa, jos ei sen opetuksen takana olisi ollut edellytyksenä jälleensyntymisoppi, joka takaa ihmiselle mahdollisuuden jatkuvaan kehitykseen. Vasta sen opin valossa on Mestarin opetus aivan luonnollinen. Ja ettei tämä olettamus ole mikään mielivaltainen yritys anastaa tukea jollekin subjektiviselle mielipiteelle, käy selville kun seuraa Kristuksen muissa tilaisuuksissa antamia opetuksia. Hän nimenomaan omaksuu silloin vallalla olevat käsitykset ihmisen pre-eksistensistä kertomuksessa sokeana syntyneestä (Joh. 9:2) ja sairaan parantamistapauksessa Bethesdan lammikolla, ja selvemmin hän ilmaisee kantansa puheissaan Johannes Kastajasta, josta hän sanoo: "hän on Elias, jonka tuleman piti" (Math. 10:7—15 ja 17:10—13, Marc 9:11—13).
Ellei pre-eksistensi ja jälleensyntymisoppi olisi ollut aivan yleinen senaikuisten juutalaisten keskuudessa, niin ei profetta Jeremias olisi myöskään Jahven suun sanoina käyttänyt seuraavaa lauselmaa, jossa viitataan Jeremiaan kutsumuksen pätevyyteen: "Ennenkuin minä sinut siitin sinun äitisi kohdussa, niin minä sinut tunsin, ja ennenkuin tulit ulos äitisi helmasta, niin minä sinut jo pyhitin sekä määräsin kansojen profetaksi" (Jer. 1:5).
Useita muitakin raamatun paikkoja voitaisiin tuoda tueksi sille väitteelle, että jälleensyntymisoppi muodosti niinhyvin juutalaisuudessa kuin myöskin ensimäisten kristillisten seurakuntain opetuksessa tärkeän sijan ja oli tavallaan sille aivan oleellinen. Siksipä useat kirkkoisät aikakautemme ensimäisellä ja toisella vuosisadalla opettivatkin sitä julkisesti, josta todisteena on muun muassa Origeneen lauselma kirjassaan "Contra Celsum": "voipi näet tapahtua, että israelilainen jälleensyntyy skythien sekaan ja egyptiläinen joutuu juutalaisten joukkoon."
Kun lännen eri kirkkokunnat uudelleen ottavat opinkappaleidensa joukkoon ne kalliit opetuksen helmet, muiden muassa jälleensyntymisopin, joita jumalallinen Kristus kerran opetti ihmisille ja jotka kirkko sittemmin hylkäsi, silloin, mutta vasta silloin, on kirkolla oikeus käyttää nimenänsä Kristin usko, ja silloin on se astunut ulos siitä alennuksen tilasta, jossa se on yli vuosituhannen nukkunut. Samalla kertaa on se astunut arvoasemaansa tasa-arvoiseksi niiden maailmanuskontojen rinnalla, joiden ääni ei koskaan ole sortunut saarnaamasta ihmisille jälleensyntymisopin lohdullista hyvääsanomaa.
Silloin on maailmalle koittava uusi päivä. Aletaan oikealla tavalla ymmärtää veljeyden aatetta ja selvenee käsitys, että koko luomakunta muodostaa Elämän suuren perheen, jonka jäsenet kukin oikeutetulla tavallaan esittävät eri-ikäisten lasten osaa.
