SISÄLLYS:
Eri tutkimustapoja ja ajatussuuntia, jotka käsittelevät ihmistä.
Fyysillisillä aisteilla havaittu ihminen.
Stellan silmä ja sillä nähty ihminen.
Järjen synty.
Ihmisen jälleensyntyminen.
Motto:
"Daran erkenn' ich den gelehrten Herrn
Was ihr nicht tastet, steht euch meilenfern,
Was ihr nicht fasst, das fehlt euch ganz unÖ gar;
Was ihr nicht rechnet, glaubt ihr, sei nich wahr:
Was ihr nicht wäget, hat euch kein Gewicht,
Was ihr nicht münzt, das meint ihr gelte nicht."
(Goethes Faust II).
Se on viisas, joka tuntee muut; se joka tuntee itsensä, on valistunut.
(Tao-Te-King.)
Ennenkuin voi ryhtyä käsittelemään ainetta ihmisestä eri tutkimusten valossa, on tarpeen mainita muutama sana itse tutkimus-metoodeista, sillä nähtävästi niistä johtuvat ne erilaisuudet, jotka ilmenevät kahdenlaisten tutkijain, havainnollisen tieteilijän, empiristin, ja salatieteilijän eli okkultistin esiintuomissa ihmiskuvauksissa. Tavallisesti on totuttu erikoisemmin kunnioittamaan niitä henkilöitä, jotka kulkevat havainnollisen tieteilijän nimellä, sekä on lievimmin sanoen syrjäytetty kaikki ne, jotka harjottavat niinkutsutuita "okkultisia eli salaisia tieteitä". Asiaan perehtymättömyys on siis ollut syynä, että on yleisesti korkeammiksi arvioitu edellisten kuin jälkimäisten tutkimusten saavutuksia.
Sanan laajemmassa merkityksessä on kumminkin kaikki tieto salaista. Nykyaikaiset suuret keksinnöt ovat kerran olleet keksimättömiä, salattuja aikansa ihmisille, ja kaikkien tieteilijöiden ansioksi on luettava, että ne ovat tulleet tuoduiksi julkisuuteen, yleiseksi omaisuudeksi. Tiedon etsijät ovat, käyttämällä hyväkseen entisten kokeilijoiden ja uskaliasten yrittelijöiden saavutuksia, askel askeleelta vallanneet alaa tietämättömyydeltä. Kumminkaan ei pidä luulla, että salattu maailma koskaan loppuu rajotetulta ihmistakunnalta.
Sillä kuinka voitaisiin otaksua, että rajalliseen olioon koskaan mahtuisi rajaton, jommoiseksi täytyy edellyttää ikuisen olemassaolon perusolemus? Rajaton täydellinen Viisaus eli absolutinen Tieto ei koskaan voi supistua mihinkään rajotettuun. Personallinen olento, Jumala tai ihminen, ei voi edustaa Ehdotonta, sillä silloin Se lakkaisi olemasta absolutinen, rajaton ja täydellinen. Siksipä ihmisellä, niinkauankuin hän on ihmis-verhoon pukeutunut tai ylimalkaan on olemassa Kaikkeudessa eristettynä oliona, tulee aina olemaan salattu maailmansa, johon hän ikävöitsee luoda katseensa.
Kun ihminen erikoisemmin suuntaa toimintansa siihen vallotustyöhön, jonka tarkotus on hälventää verhoa, mikä on olemassa jo tunnetun ja vielä tuntemattoman välillä, niin on hän sanan laajemmassa merkityksessä salatieteilijä. Semmoisia ovat tavallaan kaikki todelliset tiedemiehet, jotka yksinomaan tiedon — ja yhä laajemman tiedon — alttarille uhraavat elämänsä.
Näin silmällä pitäen vain tutkimuksen esinettä, on selvä, ettei minkäänlaista jyrkkää rajaa voida tehdä havainnollisen tieteilijän ja salatieteilijän välillä, sillä havainnollinen tieteilijäkin tutkimuksineen liikkuu kyllä jo tavalliselle ihmiselle salatussa maailmassa. Voitaisiinpa sanoa hänen astuneen askeleen, joka tavallaan on hänestäkin tehnyt salattujen asioiden tutkijan, vaikka hän ei millään muotoa tahdo lukeutua salatieteilijöiden joukkoon.
