JÄRJEN SYNTY.
Jumala sanoi käärmeelle: Minä panen vihan sinun ja vaimon siemenen välille, vaimon siemen on rikki polkeva sinun pääsi ja sinä olet pistävä häntä kantapäähän.
(I Moos. kirja).
Lapsena oli ihminen taipuisa uskomaan raamatun kertomuksiin kirjaimellisesti ja näkemään niissä historiallisia tapahtumia, joiden todenperäisyyttä ei millään ehdolla saanut epäillä, koska se oli, niinkuin sanottiin "Jumalan sanaa". Pidettiin suurena syntinä, jos ken uskalsi viitatakin siihen mahdollisuuteen, että noilla kertomuksilla voisi olla vertauskuvannollinen merkitys, ilman historiallista sanatarkkaa pohjaa.
Mutta aikuiseksi tultua ilmenivät epäilykset — mieli ryhtyi arvostelemaan, ja lohdullinen oli yllätys, kun huomasi kirkonkin piirissä esiintyneen miehiä, jotka olivat asettuneet taisteluun raamatun kirjaimellista tulkintaa vastaan.
Niinpä ensimäiset kristityt, niiden joukossa useat kirkkoisät, kuten Klemens Aleksandrialainen ja Origenes, ovat jättäneet jälkeensä kirjotuksia, joista käy selville, millä tavoin ensimäisten vuosisatojen kristityt ajattelivat pyhien kirjojen ymmärtämisestä. Etenkin Origenes on selvään lausunut, että on tehtävä tarkka ero raamattua tutkittaessa, missä milloinkin on tarkotettu historiallista, missä eetillistä, mystillistä tai salatieteellistä seikkaa, eli toisin sanoen: raamattu, niinkuin kaikki muutkin pyhät kirjat, sisältää kolmenlaatuisia asioita: historiallisia, siveysopillisia ja salatieteellisiä. Jää sitten kunkin lukijan varaan omaksua sieltä se tieto, mihin hänellä löytyy edellytyksiä. Usein on siinä hämärälle historialliselle taustalle kummallisin värein maalattu mitä suurimpia salatieteellisiä totuuksia, joilla on sitäpaitsi arvaamaton merkityksensä myöskin siveellisessä suhteessa, niinkuin tiedolla ainakin.
Yksi semmoinen valtava kuvaus on kertomus syntiinlankeemuksesta. Kirjaimellisesti tulkittuna ei sillä ole suurtakaan kantavuutta, — tuskinpa kelpaisi se edes luettavaksi arvokkaan legendan piiriin, vielä vähemmin sanallisesti uskottavaksi todellisena historiallisena tapahtumana -— mutta salatietieteilijälle on sen merkitys arvaamaton.
On ohi aika — viimeiset vuosikymmenet ennen tätä nykyistä vuosisataamme — jolloin kielteinen skeptillinen suunta oli siihen määrin valloilla, että ei myönnetty raamatun syntiinlankeemus-kertomukselle minkäänlaista sijaa ajattelevan ihmisen ajatus-piirissä, vaan hyljättiin kovin lapsellisena muka ymmärtämättömien yksityisomaisuudeksi. Loppunut varmaan on materialistisen ajan yö, koska uudelleen ryhdytään tutkimaan noita vanhoja hämäriä allegorisia kuvauksia ja aletaan antaa niille ennen aavistamatonta arvoa.
Mistä se on johtunut?
Siitä yksinkertaisesta syystä, että kokemuksen nojalla on huomattu todeksi Origeneen huomautus pyhien kirjojen eri lukemistavoista. On nähty kallisarvoisen jalokiven kimallus vanhan vertauskuvannollisen vaipan alla — välähdys totuuksista, joilla on ollut oleellinen merkitys ihmisen henkisessä kehityksessä.
Mutta onko mahdollista, kysynee joku, että syntiinlankeemiskertomuksella ja etenkin sen dramaatisella käärmekohtauksella, olisi jotakin historiallista pohjaa?
