KAUKOMIELI:
Mitä laulat lintu outo
puhuen pyhin sanasin?
(Kerraten ääntä.)
"Et mua vihalla voita,
voitat vasta rakkaudella."
(Jää ihmetellen kuuntelemaan.)
ÄÄNI:
Etkä ennen etsimäsi linnun siiville samoa, kunnes tuntenut oot myrkyn viisauden käärmehisen puremasta pulppuavan suoranansa suonihisi; —: kunnes muutat muikeimman maun, kirpeän, purevan, kyynelvirtojen vesistä mesiseksi, mieluisaksi ihmiskielen kosketella: — kunnes vielä vuodattanut viimeisen veripisaran sydämesi sintsilöistä kostukkeeksi maan kamaran, vihan vimman kuivuttaman, vainon polttaman kamalan — —, silloinpa kädessä sulla sulho voittoisa, suloinen, ase ainut ihmisyyden: uhrauksen nuoli norja, kaarijousi rakkauden, jolla ammut Tuonen linnun aivan ensi ammunnalla.
KAUKOMIELI (kuunnellen laulua ja ääntä, hurmaautuneena):
On kuin kuulisin ma kutsun, houkutuksen hurmaavaisen. Joudun luoksesi jo kohta lintu, aikojen takainen, oppimahan oivan taidon, riemulaulun rakkauden.
Vielä kerran, väistyttävä, mun on orpona kodista, ennenkuin elämän suuri ongelma on oiennunna, tehty uhmin urhotyöni: voittamalla kuolon kammo ihmisveljien veristä.
Soitto taukoo vähitellen ja Kaukomieli astelee kiivaasti oikealle, minne häviää.
Hetkisen kuluttua avautuu tuvan ovi, ja Kaukomielen äiti, kalpeana, huivi soljella rinnalle kiinnitetty, astuu hiljaa ulos, asettuen istumaan rappusille.
Ainikki ja Kyllikki tulevat myöskin tuvasta. Ainikki, mennen halmeaidan luo, katselee surumielisesti laskevaa aurinkoa, ja Kyllikki jääden seisomaan ovelle, nojaa pihtipieleen.
Ilta pimenee nopeasti.
ÄITI:
Kunne Kaukoni kadonnut, minne poistunut poloinen, kun ei kuulu jo tulevan matkoiltansa maailmassa.
Ei tiedä emo poloinen, eikä kantaja katala, missä liikkuvi lihansa vierivi oma verensä: kävikö käpymäkeä kanervaista kangasmaata, vai meni meren selällä lakkipäillä lainehilla,' vaiko suuressa sodassa kapinassa kauheassa, (kauhistuen) jossa verta säärivarsi, polvenkorkeus punaista.
KYLLIKKI (säikähtyneenä):
Pahoin ethän aavistuksin eeltäpäin jo ennustelle tuhotulvaa, turmiota, surman syytä poiallesi?
Minäkin pahaa uneksin, tuhon ehkä entehiä:
"Tuli ahjona ajeli, valkea välähtelihé aivan akkunan alaitse, periseinän penkereitse, siitä tuiskahti tupahan, koskena kohahtelihe siltalauoista lakehen, ikkunasta akkunahan…"
Ei se merkinne hyveä,
onnea ei ennustanne — —
tai, mi tienne, pirtillemme
(murtuneena)
kovaonniselle tälle.
(Toivekikkaampaua.)
Varmasti elossa vielä
kauko-mailla Kaukomieli — —
Katsoin illalla sukoa, huomenilla harjoansa, tuoksunut ei tuores leppä, verihera ei hajunnut, enkä siinä silmännynnä pilkkua veren punaista. (On»ellisena.) Tuoksui vielä tuntuvasti, löyhki lievästi nenähän tuttu suortuvainsa tuoksu, mieltä hiljaa hiipovainen.
Kuulin kaikuna huminan korvissani kuiskuttavan aivan kuin erotessamme: "kato silloin Kaukomieltä, tuho poikoa pätöistä kohdannut on matkoillansa, kun suka verin valuvi harja hurmehin heruvi".
Toki eihän uhma moinen, tuho hurja tulleneka, koille tälle konsanansa?