Sen vuoksi — jos tahtoo saada selville, miksi kumminkin todellisten totuudenetsijäin välillä niin syvä juopa on olemassa, että ne muodostavat kaksi eri leiriä — onkin tarpeen etsiä syitä aivan toisaalta, ja noudattaa jonkun aikaa kumpaisenkin leirin työsuunnitelmaa ja työtapoja. Silloin alkaa myöskin selvästi näkyä aiheet erilaisuuksiin, sillä ne ovat silmiinpistävimmät näiden eri leirien työkoneistossa.
Tavallisen tiedemiehen työaseet ovat yksinomaan hänen viisi aistiansa, joiden avuksi hän on keksinyt joukon koneita, täydentämään ja tarkistamaan aistien tekemät havainnot. Minne tiedemiehen silmän kantovoima ei riitä, siinä on hänellä apunansa kaukoputki, etäälle kantava teleskopi, jonka avulla hän voi mittailla maailman avaruuksia. Missä hänen silmänsä ei ole kylliksi tarkka erottamaan elämän pienempiä ilmauksia, siinä häntä avustavat suurennuslasit ja mikroskopit, joita hän on koettanut parantaa ja täydentää mahdollisimman tarkoiksi ja hienoiksi työaseiksi. On tietysti aivan luonnollista, että tämänkin huolellisen työn ja tarkan koneiston avulla saadut tulokset ovat puutteellisia, sillä kun kerran aistimetkin, verrattoman hienoine mekanismineen osottautuivat riittämättömiksi, niin eikö silloin se koneisto, jonka karkea ja kömpelö ihmiskäsi on aikaan saanut, täydy yhä olla epätäydellinen tulostensa tarkkuuteen nähden.
Salatieteilijän menettelytapa on aivan toinen.
Hän ei ole — a priori — hyväksynyt empiristien tekemää otaksumaa, että ihmisaistit todellakin olisivat niin puutteelliset ja vaillinaiset, kuin ne ensi silmäyksellä näyttävät. Hän väittää, että tuo puutteellisuus riippuu aistikoneiston huonosta hoidosta. Sillä jokainen tutkija tietää, kuinka mahdotonta on käyttää parhaintakaan mikroskopia, jonka linssiputkien välille on kerääntynyt paksu tomu- tai lika-kerros. Johdonmukaisuuden lain nojalla esittävät salatieteilijät, että ihmisruumiinkin aistikoneistolla on kyllä erinomaisen suuria mahdollisuuksia kehittyä mitä parhaimmaksi työaseeksi, kun vaan sen eri koneosasista poistetaan lika ja kuona, mikä estää sen toimintamahdollisuuksia. Sälätieteilijä on sen vuoksi pannutkin päähuomion seikkaan, miten saada itse huomioiden tekijä — ihminen — mahdollisimman tarkaksi työaseeksi. Ollen vailla tieteilijän keinotekoista fyysillistä koneistoa, alkaa hän työnsä kehittämällä aistejansa entistään herkemmiksi. Hän pitää tärkeänä totuttaa kuuloansa tajuamaan äänten väreilyjä, jotka ennen olivat outoja hänen kuulohavainnollensa, sekä saada tuntoaistinsa äärimmäisyyksiin saakka herkäksi kosketuksille. Näköaistiansa hän tarkistaa eetteriväreilyille, jotka jo ulottuvat kaukonäköisyyden alkuasteille, siten uhraten sen ajan, jonka tavallinen tiedemies tarvitsee koneistonsa laatimiseen, ruumiinsa eri aistinten perinpohjaiseen korjaukseen.