Vastaus on ehdottomasti kielteinen, jos pidetään kiinni nykyisistä vallallaolevista historiallisista käsitteistä. Kirjaimellisessa merkityksessä ei tiedetä mitään Edenin paratiisista eikä ajanjaksoista, jolloin tuo ensimäinen ihminen Adam olisi elänyt. Raamatunkin kertomuksista voidaan päinvastoin tehdä johtopäätöksiä, että Adam ja Eva ei suinkaan ollutkaan maan ensimäinen ihmispari, koska Adamin vanhimman pojan Kainin sanotaan muuttaneen Nodin maalle, siis asuttuun seutuun, ja perustaneen siellä kaupungin, sekä perheytyneen. Vieläkin enemmän luonnottomalle, melkeinpä lapselliselle, tuntuu se vanhojen jumaluusoppineiden väite, että paratiisin historiallinen näytelmä olisi tapahtunut niin myöhäisellä ajalla kuin 4,000 vuotta ennen meidän ajanjaksomme alkua eli noin 6,000 vuotta sitten. Tuommoisiin tuloksiin joudutaan kun kirjaimellisesti ilman avainta ryhdytään selittämään salatieteellisiä kirjotuksia.
Kokemusperäiset historialliset tutkimukset, jotka perustuvat muinaisaikuisten esineiden ja kirjotusten tutkimiseen, ovat jo useilla tuhansilla vuosilla siirtäneet "Edenin" tapahtumat ajassa taaksepäin ja vieläkin kauemmaksi ovat ehtineet luonnontieteitten tutkijat: geologit ja orgaanisen kehitysopin tutkijat, kuten Darwin ja Haeckel, jotka laskevat elimellisen kehityskulun ikää sadoissa miljonissa vuosissa. Ja mikä on sitten näiden tutkimusten lopullinen tulos? Se kummallinen totuus, että ihmiskunta kerran, elämänkehityksen kaukaisessa lapsuudenajassa, on elänyt kuvannollisesti puhuen "Edenin" paratiisissa, jolloin sen kehitys oli siihen määrin lapsen tilassa, että se ei tiennyt erotusta hyvän ja pahan välillä, yhtävähän kuin eläinkunta nykyisin. Ihmiskunnan korkein vaisto tuona aikana esiintyi sen tunne-elämässä ja oli kehittynyt korkealle erikoisiksi vietti-ilmauksiksi kuten eläimillä. Nämä vietit sitten vaistomaisesti, ilman ajatuskykyä, määräsivät eläinihmisen elintehtävät.
Näin on havainnollinen tiede tälläkin tutkimusalalla vähitellen astunut totuuksien piiriin, jotka ovat luettavat kuuluviksi salatieteen alaan — niiden metafyysillisen luonteen takia.
Mitä näkee sitten salatieteilijä noilla pyhän kirjan hämärillä lehdillä?
Niistä avautuu tutkijan silmien eteen ihmeellinen tapahtumien sarja, jossa punaisena lankana esiintyy suuren Elämän monipuolinen kehityskulku. Ihmisen kehitys muodostaa vain yhden silmuksen tuossa ketjussa, mikä alkaa Elämän hienoista henkisistä lähteistä ja sitten tiivistyy fyysilliseksi ainemaailman karkeammissa kerroksissa. Luomiskertomuksen päivät venyvät suunnattoman laajoiksi kehityskausiksi, ja kertomuksen huippuna ilmenee ihminen, maaplanetan kehittynein fyysillis-orgaaninen ilmiö. Raamatun luomiskertomus lopetetaan merkilliseen syntiinlankeemuksen tapahtumaan, jolloin ihminen karkotetaan ulos Edenin paratiisista. Hänen vastaisen kehityksensä voittokulkua viittaa vain tuo kummallinen arvotuksen tapainen lause: "vaimon siemen on kerran rikki polkeva käärmeen pään."
Mutta kuinka hämärä ja peitetty raamatun kertomus onkin, voidaan siitä kumminkin saada selviä viittauksia, mihin salatieteelliseen aikaan "syntiinlankeemus" tähtää. Kun kerrotaan vaimon luomisesta miehen kylkiluusta vähää ennen lankeemusta — jonka jälkeen "Jumala teki heille nahkavaatteet", niin on helppo ymmärtää, että kuvaus tarkottaa sitä lemurisen aikakauden osaa, jolloin ihmiskunta vielä oli kaksineuvoinen eli hermafrodiitti, josta se sitten itsetiedottomasti "unen" aikana vähitellen jakautui kaksineuvoiseksi eli eri sukupuoliin. Toisin sanoen, ihmiskunta silloin oli muodollisesti samalla kehitysasteella kuin meidän päiviemme kaksineuvoiset eläimet.
