III LUKU
Kansan mies
Hämmästys ja katkera suuttumus valtasi kaupungin. Uutinen ammunnasta levisi nopeasti ja laajalle, ja, kuten tavallisesti käy sellaisissa tapauksissa, sen vaikutusta liioiteltiin suuresti. Mutta varokeinot oli suunniteltu taitavasti, ja poliisi pani ne tehokkaasti toimeen. Kaduilla ei saanut syntyä mitään väkijoukon tapaista, ja yhtämittaisesti kiertelevät vahtiosastot estivät rakentamasta katusulkuja. Tasavallan kaartin ilmestyminen teki sitä paitsi niin pelottavan vaikutuksen, että hautoivatpa kansalaiset mitä tunteita tahansa, he havaitsivat kuitenkin viisaammaksi esiintyä alistuvasti, jopa muutamissa tapauksissa tyytyväisyyttäänkin osoittaen.
Kansallispuolueen johtajat asettuivat kuitenkin aivan toiselle kannalle. He kokoontuivat viipymättä pormestarin virka-asuntoon, ja siellä sukeusi kiihkeä keskustelu. Pormestarin talon eteishallissa pidettiin tilapäinen kokous, jossa puolueen koko voima oli edustettuna. Moret, kansallisneuvos ja lakkautetun Torvikutsun entinen toimittaja, otettiin vastaan eläköön-huudoin, kun hän astui huoneeseen. Hänen puheensa oli vaikuttanut syvästi moneen, ja lauranialaiset olivat aina valmiit osoittamaan hyväksymistään rohkean teon johdosta. Sitä paitsi jokainen oli kiihtynyt äskeisestä mellakasta ja halusi kiihkeästi tehdä jotakin. Varsinkin olivat työväestön edustajat vihoissaan. Työläisiä, jotka olivat perustuslain hyväksymällä tavalla kokoontuneet tuomaan ilmi valituksensa, olivat virkapukuiset kätyrit ampuneet kuoliaaksi — teurastaneet oli tavallisimmin esiintyvä sana. Se oli kostettava; mutta miten? Ehdotettiin mitä hurjimpia suunnitelmia. Moret, aina valmiina uskaliaihin tuumiin, kehotti ryntäämään kaduille ja nostamaan kansan aseisiin; palatsi oli poltettava, tyranni surmattava ja vapaus palautettava maahan. Godoy, ollen vanha ja varovainen, vastusti lujasti sellaista aietta, vaikkei kokous osoittautunutkaan erikoisen innokkaaksi sitä hyväksymään. Hän neuvoi ilmaisemaan tyynesti ja arvokkaasti esiintymällä paheksumusta ja arvostelua, mikä vaikuttaisi syvästi vieraisiin kansoihin ja todistaisi heidän asiansa oikeaksi. Toisetkin sekaantuivat väittelyyn. Renos, asianajaja, kannatti menettelyä, jota hän nimitti perustuslailliseksi toiminnaksi. Heidän oli muodostettava yleinen turvallisuuskomitea; he nimittäisivät tarpeelliset valtionvirkamiehet (tietysti joukossa yliprokuraattorin) ja määräisivät presidentin erotettavaksi niiden alkeellisten periaatteiden loukkaajana, jotka ilmaistaan Kansalaisoikeuksien julistuksen alkupuheessa. Hän ryhtyi selittelemään laajalti asiaan kuuluvia oikeudellisia näkökohtia, kunnes useat jäsenet, jotka halusivat tuoda julki omat huomautuksensa, keskeyttivät hänen puheensa.
Tehtiin useita päätöksiä. Niinpä oltiin yksimielisiä siitä, että presidentti oli omasta syystään menettänyt kansalaisten luottamuksen, jonka vuoksi häntä vaadittiin eroamaan virastaan ja alistumaan tuomioistuimen tutkittavaksi. Samoin sovittiin siitä, että armeija oli huonosti palvellut tasavaltaa. Ne sotamiehet, jotka olivat ampuneet kansaa, aiottiin haastaa siviilioikeuteen, ja surmattujen ja haavoittuneiden marttyyrien omaisille päätettiin lausua kokouksen myötätunto.
