VI LUKU
Perustuslaillisista syistä
Lauranian tasavallan viisaat perustajat olivat tajunneet, kuinka tärkeätä oli säilyttää valtion julkishenkilöiden kesken kohteliaisuuteen perustuva seurustelusuhde puolueista huolimatta. Sen vuoksi oli kauan vallinnut sellainen tapa, että presidentti järjesti syyskauden kuluessa useita virallisia juhlia, joihin kutsuttiin kaikki merkkihenkilöt kummastakin leiristä ja joihin etiketti vaati saapumaan. Tänä vuonna mielet olivat niin kuohuksissa ja välit niin kiristyneet, että Savrola oli päättänyt kieltäytyä, ja muodollisesti hän olikin jo vastannut kutsuun epäävästi; sen vuoksi hän hämmästyi melko lailla saadessaan toisen kutsun ja vielä enemmän luettuaan siihen liitetyn Lucilin kirjeen.
Hän ymmärsi, että tämä oli avosilmin antautunut alttiiksi loukkaukselle, ja kummasteli, miksi hän oli niin menetellyt. Tietysti Lucil luotti viehätysvoimaansa. Vaikeata, melkeinpä mahdotontakin on nolata kaunista naista; tämä jää edelleenkin kauniiksi, ja loukkaus kimmoaa takaisin. Hän olisi tosin voinut keinotella itselleen valtiollista hyötyä moisesta tyrkytetystä kutsusta, joka lähetettiin niin kriitilliseen aikaan; mutta hän tunsi, että Lucil oli arvostellut häntä oikein ja tiesi olevansa turvassa ainakin sellaisesta. Tämä miellytti häntä. Hän pahoitteli sitä, ettei voinut noudattaa kutsua; mutta hän oli tehnyt päätöksensä ja istuutui sepittämään epäyskirjettä. Puoliväliin päästyään hän pysähtyi; mieleen juolahti ajatus, että kenties Lucil tarvitsi hänen apuaan. Hän luki kirjeen uudelleen ja kuvitteli, vaikka sanat eivät taanneetkaan sitä, että siinä ilmeni pyytävä sävy. Ja sitten hän alkoi etsiä syitä muuttaakseen mielensä; se oli vanha lujittunut tapa; puoluetovereille oli välttämätöntä osoittaa, että tätä nykyä hän kannatti yksinomaan perustuslaillista agitaatiotyötä; se oli oiva tilaisuus ilmaista, että hän luotti suunnitelmiensa menestymiseen; hän kannusti varhempaa päätöstään vastaan jokaisen todisteen paitsi ainoata totuudenmukaista.
Niin, hän lähtisi tanssiaisiin; puolue saattoi kyllä paheksua sitä, mutta hän ei välittänyt; tämä ei ollut sen asioita, ja hän oli kyllin voimakas kestääkseen kannattajiensa paheksumisen. Nämä mietteet keskeytyivät, kun sisään astui Moret, kasvot innostuksesta hehkuen.
"Keskiryhmän toimikunta on yksimielisesti nimittänyt sinut ehdokkaaksi tuleviin vaaleihin. Diktaattorin nukke Tranta otettiin vastaan ulvoen. Olen järjestänyt torstai-illaksi yleisen kokouksen, missä sinä voit esiintyä puhujana. Nyt me olemme aallon harjalla!"
"Suurenmoista!" sanoi Savrola. "Olen odottanut pääseväni ehdokkaaksi; pääkaupungissa meillä on ylivalta. Olen iloinen saadessani tilaisuuden puhua; en ole pitkään aikaan päässyt esiintymään, ja juuri nyt meillä on aika lailla puheen aihetta. Miksi päiväksi sanoit järjestäneesi sen?"
"Se on ensi torstaina kaupungintalolla kello kahdeksalta illalla", selitti Moret, joka vilkasverisyydestään huolimatta ei suinkaan ollut epäkäytännöllinen.
"Torstainako?"
"Niin, ethän sinä ole sitoutunut muualle."
"Niin", sanoi Savrola, puhuen verkalleen ja ikäänkuin sanojansa punniten; "torstaina ovat hovitanssiaiset".
"Tiedän sen", sanoi Moret, "juuri siksi valitsinkin sen illan. He saavat tuntea, että tanssivat tulivuorella; vain parin kilometrin päässä palatsista odottaa kansa valtavana joukkona, yksimielisenä, päättäväisenä. Louvet ei uskalla lähteä liikkeelle, Sorrento valmistautuu tarpeen varalta joukkomurhaan. Se turmelee koko juhlan; kaikki ovat näkevinään seinälle piirtyvän kirjoituksen."