Tämän kehityskauden sanovat kaikki salatieteilijät olleen noin puolivälissä lemurista aikaa, ja sen ajan ulkonaiset olosuhteet muodostavat täten taustan syntiinlankeemuksen draamalliselle tapahtumalle, jota täydellä syyllä voidaan kutsua "järjen synnyksi". Henkilöinä siinä esiintyy sukupuoliin jakautunut ihmismuodon perustyyppi, esi-ihmiskunta, joka juuri oli muodoltaan noussut siksi paljon senaikuista eläinkuntaa korkeammalle, että se odotti Jumalaa "puhaltamaan häneen elävän hengen". Muut tekijät ovat hyvän ja pahan tiedon puu ja käärme.
Järjen valon ensimäinen välähdys näkyi olleen suoranainen seuraus itse syntiinlankeemuksesta, sillä silloin ihminen ensi kerran ymmärsi erotuksen hyvän ja pahan välillä, jonka jälkeen Jumala "lähetti hänet ulos paratiisista" nahkavaatteissa s.o. fyysillisesti tiivistyneempänä.
"Käärme", järjen tuoja, syntiinlankeemusnäytelmässä on siksi hämärä käsite, että on tarpeen luoda silmäys salatieteelliseen käärme-mysterioon.
Pienestä pitäen on kirkko meille opettanut, että tämä paratiisin käärme oli ja on edelleenkin pimeyden valtojen pääruhtinas, langennut enkeli Lucifer (joka merkitsee "valon tuoja"). Tämä Lucifer sitten jollakin ihmeellisellä viekkaudella pimitti Jumalan kaikkitietäväisyyden siihen määrin, että sai tilaisuuden hiipiä Edenin paratiisiin ja onnistui siellä viekottelemaan ihmisen lankeemukseen Jumalan tietämättä. Jos lapsellinen, mutta uskollinen, kirkon jäsen uskalsi vähääkään omintakeisesti ajatella ja kysyä kirkon jumaluusoppineilta, mikä oli sitten se synti, johon ihminen syntiinlankeemuksessa lankesi, niin vastattiin tyyneellä varmuudella: tottelemattomuus tietysti, koska kerran Jumala oli kieltänyt maistamasta hyvän ja pahan tiedon puusta. Mutta miksi Jumala oli kieltänyt ihmistä saamasta tietoa hyvästä ja pahasta? Uskaltaisiko joku ehkä väittää, että Jumalan tarkotus oli ollut kasvattaa ihmisestä jonkinmoinen koneellinen olio, joka sokeasti, ilman vähintäkään itsetietoista toimintakykyä, olisi kyennyt olemaan Jumalan aseena taistelussa Jumalasta langenneita pimeyden valtoja vastaan? Vai tahdotaanko uskotella, että Jumala tahtoi panna ihmisen koetukselle, muka nähdäkseen, josko se kykenisi kestämään pahan hurmaavaa viekotuskykyä. Mistä arvosta olisikaan noiden otaksumien ohella Jumalan kaikkitietäväisyys ja hyvätahto? Tuommoiset sofistiset viisastelut ovat kai jonakin aikana olleet tarpeen tukemaan kirkollisten jumaluusoppineiden maallista valtaa, tai ehkäpä niillä on ollut merkityksensä estämässä harhaan johdettuja ihmisiä joutumasta epätoivon kamalaan kuiluun, kun kirkolla ei ollut parempaakaan tietoa jaettavana noille ihmisille niin tärkeistä henkisistä kysymyksistä. Toisaalta varma tosiasia on myöskin, että moni, estyäkseen epätoivosta, on jättänyt kokonaan harkitsematta nuo pulmalliset asiat, poistunut kirkon helmasta ja — mikä vielä surullisempaa — hyljännyt nuo vanhat pyhät kirjat muka epäluotettavina ja siten jäänyt vaille parhainta tietoa, mikä julkisesti on saatavissa ihmisen henkisestä kehityksestä.
