V LUKU
Salajuonia
"Kas niin", sanoi presidentti sihteerilleen ja uskotulleen, niin pian kuin ovi oli sulkeutunut lähetystön jälkeen, "nyt olemme suoriutuneet siitä, mutta vastaisuudessa saamme sellaista yllin kyllin. Savrola valitaan aivan varmaan keskipiiristä, ja sitten meille tarjotaan nautinto kuunnella häntä senaatissa."
"Ellei", lisäsi Miguel, "jotakin erikoista tapahtuisi".
Presidentti, joka tunsi miehensä hyvin, ymmärsi vihjauksen. "Ei, siitä ei koidu mitään hyvää; sitä ei voi tehdä. Viisikymmentä vuotta sitten se olisi saattanut käydä päinsä. Nykyään eivät ihmiset siedä sellaista; yksinpä armeijaakin voisi ruveta arveluttamaan. Niin kauan kuin hän pysyttelee lain rajoissa, en käsitä, kuinka voimme päästä häneen käsiksi perustuslaillista tietä."
"Hän on suuri mahti, suuri mahti; toisinaan, niin ajattelen, suurin Lauraniassa. Joka päivä hän käy voimakkaammaksi. Ennen pitkää tästä tulee loppu", sanoi sihteeri verkalleen ja miettiväisenä; Molaran osatoverina niin hyvin vaaroissa kuin toimissakin hänellä oli oikeus saada sanansa kuuluviin. "Luulen, että loppu on lähellä", hän jatkoi; "ehkä aivan oven edessä — ellei —?" Hän vaikeni.
"Sanoinhan jo, ettei se käy päinsä. Jokainen tapaturma luettaisiin minun syykseni. Se aiheuttaisi vallankumouksen täällä ja sulkisi jokaisen turvapaikan ulkomailla".
"Onhan niitä muitakin keinoja kuin ruumiillinen voima."
"Ei minun ymmärtääkseni, ja hän on voimakas mies."
"Niin oli Simsonkin, ja kuitenkin filistealaiset tuhosivat hänet."
"Naisen avulla. En luule, että hän on koskaan tuntenut rakkautta."
"Se ei riitä takeeksi tulevaisuuden varalta."
"Halutaan ostaa Delila", sanoi presidentti kuivasti. "Kenties te keksitte sellaisen häntä varten."
Sihteerin katse harhaili viattomana ympäri huonetta ja pysähtyi hetkiseksi Lucilin valokuvaan.
"Kuinka te uskallatte, herra! Te olette roisto! Teissä ei ole hivenenkään vertaa hyvettä!"
"Me olemme toimineet jonkin aikaa yhdessä, kenraali." Näissä tilaisuuksissa sihteeri nimitti häntä aina kenraaliksi, se muistutti presidenttiä erinäisistä pikkutapahtumista, joita oli sattunut heidän työskennellessään yhdessä sodan aikana. "Ehkä se johtuu siitä."
"Te olette hävytön."
"Tässä on kysymys minunkin eduistani. Minullakin on viholliseni. Te tiedätte varsin hyvin, minkä arvoinen minun elämäni olisi salapoliisin suojeluksetta. Minä muistan vain, kenen kanssa ja kenen hyväksi kaikki se tapahtui."
"Kenties minä pikaistuin, Miguel, mutta kaikella on rajansa, yksinpä ys…" Hän aikoi sanoa ystävien kesken, mutta vaikeni, jolloin Miguel lisäsi täydennykseksi "rikostoverien kesken". "Samantekevää", sanoi Molara, "miksi sitä nimitätte. Mitä siis ehdotatte?"
"Filistealaiset", virkkoi Miguel, "tuhosivat Simsonin, mutta ensin
Delilan täytyi leikata hänen tukkansa".
"Tarkoitatteko sitä, että hänen pitäisi pyytää meidän Simsoniamme hillitsemään kättään?"
"Minun luullakseni se olisi hyödytöntä, mutta jos hänet saataisiin huonoon valoon —".
"Mutta tuo toinen, hän ei suostuisi. Se tuottaisi hänellekin ikävyyksiä."
"Eihän hänen tarvitsisi ehdottomasti tietää sitä. Voisihan ehdottaa toisen syyn lähentelyä varten. Se tulisi hänelle aivan yllätyksenä."
"Te olette konna — täydellinen konna", virkkoi presidentti rauhallisesti.
Miguel hymyili ikäänkuin kiitoksesta kiittäen. "Tämä asia", hän sanoi, "on liian vakava säädyllisyyden ja kunnian tavallisiin sääntöihin soveltuakseen. Erikoistapauksissa täytyy turvautua erikoisiin parannuskeinoihin."