ÄITI:
Jumalalla onnen ohjat
Luojalla lykyn avaimet.
Mikäli pahoin on poika kulkuansa suunnitellut, sikäli suvaitsi Luoja onnen kauas karkaella kintereiltä kiertolaisen, kulkurin pahantapaisen; mutta hän ei onneansa kiellä hältä, eikä muilta. kun vain pyyde on poluille hyveen, tiedon, rakkauden.
(Itsekseen.)
Vaikka poikani poloinen sodan kauhean jaloissa kappaleiksi katkoittuna, pirstaleiksi pirstottuna, jälkehen ois jähmettynnä metsähän mätänemähän — —, — taikka suistunut selästä orihinsa uskollisen verivirran vietäväksi Syöjättären syötäväksi, herjan herkkusuun hyviksi, (painaen käden sydämelleen) niin ei rinta rauhoittuisi, henkimästä herkeäisi, sydän saisi sykkimästä, emon kurjan, onnettoman, ennenkuin on hän ehyen, ehomman viel' entistänsä, sille painanut ohimon pelastetun poikasensa, puhtoiseksi puhdistetun hurmehesta hyytyneestä nestehellä rakkauden.
(Kääntyy surumielin Ainikkiin, joka murheellisena on painautunut istumaan aidan viereen.)
Vieläkö sa viikkokauden surun sallit survoella mieltäsi menehtymähän nuoren uuhon kuolemasta, vuonan vain tämän keväisen?
AINIKKI (purskahtaen itkuun):
En mä ennemmin sinulle, emo, armas kantajani, tunteitani tunnustanna, paheitani paljastanna!
(Juoksee äitinsä jalkojen ju-ireen, peittäen kasvonsa äidin helmoihin):
Nyt en jaksa kauempata panna ma patoja tielle, tokehia työnneskellä suluksi suruni vuolle.
Minä yksin — — ei kukana muu, oo syynä murheeseemme: — kielittelin, kielastelin kälyn käytöstä pahaksi, (itkien) liioittelut suurentelin — —, jotta saisin veljen mielen vaimollensa vaihtumahan nyrpeäksi, nurjemmaksi, eholla oman etuni, — luullen sillä suosionsa suuremman satavan mulle.
(Tyynemmin.)
Mikä ois mun ollakseni ollut oivassa kodissa tyttärenä ainukaisna, vaikkapa miniä nuori, vaimo veljyen kupeella — —? Tehnyt työtä, syönyt ruuan, käynyt vallasvaattehissa, astuskellut orjain eellä palolla ja pientareilla, mutta sai kade kavala soaistuksi mielen mulla nähdessäni lemmen leimun ruusun purppuran punaisen liekehtivän poskipäillä mielitiettysi miniän.
Kantaisin nyt katraistani, karjasta joka lajista parhaimman nimikkonaudan karhun kauhean kitahan, kun vaan taitaisin tekoni tekemättömäksi tehdä.
(Itkee nyykkyttäen.)
ÄITI (silitellen tyttärensa päätä):
Piikaseni, pulmuseni ymmärrän ytimen, ynnä syyt sinun sydän surusi! Kenpä sitten, ellei äiti, ottaisi osoa niihin?
(Itsekseen.)
Mikä ongelma ovela, pulma puhkaistavaksemme, ailut aukaistavaksemme annettu ajan alusta! (Ainikille.) Ellös itke impyeni kohtaloita kaitselmuksen! Ollut lie hänen osansa poimiskella pettymykset aistimaailman menoista, toiveheista, tappioista, jotta saisi hän takaisin äidin, siskon, puolisonsa, mieleltänsä muuttuneina; itse mieheksi, isoksi, kirkkahaksi kirkastuen kipinöissä, kiukahalla, tuskien tulisen uunin.
AINIKKI (katsellen ihmetellen äitiä):
Vaikka murhe mursi meidät toiset kaikki, toivottomat, sinulla vain sammumatta tuikkavi kipinä toivon, usko voittohon utalan uhrauksen, rakkauden.
ÄITI:
Uskon, — uskon horjumatta, nähden niisien ja lointen selvenevän selkeiksi kutehille, sukkulalle, kohtalomme kankahassa.