Siksipä niin hyvin kirkkojen, jotka ovat edustamassa henkisen elämän vaalintaa ihmisten keskuudessa, kuin myöskin kaikkien henkisiä asioita harrastavien ihmisten pitäisi tervehtiä ilolla kaikkea valoa, joka voipi tuoda selvityksiä noihin hämäriin pyhien kirjojen opetuksiin eikä ryhtyä sotaan uusia aatteita vastaan, ennenkuin ovat vakavasti ja puolueettomasti arvostelleet, mistä arvosta ne ovat sekä järjen että korkeimman siveellisyyden mittapuun vaatimuksiin nähden.
Kuten mainituista viittauksista näkyy, ei salatieteellinen tutkimus hyväksy kirkon selitystä valon eli järjen tuojasta, Luciferista personallisena langenneena enkelinä, ja ehdottomasti kielteiselle kannalle asettuvat kaikki salatieteilijät kirkon selityksiin "käärmeestä" pahan iankaikkisena pääruhtinaana.
Jo se seikka, että salatiede ei tunne ehdotonta, absolutista pahaa, tekee mahdottomaksi olettamuksen, että pahalla voisi olla mitään "pääruhtinasta" jumaluuden rinnalla. Taas suhteelliselle, relativiselle pahalle on heidän mielestään käärme sopimaton vertauskuva, koska sitä ammoisista ajoista on käytetty merkitsemään ikuisuutta, milloin ehdottomassa, milloin taas ihmistajunnalle rajotetussa muodossa.
H.P. Blavatsky, aikamme suurin salatieteilijä, kirjottaa teoksessaan "Secret Doctrine" (suomennettu nimellä Salainen Oppi) käärmeestä, — alkaen toistamalla Da Chateaubriandin lauseen: "helvetissä raivottaret käyttävät sinua ruoskanaan, taivaassa Ikuisuus ottaa sinut vertauskuvakseen" — seuraavasti:
"Ofitit eli käärmeenpalvelijat väittävät, että on monenlaisia haltijoita Jumalan ja ihmisen välillä: että niiden keskinäisen arvoaseman määrää se valomäärä, mikä kullekin on suotu; ja väittävät, että käärmettä on alituisesti kutsuttava avuksi ja sitä kiitettävä sen ihmiskunnalle tekemistä erinomaisista palveluksista. Sehän näet opetti Adamille, että hän, jos söisi hyvän ja pahan tiedon puusta, voisi suunnattomasti kohottaa olemustaan näin saavuttamallaan opilla ja viisaudella. Tämän he ilmoittivat syyksi ulospäin maailmalle.
"Helppo on nähdä mistä on johtunut ensimäinen käsitys siitä, että käärmeen luonto on kaksinainen, Januksen kaltainen, — hyvä tai paha. Tämä vertauskuva on mitä vanhin, koska matelijat esiintyvät ennen lintuja ja linnut ennen nisäkkäitä. Siitä syystä syntyi villikansoissa se usko, että heidän esi-isäinsä sielut muka elävät käärmeen muodossa; siitä syystä myös yleisesti yhdistettiin käärme ja puu. Lukemattomia taruja on sen edustamista eri merkityksistä, mutta koska useimmat näistä ovat allegorisia, ovat ne nyt siirtyneet samaan luokkaan kuin ne sadut, joiden pohjana on tietämättömyys ja musta taikausko. Niin esim. kun Philostratus kertoo, että Indian ja Arabian alkuasukkaat söivät käärmeen sydäntä ja maksaa, oppiakseen kaikkien eläinten kieltä, hän varmaankaan ei tarkottanut, että sanansa olisivat käsitettävät kirjaimellisesti.