Kehittyneelle kaukonäkevälle salatieteilijälle on jälleensyntymisoppi selviö, jolle hän ei kaipaa järjestelmällisiä todisteluja. Sen avulla ryhtyy hän ratkaisemaan pulmallista kysymystä ihmisen elämästä ja kuolemasta. Se tehtävä on hänelle sitäkin helpompi, kun hänen avautunut sielunsilmänsä näkee ihmisen eri ruumiit ja niiden merkityksen ihmiselle. Kuolema, joka ennen niin kaameana näytti uhkaavan katkaista kaiken tajuavan elämän, on nyt kadottanut pelottavaisuutensa, kun silmä voi erottaa elämän loppumattoman jatkuvaisuuden. Itse kuoleman tapahtuma ei näytä sen erikoisemmalta kuin hetki, jolloin uupunut työntekijä laskee väsyneen ruumiinsa lepoon, ottaakseen sen taas seuraavana aamuna työaseeksi uuden päivän toimintaan. Erotus on vaan siinä, että kuoleman uneen nukkuvan yö on verrannollisesti pitempi, ja että siitä heräävä ihmislapsi ei tyydy enää vanhaan kuluneeseen ruumiiseen vaan rakentaa itselleen uuden. Näet kumpaisessakin tilassa, niin unitilassa kuin kuolemassakin, jättää ihminen fyysillisen ja eetteriruumiinsa niitä vastaavilla tasoilla vallitsevien voimien huostaan, samalla kuin ihminen itse hienommissa ruumiissansa asustaa näitä hienompia ruumiita vastaavissa tajuntatiloissa. Tavallisen unen jälkeen, jolloin fyysillinen ruumis on virkistynyt uusien ponnistusten varalle, ottaa ihminen asuntonsa siihen uudelleen, käyttääkseen sitä työhönsä fyysillisellä tasolla, mutta kuolemassa jättää ihminen fyysillisen ruumiinsa kokonaan, sillä vanhuudesta heikontuneena, tautien ja syntien seurausten turmelemana, se ei enää kelpaa ihmisen työaseeksi. Tällöin sen aineosat jäävät hajaantumaan fyysillisen tason ainevarastoon.
Hetken aikaa fyysillisestä ruumiista erottuaan viipyy ihminen, eetteriruumiiseen verhoutuneena, fyysillisen ruumiinsa läheisyydessä, mutta kun hän on senkin yltään riisunut, niin on hän täydelleen jättänyt fyysillisen tason ja astunut siihen maailmaan, jota ahtaammassa merkityksessä kutsutaan haudantakaiseksi maailmaksi eli astralimaailmaksi.
Tässä olotilassa käyttää ihminen sitä ruumistaan, jonka opimme tuntemaan astraliruumiin nimellä. Ihmisellä on jälellä vielä kaikki entiset tunteensa ja viettinsä, kuten konsanaankin hänen maailmassa eläessään, kumminkin sillä erotuksella, että ne nyt esiintyvät monta vertaa palavampina ja tulisempina, kun niiden väreilyä ei ole enää ehkäisemässä ihmisen karkeampi-aineiset ruumiit. Ihmisen tunne-elämän laatu, sen vietteiden ja pyyteiden voimakkuus ja karkeus, ovat ne tekijät, jotka määräävät, minkälaiseksi ihmisen elämä tässä astralimaailmassa muodostuu. Jos vietit ovat kovin alhaiset ja eläimelliset, niin voidaan täydellä syyllä semmoisen henkilön olotilaa astralimaailmassa kuvata helvettien räikeillä ja kauhistuttavilla väreillä, sillä julmempaa olomuotoa tuskin voidaan ajatella kuin himojen kiihkoisten tulien palo. Ei ole näet enää tilaisuutta niiden tyydyttämiseen sillä karkealla tavalla, jolla ihminen oli oppinut niistä nauttimaan fyysillisessä ruumiissa eläessään. Mutta kaiken sen kurjuuden ja pimeyden ohella, jota tämmöinenkin tila tarjoo, voidaan myöskin siellä nähdä päivänpaistetta, mikä syntyy niiden jalojen lähettiläiden läsnäolosta, jotka työskentelevät tässä himojen piirissä. He ovat "astuneet alas helvettiin", ollakseen opettajina näille onnettomille, jotka eivät vielä ole oppineet alkeellisempia perusteita hyvän kaidalla polulla, ja kuinka mahdottomalta tuo työ näyttäneekin, niin tuskinpa löytyy himoa, jonka voima ei vaimenisi heidän rakkautensa lauhduttavasta kasteesta tässä himojen kiirastulessa.