Tämä valmistustyö vaatii mitä suurinta kärsivällisyyttä ja voimakasta tahtoa, joka esiintyy vain harvoissa. Tahdonvoima kyllä yhä vielä vahvistuu kehityksen aikana riippuen siitä, miten vakavat ja lujat tietoon pyrkivän neofyytin pyyteet ovat, mikä onkin tarpeen, sillä ruumiin koneiston puhdistaminen merkitsee sanalla sanoen: koko ruumiin uudestaan luomista. Kaikilla mahdollisilla keinoilla, kuten ruokajärjestelmällä, hengitysharjotuksilla, himoluonnon hillitsemisellä j.n.e. — eri kouluissa hiukan eri tavalla — tuo hän ruumiinsa soluille aivan uusia rakennusaineita, joista sitten muodostuu organismi, kelvollisempi täyttämään tehtävänsä niitä tarkotusperiä varten, joiden herraksi salatieteilijä pyrkii. Tätä valmistustyötä tehdessään tekee hän myös yhden uuden havainnon. Samalla kuin hänen aistimensa, ruumiin uuöesta-muovauksen ohella, todellakin tarkistuvat, ilmaantuu ruumiin soluissa uusia aisteja, jotka avaavat tajunnalle uudet työaseet käytettäväksi. Nämä uudet aistit vastaavat salatieteilijällä fyysillisen tieteilijän lisäkoneistoa, ja niitä hänen on harjaannuttava ottamaan avukseen. Ja samoin kuin tottumusta, kärsivällisyyttä ja tarmoa vaaditaan tavalliselta tiedemieheltä, ennenkuin hän on täydellisesti koneittensa herra ja tietää milloin niillä tehtyjen tutkimusten tulokset alkavat lähennellä etsittäviä totuuksia, samoin on myöskin salatieteilijän suurella huolella totuttauduttava käyttämään näitä uusia aistejansa, ennenkuin hän niihin voi luottaa ja hänen tutkimuksillaan on mitään arvoa.
Mitä sitten tulee itse tutkimusten tuloksiin, niin ovat ne asetettavat yhtä tarkan ja järkiperäisen pohdinnan alaisiksi, kuin tieteelliset saavutukset konsanaankin — ja vasta sitten kun useampien salatieteilijöiden eri olosuhteissa tehdyt monet tutkimukset todentavat saman asian, on saavutuksilla oikeus vaatia itselleen se pätevyys, mikä yleensä annetaan tieteellisen tutkimuksen tuloksille.
Menneinä aikoina, jolloin teknillinen kehitys ei ollut kohoutunut siihen täydellisyyteen, mikä on saavutettu meidän aikanamme, oli kaikki syvempi tieto yksinomaan salatieteilijöiden hallussa. Salatieteilijöitä löytyi silloin enemmän kuin meidän päivinämme ja aivan vanhimpina aikoina löytyi myös erityisiä, osittain julkisia, salatieteellisiä koulujakin. Näitä kutsuttiin mysterio-opistoiksi ja niissä totuudenetsijät olivat tilaisuudessa tyydyttämään tiedonhaluansa. Opistoissa oli eri asteita, ja korkeampi kehitys kohotti oppilaan tilaisuuteen saavuttamaan yhä suurempia ja suurempia tietoja. Useat meidän nykyisen tieteemme saavutukset olivat silloin tunnetut mysterioiden alimmilla asteillakin, mutta elämän kaikkein syvimpiin salaisuuksiin sallittiin silloin, niinkuin tänäkin päivänä, vain sen pilkistää, jonka sydän oli itsekkyydestä ja eristäytymisen harhasta puhdistunut.
"Mutta miksi ei tuota suurta tietoa ole tuotu julkisuuteen ja anneta kaikille?" kysyttiin muinoin ja kysytään vielä tänäkin päivänä. "Eikö ole itsekästä, että Tiedon Vartijat — jos semmoisia kerran on — pitävät nuo aarteet kätkössä, ihmiskunnan katseelta tietämättömissä?" Siihen vastataan:
Suurempi tieto tuopi mukanansa aina suuremman voiman, jonka käyttöä ei voida uskoa itsekkäiden ihmisten mielivaltaan. Eikä ole pidetty sopivana julkaista salaista tietoa kehittymättömälle kansalle siitäkään syystä, että se ei ole osannut antaa sille mitään arvoa, vielä vähemmin sitä oikealla tavalla käyttää. Olipa myöskin tiedon julkaiseminen vaarallista itse julkaisijalle. Tunnettu on länsimailla esim. tieteilijä Galilein kohtalo, kun hän ensi kerran senaikuisille sivistyneille opetti avaruuden heliosentristä järjestelmää, mikä opetus aina on ollut tunnettuna salatieteilijöiden keskuudessa. Kirkon miehet vangitsivat hänet ja vaativat peruuttamaan mielipiteensä. Sillä jos olisi totta, ettei maapallomme olisikaan maailman keskus ja että maa todellakin liikkuisi auringon ympäri eikä päinvastoin, niin silloin — arvelivat kirkonmiehet — ei raamatun luomiskertomus pitäisikään palkkaansa. Kukapa taas ymmärtäisi raamatun totuudet paremmin kuin kirkon korkea-arvoiset virkamiehet, etupäässä paavi, jonka erehtyväisyyttä ei kenkään uskaltanut edes ajatellakaan? Olihan siis päivän selvää, että Galilei oli erehtynyt, ja ellei hän peruuta erehdystään, niin on hän ehdottomasti harhaoppisena poltettava roviolla. Kun hän sitten kidutuksista tunnottomana, olematta enää ajatustensakaan herra, peruutti opetuksensa, niin oli hän tajuihin tultuansa kumminkin kylliksi rohkea edelleen väittämään: "e pur si muove", — liikkuu se kumminkin.