"Niinkuin edempänä tulemme näkemään, annettiin käärmeen ja lohikäärmeen nimi muinaisaikojen Viisaille, vihityille Adepteille. Heidän viisauttansa ja oppiansa söivät ja sulattivat heidän seuraajansa, ja siitä johtui tuo allegoria. Kun kerrotaan, että skandinaavilainen Sigurd paistoi ja söi tappamansa lohikäärmeen Fafnerin sydämen ja tuli siitä viisaammaksi kaikkia muita ihmisiä, merkitsee tämä samaa…
"Epiphanius laskee ilmoille erään gnostikkojen salaisuuden, koettaessaan toteen näyttää heidän 'vääräoppisuuttaan' kun hän sanoo:
"Gnostilaisilla ofiteilla oli syy käärmettä kunnioittaakseen; Se näet opetti ensimäisille ihmisille mysteriot. (Adv. Hæres.) Hindulaisten ja tibetiläisten Naagat olivat inhimillisiä Naagoja (käärmeitä) eikä matelijoita. Sitäpaitsi on käärme aina ollut yhä uudistuvan eli jaksottaisen nuortumisen, Ajan ja Kuolemattomuuden tyyppi."
Toinen kuolemattomuuden vertauskuva, jota käytetään niinhyvin raamatussa, juutalaisten ja kristittyjen pyhässä kirjassa, kuin myöskin n.k. pakanakansojen pyhissä kirjoissa, on puu. Se on niin sanoaksemme kuolemattoman aineen symboli. Edenin puutarhan keskellä kasvoi Elämän puu, ja joka sen hedelmää maistoi, s.o. oppi tuntemaan aineen perusolemuksen, tuli sen kautta kuolemattomaksi. Tästä symbolista kirjotetaan Salaisessa Opissa seuraavasti:
"Siitä asti kuin puuta ja käärmettä ensiksi alettiin käyttää yhteisesti Kuolemattoman Olemassaolon merkkinä, olivat ne totisesti jumalallisia kuvia. Puu oli ylösalaisin ja sen juuret syntyvät taivaassa ja kasvoivat Kaikkiolon Juurettomasta Juuresta. Sen runko kasvoi ja kehittyi; kulkien yli Pleerooman tasojen se levitti sinne tänne tuuheat oksansa, ensiksi vastaeristyneen aineen tasolle ja sitten alaspäin, kunnes ne koskettivat maista tasoa. Niinpä sanotaan Bhagavadgiitassa, että Ashvatta, elämän ja olemassaolon puu, jonka hävittäminen yksin viepi kuolemattomuuteen, kasvaa juuret ylhäällä ja oksat alhaalla. Juuret edustavat Korkeinta olemusta eli Ensimäistä syytä, Logosta, mutta ihmisen on mentävä niiden juurten taakse yhdistyäkseen Krishnaan, joka Arjunan sanojen mukaan on suurempi Brahmania ja Ensimäistä Syytä… häviämätön olevainen ja se, mikä on näidenkin takana — — —
"Vasta silloin kun tämän puun oksat ovat kosketelleet Edenin puutarhan maallista mutaa meidän aikamme adamilaisessa rodussa, tahrautui se tästä kosketuksesta ja kadotti alkuperäisen puhtautensa, ja silloin Ikuisuuden käärme, taivaassa syntynyt Logos, turmeltui. Vanhoina aikoina, jolloin jumalalliset hallitsijat vielä olivat maan päällä, pidettiin tuota niin pelättyä matelijaa sinä ensimäisenä valon säteenä, joka oli loistanut Jumalallisen Salaisuuden syvyydestä. Moninaisiin muotoihin se puettiin ja lukuisia luonnon vertauskuvia käytettiin sitä merkitsemään, sen kulkiessa läpi aioonisten aikojen — sen Äärettömästä Ajasta (Kaalasta) lähdettyä ja langettua aikaan ja paikallisuuteen, mitkä ovat aatteilusta kehittyneet…
"Käärme tuli pahan ja Perkeleen tyypiksi ja symboliksi vasta keskiajalla. Vanhemmilla kristityillä, samoin kuin ofitilaisilla gnostikoilla oli kaksinainen Logoksensa: hyvä ja paha käärme, Agathodaimon ja Kakodaimon. Tämän todistavat Markuksen, Valentinuksen ja monien muiden kirjotukset ja varsinkin Pistis Sophia, joka varmasti on kristinuskon ensimäisiltä vuosisadoilta."