"Hän ei antaisi minulle koskaan anteeksi sitä."
"Anteeksianto olisi teidän asianne. Armeliaisuutenne tekisi teidät kykeneväksi antamaan anteeksi tekemättömän rikoksen. Teidän tarvitsee vain näytellä mustasukkaisen aviomiehen osaa ja myöhemmin myöntää erehtyneenne."
"Entä Savrola?"
"Kuvitelkaahan mielessänne tuon suositun johtajan asemaa! Isänmaanystävä, demokraatti, ties mitä kaikkea, ja matelemassa tyrannin puolison jalkojen juuressa. Ja vieläkin enemmän — huomatkaa, kuinka hän rukoilee armoa, ryömien presidentin edessä — mikä kaunis kuva! Se tuhoaisi hänet; vain naurettavuus surmaisi hänet."
"Niin voisi käydä", sanoi Molara. Tuo kuva miellytti häntä.
"Sen täytyy käydä päinsä. Se on ainoa mahdollisuus, mikäli minä ymmärrän, eikä sen tarvitse maksaa teille mitään. Jokainen nainen on salaisesti mielissään rakastamansa miehen mustasukkaisuudesta, vaikka tämä olisikin hän puolisonsa."
"Mistä te sellaiset asiat tunnette?" kysyi Molara, katsahtaen toverinsa rumaan, surkastuneeseen ulkomuotoon ja kiiltävään tukkaan.
"Kyllä minä tiedän", sanoi Miguel suun vääntyessä inhottavan ylpeyden virnistykseen. Vihjaaminen hänen haluihinsa teki tympäisevän vaikutuksen. Presidentti tunsi inhoa. "Herra sihteeri Miguel", hän sanoi kasvoillaan ilme, joka osoitti hänen tehneen päätöksensä, "minun täytyy pyytää teitä vastaisuudessa karttamaan tätä kysymystä. Minun mielestäni se tuottaa vähemmän kunniaa teidän sydämellenne kuin päällenne."
"Huomaan teidän ylhäisyytenne käytöksestä, että siihen on tarpeetonta kajota."
"Onko teillä maanviljelysvaliokunnan kertomusta viime vuodelta? Hyvä — antakaa laatia siitä yhteenveto; tarvitsen muutamia tietoja. Maaseudun voimme ehkä säilyttää, vaikka menettäisimmekin pääkaupungin; se merkitsee paljon armeijalle."
Niin asia raukeni silleen. Kumpikin ymmärsi toisensa, ja takana uhkasi vaaran tutkain.
Lopetettuaan aamutoimensa presidentti nousi poistuakseen huoneesta, mutta matkalla hän kääntyi Miguelin puoleen ja sanoi äkisti: "Meille olisi erittäin hyödyllistä, jos saisimme tietää, mihin suuntaan vastustuspuolueet aikovat toimia senaatin istuntojen alkaessa, eikö totta?"
"Ehdottomasti."
"Kuinka voisimme houkutella Savrolan puhumaan? Häntä ei käy lahjominen."
"Onhan olemassa muukin menettelytapa."
"Sanoin jo, ettei väkivaltaa kannata ajatellakaan."
"Onhan olemassa muukin menettelytapa."
"Ja siitä", virkkoi presidentti, "minä kielsin teitä puhumasta sen enempää".
"Aivan niin", sanoi sihteeri ryhtyen jälkeen kirjoittamaan.
Puutarha, johon presidentti lähti, oli kaikkein kauneimpia ja kuuluisimpia maassa, missä kaikki kasvullisuus saavutti rehevän upeuden. Maaperä oli hedelmällistä, aurinko kuuma, ja sadetta saatiin runsaasti. Siinä vallitsi miellyttävä epäjärjestys. Lauranialaiset eivät ihailleet tuota omituista makua, joka kauneutta nähdäkseen vaatii tasaisen luvun tasasuhtaisia pikkupuita järjestettäväksi matemaattisten kaavojen mukaan tai laadittaviksi mittausopillisia kuvioita kapeiden käytävien ja leikattujen pensasaitain avulla. He olivat valistumatonta kansaa, ja heidän puutarhoissaan ilmeni täydellinen mittausopin ja täsmällisyyden halveksunta. Suuret värilaikut miellyttäviin vastakohtiin järjestettyinä ja viileät, vihreät lehviköt muodostivat heidän maalaistauluissaan valot ja varjot. Heidän puutarhanhoitoihanteenaan oli saada jokainen kasvi versomaan niin vapaasti kuin luonto määräsi ja yhtä täydelliseksi kuin se olisi taidolla kasvatettu. Ellei tulos ollutkaan taiteellinen, se oli ainakin ihana.