AINIKKI (uteliaana, ilostuen):
Mitä tarkoitat emoni?
KYLLIKKI:
Jokin arvoitus anopin sielulle lie selvinnynnä!
ÄITI (katsellen vuoroin Ainikkiin ja Kyllikkiin):
Etkö keksi jo jotakin erikoista, merkillistä, johtolankaa kohtalossa joukollemme joutuneessa?
KYLLIKKI:
Merkillistä? — — —
AINIKKI:
— — — En älynnyt.
ÄITI (odottelematta selityksiä):
Miksikä utelen suotta seikkaa varsin luonnollista?
Milloin ompi lapsen mieli kyllin kypsä tuntemahan arvo ystävän surussa, murehessa miellyttävän opettajan, oivallisen?
Mitä ennen onnenamme palvomalla pyytelimme, onkin ollut maailmahan kuvastunut onnen varjo, aina vaarassa vajota syvävetisehen suohon, mutapohjahan upota, kunkin omaa onneansa etsiessä itsekkäästi.
Suona meillä malkioilla, hetehenä heltyvänä, surman silmin uhkivana, katala oma minämme, joka uskalsi iloita, riemuhyppyhyn ruveta, katsomatta oikealle, vasemmalle vilkumatta, josko vaarassa ol' onni toisen, onnea hakevan.
Vasta vaivan varstan alla päistäreiksi peitottuna, — huokausten huhmareessa surkeiksi survottuna, — kaipuun karstojen välissä murhe piirien pilkkomana — välkähti välähdys meille tuskiemme tutkaimesta airueeksi arvioimaan onnea opin valossa.
Eipä silloin riemun neste kuohu, käyne, nautinnoksi, ennenkuin on onnen malja, täytetty täpötäydeksi, yli laidan läikkyväksi, mahlan maahan vuotavaksi, josta ihminen ilolla, nöyrästi ja nurkumatta, antaa ensin toisten juoda vaikka pohjahan pikarin.
Joskus onni on ehompi, riemun tunne rikkahampi, jos on itse ilman jäänyt onnen maljan maistannassa, kunhan toisella todennut hetken auvon, aurinkoisen, pilven taitse pilkkiväisen päiväpaisteisen kesäisen.
KYLLIKKI:
Tuotapa ei lempi tiedä, himon puuska hetkellinen! Se vain itkevi iloja kuherrusta kerjeääpi polttopuiksi lemmen liekin hiiliksi himojen lieden.
Siksi eksyin ma, epärö, elämäni ensimäiseen yöhön yksin yödyttyä tulen, tuikun, etsintähän leikkilöistä luonnotarten, sinipiikojen iloista.
(Kolkosti.)
Sillä tartutin tuhoisan, inhan, ilkeähajuisen luulo-taudin, tahmaskaisen, oman poikani povehen.
(Menee masentuneen näköisenä tupaan.)
AINIKKI:
Voiko toivosi kyetä valkaisemaan vastaisuuden vielä siksi selkeäksi, että kerran keksisimme Kauon kaunihin kotona?
ÄITI:
Mit' ei tainne toivo nähdä, usko uskalla udella, siinä voima rakkauden saapi siivet valloillensa liitämähän, lentämähän, kautta vaarojen ja uhman, tuomahan tupasehemme sen on oikean, isännän vaikka kalman kammioista.
Silloin rakkauden rauha ylvähästi yhdistääpi yhdeksi olemukseksi äidin, puolison ja siskon, miehen järjellä jalolla, niinkuin vanhalla ijällä alle harmajan hapenen sopii sorjassa sovussa järki, toiminta ja tunne rakkauden vallan alle.
Nyt on ruumis raitistettu, sydän sintsimme silattu kaunihiksi, Kauon tulla järkeä jakelemahan voiman valtaistuimelta elämän eri aloille. (Äänettömyys.) (Itsekseen.) Näkö kauhea alati pimeästä pilkistääpi sielun katsehen etehen!
(Nousten ylös)
Vaikka vierisin lepässä, hurmehessa huppeleista, polvet, pohkehet, veressä, — — etsin sua eksynyttä kunnes tuonut oon takaisin.