Ylläolevista otteista voidaan saada ääriviivat vanhojen kansojen ja salatieteilijöiden käsityksille käärmeestä. He käsittivät sitä sekä kosmillisena, maailmankaikkeudellisena että mikrokosmillisena, ihmiseen kuuluvana, vertauskuvana. Kosmillisesti se merkitsi sekä tuntematonta jumaluutta että henkisyyttä yleensä kaikkialla maailmassa, ja mikrokosmillisesti: ihmisessä löytyvää jumaluutta, joka joissakin ihmisissä voi esiintyä niin täydellisenä, että näille ihmisille annettiin nimeksi Naga eli käärme. Ihmisen kolminaismaailmassa: toiminta-, tunne- ja ajatusmaailmassa vastasi tätä käärmesymbolin edustamaa henkisyyttä: järki, tajuavan ihmisen jumalallisin ominaisuus. Lemurian aikuiselta ihmiseltä puuttui järki. Ihminen, "maan tomusta" rakennettu, oli muotoonsa nähden jo sen tarpeessa, jonka vuoksi häneen, — raamatun puhetapaa käyttäen — puhallettiin "elävä henki", s.o. hänelle annettiin järjen valo. Kristus kuvaa tätä tapahtumaa kaukonäkijän sanamuodolla: "minä näin saatanan taivaasta putoavan alas niinkuin salaman" (Luk. 10:18).
Jotta tämä tulisi selvemmäksi, on seurattava salatieteellistä ajatussuuntaa yhä väljemmille väylille, ulkopuolelle maapalloamme, maailman yleiseen kehitykseen. Silloin kysymyksessä olevan tapahtuman kuvaus saa täydellisemmän valaistuksen.
On luovuttava siitä keskiaikaisesta käsityksestä, että maailmanavaruus olisi jonkun personallisen Jumalan luoma, joka avaruuden keskipisteeksi olisi asettanut tämän meidän maamme, ja että auringot, kuut ja tähdet olisivat olemassa vain sen hyödyn takia, minkä ne aikaansaavat tämän maan pinnalla asuvalle ihmiskunnalle. On uskottava tieteilijöiden kertomuksiin avaruuden äärettömistä ihmemaailmoista, miljonista auringoista, jotka suurempina kuin meidän aurinkomme elähyttävät avaruuden pienempiä kappaleita, planettoja. Johdonmukaisuuden lain nojalla täytyy näillä löytyä luomakuntia, joista useat todennäköisesti ovat meidän orgaanista maailmaamme korkeammalla. Luonnollisin on tämä otaksuma ainakin niiden taivaankappaleiden suhteen, jotka meidän aurinkokunnassamme, meidän aurinkoomme nähden, ovat suotuisammissa olosuhteissa kuin maapallomme, ja tieteilijät eivät näekään mitään luonnotonta siinä otaksumassa, että esim. planetta Venuksella löytyisi ihmiskunta, joka on kehityksessä paljon edellä maapallon ihmiskuntaa.
Tätä samaa väittävät salatieteilijät. Ihmiskehitys kuuluu kyllä maaplanetalle ja sen tarkotuksena on saavuttaa täydellinen, kirkastettu ihminen, "Kristuksen täyden mitan jälkeen", jota astetta ihmiskunta hitaasti mutta varmasti lähestyy. Mutta miljonia vuosia ajassa taaksepäin, mainitun lemurisen aikakauden keskivaiheilla, tarvitsi lapsi-ihmiskunta apua ja opastusta ulkoapäin. Silloin toisista kehitysketjuista, sanottakoon Venuksesta, tuli maan päälle korkealle kehittyneitä olentoja, jotka sitten jäivät ihmisten opettajiksi, kunnes ihmiskunta omasta kohdastaan synnyttäisi opettajansa. Nämä suuret opettajat ovat kansojen tarustoissa saaneet nimekseen "käärme" ja "viisauden lohikäärme".
Tämä suurenmoinen tapahtuma on ensimäinen kohtaus syntiinlankeemus-näytelmässä. Ihmiselämän näyttämölle astui suuria henkiolentoja, viisauden lohikäärmeitä, joiden tehtävänä oli opettaa ihmistä käyttämään vasta sarastavaa järjen valoa.