Tämä voimattomuutta ja hyödyttömyyttä ilmaiseva kohtaus päättyi, kun sisään astui se merkkimies, joka oli nostanut puolueen tomusta ja johtanut sen menestyksestä toiseen, kunnes jo näytti siltä, että voitto oli saavutettu. Kokouksen valtasi hiljaisuus, muutamat nousivat kunnioittavasti seisomaan, jokainen kummasteli, mitä hän aikoi sanoa. Kuinka hän kestäisi sen musertavan tappion, joka puoluetta oli kohdannut? Heittäytyisikö hän epätoivon valtaan? Olisiko hän vihoissaan vai masentunut vaiko kyynillinen? Ennen kaikkea, mitä toimenpiteitä hän ehdottaisi?
Hän astui pitkän pöydän ääreen, jonka ympärille jäsenet olivat ryhmittyneet, ja istuutui miettiväisenä sen päähän. Sitten hän silmäili ympäri huonetta kasvot yhä tyyninä ja ylevän järkkymättöminä kuin konsanaan. Tuossa hämmennyksessä ja päättämättömyydessä hän näytti suurenmoiselta. Jo pelkällä läsnäolollaan hän herätti luottamuksen tunteen seuralaisissaan. Hänen korkea otsansa saattoi sisältää vastauksen jokaiseen kysymykseen; hänen päättäväinen ryhtinsä tuntui kestävän kohtalon kovimmatkin iskut.
Hetkisen odotettuaan hän kohosi äänettömyyden kehottamana. Hänen sanansa olivat harkitun maltillisia. Hän sanoi tunteneensa suurta pettymystä nähdessään, että luettelot olivat niin silvotut. Lopullinen menestys oli lykkäytynyt, mutta vain myöhästynyt. Hän oli viivytellyt pormestarintaloon tuloaan laatiakseen muutamia laskelmia. Luonnollisesti ne olivat vain hätäisiä luonnoksia, mutta hän arveli niiden kuitenkin olevan lähimain oikeita. Totta oli että presidentti saisi enemmistön tulevassa parlamentissa, vieläpä tuntuvankin enemmistön; mutta he saattoivat voittaa erinäisiä paikkoja äänioikeuden rajoituksesta huolimatta, hänen luullakseen viidenkymmenen vaiheille kolmesta sadasta. Pienemmätkin vähemmistöt olivat kumonneet mahtavampiakin hallituksia. Päivä päivältä heidän voimansa kasvoi; päivä päivältä yltyi viha diktaattoria kohtaan. Sitä paitsi oli muitakin vaihtoehtoja kuin perustuslaillinen menettelytapa — ja nämä sanat kuullessaan muutamat purivat hampaansa yhteen ja vilkaisivat toisiinsa varsin merkitsevästi — mutta tätä nykyä heidän täytyi odottaa; ja heidän kannatti kyllä odottaa, sillä saalis oli voiton arvoinen. Se oli maailman kaikkein kallisarvoisin lahja — vapaus. Hän istuutui saatuaan kasvot kirkastumaan ja mielet tyyntymään. Ryhdyttiin jälleen asioita pohtimaan. Päätettiin avustaa puolueen rahastosta niitä, jotka olivat joutuneet kurjuuteen omaistensa teloituksen tähden; se tuottaisi puolueelle enemmän suosiota työläisluokan taholta ja saattoi herättää myötätuntoa vieraissa kansoissa. Presidentin luona kävisi lähetystö esittämässä kansalaisten mielipahan vanhan vaaliluettelon silpomisesta ja pyytämässä, että hän palauttaisi äänioikeuden entiselleen. Sen oli myöskin määrä vaatia niitä upseereja rangaistaviksi, jotka olivat käskeneet ampua kansaa, ja sen ohessa se tekisi presidentille tiettäväksi, mikä hämmästys ja suuttumus kaupungissa vallitsi. Savrola, Godoy ja Renos nimitettiin lähetystön jäseniksi, ja sitten komitea hajaantui rauhallisesti.