Meidän aikamme on saapunut aivan kuin käännekohtaan. Empirisen eli havainnollisen tieteen hallussa on nykyisin useita niistä totuuksista, joita ennen opetettiin vain salaisissa mysterioissa. Näyttää siltä kuin olisi lähestynyt aika, jolloin ihmiset vastaanottavampina ollen kykenisivät yhä enemmän ja enemmän kohottamaan — tai hälventämään — tietoa peittävän aineen vaippaa, ja kuin salaisen tiedon Vartijat sallisivat ihmisten löytää Heidän aarteistaan yhden toisensa jälkeen. Siitä huolimatta pysyy edelleenkin ennakkoluulojen juopa ylipääsemättömänä "eksaktisen" tieteen ja salatieteen välillä. Kuten keskiaikana pidettiin heliosentristä oppia noituutena ja pimeyden hengen villityksenä, koska se ei ollut sen ajan yleisen katsantokannan mukainen, samoin meidän aikanammekin löytyy empirisen tutkimuksen piirissä ennakkoluuloja, joiden kannattajat sokeasti, asioihin perehtymättä, ovat asettuneet sotakannalle oudommalta kajahtavia salatieteellisen tutkimuksen tuloksia vastaan. Pidetään ennen kaikkea mahdottomana salatieteilijäin tutkimustapaa. Ei hyväksytä ihmisruumiin koneistoa tutkimus-välikappaleeksi, paitse siinä ahtaassa merkityksessä, jossa sitä on totuttu käyttämään.
Noituudeksi kirkon puolelta ja petokseksi materialististen tieteilijöiden puolelta on viime aikoihin saakka luettu myöskin kaikki ne tutkimusten tulokset, joita salatieteilijät ovat esittäneet. Syynä siihen lienee ensiksikin, että useat salatieteellisen tutkimuksen saavutukset tosin jo uutuudellaan ja erikoisuudellaan ovat liiaksi hämmästyttäneet maailmaa, mutta toiseksi se surullinen tosiseikka, että salatieteilijöidenkin piiriin on päässyt hiipimään itsekkäitä onnenetsijöitä, jotka personallisten pyyteidensä saavuttamiseksi eivät suinkaan ole kammoneet harjottaa petosta. Heidän takiansa hylätään sitten koko okkultinen tutkimushaara. Mutta tuommoisia loisilmiöitä ilmenee aina kaikkienkin liikkeiden yhteydessä. Missä kerran laiva uskaltaa laskea ulos valtameren ulapalle, siellä haikalat uiskentelevat sen vanavedessä. — Pettureita esiintyy kaikkialla totuutta etsivien kintereillä. Ovatko heistä vapaat kirkkokunnat tai tieteelliset koulukunnat? Voidaan kysyä, ovatko empirisen koulun kaikki jäsenet sillä henkisyyden asteella, että he arvioivat ja rakastavat tietoa yksinomaan vaan tiedon takia, välittämättä niistä yhteiskunnallisista tai personallisista eduista, jotka seuraavat tiedon saavutuksen mukana? Totuuden etsijän silmissä ovat kaikki semmoiset yksilöt, jotka asettavat oman hyötynsä etusijalle, luettavat niiden loiskasvien joukkoon, jotka eivät vielä kykene juurtumaan tiedon etsinnän kovaan maaperään. Nämä ovat useimmiten pahimpia parjaajoita, ja huolimatta siitä, että he saavat kaiken personallisen etevämmyytensä vain toisten hankkimasta tiedosta, ovat he suuriäänisimpinä ja kiihkoisimpina alttiit soimaamaan ja ivaamaan tosi tieteilijöitä niin omassa, kuin salatieteilijöidenkin leirissä.
