IV LUKU
Lähetystö
Presidentin tapana oli nousta varhain, mutta sitä ennen hän sai säännöllisesti sanomalehdet ja luki sellaiset kohdat, joissa käsiteltiin hallituksen menettelyä tai arvosteltiin hänen toimenpiteitään. Tänä aamuna hänellä oli harvinaisen runsaasti luettavaa. Kaikissa sanomalehdissä oli pääkirjoituksia äänioikeuden rajoittamisesta ja siitä suuresta katumellakasta, joka oli aiheutunut sen ilmoittamisesta. Ensinnä hän avasi Ajan, oikeaoppisen keskinkertaisuuden puhetorven, joka tavallisesti kannatti varovaisesti hallitusta satunnaisten uutisten tähden, joita sille välistä suotiin. Puolentoista palstan alalla Aika pahoitteli lievästi, ettei presidentti ollut voinut palauttaa äänioikeutta muuttamattomana; täten se tyydytti lukijainsa enemmistöä. Toisella palstalla se toi julki ankaran paheksumisensa — (ehdottoman tuomionsa, kuten se sanoi) — onnettomasta katumellakasta, joka oli johtanut niin surkuteltaviin tuloksiin; täten se palkitsi presidenttiä siitä, että tämä oli lähettänyt lehdelle edellisenä iltana tulleen Englannin kirjelmän, jonka se julkaisi sanasta sanaan juhlallisesti ja yksityiskohtaisesti muka "omalta Lontoon-kirjeenvaihtajalta" saapuneena.
Hovilainen, yläluokan kunnianarvoisa aamulehti, pahoitteli, että niin sopimaton katumellakka oli sattunut syyskauden alussa, ja lausui toivomuksen, ettei se mitenkään himmentäisi 7. päivänä tapahtuvain hovitanssiaisten loistoa. Se julkaisi oivallisen selostuksen presidentin ensimmäisistä ministeripäivällisistä, joiden ruokalista oli liitetty oheen, ja ilmoitti pahoitellen, että sisäasiain ministeri Louvet oli sairastumisen vuoksi estetty olemasta läsnä tässä tilaisuudessa. Päivänpaiste, jolla oli suunnaton levikki, pidättäytyi omia mielipiteitään lausumasta, mutta julkaisi suurenmoisen selonteon itse verilöylystä, jonka kiusallisiin yksityiskohtiin se tuhlasi paljon itkunherkkää tunteellisuutta ja sairaalloista mielikuvitusta.
Tässä olivat ne lehdet, joilta hallitus saattoi odottaa kannatusta, ja presidentti luki ne aina ensimmäiseksi karaistakseen itseään kestämään niitä herjauspuheita, joita radikaalinen, kansanvaltainen ja kansallinen sanomalehdistö palstamäärin syyti häntä, hänen hallitustaan ja kaikkia tekojaan vastaan. Kun alituiseen käyttää voimakasta kieltä, niin pahimpana tuloksena on se, ettei sitä saakaan enää huomatuksi, kun erikoinen tilaisuus todella ilmaantuu. Eteenpäin, Auringonpilkku ja Vuoksi olivat jo kuluttaneet laajan sanastonsa kaikki nimityssanat aikaisemmissa ja vähäarvoisemmissa tilaisuuksissa. Nyt, kun kansalaisia oli julkeasti ammuttu ja ikivanhoja oikeuksia loukattu, niiden täytyi purkaa tunteitaan lievänpuoleisesti. Ne olivat verranneet valtion päämiestä niin usein ja niin elävästi Neroon ja Iskariotiin, varsin selvästi näiden arvomiesten eduksi, että vaikeata oli tietää, miten ne häntä nyt käsittelisivät. Siitä huolimatta niiden onnistui keksiä muutamia käyttämättömiä sanantapoja, ja ne tekivät suuren numeron ministeripäivällisistä, jotka todistivat "alkeellisimman inhimillisyystunteen törkeätä halveksumista". Auringonpilkun lukijat arvelivat lehtensä tehneen erikoisen onnistuneen keksinnön, kun se vihjaili ministerien "hekumoivan riettaassa irstailussa ja kurkotellen veren tahraamilla sormillaan valioherkkuja, sillä välin kun heidän uhrinsa viruivat hautaamattomina ja kostamattomina".