(Tuvasta kuuluu hätähuuto. Kyllikki, kädessänsä pyöreä, pihkavarsi harja, syöksyy kauhistuneena ovelle.)
KYLLIKKI (itkien):
Jo on mennyt mies minulta, kaunis Kaukoni kadonnut matkoille majattomille, teille tietymättömille! (Kohottaen harjaa.) Jo veri suasta vuoti, hurme harjasta heruvi.
(Kaatuu nyyhkyttäen rappusille.)
ÄITI (tarkastaen harjaa):
Voi poloinen päiviäni angervoinen aikojani! Nyt on koito poikueni, minun laiton lapsueni saanut päiville pahoille tuhon teille tuiskahtanna, — jo suka verin viruvi harja hurmehin noruvi.
(Ilta pimenee, muutamia tähtiä ilmestyy taivahalle.)
AINIKKI (kolkosti):
Petti usko, petti toivo, — —
(Menee lohduttamaan Kyllikkiä.)
ÄITI (tointuen hämmästyksestään):.
mutt' ei voima rakkauden. (Osoittaen tähtiin.) Vaikka yöttäret kutovat yötä syksyn synkeätä, kapaloiden kankahalla makoamaan maan ja taivaan, tuikkavi tuhannet tähdet öisen verhon laskoksista; (osoittaen auringon laskuun päin) vaikka maahiset masensi päivän kehrän painumahan vuorten taa, — — merehen tuolla — —, nousee aurinkoiset uudet öitä aina poistamahan.
Niinpä ihmisenkin laita: milloin yötä, milloin päivää elämää ja kuolemata.
Mikä oisi onnekkaampi,
kuin on ilta uupuneelle?
Onko kuolon voittanutta
väsyneiden vaalijaksi?
Jos on liian aikasehen astunut Manan majoille, tupaan Tuonen tuivertanut, urho tuostapa unesta nouseva on norjempana, ehompana entistänsä, (Kyllikki katselee ihmetellen äitiä) jos vain kellä uskallusta aamun ensi koittehella, sätehellä päivän kehrän, astua manalan maille suutelemaan nukkuvata rakkauden suudelmalla.
(Äiti tarkastaa vuoroin Ainikkia ja vuoroin Kyllikkiä, aivan kuin odottaen vastausta. Kun he vaikenevat, aukaisee hän huivin soljen, irroittaa liinan harteiltaan ja alkaa sovitella sitä päähineeksi.)
Kauhistuupi kuolemata tarmo miehen, lempi naisen, kalventuupi kalman eessä sisaren ja veljen huuli. Äitiä ei lapsestansa kolkko kuolema eroita, tuo vain kaivatun karitsan ristiksensä rinnallensa, antaa vanhalle varaksi sauvaksi hopeaiseksi poian poies poistunehen yöhön yksin yöpynehen.
(Aikoo lähteä metsää kohden.)
AINIKKI (säikähtyen, pidättää äitiä):
Ethän aikone emoni
illan selkähän samota!
KYLLIKKI (hypähtäen äkkiä ylös ja tarttuen äitiin ehkäisIäkseen hänen lähtöään):
Yöhythän sun yllättääpi
tuolla jo veräjän luona.
ÄITI (irroittautuen heistä hellästi):
Ellös laita estehiä, tielle vieritä kiviä, nähdessäsi rakkauden uhriretkelle menevän. Lyhyt yö lie liiaksikin ehtiäkseni perille ennen aamun astumista, päivän nousua merestä.
Vapautuu Ainikin ja Kyllikin estelyistä. Ilta pimenee vähitellen öksi. Äiti nousee hitaasti ohrahalmeen aidan yli ja häviää metsään. Ainikki ja Kyllikki katsovat murheellisina äidin katoamista ja menevät hitaasti ja ajattelevaisina tupaan.
Yö on pimennyt sysimustaksi.
Tupa häviää näkyvistä, joten seutu tekee yksinäisemmän ja metsistyneemmän vaikutuksen. Kuu nousee taivaalle valaisten seudun sen verran, että voi eroittaa yksityiskohtia.