Moret viivytteli jäädäkseen viimeiseksi ja lähestyi sitten Savrolaa. Hän kummasteli sitä, ettei häntä ollut ehdotettu lähetystöön. Hän tunsi johtajansa paljon paremmin kuin Renos, pikkumaisen tarkka asianajaja, jolla oli harvoja ystäviä; hän oli alusta asti seurannut Savrolaa antaumuksella ja sokealla innostuksella; ja nyt hän oli loukkaantunut siitä, että hänet oli tuolla tavoin sivuutettu.
"Tämä on ollut onneton päivä meille", hän virkkoi tunnustellen; sitten, kun Savrola ei vastannut, hän jatkoi; "Kuka olisi odottanut, että he uskaltaisivat tehdä meille sellaisen kepposen?"
"Se on ollut hyvin onneton päivä — sinulle", vastasi Savrola miettiväisenä.
"Minulle? Mitä sinä tarkoitat?"
"Oletko tullut ajatelleeksi, että sinun vastuullasi on neljäkymmentä ihmishenkeä? Sinun puheesi oli hyödytön — mitä hyvää siitä olisi voinut koitua? Heidän verensä on sinun päälläsi. Kansakin on kokonaan masennuksissa. Tänään on tehty paljon vahinkoa; se on sinun syytäsi."
"Minun syytäni! Olin raivoissani — hän oli pettänyt meidät — ajattelin kapinaa. En uneksinutkaan, että sinä jäisit näin kesynä paikallesi. Se paholainen olisi surmattava nyt, ihan paikalla — ennenkuin sattuu enemmän onnettomuuksia."
"Kuulehan nyt, Moret: minä olen yhtä nuori kuin sinäkin, tunnen yhtä elävästi, olen täynnä innostusta. Minäkin vihaan Molaraa enemmän kuin on viisasta tai filosofian mukaista; mutta minä hillitsen itseni, kun riehahtamisella ei saata mitään voittaa. Ota nyt huomioon minun sanani. Joko sinä opettelet tekemään samoin tai voit kulkea omia teitäsi, sillä minä en tahdo tietää sinusta mitään — tarkoitan: valtiollisessa suhteessa — ystävänä kyllä, se on eri asia."
Hän istuutui ja ryhtyi kirjoittamaan kirjettä, sillä välin kuin Moret poistui kiireisesti huoneesta kalpeana nöyryytyksestä, minkä suuttumus ja itsesyytös synnyttävät.
Savrola jäi jälelle. Sinä iltana oli paljon työtä suoritettavana; oli kirjoitettava ja luettava kirjeitä, määrättävä kansanvaltaisen sanomalehdistön pääkirjoitusten sävy ja ratkaistava monta muuta asiaa. Suuren puolueen ja vielä enemmän suuren salaliiton koneisto vaati huolellista ja alituista tarkkaavaisuutta. Kello oli yhdeksän, ennenkuin hän oli lopettanut.
"No niin, hyvää yötä, Godoy", hän virkkoi pormestarille; "huomenna meillä on taasen uuttera päivä. Meidän on koetettava säikäyttää diktaattoria. Ilmoittakaa minulle sitten, mihin aikaan hän suostuu ottamaan vastaan."
Pormestarintalon ovella hän kutsui ajurin, jota ei seuraelämäkauden laimeus eikä valtiollinen häly voineet pidättää tavallista ammattiaan harjoittamasta. Kappaleen matkaa ajettuaan hän saapui pienen, mutta jotensakin hienon talon edustalle, joka sijaitsi suosituimmassa kaupunginosassa, sillä hän oli varakas mies. Hänen koputtaessaan avasi vanha nainen oven. Tämä näytti ilostuvan nähdessään hänet.