"Torstai ei sovi, Moret."
"Ei sovi! Miksi ei?"
"Koska minä lähden sinä iltana hovitanssiaisiin", sanoi Savrola harkitusti.
Moret jäi tuijottamaan suu ammollaan. "Mitä", hän huudahti, "sinäkö!"
"Lähden ihan varmaan. Valtion vanhoja tapoja ei saa sillä lailla syrjäyttää. Minun on velvollisuus mennä; me taistelemme perustuslain puolesta, ja meidän täytyy osoittaa kunnioittavamme sen periaatteita."
"Sinä suostut nauttimaan Molaran vieraanvaraisuutta — astut hänen taloonsa, syöt hänen ruokaansa?"
"En suinkaan", selitti Savrola; "minä syön valtion varaamaa ruokaa. Tiedäthän hyvin, että nämä viralliset toimitukset kustannetaan yleisillä varoilla."
"Aiotko puhua hänen kanssaan?"
"Ihan varmasti, mutta ei siitä koidu hänelle huvia."
"Aiotko siis loukata häntä?"
"Rakas Moret, mikä sinut saa sellaista ajattelemaan? Aion olla perin kohtelias. Se säikähdyttää häntä enemmän kuin mikään muu; hän ei tiedä, miltä taholta vaara uhkaa."
"Et sinä voi mennä", virkkoi Moret päättäväisesti.
"Aion todellakin mennä."
"Ajattelehan, mitä ammattiyhdistykset siitä sanovat."
"Olen ajatellut kaikkia näitä asioita ja tehnyt päätökseni", vastasi Savrola. "Sanokoot, mitä tahtovat. Se osoittaa niille, etten aio vielä pitkiin aikoihin hylätä perustuslaillista menettelytapaa. Niiden ihmisten täytyy saada innostuksensa silloin tällöin jäähdytetyksi; ne ottavat elämän liian vakavalta kannalta."
"Ne syyttävät sinua yhteisen asian pettämisestä."
"Epäilemättä typerät ihmiset tekevät luonteenomaisia huomautuksiaan, mutta toivottavasti ystäväni eivät rupea minua ikävystyttämään toistamalla niitä minulle."
"Mutta mitä sanoo Strelitz? Se voi saada hänet käymään rajan poikki seuralaisineen. Hänen mielestään me olemme penseitä, ja hän käy viikko viikolta yhä kärsimättömämmäksi."
"Jos hän tulee, ennenkuin me olemme valmiit auttamaan, niin sotajoukko tekee nopeasti lopun hänestä ja hänen roskaväestään. Mutta hän on saanut minulta tarkan käskyn, ja toivoakseni hän tottelee sitä."
"Sinä menettelet väärin, ja tiedät sen kyllä", sanoi Moret terävästi ja kiukkuisesti; "puhumattakaan siitä halveksittavasta nöyryytyksestä, että matelet vihamiehesi edessä".
Savrola hymyili seuralaisensa suuttumukselle. "Oh", hän virkkoi, "en minä aio madella. Ethän sinä ole nähnyt minun sellaista tekevän", ja hän laski kätensä toverinsa käsivarrelle. "Kerrassaan omituista, Louis", hän jatkoi, "että me olemme niin monessa asiassa eri mieltä; ja kuitenkin, jos olisin joutunut pulaan ja epäröisin, niin en kävisi niin kernaasti yhdenkään toisen luo. Me kinastelemme joutavuuksista, mutta jos olisi kysymys suuresta asiasta, niin sinun arvostelusi vaikuttaisi minuun ratkaisevasti, ja sen sinä kyllä tiedät."
Moret taipui. Hän taipui aina Savrolan valtaan, milloin tämä puheli moiseen tapaan. "No niin", hän sanoi, "milloin sitten haluat puhua?"
"Saat itse päättää."
"Perjantaina siis; kuta pikemmin, sitä parempi."
"Hyvä; järjestä sinä asiat, minä keksin jotakin puhuttavaa."
"Soisin, ettet menisi", sanoi Moret palaten äskeiseen vastaväitteeseensä; "ei mikään koko maailmassa saisi houkutelluksi minua sellaiseen".