Tarkastelunsa lopetettuaan presidentti heitti viimeisen lehden lattialle ja rypisti otsaansa. Arvosteluista hän ei välittänyt vähääkään, mutta hän tunsi sanomalehdistön mahdin ja tiesi, että se kuvasti yleistä mielipidettä samoin kuin vaikuttikin siihen. Ihan selvästi vaaka alkoi kallistua hänen vahingokseen.
Aamiaispöydässä hän oli synkkä ja äänetön, ja hienotunteisena Lucil pidättäytyi hermostuttamasta häntä aamurupattelun väkinäisillä joutavuuksilla. Kello yhdeksältä hän oli aina työssä, ja tänä aamuna hän aloitti tavallista varhemmin. Molaran astuessa sisään sihteeri istui jo pöytänsä ääressä uutterasti kirjoittamassa. Tämä nousi ja kumarsi; se oli muodollinen kumarrus, joka näytti pikemmin tasa-arvoisuuden vakuutukselta kuin kunnioituksen osoitukselta. Presidentti nyökkäsi ja kävi pöytänsä ääreen, jolle oli sirosti järjestetty sellaista kirjeenvaihtoa, joka vaati hänen omakohtaista tarkasteluaan. Hän istuutui ja alkoi lukea. Silloin ja tällöin hän huudahti hyväksyvästi ja paheksuvasti, ja kynä joutui usein käytäntöön ilmaisemaan hänen päätöksiään ja mielipiteitään. Aika ajoin Miguel keräsi paperit, joita hän täten oli käsitellyt, ja vei ne viereisessä huoneessa työskenteleville apulaisille, joiden tehtävänä oli pukea virallisen kielen juhlalliseen asuun lausunnot sellaiset kuin "Lyhyt epäys", "Ei millään muotoa", "Käännyttävä sotaministeriön puoleen", "Imarteleva vastaus", "En suostu", "Katso viime vuoden tiedonantoa."
Myöskin Lucililla oli luettavaa ja kirjoitettavaa. Työnsä suoritettuaan hän päätti lähteä ajeluretkelle puistoon. Viime viikkoina, aina siitä pitäen kun he olivat palanneet kesäasunnostaan, hän oli kokonaan lyönyt laimin tavan, jota varemmin oli säännöllisesti noudattanut; mutta edellisen päivän kohtausten ja mellakoiden jälkeen hän tunsi velvollisuudekseen osoittaa rohkeutta, jota ei kuitenkaan omannut. Se saattoi auttaa hänen puolisoaan, sillä sellainen oli hänen kauneutensa, että taidetta rakastava kansa osoitti poikkeuksetta kunnioitusta häntä kohtaan. Ei se ainakaan voinut vahingoittaa, ja sitä paitsi hän oli kyllästynyt palatsiin ja sen puutarhoihin. Tässä tarkoituksessa hän määräsi vaununsa saapumaan ja oli juuri käymäisillään niihin, kun ovelle astui muuan nuori mies. Tämä tervehti häntä vakavasti.
Lauranian tasavallan kansalaiset kerskailivat, etteivät koskaan sekoittaneet politiikkaa yksityiselämään tai yksityiselämää politiikkaan. Kuinka paljon siinä on perää, se selviää myöhemmin. Epäilemättä nykyinen tilanne oli asettanut tämän periaatteen kovaan koetukseen, mutta vielä valtiolliset vastustajat osoittivat toisilleen kohteliaisuutta. Lucil, joka oli tottunut näkemään tuon suuren demokraatin tiheään vierailevan isänsä talossa ennen kansalaissotaa ja oli aina säilyttänyt muodollisen tuttavuuden heidän välillään, kumarsi hymyillen ja tiedusteli saapuiko hän presidenttiä tapaamaan.
"Kyllä", Savrola vastasi. "Minulla on asiaa."
"Luultavasti yleistä laatua?" Lucil kysyi koettaen hymyillä.
"Niin", vastasi toinen hiukan jyrkästi.
"Kuinka väsyttäviä te kaikki olette", sanoi Lucil rohkeasti; "aina teillä on niitä yleisiä asioitanne ja juhlallinen muotonne. Minä en kuule aamusta iltaan muuta kuin valtion asioista, ja nyt, kun pakenen palatsista virkistystä saadakseni, ne kohtaavat minut ihan kynnyksellä."