Jos siis tehdään tarkka ero todellisten tieteilijöiden ja todellisten salatieteilijöiden, ynnä itsekkäiden, oman edun takia tieteilijöiden piiriin lukeutuvien nousukkaiden välillä, niin ehkäpä erottava juopa ei itse asiassa olekaan niin suuri, kuin se ensi silmäyksellä näyttää.
Paitse työtavoissa, löytyy vielä näiden kahden leirin tutkimuksissa eroavaisuuksia, jotka ovat enemmän oleellista laatua. Kun tavallisen tieteilijän tutkimukset jo työtapansa perusteella ovat rajotetut yksinomaan karkeimpien aistimusten piiriin, niin siitä seuraa, että tutkimusaiheittenkin täytyy mitä ahtaimmassa merkityksessä olla rajotetut ilmenneeseen eli fenomeni maailmaan. Korkeampi tajuttava totuus on taas löydettävissä syiden maailmassa eli ulkopuolella aistittavan aineen rajoja. Vaikkapa salatieteilijänkään tutkimuksista ei voida sanoa, että ne aina liikkuisivat syiden korkeassa ja ihmeellisessä maailmassa, niin kuitenkin, koska ne tutkimukset, joita tehdäkseen salatieteiliä on muovaillut ruumiinsa herkäksi eetterin hienoimmille värähtelyille, tapahtuvat jo paljon hienommissa aineen ilmennysmuodoissa, voidaan liiottelematta sanoa semmoisen tutkijan astuneen pitkän askeleen likemmäksi näkymätöntä, salattua maailmaa.
Kun on lähemmin tarkastettu ihmistä sen eri ruumiissa, niin näkyväisissä kuin näkymättömissäkin, selvenevät helpommin sekä tavallisen tieteilijän että salatieteilijän erilaiset menettelytavat heidän totuuden etsinnässään. Samalla tulee myöskin näkyviin ja arvostelun alaisiksi kummaltakin taholta saavutetut tutkimusten tulokset.
Paitsi empiristä ja okkultista aatesuuntaa on ihmisaihe tavallaan ollut kolmannenkin suunnan tutkimuksen esineenä, nimittäin kirkollisen, ylimalkaisesti puhuen voidaan näitten aatesuuntien merkitys määritellä siten, että materialistinen suunta pääpiirteissään edustaa havainnollista tutkimustapaa ja näkyväisen ihmisen tutkimista, kirkollinen suunta sielullisen eli näkymättömän ihmisen tutkimista ja salatieteellinen tutkimus yrittää tunkeutua vieläkin syvemmälle: henkisen ihmisen salaisuuksiin, koettaen samalla johonkin määrin täydentää niitä puutteellisuuksia, joita se on havainnut edellämainituiden suuntien työssä.
Länsimainen kirkollinen katsantokanta täytyy kumminkin jäädä toisarvoiseen asemaan jo siitäkin syystä, että sen väitteet ja todistelut sielullisesta ihmisestä eivät missään suhteessa asettaudu etsivälle kannalle tai kanna tieteellisen tutkimuksen leimaa. Se vaatii jo heti uskottavaisuutta yksinomaan auktoritetiuden perusteella, ollen muka suoranainen Jumalan ilmestys. Tällainen katsantokanta tietysti leimaa itsensä epätieteelliseksi. Tieteelliset saavutukset eivät näet vaadi uskoa ilman todisteluita, mutta kirkko vaatii sokeata uskoa, käyttäen todistelunsa tueksi sitä tuntematonta, joka pätevien tutkimuksien nojalla olisi toteennäytettävä. Kun vielä lisäksi monet niistä ilmestyksistä, joita kirkko jumalallisina totuuksina saarnaa, ovat kirkkojen esittäminä siihen määrin lapsellisia, että niinhyvin materialistin kuin salatieteilijänkin niihin uskoessaan olisi asetettava "järkensä uskon kuuliaisuuden alle", niin täytyy kirkon katsantokanta jättää ehdottomasti syrjään epätieteellisenä.
