KAUKOMIELI:
Aina oudommat asiat silmihin siroitteletkin!
En mä tiedä, enkä tunne, — enkä kuullut muiltakana — —, missä viekas Tuonen virta. kuoleman vesien pyörre, jonka pinnalla pitäisi souteleman siivillänsä joutsen valkoinen, väkevä kestämähän virran voiman itse siihen suistumatta.
Ken on teistä, Tietäjistä, viimeistellyt viisautensa pulman mulle puhkomahan, umpisolmun aukomahan, vyyhden paasmat päästämähän, jotta outokin osaisi langan keriä kerälle?
Ilman teidän neuvojanne, taitoanne, tietoanne, en ma orpo onnistuisi päästä pyyteeni perille.
3:MAS TIETÄJÄ:
Ootpa kaunis Kaukomieli poluillasi päätynynnä Opinnan-Salin sisälle ikitiedon temppelikin.
Tässä Veljeni vakavat sanoin sulle selvitteli olemukses' ongelmia, tehden taidolla tutuksi sielusi sisäisen laadun, ynnä järjen ohjattoman.
Kun et tyytynyt sä tuohon tietohon tavattomahan kysyen yhä enemmän elon syntyjä syviä, täytyy vihdoin ilmituoda tietomme salaisin silmu, kauan kätkössä pidetty itse Luojan lainehilla.
Tieto tää se tarjouupi Tuonen joutsenen tarussa aian hanhen harkinnassa.
Sit' et lintua pyheä löydä rinnasta omasta, ennenkuin on ennättänyt huuliltasi helkähdellä, yläilmoihin yletä, yli-luonnollinen laulu, sävel soinnukas sorea, sointu suuren rakkauden.
KAUKOMIELI (ihastuen):
Kerto'os oi se tarina! Ijän kaiken rakkautta turhaan oon ma etsinynnä!
3:MAS TIETÄJÄ:
Kerran kun alussa aian, uuden kauden koittaessa, Ukko itse uotteleikse maamme luojaksi ruveta, niin hän silloin rinnoiltansa riisti rikkahan ilonsa sydämensä lempilapsen kapeen kaikista pyhimmän.
Sen hän laski lainehille luonnon laajoille vesille allina ajelemahan, sotkasena soutamahan, joutsenena laulamahan, kyyhkynä kuhertamahan.
Rinta täynnä rakkautta: elon mahlana imetty Ylijumalalta yksin, loihti luonnotar lukeva, vesilintu kaunokaula, saaret, maat ja manterehet. karit, luodot, salmet, niemet, ulapan ikuisen usvan, aavan aukean selälle: muni kultaiset munansa, joista joutuvi parahin auringoksi, antamahan paistehensa päivyelle, toiset tuiki tarpehiksi: kuuksi yön kumottamahan, tähtösiksi tuikkamahan.
Syntyi maailma matala, ihme-metsikkö ihana halmemaiksi ihmislasten, pelloiksi Kalevan kansan.
Kun oli palanut kaski, palo musta muokattuna, tuntui tuima tuulen puuska viima voimakas idästä, jonka syöksyvi sylistä, vieryi kylvö kontistansa, kulon kauhean jälille, kelpo karsta hiillokselle siementä sekalajia: ohran, kauran, Vienan vehnän, käpyjä kotoisten puiden: hyvän- ja pahuuden-tiedon, — — itoista, epäitoista — —, joista kasvoi kasvikunta kansan ruuaksi Kalevan.
Heilläpä maku ovela, mielihalu mielettömin: pahantiedon puun hedelmä maistoi mielelle paraiten.
Siitä siittyi tauti, talma, rutto kauhea rupesi kansan suonissa sytehen, synnyttäen syyhyt, syövät, paisehet pahan hajuiset, koiskan haavat, kalman katkut, tarttui Tuoni maailmahan, kuolema karu, kamala, asuntoihin ihmislasten. Kaunis maisema keväinen, kuva kirkas, kiehtovainen, sysimustaksi mureni.
Ihanainen yrttitarha päivettyen päistäreiksi muuttui kalman karsinaksi.
Kuului pauhina palolta,
väittely vähäväkisten,
riita, temmellys, meteli.
Rannoilla meren ulapan kaikui kirkuna kamala, hätähuudot hukkuvien.
Pihamaille jos sa siirryit, pakenit pano-palolta, rannikolta, kartanolle, siellä saattoi silmä nähdä Suruttaren, Surman lapsen, sisässä murehen mustan, poimuissa pahaa potevan, härvälillä vyyhteävän, kerivän käsin kerälle, huokausten loimilangat rihmoiksi ylen lujiksi, pujotella paikoitellen siihen silminnähtäväksi itkevien kyyneltilkat helminauhaksi hyväksi surun lasten kaulamille.