Samoihin aikoihin kuin nämä "käärmeet" tulivat ihmisten keskuuteen, oli näet maan ihmisten kehitys saanut melkoisen sysäyksen ylöspäin. Likinnä maata olevalla kehitysketjulla — kuuketjulla — oli näet kehittynyt järkiolentoja, jotka taas olivat vailla astralista, eetteristä ja fyysillistä työasetta. Kun maan ihmiskunnassa oli tarjolla heille tuo heidän kehitysastettaan vastaava ja kaivattu käyttöväline, niin astuivat he silloin näiden maisten olioiden henkisiksi minuuksiksi — jolloin ihmisen mielessä ensikerran välähti järjellinen ajatus.
Se oli näytelmän toinen kohtaus.
Vähitellen, pitkien ajanjaksojen aikana, johtivat sitten opettajat eli käärmeet esi-ihmiskunnan kehitystä, johtaen sen vihdoin sille asteelle, että oli mahdollista yhä enemmän antaa ihmisen itsetietoisesti syödä hyvän ja pahan tiedon puusta, s.o. paljastaa hänen yksilöllinen järkeilynsä eli individualitetinsa, Tätä kehityksen kolmatta suurenmoista aikakautta tarkottaa Jeesuksen lauselma "saatanasta, joka salaman tavoin tuli taivaasta alas", koska se tapaus vielä nytkin salatieteilljäin silmälle näkyy salaman tapaisessa valokehyksessä.
Vasta näin yksilöityneen ihmisen kanssa voi hänen sisäinen Jumalansa keskustella — huutaa hänelle: "Adam missä olet" ja tehdä hänet edesvastuulliseksi toiminnastaan.
Tämä järjen lisäys kuvasti ihmiselle ilmenneen elämän ihanana puuna, jonka hedelmät olivat todella "kauniit nähdä ja hyvät syödä" ja hän ymmärsi, että ainoastaan syömällä sen hedelmää, s.o. käyttämällä ainetta hänelle kerran onnistuisi oppia tuntemaan sen ominaisuudet. Ja kerran aineen maljasta maistettuaan, syntyi ihmisessä himo saada tyhjentää se pohjaan saakka. Näin sitoo hän aikakausiksi itsensä ilmenneeseen maailmaan ja ulkonee Edenin taivasmaailmasta. Tämä elämänhalu "Tanha" se on, joka sitten "Cherubimina" vartioitsee tulevaisuuden taivasmaailman häämöittävää ovea ja järjen kaksiteräisellä miekalla ehkäisee ihmistä enää astumasta takaisin siihen eläimelliseen Edeniin, jossa hän eli varhaisemmalla lapsi-asteellaan.
Syntiinlankeemisen kosmillisen kuvan täydentämiseksi mainittakoon sivumennen, että todellakin syttyi "viha" vaimon ja käärmeen siemenen välille.
Vaimon siemen salatieteellisessä ajattelussa kuvaa nimittäin vieläkin korkeampaa tajunnantasoa kuin järki, nimittäin itsetietoisen rakkauden buddhista tasoa, jolle eristäytyminen on vaarallisin pahe.
Kun nuori ihmiskunta kulki oman järkensä teitä, hyljäten käärmeiden opettaman viisauden polun, oli siitä seuraus, että heidän kehityksensä päättyi mitä vaarallisimpiin tuloksiin. Eristäytyneinä korkeasta johdostaan, neljännen eli atlantilaisen rodun ihmiset käyttivät järkensä apua löytääkseen itsekkäälle himoluonnolle mitä julkeimmat tyydytyskeinot. Silloin "käärmeen pisto" osui heille kantapäähän ankaran karmillisen rangaistuksen, "vedenpaisumuksen" muodossa, joka tuhosi silloisen ihmiskunnan melkein sukupuuttoon. Saman "piston" karmillinen seuraus on myöskin, että nykyinen ihmiskuntamme, atlantilaisen rodun lapsi, on vielä eristäytymisen myrkyttämä ja maistaa sen katkeria hedelmiä sekä menneisyydestään että nykyisyydestään.