Savrola hymyili. Mahdotonta oli vastustaa tuon naisen viehätystä. Ihailu, jota hän oli aina tuntenut presidentin puolison kauneutta ja älyä kohtaan, pääsi vallalle siitä varovaisuudesta ja päättäväisyydestä huolimatta, minkä hän oli koettanut omaksua valmistuakseen presidenttiä kohtaamaan. Hän oli nuori mies, eikä Jupiter ollut ainoa hänen ihailemistaan tähdistä. "Teidän armonne", hän virkkoi, "suvainnee vapauttaa minut ainakin tahallisuuden syytteestä".
"Sen teen", tämä vastasi nauraen, "ja niin vapautan teidät kaikesta rangaistuksesta".
Hän viittasi ajajalle ja läksi kumartaen tiehensä.
Savrola astui palatsiin, ja kamaripalvelija, joka upeili tasavallan sinikeltaisessa livreessä, opasti hänet odotussaliin. Siellä hänet otti vastaan nuori kaartinupseeri, sama luutnantti, joka edellisenä päivänä oli komentanut presidentin saattuetta. Presidentti olisi muutaman minuutin kuluttua tavattavissa, hän ilmoitti. Lähetystön toiset jäsenet eivät olleet vielä saapuneet; suvaitsisiko hän sillä välin istuutua? Luutnantti tarkasteli häntä epäilevästi, niinkuin katsellaan outoa eläintä, joka kyllä on vaaraton silmäillä, mutta jonka voimasta, kun sitä ärsytetään, tarinat kertovat ihmeellisiä asioita. Hän oli kasvanut sotilaallisessa ilmakehässä: kansa (jolla hän tarkoitti roskaväkeä) oli joukko "sikoja"; sen johtajat olivat samaa lajia laatusanalla varustettuina; kansanvaltaiset laitokset, parlamentti ynnä muut senkaltaiset olivat kaikki "roskaa". Sen vuoksi näytti siltä, ettei hänellä ja Savrolalla ollut montakaan yhteistä harrastusta. Mutta edullisen ulkomuotonsa ja hyvän käytöksensä ohella tuolla nuorella soturilla oli muitakin avuja; miehistön mielestä hän oli "mukava poika", ja kaartin keihäsratsumiesten poolojoukkue piti häntä mitä lupaavimpana urheilijana.
Savrola, jonka ammattiin kuului kaiken tunteminen, tiedusteli Lauranian ratsuväen esittämää ehdotusta poolojoukkueen lähettämisestä Englantiin ottamaan osaa suuriin kilpailuihin, joita vuosittain pidettiin Hurlinghamissa. Luutnantti Tiro (sillä tämä oli hänen nimensä) puuttui mielihyvin kysymykseen. He pohtivat sitä, kuka olisi otettava tukimieheksi. Keskustelu keskeytyi vasta sitten, kun pormestari ja Renos saapuivat, ja upseeri poistui ilmoittamaan presidentille, että lähetystö odotti.
"Otan heidät vastaan heti", sanoi Molara; "opastakaa heidät sisään."
Niin lähetystö johdettiin portaita myöten presidentin yksityishuoneeseen. Hän nousi ja otti sen vastaan kohteliaasti. Godoy tulkitsi kansalaisten valitukset. Hän palautti mieleen vastalauseet, joita oli tehty kuluneiden viiden vuoden epäperustuslaillisen hallinnon johdosta, ja mielihyvän, jonka presidentti oli aiheuttanut lupaamalla kutsua eduskunnan kokoon. Hän kuvaili katkeraa pettymystä, jonka äänioikeuden rajoittaminen oli synnyttänyt, ja ilmaisi, kuinka hartaasti haluttiin, että se palautettaisiin entiselleen. Hän tulkitsi suuttumusta sen julmuuden johdosta, jota sotaväki oli osoittanut surmaamalla aseettomia ihmisiä, ja selitti lopuksi, ettei hän pormestarina voinut taata kansan edelleenkin pysyvän kuuliaisena presidentille tai kunnioittavan hänen persoonaansa. Renos puhui samaan tapaan, pohtien etenkin presidentin äskeisten toimenpiteiden laillista puolta ja sitä seikkaa, kuinka arveluttavaksi ennakkotapaukseksi ne voisivat jäädä jälkipolvien elämään.