Äiti tulee esiin uudelleen vasemmalta ja nousee kaitaa polkua pitkin taustalla näkyvää kukkulaa kohtien.
ÄITI (tähystelieu polkua):
En ole älynnyt vielä jättämiä jälkijänsä raitehelta routaselta.
(Seisakiuu ajatellen)
Anonko apua ehkä, armoa avittavaista, tieltä tältä tallatulta, kaiken kansan kulkemalta?
(Kumarteleikme tielle.)
Oi on tiehyt Luojan luoma, polku polkema inehmon, etkö nähnyt poiuttani, kultaista omenatani, hopeaista sauvoani?
TIEN ÄÄNI:
On on huolta itsestäni, huolimatta poiastasi, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille: joka koiran juostavaksi, ratsahan ajeltavaksi, kovan kengän käytäväksi, kannan karskuteltavaksi.
ÄITI:
Muisti mennyt on pilalle, tien ravihin vierähtänyt, tieltä kansan kulkemalta!
Onhan aamusta varahin, läpi päivän helteisimmän ihka iltamyöhään saakka sitä käyneet ihmislaumat: kehdosta koto-kisoihin, sieltä lemmen luhtiloihin uupuneina uinumahan pettymyksen pieluksilla, nauttimahan, nielemähän karvahinta kannikkata katumuksen kahmaloista: — josta jatkui jalka polku kangastuksen kaukomaille, veräjille vierahille, — — — — missä vielä ihmiskunta väsymättä vaikeroipi etsiskellen nautinnoita Elon pellon pientareilla.
(Noustessaan mäkeä ylös huomaa hän tammen, seisahtuu sen juurelle, nostaa kätensä rukoillen tammea kohden.)
Oi sä tammi, puu jumalan, pyhän pihlajan veroinen, etkö nähnyt milloinkana juurellasi poikoani uhrijuhlissa mukana, ohran lyhde olkapäillä, mesimaljakko käsissä?
TAMMEN ÄÄNI:
Ei oo aiat, niinkuin ennen uhrijuhlien ajoilla, jolloin kansat juhlamielin, sydän antihin sulaen, saapui aamuin, saapui illoin, sydänyöllä, keskipäivin, sylinsä jyviä täynnä, anti taakat hartioilla jumalien juotavaksi, luonnotarten luotavaksi.
En ma nähnyt poikoasi — — en oo häntä — enkä muita —!
Ei kule nykyinen kansa uhriteitä ehtohetkin uhrilehdon liepehelle alle pihlajan tai tammen, missä mielet hiljenneinä sauhun pyörtehin samosi luokse Luojan kaikkivallan.
Nyt on huolta itsestäni, huolimatta poiastasi, kun olen koville luotu, päiville ylen pahoille: pinopuiksi pilkkumahan, haloiksi hakattumahan, riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan, itse uhriksi aleten himolle rahanhimoisen, ihmisen, ilon janoisen.
ÄITI (kauhistuen):
Saastutettu uhrilehto? — — Pyhä alttari rikottu? Kyll' on syytä itkeäsi, valitella, voivotella, oman kohtalon kovuutta. Siksi et sanoa taida polon poikueni teitä.
(Kuu loistaa taivaalla entista kirkkaampana.)
Jospa joutuisin jotenkin tuonne kummun kukkulalle, sieltä on näky isompi, kauemmaksi kantavainen.
(Huomaa kuun, kumartaleikse kuulle.)
Oi on kuuhut Luojan luoma, lyhty syksy-yön pimeän, joka Korkeimman kädessä kierrät mannut manterehet. kurkistat joka kylähän, pihoihin ja pirttilöihin, — etkö nähnyt poikoani, kultaista omenatani, hopeaista sauvoani?
KUUN ÄÄNI:
Kierrellyt olen kyliä, mantereita matkustellut, nähnyt niityt, lehdot, korvet, kujat, aitat, porstuatkin, pihamailta pilkistellyt seinä luukusta tupihin, nähnyt niitä, nähnyt näitä, iloa lyhyt-ikäistä, itkun pirttejä eniten, kosolta surun koteja, mutt' en nähnyt poikoasi kadonnutta, kaivattua, en iloissa, en suruissa majasissa maallisien.