Sitä mukaa kuin sielu puhdistuu ja kirkastuu, sitä mukaa vaihtuvat myöskin hänen astraliset verhonsa ja hänen on vähitellen mahdollista kohoutua korkeampiin tajuntamahdollisuuksiin astralimaailman valoisimmille seuduille, joille jo heijastuu taivasmaailman kirkkaus siksi kuulakkana, että useat pitävät tätä tilaa sinä taivaana, jota he ennen ajatuksissaan unelmoivat. Todellinen taivasmaailma on kumminkin vasta niinkutsutulla ajatustasolla, puhtaassa aatteen maailmassa, missä himoilla ei ole jalansijaa. Siksipä ihmisen ennen sinne pääsöänsä on vielä kerran "kuoltava" s.o. riisuttava yltänsä astraliruumiin puku, joka estää hänen nousuaan taivaallisen kirkkauden ihanaan asuinsijaan. Hienoon älyruumiiseensa vetäytyneenä astuu ihminen sitten todelliseen taivasmaailmaan, jonka kuvaaminen käy yli kaiken mahdollisen maisen kuvaamiskyvyn. Siellä kaikki ne hyveet, joita ihminen maaelämänsä aikana ajatteli ja harjotti, tulevat esille ja puhkeavat täyteen kukoistukseensa, niinkuin nupussaan oleva kukka nopeasti avautuu, odoteltuaan kauan auringon lämmittäviä säteitä.
Tiedäthän, että kukka sitä varten avaa kupunsa auringolle, että sen säteet vuodattaisivat elinvoiman uuden henkäyksen siemenen idulle, joka piilee kukan hennoimpien ja kauneimpien terälehtien alla. Niin on ihmisenkin laita: sen kauneimman verhon, taivasmaailman älyruumiin verhon alla on se säilyttänyt siemenensä sitä uutta muotoa varten, jossa hänen on tehtävä uusi yritys fyysillisessä maailmassa onnistuakseen voitollisemmin ponnistuksissaan kuin edellisellä kerralla. Hän vei muassaan tämän ihmismuodon idun aurinkoiseen taivasmaailmaan, jotta se kypsyisi elinvoimaiseksi uutta kylvöä varten.
Tätä kypsynyttä ihmismuodon siementä kutsutaan salatieteellisissä teoksissa nimellä älyruumis. Siihen verhoutuneena astuu ihminen maan luomakunnan Herruuden eteen — Korkeimman istuimen juurelle polvistuu ihminen, huulillansa rukous: "Oi Herra, kun tästä ihanuuden asuinsijasta katson maailmaa, näen uuden kuvan heijastuvan aineen ihmeelliseen mereen. — Se kuva onkin minun oma varjoni, uuden personallisuuteni heijastus. Salli Herra minun ruumistua uudelleen, sillä näen, että minun tuleva ruumistukseni on vievä minut suurempaa täydellisyyttä kohden, — jolloin olen kelvollisempi olemaan huoneesi asujamena kuin mitä nyt olen."
Jos ihminen syyruumiinsa tajuntamaailmassa edelleen kyselee, mikä on sitten itse ihminen, niin saa hän vastauksen, valtavan näyn muodossa. Hänet ympäröi ihmeellisin valon kirkkaus mitä eristetty tajunta koskaan voi ajatella ja hän ymmärtää, että hänen on sallittu välähdykseltä nähdä heijastus meidän aurinkokuntamme Jumaluuden Herraudesta. Sen suunnaton valorikkaus tekee hänelle mahdottomaksi ryhtyä tavalla tai toisella määrittelemään tämän Olennon suhteita, ja ainoa, minkä hän voi tajuta, on se, että hän itse on yksi säde tuossa kirkkaudessa. Mutta polttavampana kuin koskaan ennen palaa yhä hänen hengessään kysymys, johon hän ei ole saanut vastausta, ja totuuden jano pakottaa hänet yhä vain tunkeutumaan korkeammalle löytääksensä Tiedon. Kuta lähemmäksi Jumaluutta hän näin nousee, sitä enemmän haihtuu hänen ympäriltään harha, vihdoin häämöittää hänelle Tiedon säilytysaarre itse Jumaluuden Herrauden Sydämellä. Ja kun uskalias ihmislapsi astuu sinne — niin haihtuu hänen tajunnastaan viimeinen mainen vaippa, ja hänen uppoutuessaan Jumaluuteen kuuluu hänen huuliltansa sanat: Tat tvam asi — Minä olen Hän.