Molara vastasi jotensakin pitkälti. Hän kiinnitti huomion maassa ja varsinkin pääkaupungissa vallitsevaan häiriötilaan; hän vihjasi viimeisen sodan aikana sattuneihin epäjärjestyksiin ja niihin kärsimyksiin, joita se oli tuottanut kansan enemmistölle. Valtio kaipasi ennen kaikkea voimakasta ja pysyväistä hallitusta. Sikäli kuin asema kävisi vakavammaksi, laajennettaisiin äänioikeuttakin, kunnes se lopulta palautettaisiin entiselleen. Mitä syytä oli heillä sillä välin valitella? Lait ja järjestys pysytettiin voimassa; yleisiä asioita hoidettiin hyvin; kansa sai nauttia rauhasta ja turvallisuudesta. Ja vieläkin enemmän, voimakas ulkopolitiikka kohotti maan kunnian korkealle. Siitä he saisivat heti esimerkin.
Hän kääntyi ja pyysi Miguelia lukemaan vastauksen Englannin noottiin, joka koski Afrikan-kysymystä. Sihteeri nousi ja luki kyseenalaisen kirjelmän, ja hänen pehmeä hyrräävä äänensä soveltui oivallisesti tehostamaan siihen sisältyviä loukkauksia.
"Ja tämä, hyvät herrat," sanoi presidentti, kun lukeminen oli päättynyt, "on tarkoitettu yhdelle maailman suurimmista sotilas- ja merivalloista".
Godoy ja Renos olivat ääneti. Heidän isänmaanrakkautensa oli herännyt, heidän ylpeytensä oli tullut tyydytetyksi; mutta Savrola hymyili ärsyttävästi. "Kyllä te tarvitsette enemmän kuin nootteja", hän virkkoi, "pidättämään Englannin loitolla Afrikan alueelta tai lepyttämään Lauranian kansan teidän hallintoanne sietämään".
"Ja jos voimakkaampia toimenpiteitä tarvitaan", sanoi presidentti, "niin olkaa varma siitä, että niihin ryhdytään".
"Eilisten tapahtumain jälkeen sitä on tarpeeton vakuuttaa."
Presidentti ei ollut huomaavinaan pistosta. "Minä tunnen Englannin hallituksen", hän jatkoi; "ei se vetoa aseisiin".
"Ja minä", sanoi Savrola, "tunnen Lauranian kansan. Minä en ole niin varma asiasta."
Syntyi pitkällinen äänettömyys. Molemmat miehet seisoivat vastatusten, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. Niin silmäilevät toisiaan kaksi miekkailijaa, jotka valmistautuvat taisteluun, sellainen on kahden katkeran vihamiehen katse; he tuntuivat mittailevan välimatkaa ja laskevan mahdollisuuksiaan. Sitten Savrola kääntyi poispäin, hymyn häivän vielä väikkyessä hänen huulillaan; mutta hän oli lukenut presidentin sielun ja hänestä tuntui siltä kuin olisi katsahtanut helvettiin.
"Kukin ratkaisee sen oman mielipiteensä mukaan", sanoi Molara viimein.
"Pian sen ratkaisee historia".
"Sitä ennen historia saa kertoa toisia tarinoita", virkkoi presidentti. Sitten hän jatkoi perin virallisesti: "Olen teille kiitollinen, herra pormestari ja arvoisat herrat, että tulkitsette niitä vaarallisia epäjärjestystä hautovia suuntia, jotka ovat vallan erinäisissä kansankerroksissa. Olkaa varmat siitä, että me ryhdymme tarpeellisiin varokeinoihin estääksemme niitä purkautumasta ilmoille. Pyydän teitä ilmoittamaan niistä edelleenkin minulle. Hyvästi."