"Moret", virkkoi Savrola omituisen vakavana, "sen asian me jo ratkaisimme; meillä on muutakin puhuttavana. Minä olen huolissani. Täällä on käymässä pohjavesissä kiillotustyö, jonka voimaa en kykene mittaamaan. Minä olen puolueen tunnustettu johtaja, mutta toisinaan havaitsen, että täällä on työssä mahteja, joita en hallitse. Tuo salaseura, jota nimitetään Liigaksi, on tuntematon tekijä. Minä vihaan tuota saksalaisjuonikkoa Kreutzeä, joka sanoo itseään Numero Yhdeksi. Hänestä on peräisin kaikki se vastustus, jota kohtaan itse puolueessa; kaikki työläisedustaiat näyttävät olevan hänen vaikutuksensa alaisia. Toisinaan jo ajattelen, että sinä ja minä ja Godoy ja kaikki, jotka taistelevat vanhan perustuslain puolesta, olemme vain valtiollisia laineita yhteiskunnallisessa nousuvedessä, jonka suuntaa emme tiedä. Kenties olen väärässä, mutta minä pidän silmäni auki, ja niiden avulla saadut todisteet panevat minut ajattelemaan. Tulevaisuus on tutkimaton, mutta pelottava; sinun täytyy pysyä minun rinnallani. Kun en enää kykene pidättämään ja vallitsemaan, silloin en tahdo kauempaa johtaa."
"Liiga ei merkitse mitään", sanoi Moret, "se on vain vähäinen anarkistiryhmä, joka tällä haavaa on liittynyt meidän lippumme suojaan. Sinä olet johtaja, jota ilman puolue ei tule toimeen; sinä olet luonut koko agitaation, ja sinun vallassasi on kiihottaa tai hidastuttaa sitä. Tuntemattomia voimia ei ole olemassa; sinä olet liikevoima."
Savrola astui akkunan ääreen. "Tarkasta kaupunkia", hän virkkoi. "Se on suuri joukko rakennuksia; niissä asuu kolmesataatuhatta ihmistä. Ota huomioon sen koko: ajattele sen sisältämiä uinuvia mahdollisuuksia, ja katsahda sitten tätä pientä huonetta. Luuletko sinä, että minä olen se mikä olen siitä syystä, että olen muuttanut kaikkien noiden mielen, vai senkö takia, että tuon parhaiten ilmi heidän mielipiteensä? Olenko heidän herransa vaiko orjansa? Usko minua, minulla ei ole mitään harhaluuloja, eikä sinunkaan tarvitse sellaisia säilyttää."
Hänen tapansa vaikutti toveriin. Tarkastellessaan kaupunkia ja kuunnellessaan Savrolan vakavia sanoja Moret oli melkein kuulevinaan laumojen pauhun, etäisenä, tukahutettuna, mutta kauas kantavana, ikäänkuin rantahyrskyn kuohunta sen ärjyessä tuulen ajamana kalliota vastaan. Hän ei vastannut. Hänen kiihkeä mielensä kuohahti jokaisesta tunteesta ja intohimosta liiallisuuksiin; hän eli aina äärimmäisyyksissä. Hänessä ei ollut terveellistä kyynillisyyttä pitämässä yllä tasapainoa. Nyt hän oli käynyt juhlallisen vakavaksi, ja lausuen Savrolalle hyvästi hän laskeutui verkalleen rappusia äärimmilleen kiihottuneen mielikuvituksen järkyttämänä.
Savrola nojautui taaksepäin tuolissaan. Ensinnä hän halusi nauraa, mutta hän oivalsi sen, ettei tämä hilpeyden puuska purkautuisi yksinomaan Moret'n kustannuksella. Hän oli yhtä hyvin koettanut petkuttaa itseään, mutta hienorakenteisten aivojen eri osat olivat liian läheisessä yhteydessä säilyttääkseen salaisuuksiaan toisiltaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut sallia niiden muodostavan selvään asuun hänen mielenmuutoksensa todellista syytä. Se ei ollut totta, hän virkkoi itselleen useaan kertaan, ja vaikka olisikin ollut, niin se ei missään tapauksessa merkinnyt mitään. Hän otti laatikosta savukkeen, sytytti sen ja tarkasteli sitten savukiemuroita.
Kuinka paljon hän oli itse uskonut siitä, mitä oli sanonut? Hän ajatteli Moret'n vakavaa muotoa; se ei ollut aiheutunut yksinomaan hänen vaikutuksestaan. Myöskin tuo nuori vallankumouksellinen oli huomannut jotakin, mutta ei ollut uskaltanut tai osannut pukea vaikutelmiaan sanoiksi. Oli siis olemassa jokin pohjavirta; vastaisuudessa odotti joukko vaaroja. No niin, hän ei välittänyt; hän luotti omaan valtaansa. Vaikeuksien noustessa hän kävisi niitä vastaan; vaarojen uhatessa hän voittaisi ne. Hänessä oli sekä ratsu- että jalkaväkeä ja tykistöä, hän oli mies, täydellinen kokonaisuus. Kaikissa olosuhteissa, joka tilanteessa hän tiesi olevansa tekijä, joka oli otettava lukuun; olkoon leikki minkälainen tahansa, hän ottaisi siihen osaa huvikseen, ellei juuri hyödykseen.