Presidentti ei kuitenkaan paljon välittänyt kukista tai niiden järjestelystä; hän sanoi olevansa liian suuressa määrin toimen mies ennättääkseen kiinnittää huomiotaan värien sopusointuun tai viivojen kauneuteen. Ruusun värivivahdukset tai jasmiinin tuoksu eivät herättäneet enempää kuin alkeellista ruumiillista mielihyvää, joka on luonnollista ja tahdotonta. Hän omisti mielellään hyvän kukkatarhan, koska sellainen oli tavallista; se teki sitä paitsi mahdolliseksi johtaa ihmisiä sinne, jotta voisi keskustella heidän kanssaan persoonallisesti valtiollisista asioista, ja se oli varsin mukava iltapäivä-vastaanotoissa käytettäväksi. Mutta itse hän ei siitä välittänyt. Keittiötarha miellytti häntä sittenkin enemmän; hänen käytännöllinen sielunsa nautti enemmän sipulista kuin kämmekästä.
Miguelin kanssa keskusteltuaan hän oli syvissä mietteissä ja lähti pitkin askelin astumaan varjoisaa polkua, joka johti suihkukaivoille. Tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Se oli, kuten Miguel oli sanonut, vain ajankysymys, ellei — ellei Savrolaa raivattu tieltä tai saatettu huonoon valoon. Hän pidättyi muodostamasta selväksi ajatusta, joka oli vallannut hänen mielensä. Sodan hurjina aikoina, jolloin täytyi kamppailla, hän oli suorittanut monta tekoa, joita ei ollut hauska muistella. Hänen mieleensä johtui upseeritoveri, ylenevä mies, erään rykmentin eversti, joka oli ollut pelottava kilpailija; ratkaisevalla hetkellä hän oli pidättynyt lähtemästä avuksi, jättäen vihollisen tehtäväksi raivata tämän esteen hänen tieltään. Sitten palautui muistiin toinen tarina, joka ei myöskään ollut kaunis, tarina rikotusta välirauhasta, miehistä, jotka olivat antautuneet määrätyin ehdoin ja sitten tulleet ammutuiksi sen linnakkeen edustalla, jota olivat niin kauan puolustaneet. Vastenmielisesti hän ajatteli myöskin niitä keinoja, joiden avulla hän oli kiristänyt tietoja vangitulta vakoojalta; viiden vuoden uuttera elämä, täynnä menestystä ja onnea, ei ollut himmentänyt muistista tuon miehen kasvoja, jotka vääntyivät tuskasta. Mutta tämä uusi ajatus tuntui kaikkein inhoittavimmalta. Hän oli häikäilemätön, mutta monen historian tai nykyajan henkilön lailla hän oli koettanut vapautua häpeällisestä menneisyydestä. Tästä lähtien, hän oli vannonut valtaan päästyään, hän luopuisi sellaisista menettelytavoista, niitä ei enää tarvittaisi; ja kuitenkin kaikitenkin, nyt ne olivat jälleen tarpeen. Sitä paitsi, Lucil oli niin ihana; hän rakasti vaimoaan jyrkkään tapaansa yksinomaan senkin vuoksi; ja tämä oli oiva puoliso, niin tahdikas, niin loistava, että hän ihaili ja piti häntä arvossa pelkästään viralliseltakin kannalta katsoen. Jos hän saisi sen tietää, ei hän koskaan antaisi sitä anteeksi. Tosin hän ei saisi milloinkaan tietää, mutta kuitenkin tuo ajatus herätti inhoa.
Mutta oliko muutakaan keinoa? Hän ajatteli eilispäiväisen väkijoukon katseita, Savrolaa, armeijasta saapuneita uutisia, muitakin kuulumisia, laadultaan synkempiä ja salaperäisempiä — kertomuksia omituisista liitoista ja salaseuroista, jotka toivat mieleen vallankumouksen ja murhat. Vesi oli nousemassa; vaarallista oli vitkastella.
Ja sitten mieleen tuli toinen vaihtoehto: paeta, luopua vallasta, elää vieraalla maalla halveksittuna, loukattuna, epäiltynä; ja hän oli kuullut, että maanpakolaiset elävät aina korkeaan ikään. Sitä hän ei tahtonut ajatella, kernaammin hän heittäisi henkensä; vain kuolema voisi raahata hänet pois palatsistaan, ja hän kamppailisi viimeiseen asti. Mieli palasi ajatusten lähtökohtaan. Olihan olemassa yksi keino, ainoa mahdolliselta näyttävä ratkaisu; miellyttävä ei se tosin ollut, mutta joko se tahi ei mitään. Hän oli ennättänyt polun päähän, ja kääntyessään sen kulmauksessa hän näki Lucilin istumassa suihkukaivon luona. Siinä oli kaunis kuva.