Ovi näytti olevan ainoa tie selviytyä tästä tilanteesta, ja lähetystö poistui, kun Savrola oli kiittänyt presidenttiä vastaanotosta ja vakuuttanut, ettei menettäisi ainoatakaan tilaisuutta tehdäkseen hänelle tiettäväksi kansalaisten vihamielisen käytöksen. Portaita laskeutuessaan he kohtasivat Lucilin, joka oli palannut ajeluretkeltään odottamattoman varhain. Hän näki heidän ilmeestään, että sisällä oli keskusteltu kiivaasti. Godoyn ja Renos'n hän sivuutti huomiotta, mutta hän hymyili hilpeästi Savrolalle ikäänkuin ilmaistakseen tälle, ettei hän välittänyt politiikasta eikä saattanut ymmärtää, kuinka ihmiset ollenkaan voivat joutua kiihdyksiin sellaisista asioista. Hymy ei pettänyt Savrolaa; hän tunsi Lucilin maun ja kyvyn liian hyvin, mutta sitä enemmän hän ihaili tämän näyttelemistä.
Hän käveli kotiin. Keskustelu ei ollut osoittautunut kokonaan onnistumattomaksi. Hän ei ollut milloinkaan toivonut saavansa presidenttiä vakuutetuksi, sellainen oli tuskin mahdollistakaan; mutta he olivat ilmaisseet kansan mielipiteet, ja Godoy ja Renos olivat jo lähettäneet jäljennökset lausunnoistaan sanomalehdille, joten puolue ei voinut valittaa johtajien jääneen toimettomiksi niin ratkaisevassa tilanteessa. Hän luuli peloittaneensa Molaraa, jos yleensä oli mahdollista peloittaa sellaista miestä; joka tapauksessa tämä oli saatu suuttumaan. Sitä ajatellessaan hän oli iloinen. Miksi? Tähän asti hän oli aina niin paljon kuin suinkin tukahduttanut moiset epäfilosofiset ja hyödyttömät tunteet, mutta tänään hän tunsi epämääräisesti, että hänen vastenmielisyytensä presidenttiä kohtaan oli käynyt väriltään tummemmaksi. Ja sitten hänen ajatuksensa palasivat takaisin Luciliin. Mikä ihana nainen tämä olikaan! Kuinka täynnä ihmistunteitten vaistomaista tuntemusta, joka on kaiken todellisen älyn lähde! Onnen kantamoinen oli Molara, jolla oli sellainen vaimo. Ehdottomasti hän vihasi presidenttiä mieskohtaisesti, mutta se johtui tämän perustuslainvastaisesta menettelystä.
Kotiinsa ennätettyään hän tapasi Moret'n siellä odottamassa perin kiihtyneenä ja ilmeisesti vihoissaan. Hän oli kirjoittanut johtajalleen useita pitkiä kirjeitä, joissa hän ilmoitti peruuttamattomasti päättäneensä katkaista kaiken yhteyden tämän ja hänen puolueensa kanssa. Mutta hän oli repinyt kaikki palasiksi päätettyään lausua sen hänelle suorin sanoin.
Savrola huomasi hänen ilmeensä. "Kas, Louis", hän huudahti; "olipa hyvä, että satuit tulemaan tänne. Olen oikein iloinen siitä. Saavun juuri presidentin palatsista; hän hangoittelee vastaan, ei anna perää tuumankaan vertaa. Tarvitsen sinun neuvoasi. Mihin suuntaan ryhdymme nyt toimimaan?"
"Mitä on tapahtunut?" kysyi nuori mies nyrpeänä, mutta uteliaana.
Savrola kuvaili kohtausta tarkasti ja elävästi. Moret kuunteli tarkkaavaisena ja sanoi sitten, yhä vielä syvästi harmissaan: "Fyysillinen voima on ainoa todiste, jonka hän ymmärtää. Minä kannatan kansan nostamista kapinaan."
"Ehkä olet oikeassa", virkkoi Savrola miettiväisenä; "olen puolittain taipuvainen yhtymään sinun mielipiteeseesi."
Moret puolusti ehdotustaan voimakkaasti ja vakavasti, eikä hänen johtajansa ollut koskaan ennen näyttänyt niin taipuvaiselta hänen esittämiinsä väkivaltaisiin keinoihin. Puolen tunnin ajan he pohtivat tätä asiaa. Savrola tuntui yhä vielä epäröivän; hän katsahti kelloonsa. "Kello käy jo kolmea", hän virkkoi. "Syödään lounas täällä ja seulotaan asia selväksi."
He tekivät niin. Ateria oli oivallinen, ja isännän todistelut kävivät yhä vakuuttavammiksi. Viimein, kahvia juotaessa, Moret myönsi, että ehkä oli parasta odottaa, ja he erosivat varsin sydämellisesti.