Tällä kosmillisella kuvalla on myöskin vastaavaisuutensa mikrokosmoksessa eli ihmisessä. Valo, joka "taivaasta salaman tavoin" laskeutui maan päälle ihmisten sydämiin, koettaa valaista ihmiselle eroa hyvän ja pahan välillä, ihmisen alinomaa syödessä hyvän ja pahan tiedon puusta jokapäiväisessä elämässään. Järki ihmisessä on Viisauden käärmeiden liehtoma tuli, ja hänen kallein omaisuutensa. Jota korkeammalle järjen liekki ihmisessä kohoaa, sitä suurempia mahdollisuuksia hänelle ilmaantuu erottaa hyvää ja pahaa — ei ainoastaan personallisen hyödyn mukaan vaan niiden mahdollisimman henkisessä, yleisessä merkityksessä. Joskin hän aluksi personallisia etujansa silmällä pitäen eristetyn minuuden hyväksi seuloo pois "pahan", niin tulos seulonnasta on kumminkin vain suhteellinen "hyvä". Kun ihminen sitten elämän pitkässä koulussa oppii näkemään personallisuuden, epäoleellisuuden, niin kohoutuvat hyve-käsitteetkin aina korkeammalle ja korkeammalle, kunnes ne vihdoin häipyvät Suuren Elämän abstraktisiin piireihin, aatemaailmaakin korkeimmille tasoille. Hetkisen aikaa tuntuu silloin ihmisestä kuin olisi koko hänen olemassaolonsa uhattu — kuin sammuisi hänen järkensäkin liekki. Silloin on hetki lyönyt, jolloin buddhinen intuitioni, "vaimon siemen", ihmisessä "tallaa rikki käärmeen pään", s.o. alistaa järjen toiminnan buddhisen tason tajunnan alaiseksi. Uusi työase, jolle tieteellinen maailma on antanut nimeksi intuitioni, alkaa silloin itsetietoisesti toimia ihmisessä ja hän huomaa, että sen käyttö avaa hänelle taas uudet maailmat, samoin kuin järjen valo avasi hänelle aatteiden maailman.
Ennenkuin vaimon siemen rikki polkee käärmeen pään, sanotaan: on käärme pistävä sitä kantapäähän. Merkityksensä on tälläkin lauseella. Se viittaa siihen tosiasiaan, että luonto ei tee turhaa työtä. Sillä mitä hyötyä olisi ollut, jos luonto, kehitettyään järjen sen korkeimpaan huippuunsa, olisi sitten sen kokonaan kuolettanut? Olisihan silloin yhdellä iskulla tyhjäksi tehty koko tähänastisen kehityksen saavutus. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita. Ei järjen syttyessä kuoletettu himoluontoa, vaan se jää järjen hallinnon alaiseksi, samalla kun himoluonnon kautta valtavia ainesjoukkoja virtaili järjen mahtavan työpajan jalostettavaksi. Sama suhde on myös järjen ja intuitionin välillä, järki ei kykene Khristosmaailman eli buddhisen tason työaseeksi, yhtävähän kuin tunne eli emotioni kelpaa ajatustasolle, mutta järjellä on ääretön tehtävänsä, olla välittäjänä havahtuneelle intuitiviselle kyvylle. Täytyy löytyä yhdysside inhimillisten eri tajuntatasojen välillä. Siten ainoastaan on mahdollista tuoda päivätajuntaan ne kokemukset ja havainnot, jotka ihminen on tehnyt noissa korkeammissa henkisissä piireissä. Tätä yhteyttä näiden korkeampien kykyjen välillä kuvaa allegorinen kertomus käärmeen pistosta vaimon siemenen kantapäähän, jolloin rakkauden ja viisauden neste käärmeen myrkyn tavoin läpäisee ihmisen olemuksen ja korkeamman maailman tieto siten saa vuotaa hänen kauttansa ihmisveljien keskuuteen.
Itsekkäisyydestä vapautunut puhdas järki on ihmisen yhdysside siihen maailmaan, missä Kristuksen herrauden piirissä asustavat Viisauden vihityt Nagat eli Käärmeet. Ja kun viimeinen itsekkyyden hitunen haihtui pois ihmistajunnasta, niin lakkasi hän himoitsemasta hyvän ja pahan tiedon hedelmää. Tanhojen — Cherubimin — varjo katosi silloin paratiisin portilta, ja auenneet taivaat paljastivat onnellisen ihmislapsen silmien eteen Elämän puun — jonka hedelmän mehua hänen nyt sallittiin maistaa.