"Herra paratkoon", nainen sanoi, "minä olen pelännyt niin hirveästi, kun te olette ollut poissa, ja ne ovat ampuneet ja rähisseet niin kamalasti. Mutta illat ovat jo koleita, ja teillä olisi pitänyt olla mukana päällystakki; kunhan ette vain saisi yskää huomiseksi."
"Ei mitään hätää, Bettina", hän vastasi ystävällisesti; "minulla on hyvä rinta, ja se on teidän ansiotanne; mutta olen perin väsynyt. Lähettäkää hiukan keittoa huoneeseeni, muusta ruoasta en välitä tänä iltana."
Hän nousi yläkertaan, sillä välin kuin emännöitsijä mennä touhusi tiehensä laatiakseen hänelle niin oivallisen illallisen kuin käden käänteessä kävi päinsä. Hänen huoneistonsa sijaitsi toisessa kerroksessa — siihen kuului makuusuoja, kylpyhuone ja työhuone. Ne olivat pieniä, mutta täynnä kaikkea, mitä maku ja ylellisyys saattoi suunnitella ja kiintymys ja toimeliaisuus säilyttää. Kunniasijalla komeili leveä työpöytä. Se oli sovitettu niin, että valo levisi mukavasti pään ja käden tarpeeksi. Keskeisenä esineenä oli iso pronssinen mustesäiliö, jonka eteen oli levitetty laaja yksinkertainen imupaperialusta. Muun osan pöytää peittivät paperikasat. Tilavasta korista huolimatta oli ympäri permantoa siroteltu paperilappuja. Se oli julkiselämän miehen kirjoituspöytä.
Huonetta valaisi sähkövalo, jota virtasi siirrettävistä varjostetuista lampuista. Seiniä peittävät hyllyt olivat täynnä uutterasti käytettyjä teoksia. Tuohon kirjallisuuden Panteoniin ei päästetty ketään, ennenkuin se oli tutkittu ja arvosteltu. Siinä oli vaihteleva kirjasto: Schopenhauerin filosofia erotti Kantin Hegelistä, joka riiteli tilasta St. Simonsin Muistelmien ja uusimman ranskalaisen romaanin kanssa; "Rasselas" ja "La Curée" seisoivat rinnatusten; kahdeksan tukevaa nidosta Gibbonin kuuluisaa historiaa oli melkeinpä täydellä syyllä saanut jatkokseen hienon julkaisun "Decameronea"; "Lajien synty" lepäsi vanhan raamatun vierellä; "Tasavalta" piti yllä tasapainoa "Turhuuden markkinain" ja "Eurooppalaisen moraalin historian" välillä. Itse kirjoituspöydällä oli osa Macaulayn tutkielmia; se oli avattu, ja se ylevä kohta, missä toisen miehen nero on tehnyt kuolemattomaksi toisen neron, oli merkitty lyijykynällä. Ja historia, vaikka tuokin kiivaiden, korkealentoisten ja uskaliasten luonteiden varoitukseksi esiin hänen monet erehdyksensä, on kuitenkin tarkoin harkittuaan julistava, että niiden etevien miesten joukossa, joiden luut lepäävät hänen lähellään, on tuskin ainoatakaan, joka olisi jättänyt jälkeensä tahrattomampaa nimeä — loistavampaa ei yhdeltäkään ole jäänyt.
Puoliksi tyhjennetty laatikko savukkeita sijaitsi pienellä pöydällä matalan, nahalla päällystetyn nojatuolin lähellä, ja sen rinnalla välkkyi raskas revolveri, jonka piippua vasten oli karistettu tuhka monesta savukkeesta. Huoneen nurkassa seisoi pieni, mutta taiten tehty Kapitolilainen Venus, jonka kylmän puhdas väri ikäänkuin moitti muotojen viekoittelevaisuutta. Se oli filosofin huone, mutta ei mikään kylmä, akateeminen erakkosuoja; se huone kuului miehelle, ihmiselle, joka antoi arvoa kaikille maallisille huvituksille, osasi ratkaista niiden oikean arvon, nautti niistä ja halveksi niitä.