Tämä on sitäkin ikävämpää kun ihminen on aihe, jonka käsittelyyn kyllä olisivat tarpeen kaikkien kyvyt, tähänastiset saavutukset kun ovat sittenkin pidettävät ehdottomasti suhteellisina, milloin onnistuneempina milloin epäonnistuneempina. Ei ole suotta verrattu ihmistä erämaan sfinksiin, joka vielä on esiinkaivamatta hietakehdostaan. Monen työase on tylsistynyt sfinksin, erämaan ihmeen, kiviseen jalustaan, ja tuhoisa sirokko-tuuli on usein jo tehdyn työn tyhjäksi tehnyt, peittämällä uudelleen hienoon hiekkaan esiinkaivetut osat, mutta yhä uudelleen löytyy väsymättömiä tutkijoita, jotka tahtovat ratkaista tuon kummallisen arvotuksen ja keksivät keinoja, joilla voittaa esiintyvät vaikeudet.
Samoin on ihmisarvotuksenkin ratkaisussa moni työ näennäisesti hukkaan mennyt, kun vanhan käsityskannan sijalle ovat puhaltaneet uusimpien tutkimusten tuulahdukset, joiden taas on vuorostaan jätettävä sija täydellisemmille käsityskannoille. Mutta semmoinen on edistyksen polku. Ja väsymätöntä kulkijaa elähyttää varma toive, että ihmissalaisuuskin kerran tulevaisuudessa on tuleva täydelleen paljastetuksi. Vuosi vuodelta, aikakausi aikakaudelta, onkin päästy lähemmäksi totuutta ja meidän aikanamme näyttää siltä, kuin häämöttäisi jo saavuttamisen mahdollisuutena Delfoin orakelin käsky: "ihminen tunne itsesi."
Lyhyt katsaus empirisen aatesuunnan kulkuun osottaa, että sekin on saanut läpikäydä kehityksen vaihdosten nousu- ja lasku-ajat.
Alkeellisimpana esiintyi materialististen tiedemiesten kanta viime vuosisadan vaihteessa. Mikäpä heidän mielestään ihminen muu olisi, kuin miltä se näyttää aistimille? Ainekasautuma, jota kutsutaan lihaksi, luuksi, vereksi ja hermoiksi — ja tämä on tulos luonnon sokeiden, mekaanisia lakeja tottelevien voimien vuorovaikutuksesta. Äärettömien aikojen kuluessa oli muka tähtiusvan eetteriäkin hienompi aines tiivistynyt tiivistymistään siihen karkeaan muotoon, jota me aineella ymmärrämme, ja sitten vähitellen samojen mekaanisten voimien vaikutuksesta, muodostunut orgaaniseksi aineeksi, jonka toiminta näkyy ihmisruumiin solujen elinilmauksina.
Tuntemattomat tekijät aine ja voima, ne muodostavat materialistien dualistisen maailmankatsomuksen kaksi vastakkaisuutta; aine, voima ja eetteri materialistien tuntemattoman kolmiyhteisen Jumalan. Tämä Jumaluus olisi itsestään, Aineesta, siinä löytyvien sokeiden voimien vaikutuksella, sukelluttanut esiin aistivan, s.t.s. toimivan, tuntevan ja ajattelevan ihmisolennon.
Näin materialistinen maailmankatsomus identifioi eli teki samaksi ihmisen ja ihmisruumiin. Sen kannalta ihminen ei ole muuta kuin hieman korkeammalla asteella oleva eläin ja se henkinen etevämmyys, mikä ihmisessä esiintyi eläimen rinnalla, oli vain kehittyneempien aivosolujen ansio. "Niinkuin maksa erittää sappinestettä, niin erittävät aivot ajatuksia", väittivät senaikuiset materialistiset ajattelijat.
Niinkuin näkyy, pysytteli tämä aatesuunta alkuaan yksinomaan aistien rajojen sisällä. Se ei hyväksynyt ihmisen olemukseen muita tekijöitä kuin mitä voitiin havaita ihmisen viidellä aistilla. Siinä oli sen erehdys ja kompastuskivi. Sillä miksi ihmiskysymyksen ratkaisussa kiellettäisiin johdonmukaisuuden laki, joka hyväksytään toisten tieteellisten kysymysten käsittelyssä? Eikö ääniaaltojen asteikko sisällä värähdyksiä äärettömyyksiin saakka, joita ei ihmisen viisi aistia voi tajuta? Eikö ole todistettu, että ihminen viidellä aistimellaan kykenee vastaanottamaan vain pienen määrän auringon valoilmiöitä? Niin hyvin auringon spektrin punaisen kuin sen sinivihreänkin värin ulkopuolella löytyy värähtelyltä, joidenka vaikutuksista jo on päästy tekemään huomioita, vaikkakin itse värähtelyiden luonne, ulkopuolella ihmisen tavallista havaintokykyä, on vielä ihmiselle tuntematon. Olisi jo pitänyt olla tieteellisesti todistettu, materialistien omien huomioiden perusteella, että meidän havainnoita tehdessämme ei ole luotettava fyysillisiin aisteihimme, sillä ne, jos mitkään, ovat epäluotettavat johtopäätösten tekemisessä. Galilei väitteineen maan liikunnasta auringon ympäri oli heillä aina varottavana esimerkkinä siitä, kuinka paljon aisteihin voi luottaa.
