KAUKOMIELI:
Lienen langennut lovehen, — — vaiko nähnyt valveillani eriskummallista unta, tiedä en, — — mut' yhden tiedän. tunnen sieluni tulessa, aatokseni ankarassa puimatyössä, pohdinnassa, seulomassa selvillensä näkemänsä, kuulemansa, Tiedon pirtissä pyhässä, Pimentolan pilvisessä.
(Nostaen keihään uhmaillen ylös.)
Vaikka hukkuisin huvaksi hiihdännässä Hiiden hirven, suitsennassa suunnatonta Hiiden ruunoa ruhoa, — aio en eritä ennen elämästä, etsinnästä, ennenkuin ma kuullut laulun pyhän joutsenen puhuman, lintusen livertelemän.
(Esirippu laskee.)
3:mas kuvaelma.
Seutu Kaukoniemellä.
Etualalla tuleentumaisillaan oleva ohrahalme, taampana aidattu mustilla palo-teleilla. Sen vasemmalla puolella Kaukomielen uusi, valkeiksi veistetyistä hirsistä salvettu pirtti, portaat katsomoon päin, ovi suljettuna.
Taustalla halmeaidan takana aho kulon polttamine puunrunkoineen, yhtyen etempänä.taustalla siintävän veden rantaan. Sivustoilla metsää.
Syksyinen, lämmin auringonlaskun valaistus.
Alkusoitossa, joka kuvaa Tuonelan joen tunnelmaa, kuuluu katkelmia Tuonelan joutsenen laulusta. — Soitto jatkuu hiljaisena Kaukomielen yksinpuhelun aikana.
Kaukomieli, päällään valkoinen viitta, avopäin, syviin ajatuksiin vaipuneena, astuu esiin metsästä, seisahtuu äkkiä, aivankuin unesta havahtuen, halmeaidan takapuolelle.
KAUKOMIELI (ojentaen sylinsa, aivan kuin seutua syleilläkseen):
Tännekö sä tiehyt pitkä, polku kaita, kiemurtava, toitkin poikasi takaisin seudun armahan ahoille, kodin uuden kynnykselle?
Palo tuossa polttamani, — — halme, aitaama käsien Kauon, nuoren, työnhaluisen, — — lihakset kun huusi työtä, pohkeheni ponnistusta; — — tuossahan on karjatarha, kota, läävä, heinäluhta, kaikki voimasta kotoisin jäntereiden Kaukomielen.
Antaisinko aatteiden
vielä päästä valloillensa,
juosta uksista tupahan,
pirttihin periltä pellon?
Mitä nähnen? Kärsimystä?
(Säälien.)
Tuskan uurtamatko arvet
ilmehillä jok' ikisen?
Ainikki, oi ainukainen
siskoiseni maailmassa, — —
miksi silmäsi vetiset,
kyyneleiden kostuttamat?
Menetitkö metsätielle riemuhypyssä rajussa rintaneulan, rinnan ristin, helmiketjun kaulaltasi, vaski-soljen vyötäröiltä?
(Pudistaa päätääu.)
Vaiko lie nimikko vuona, valkovillainen karitsa, syli-sylkky sirkkusesi, jäänyt metsien petojen, surman suuhun, syötäväksi?
(Pudistaa päätään.)
Kovan onko onnen puuska käynyt mielesi ylitse, pirstomalla pirstaleiksi, säpäleiksi särkenynnä tulisimmat tuntehesi, toivehesi toinnuttavat, uljahat pyhä-unelmat?
Eikö — —? Vielä en käsitä — —! Syvemmällä lähdevedet lienevät erällä tällä itkupuroilla sisaren.
(Valveutuen.)
Katumuksen koi se onkin, kalvavainen perhostoukka pohjassa poven sisaren.
Oli kerran kielitellyt kälyn käytöstä pahaksi, ilkeäksi ilkkuellut; ilman syytä suurempata saanut veljen vimmoihinsa, vihan töihin tahraisihin, sotaintohon sokaisten.
(Tuskasta väristen.)
Miksi muiden sielun murhe säilänä syvälle käypi kirotun lihan lävitse, rinnan luutkin rikkomalla, sydämehen Kaukomielen?
(Ojentaen kätensä.)
Ainikkini, siskoiseni, — — kuule huuto veljyesi, — — vaikerrus valittavainen, — — minun syy, minun vikani, minä itse aiheutin Ainikille mielihalun juorun kieron kielintähän, kantamahan kastiketta luulevalle mielelleni, — — mulle, mustankipeälle — —.
Siksi itku siskoseni viiltävi sydän alahan haavat heittopeitsen piston, nuolenkärjen vää'ällisen.
Uskaltaisinko udella, tiedustella, tarkastella, syitä Kyllikin suruhun, silmäripsen riuduntahan?
Olkavarteni ojennan, kuperalla kämmeneni kyynelille Kyllikkini. Niihin lailla helmen hienon, kuvastimen kuultavaisen, kiintyi varjo kielimähän sielustansa särjetystä, — muistuttaman miehellensä, min hän aartehen kadotti huimapäisnä hylkimällä valittua vaimoansa.