Pöydällä oli vielä avaamattomina muutamia sanomalehtiä ja sähkösanomia, mutta Savrola oli väsynyt; niiden vuoro saattoi tai ainakin sai tulla huomenna. Hän heittäytyi tuoliinsa. Niin, päivä oli ollut pitkä ja synkeä. Hän oli nuori mies, vain kahdenneljättä ikäinen, mutta tunsi jo työn ja huolten seuraukset. Hänen hermostunut luonteensa ei voinut olla kiihottumatta niistä kiihkeistä kohtauksista, joissa hän äskettäin oli ollut mukana, ja oman mielenliikutuksen tukahduttaminen vain yllytti sisäistä tulta. Kannattiko kaikki tämä? Tämä ponnistelu, työ, herkeämätön aherrus, kieltäytyminen niin monesta seikasta, mikä tekee elämän mukavaksi — kenen hyväksi? Kansan hyväksi! Tämä, sitä hän ei voinut itseltään salata, oli pikemmin hänen ponnistustensa suunnan ohjaaja kuin varsinainen alkusyy. Kunnianhimo oli päävaikuttimena, eikä hän kyennyt vastustamaan sitä. Hän osasi antaa arvoa taiteilijan iloille, kauneuden etsintään pyhitetylle elämälle tai urheilulle, suurimmalle nautinnolle, joka ei jätä jälkeensä mitään tunnonvaivaa. Miellyttävämpää oli viettää haaveilevaa, rauhallista ja filosofisen tyyntä elämää jossakin ihanassa puutarhassa, kaukana ihmisten hälinästä, huvinaan kaikki, mitä taide ja äly voi keksiä. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei saattaisi kauankaan sietää sellaista. "Kiivas, korkealentoinen ja uskalias" oli hänen luonteensa. Tämä nykyinen elämä oli ainoa, mitä hän koskaan saattoi elää; hänen täytyi jatkaa loppuun asti. Loppu saapuu usein varhain sellaisille miehille, jotka luonteensa tähden saattavat tuntea lepoa vain toiminnassa, tyytyväisyyttä vain vaarassa ja löytävät rauhansa vain hämmingistä.
Mietteet keskeytti vanha emännöitsijä, joka saapui tarjotinta kantaen. Savrola oli väsynyt, mutta hyviä tapoja oli noudatettava. Hän nousi ja siirtyi toiseen huoneeseen peseytymään ja pukuaan muuttamaan. Hänen palatessaan pöytä oli jo katettu; pyydetyn keiton oli emännöitsijän huolenpito kartuttanut paljon perusteellisemmaksi ateriaksi. Tämä tarjoili hänelle tehden samalla uutterasti kysymyksiä ja tarkaten hänen ruokahaluaan levottoman mielihyvän valtaamana. Hän oli hoitanut isäntäänsä syntymästä pitäen hartaudella ja huolella, jotka eivät koskaan ehtyneet. Omituinen on moisten naisten rakkaus. Kenties se on ainoa epäitsekäs hellyydentunne tässä maailmassa. Äiti rakastaa lastaan; se kuuluu äidin luontoon. Nuorukainen rakastaa lemmittyään; senkin voi selittää. Koira rakastaa herraansa, sillä tämä ruokkii sitä; ihminen rakastaa ystäväänsä, mutta ehkä tämä on tukenut häntä arveluttavana hetkenä. Kaikella tuolla on syynsä; mutta kasvatusäidin rakkaus suojattiaan kohtaan tuntuu ehdottomasti järjettömältä. Se on noita harvoja seikkoja, joita ei voi selittää edes mielleyhtymillä ja jotka todistavat, että ihmisluonne kohoaa pelkän hyötyperiaatteen yläpuolelle ja että hänen tarkoituksensa on korkealla.