Katseheni eivät kanna taakse taiallisen verhon, jossa kuolema asuvi, hengettömät liitelevät Tuonelan pimeän virran hämärillä rantamilla, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille, öitä yksin kulkemahan, pakkasella paistamahan, talvet tarkoin valvomahan, késäksi katoamahan.
ÄITI:
Kiitos kuuhut, Luojan lyhty, todistaja yö elämän, inhojen inehmon töiden, joita he häpeän tähden, pimeällä peittelevät!
Sinä poistit silmiltäni epäilyksen viime verhon etsimästä poikoani elävitten einehiltä.
Viel' on aikoa vähäinen hetki aamun koittehesen, ennenkuin herääpi heinä, havahtuupi niityn nurmi, saapi valveille kanerva, minun väistyä välehen toisen on tajunnan maille: taian maille, Tuonen maille, missä viipyvi väkisin (peljästyen ja kauhuissaan) — — taikka ehkä ehdoin tahdoin — — poikani, sydän käpyni.
Laskeutuu hiljaa alas mäeltä. Seudun yli laajenee kiiltävän kuun valossa kimmeltävä härma. Kuuluu soitto, jossa erottua katkelmia Tuonelan joutsenen laulusta.
Maahisia, keijukaisia ja sinipiikoja leijailee ylt'ympäri.
Tuttu tunnettu tuo soitto, sävel sielun seestynehen, taivahisiin tahtovaisen. — —
Kuolema sen kerran soitti, kajahdutti kanteleella kehtolauluksi inehmon, väsymystä värjöttävän.
Mikä houkutuksen houre?
Mairittelu maaemosen!
(Säpsähtäeu)
Minuako mielittelet, kiehtomalla keinottelet Tuonelan tuvan sisälle?
(Riemullisesti.)
Joudun, jääden ainiaaksi päiväksi pimeän pirtin, pantiksi ja lunnahaksi elämästä ainukaisen poikani, — — — jotta toisin tervehenä taikamailtasi takaisin hänet ilmoille inehmon, maineheksi maailmalle, kuinka voima rakkauden voitti kauhut kuolemankin.
LOUHI (haamuna):
Pohjolan olen emäntä, voimallinen valtiatar kynnyksellä kuolon portin. Ilman ei minun lupoa, ehdoin tahdoin tietämättä, astunut oo jalka mainen yhdenkänä ihmislapsen näille maille usvaisille.
Kenen keinoilla käkesit, noita-voiman nostamana, tänne saakka saapumahan?
(Huomaa äidin itkevän, hellemmin.)
Vaimo vanha, valkohapsi, Sunhan silmä kyyneleissä, jotka helminä helisten eteheni ennättäyvät.
(Kumartuu ottamaan yhden kyyneleen käteensä.)
Mikä kiille, loisto, välke, kalvossa sen kiilteleepi?
En ma tunne välkettänsä katumuksen kallihiksi hopeaksi, hohtavaksi, kullaksi en puhtauden, — — timantiksi tiedon on se liian kirkas, kimmeltävä, — — mikä välke lie — en tiedä.
ÄITI (huutaen):
Etkö tiedä? — — Kuule, Louhi, se on kiille rakkauden, kimallus kiven jaloimman, joka hehkuu aamuin illoin, öin ja päivin lakkaamatta ilman aurinkoa kuuta, revon-tulten riehuntata, taikka tähtein välkyntätä.
Nyt ne sulle silmistäni lahjuksiksi ma siroitan. jotta tarkoin kertoelet missä piillee poikueni rinnoiltani riistäytynyt?
LOUHI:
Ei oo mulla oikeutta lahjuksilla lahjottuna julki tuoda Tuonelasta tietoja todellisia sinne mailta suistuneista.
Lie hän istuen rekehen. korjahan kovan, tulisen, vuoren rotkoon luiskahtanut?
Oisko uhkuhun uponnut,
meren jäälle jähmettynyt?
Saanutko sutosen suuhun
karhun kauhean kitahan?