Näin jätettiin ihmis-probleemin ratkaisu keskeneräiseksi ja kiellettiin todistelussa kaikki mahdollisuudet, jotka muualla olivat vieneet uusiin keksintöihin. Materialistinen koulukunta nousi paavin asemaan, esitti opinkappaleensa, joihin se vaati ihmisiä uskomaan tiedemiesten personallisen auktoriteetin perustalla, samoin kuin kirkkokin vaati uskoa dogmeihinsa. He pitivät pyhyyden loukkaamisena, jos joku uskalsi tehdä tutkimuksia ulkopuolella heidän asettamiansa rajoja ja epäillä heidän väitteittensä todenperäisyyttä. Tällä toimenpiteellä he allekirjottivat oman tuomionsa.
Ihmishengen sisäistä tiedonhalua ei voida kytkeä millään mahtikeinoilla. — Materialistien omasta leiristä nousi esitaistelijoita, jotka tahtoivat vapaan tutkimuksen tiellä avata uusia uria löytääkseen ikävöimänsä totuuden, ja heidän ensi työnänsä oli kaataa kumoon aikaisempien materialistien kolmiyhteinen aine-jumala, samoin kuin materialistit olivat aikoinaan tehneet kirkon kolmiyhteiselle personalliselle Jumalalle. Nämä totuuden etsijät olivat suuria sieluja, jotka mistä hinnasta tahansa tahtovat kokeellista tietä päästä ihmissalaisuuden parille. He alkoivat laajentaa tutkimusmenetelmiensä puitteita: eivät ensin rakennelleet teorioja, joita piti todistella ilmiöiden ja havaintojen perustalla, vaan ryhtyivät suurella innolla ja tarkkaavaisuudella tutkimaan itse ilmiöitä voidakseen niistä saada paikkansa pitäviä teorioja. Näin luonnon kanssa käsi kädessä työtä tehtäessä, ovat tämän suunnan saavutukset olleet suuremmoiset. — Sielutieteelliset ilmiöt ihmiselämässä ovat saaneet omat puitteensa — sittenkun tieteen on onnistunut vapauttaa ne fyysillisten solujen vankeudesta, johon materialistit aikoinaan olivat ne kahlehtineet.
Viime vuosien kuluessa on sielullisten ilmiöiden tutkiminen vihdoin viimeinkin päässyt niin pitkälle, että on täydelleen tunnustettu niiden ilmenemismahdollisuus ulkopuolella fyysillisen ruumiin solujen toimintaa.
Näkyy siis, että tieto on todellakin vaikeasti löydettävissä. Sen etsimiseen on ehdottomasti käytettävä kaikki ihmiselle tarjona olevat voimat. Ei ole syytä sysätä luotaan mitään asetta, kutsuttakoonpa sitä sitten joko havainnolliseksi tai salatieteelliseksi, mikä vain auttaa ihmistä löytämään tiedon jalokiven aineen raskaasta maaperästä. Vieläkin tärkeämpää olisi, että kaikki tieteilijät ja totuuden etsijät löytäessään totuuden sirpaleen ojentaisivat toinen toisellensa veljeyden käden, sillä suurta kykyä ja voimaa tarvitaan kun on kysymyksessä tuon jalokiven hiominen sen luonnollisiin kulmioihin, jotta sen kirkkaus näkyisi niin ihanana ja valoa taittavana kuin mahdollista.
Täten saataisiin ihminenkin pikemmin luonnolliseen kehykseensä ja alkaisi loistaa tutkijalle aivan uudessa valossa. Ne jotka jo näin ovat onnistuneet näkemään todellisen ihmisen, eivät enää vertaa sitä eläimeen, vaan näkevät hänessä "jumalan ainosyntyisen Pojan."