Kevyen ja yksinkertaisen illallisen päätyttyä vanha emännöitsijä poistui tarjottimineen, ja Savrola vaipui jälleen mietteisiinsä. Tulevaisuudessa häämöitti useita vaikeita tehtäviä, joiden suunnasta hän ei ollut vielä varma. Hän karkoitti ne mielestään; minkä vuoksi hän antaisi aina todellisuuden rasittaa ajatuksia? Minkälainen oli yö? Hän nousi, kävi akkunan ääreen ja siirtäen verhon syrjään kurkisti ulos. Kadulla vallitsi hiljaisuus, mutta etäällä hän luuli kuulevansa kiertovahdin askelten töminän. Kaikki talot näyttivät pimeiltä ja synkiltä; yläpuolella kimmelsivät tähdet kirkkaina; yö oli kuin luotu niiden tarkasteluun.
Hän sulki akkunan ja ottaen kynttilän astui verhon peittämälle ovelle huoneen toiseen päähän; se avautui kapeihin kierreportaisiin, jotka johtivat talon laakealle katolle. Useimmat Lauranian rakennuksista olivat matalia, ja ylhäälle päästyään Savrola saattoi katsella yli nukkuvan kaupungin. Kaasulyhty-rivit viitoittivat katuja ja aukioita, ja kirkkaammat pisteet merkitsivät satamaan ankkuroitujen alusten paikkoja. Mutta kauan hän ei näitä katsellut; tällä haavaa hän oli kyllästynyt ihmisiin ja heidän tekoihinsa. Tämän ilmalavan nurkassa oli pieni lasiobservatorio, ja kaukoputken pää työntyi esiin sen aukosta. Hän avasi oven ja astui sisään. Tässä oli muuan puoli hänen elämäänsä, jota maailma ei koskaan nähnyt; hän ei ollut mikään tutkimuksia tai mainetta tavoitteleva matemaatikko, mutta hän rakasti tarkastella tähtiä niiden salaperäisyyden vuoksi. Muutamalla otteella kaukoputki oli suunnattu ihanaa Jupiteria kohti, joka parhaillaan välkkyi korkealla pohjoisella taivaalla. Kaukoputki oli perin voimakas, ja suuri kiertotähti seuralaiskuidensa ympäröimänä hehkui loistavan värisenä. Kellolaitteen avulla hän saattoi pitää sen kaiken aikaa näköpiirissään, maan pyöriessä edelleen sikäli kuin tunnit kuluivat. Kauan hän sitä katseli, joutuen hetki hetkeltä yhä enemmän sen lumon valtaan, minkä tähtien tarkastelu herättää uteliaassa, tutkivassa ihmisolennossa.
Viimein hän nousi ajatusten yhä vielä ladellessa kaukana maasta. Molara, Moret, puolue, päivän kiihottavat tapaukset, kaikki tuntuivat usvaisilta ja epätodellisilta; toinen maailma, paljon kauniimpi, rajattomia mahdollisuuksia käsittävä, oli lumonnut hänen mielikuvituksensa. Hän ajatteli Jupiterin tulevaisuutta, noita käsittämättömiä aikakausia, jotka ennättäisivät kulua, ennenkuin jäähtymisprosessi tekisi elämän mahdolliseksi sen pinnalla, kehityksen hidasta, tasaista, armotonta, vääjäämätöntä kulkua. Kuinka kauas se veisi tuon maailmasikiön syntymättömät asujaimet? Kenties vain sellaiseen tilaan, mikä olisi muodoton vääristymä-aste todellista elämää; kenties kauemmaksi kuin hän saattoi uneksiakaan. Kaikki arvoitukset ratkaistaisiin, kaikki esteet voitettaisiin; elämä saavuttaisi täydellisimmän kehityksensä. Ja sitten mielikuvitus, liitäen paikan ja ajan yli, jatkoi tarinaa vieläkin etäisempiin kausiin. Jäähtymisprosessia jatkuisi; elämän täydellinen kehittyneisyys päättyisi kuolemaan; koko aurinkokunta, koko maailmanavaruus olisi jonakin päivänä kylmä ja eloton kuin loppuun palanut ilotulituslaite.
Se oli murheellinen lopputulos. Hän sulki observatorion ja laskeutui rappusia myöten toivoen, että uni kumoisi hänen ajatuksensa.