ÄITI:
Tiedän kyllä ruumihinsa kuolleheksi, kylmenneeksi, siis en raadon etsinnässä! Etsin häntä Itseänsä, kut' ei syö suku susien kaada karhun kämmeniset.
(Kiihtyen.)
Jos et tuota sä sanone, ilmehiksi ilmoittele, uskallan mä uhkaella: rikon ukset uuden riihen, taitan samposi saranat, annan aarteesi parahan, kademielin kaitsemasi, koko maailman käsihin.
LOUHI:
Kykene ei uhkausten voima, eikä lahjuksien, karkoittamaan paikoiltansa vartijata tiedon, taian. Vasta sitten tiedot julki täältä sulle työnnetähän, kun oot itse astununna yli kynnyksen kamalan, mielelläsi myöntämällä henkes' uhrina Manalle.
ÄITI:
Sitäkö vain vaadit multa?
Mielelläni henken' annan helmen kalleimman elämän, lunnahaksi luottavaksi, pantiksi parahhnmaksi poistuneesta pojastani.
Tuoni, taita korjahasi viitakkeella vaimo vanha!
Kädestä hänet taluta Tuonen tummalle joelle. pyhän virran pengermälle, luokse poikansa poloisen, unessansa uinuvaisen. — — jotta äiti sen hereille herättäisi hengen voiman, rakkauden, rauhan tuojan, suloisella suutelolla.
Joko nyt on vaatimukset tyydytetty — — —?
LOUHI:
— — — Täydellensä
Todet uskon nyt totiset.
Minä poikasi ihanan panin hirvet hiihtämähän, jalopeurat jaksamahan, ruunat suuret suistamahan, varsat valjastelemahan, punnuksiksi painaviksi Vaa'an kuppihin visuhun.
Hän ne kaikki mahtavasti suoritti urohon lailla, mutta puuttui vielä pieni vaakakupista kipene punnuksista Kauon puolla. Silloin työnsin poikuesi pyhän linnun pyyäntähän, jolloin Vaaka varmastikin voiton soisi voittajalle. Nyt en tuota tunnekkana mi on tullunna tuhoksi, esteheksi ennättänhä, kun ei kuulu jo tulevan tyttöä anelemahan.
(Louhi katoaa. Tuonen joutsenen laulu kuuluu voimakkaasti, hämäryys selkenee ja etäämpää siintää Tuonen virta.)
ÄITI (luoden katseensa virralle päin):
Tuollahan on Tuonen virran penger pehmoinen levätä, ken levon on tarpehessa.
(Ihastuen.)
Tunnen tuolla nurmikolla, sammalella vihreällä, nukkumassa puhtoiseni, talven lunta valkeamman, hangenkuorta kirkkahamman, — — näkevän suloista unta ikuisesta autuudesta.
(Onnellisena.)
Kiidän päivyen keralla yöstä kohta koittavalla, huuhtelen sun huuliltasi kalman kylmän kalpeuden elämäksi rakkauden.
Kiiruhtaa nopeasti virralle päin ja häviää sinne. Soitto on voimakkaampaa, voivotellen tuskaa, valitusta ja voihkinaa, kirkastuen vähitellen aurinkoiseksi, toivehikkaaksi, jossa ylitse eroittuu selvästi Tuonelan joutsenen laulu.
Aamuruskon ensi värit punertavat taivaan rannan purppuran ja oranssin värisiksi.
ÄIDIN ÄÄNI (etäältä):
Oi sä kultainen omena, hopeainen sauvaseni, nouseos makoamasta, ylene uneksimasta, asemahan arvokkaaseen kuolon vallan voittajaksi!
KAUKOMIELEN ÄÄNI (kaukaa):
Terve päivä, taivon kehrä, terve maailma matala taivahaksi taipununna!
(Aurinko nousee taivaan rannalla ja joutsenen laulun soidessa ilmenee Kaukomieli näyttämön taustalle, valkoiseen Tietäjän kauhtanaan puettuna, kirkas valokiehkura sekä otsalla, että rinnalla. Silmikko-risti riimusauva kädessänsä seisoo hän keskustalla ietteisiinsä vaipuneena, katse korkeuteen tähdättynä.)