Lucil huomasi hänen miettiväisen ilmeensä ja nousi käydäkseen vastaan. "Mikä sinua vaivaa, Antonio? Sinä näytät niin huolestuneelta."
"Meidän asiamme alkavat käydä hullusti, rakkaani. Savrola, lähetystö, sanomalehdet ja ennen kaikkea uutiset kansan mielialasta ovat pahaa ennustavia ja huolestuttavia."
"Minäkin huomasin aamulla ajeluretkellä synkkiä katseita. Luuletko, että meitä uhkaa vaara?"
"Luulen", hän vastasi täsmälliseen viralliseen tapaansa, "vakava vaara".
"Kunpa voisin auttaa sinua", Lucil virkkoi, "mutta minähän olen vain nainen. Mitä minä voisin tehdä?" Presidentti ei vastannut, ja niin hän jatkoi: "Savrola on hyvä mies. Minä tunsin hänet varsin hyvin ennen sotaa."
"Hän tuhoaa meidät vielä."
"Ei suinkaan."
"Meidän täytyy paeta maasta — jos he edes suostuvat siihen."
Lucil kalpeni. "Mutta minä tiedän, miltä miehet näyttävät; meidän välillämme vallitsee suuri sympatia; ei hän ole mikään kiihkoilija."
"Hänen takanaan ja alapuolellaan on voimia, joista hän ei tiedä paljonkaan; hän ei kykene niitä hillitsemään, mutta on yllyttänyt ne liikkeelle."
"Etkö voi tehdä mitään?"
"En voi vangituttaa häntä; hän on liian suuressa suosiossa, eikä hän sitä paitsi ole rikkonut lakia. Hän on jatkava toimintaansa. Kahden viikon kuluttua ovat vaalit: hän tulee valituksi minun varokeinoistani huolimatta, ja sitten me joudumme pulaan." Hän vaikeni, ja puhuen sitten kuin itsekseen hän jatkoi: "Jos saisimme tietää, mitä hän aikoo tehdä, niin ehkä voisimme saada sen raukenemaan."
"Enkö voi auttaa sinua?" kysyi Lucil äkkiä. "Minä tunnen hänet; luulen että hän pitää minusta. Kenties hän kuiskaisi minulle, mitä ei kertoisi yhdellekään toiselle." Hänen mieleensä muistuivat monet voitot menneiltä ajoilta.
"Rakkaani," sanoi Molara, "miksi sinä turmelisit elämäsi sekaantumalla politiikan ikäviin puoliin? Sitä en voi pyytää sinulta."
"Mutta minä tahdon tehdä sen. Tahdon koettaa, jos se vain hyödyttää sinua."
"Se vaikuttaisi paljon enemmänkin."
"No hyvä, minä otan selvän asiasta; kahden viikon kuluessa saat sen tietää. Hänen täytyy saapua hovitanssiaisiin; niissä tapaan hänet."
"Minusta on inhottavaa sallia sinun puhutella sellaista miestä, mutta tunnen sinun älysi, ja me olemme pulassa. Mutta mahtaneeko hän tulla?"
"Lähetän hänelle kutsun ohessa kirjeen", Lucil virkkoi: "nauran koko politiikalle ja kehotan häntä pitämään ainakin yksityiselämänsä siitä vapaana; ellei se auta, niin keksin jonkin toisen keinon tavatakseni hänet".
Molara katsoi häneen ihaillen. Hän ei ollut koskaan rakastanut vaimoaan enempää kuin huomatessaan, kuinka paljon apua hänestä oli. "Jätän sen siis sinun huoleksesi. Pelkään, ettei se onnistu, mutta jos saat sen suoritetuksi, niin kenties pelastat koko valtion. Ellet, niin ei siitä ainakaan koidu mitään vahinkoa."
"Kyllä minä onnistun", vastasi Lucil luottavaisena, ja nousten istuimeltaan hän lähti astumaan palatsia kohti. Hän huomasi miehensä käytöksestä, että tämä halusi olla yksinään.
Presidentti jäi istumaan pitkäksi aikaa, tuijottaen veteen, missä lihavat, laiskat kultakalat uiskentelivat rauhallisina. Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme kuin olisi hän niellyt jotakin inhottavaa.