Niistä silmä nyt näkevi, tajuaapi sielu tarkoin, kuinka uljas, uskollinen, rinnassa sydän sykähti, povella on ponnahteli, vaimoni valoin vihityn.
Enkä tuota ma typerä, lemmen pauloissa palava, luulo-taudin tuivertama tiennyt, enkä ymmärtänyt, kuinka Kyllikki alati mulle kuului mieleltänsä, vaikka hänkin, huumautuen lemmenjuomasta jotenkin, lankesi kisoihin, kiiman keijukaisten karkeloihin.
(Lohdutellen.)
Tuotako sa turhan päiten itket päivät, yöt ja illat, silmä kirkas kyynelissä, poski vaoilla syvillä kyynelvirran viertämillä?
Oi on armas Kyllikkini, lemmen lintuni ihana…! Kuinka saisin kuuluville sulle sieluni tarinan…?
Minunhan pitäisi sureman, kyyneluhkut uiskennella, itkeä ikihyväksi erhetykset entisyyden, tieto kun on tarkoillensa tunnustellut tunnolleni, kuinka sa oletkin ollut, ilman itse tietämättä, olemukseni osanen, sieluni sisäinen puoli, heiastus mun hengestäni tuoksunnaksi tunteheni — — —.
Viatoinna kun sä väikyit ilovirran vietävänä, onnenlaulu huulillasi kehtovirtenä väreillen, minäpä ilon ehyen itsekkäästi itselleni riistin; kurja, kun en tiennyt, että sillä onnen juuret katkomalla poikki katkoin.
Köyhinpänä kerjäläisnä kerjäelen kämmenine kyynelhelmiesi kylvön tiedon aarre lippahasen, kalleutena kalleimpana opiksi elämän tielle.
Vielä etsin mä jotakin. Pirtissä takana pankon, karsinan peräsopessa, löydän laidalla laverin oottavan oman emoni, ryppyposken ryyhöttävän, kädet rinnalla rihaiset.
Vasta nyt ma, kantajani, imettäjäni ihana, lapsi-aiat auttajani, poikana pelastajani vaaroista ja vastuksista, ymmärrän sydämen yhden ylevyyttä yltäkyllän, josta juoksi uhrinesté estymättä, ehtymättä, esikoisesi eväiksi, nurkkumatta niittämättä itsellesi milloinkana työstäsi sa tunnustusta.
(Soitto itkee nyyhkytelien, puhjeten vihdoin Tuonen joutsenen lauluksi.)
Kun ma kasvoin suuremmaksi, hänet hyljäsin hylyksi, luotin liian ylpeästi jäntevyytehen lihasten, tietämättä, tuntematta, kuinka helppo matkan kulku oisi astella mun ollut emon ääni korvissani, sormen johtonsa opasna.
Vihdoin viimein, kun väsyen, matkan pitkän kulkeneena kautta Kalevan rajojen, saapunut oon Pohjolasta takaisin omille maille Tuonen virran etsintähän, — — ymmärrän emoni arvon syvän äidin rakkauden.
(Tuonelan joutsenen laulu kuuluu kirkkaana yli soiton.)
Oi mikä ihana laulu
kaukoa kajahteleepi,
tajuntaani tunkeuupi?
(Kunntelee.)
Se on laulu Tuonen neidon,
(Riemastuen.)
ei, — — kun joutsenen jaloimman,
se on laulu rakkauden,
virittämä viisauden.
Kaukana en liene noilta Tuonen tumman tuntureilta, missä virtoinansa vierii ihmislasten itkuvedet kyynelpuroina poreillen.
(Ajatellen.)
Siellähän mun ammuttava joutsen puhdas valkosiipi, aian sotka, ihme lintu, Kaala Hamsa kummallinen, yhdellä yrittämällä, yhden nuolen nostamalla!
(Katselee varustuksiansa.)
Minne miekkani kadotin, säkenöitseväisen säilän, soljuvan sotasopani: pääni pannan, rauta-paidan, teräs-vyöni, veitsen, huotran, miekan kahvan kannattimen?
(Muistaen.)
Nehän jäivätkin jälelle
Pimentolan porstuahan
säpäleiksi särkyneinä
Hiiden hirven hiihdännästä.
Sinne myös jäi rautajousi, viini suuri nuolinensa, väkäkärki paksu keihäs, puhumahan puolestani, ett' on orhit sauhuharja, hepo järjen irrallinen, kultaisissa koltuskoissa, hopeaisissa helyissä, ohjaksissa Kaukomielen tuotu karkuretkiltänsä Tiedon pilttuhun ijäksi.
Onko ilman rautapaitaa, ilman vainovaattehia, ilman jousta, ilman nuolta, ilman keihästä terästä, mun nyt tielle lähdettävä Tuonen linnun ammuntahan?
(Joutsenen laulu kuuluu selvemmin, ja Kaukomieli jää sitä kuuntelemaan.)
ÄÄNI (takaa):
"Et mua vihalla voita voitat vasta rakkaudella." — —