Savu kierteli hänen päätänsä. Elämä — kuinka epätodellinen, kuinka autio ja sentään tehoava se olikaan! Filosofeiksi itseään nimittävät narrit olivat koettaneet saada ihmiset oivaltamaan katkeran totuuden. Hänen filosofiansa lainautui pyhään petokseen — sen avulla hän oppi vähentämään tuskiensa merkitystä ja suurentamaan huvitustensa määrää; se teki elämän miellyttäväksi ja kuoleman sivuseikaksi. Zeno oli opettanut häntä kestämään vastoinkäymisiä ja Epikuros nauttimaan huvituksista. Hän lämmitteli onnensa hymyssä ja kohautti hartioitaan kohtalon rypistäessä otsaansa. Hänen olemassaolonsa — tai sarja olemassaoloja — oli ollut miellyttävä. Kaikki, minkä hän muisti, oli ollut elämisen arvoista. Jos tulevaa elämää oli olemassa, jos leikki alkaisi uudelleen jossakin muualla, niin hän ryhtyisi siihen. Hän toivoi kuolemattomuutta, mutta ajatteli tyhjyyteen raukenemista maltillisin mielin. Sillä välin oli tämä elämä varsin mielenkiintoinen ongelma. Hänen puheensa — hän oli pitänyt useita ja tiesi, ettei mitään hyvää saavuteta ponnistuksitta. Nuo valmistamattomat puhetaidon voitot olivat syntyneet yksinomaan kuulijain mielessä, kaunopuheisuuden kukkaset olivat ansarikasveja.
Mistä nyt olisi puhuttava? Sarja savukkeita oli koneellisesti kulutettu tuhaksi. Savupilven keskellä hän näki mielessään puheen, joka viilsi syvälle kuulijakunnan sydämiin; ylevä ajatus, hieno vertaus lausuttuna tuolla virheettömällä kielellä, jonka oppimattominkin tajuaa ja joka vaikuttaa yksinkertaisimpaankin; jotakin mikä kohottaisi mielet elämän aineellisista huolista ja herättäisi tunteet eloon. Hänen ajatuksensa alkoivat pukeutua sanoiksi, ryhmittyä lauseiksi; hän mutisi itsekseen; oman kielen poljenta sai hänet valtaansa, vaistomaisesti hän alkoi käyttää alkusointuja. Ajatus seurasi toistaan, niinkuin virta vyöryy nopeasti tietään ja valo vaihtuu sen kalvossa. Hän sieppasi paperipalan ja rupesi kiireisesti tekemään sille muistiinpanoja. Tuo oli hyvä kohta, eikö sitä voisi tautologian avulla tehostaa? Hän kirjoitti paperille karkeasti muovaillun lauseen, pyyhki sen pois, siloitteli sitä ja kirjoitti uudelleen. Ääni miellyttäisi korvaa, ajatus kiihoittaisi mieltä. Kuinka mielenkiintoista peliä tämä oli! Hänellä oli aivoissaan kortit, joilla hän aikoi pelata, ja panoksena oli koko maailma.
Hänen työskennellessään tunnit vierivät edelleen. Emännöitsijä, joka astui sisään einettä tuomaan, tapasi hänet äänettömänä uurastamassa; sellaisena hän oli nähnyt herransa ennenkin eikä uskaltanut häiritä häntä. Koskematon ruoka kylmeni pöydällä, kun kellon osoittimet siirtyivät edelleen, merkiten ajan säännöllistä kulkua. Sitten hän nousi ja alkoi, kokonaan omien ajatustensa ja kielensä vallassa, astella pitkin lattiaa, lyhyin, nopein askelin, puhuen itsekseen matalalla äänellä ja erittäin pontevasti. Äkkiä hän vaikeni, ja omituisen rajusti painui käsi pöytään. Siihen puhe loppui.
Läjähdys palautti hänet takaisin arkielämään. Hän oli nälissään ja väsynyt, ja naurahtaen omalle innostukselleen hän istuutui pöydän ääreen ja kävi käsiksi laiminlyötyyn ateriaansa.
Kymmenkunta paperiarkkia, täynnä lauseita, tietoja ja numeroita, oli tuloksena aamupäivän työstä. Ne viruivat pöydällä yhteen nidottuina, viattomina, vähäpätöisinä paperilappusina; eikä Antonio Molara, Lauranian tasavallan presidentti, kuitenkaan olisi pelännyt pommiakaan sen enempää. Eikä hän niin tehden olisi ollut hölmö eikä raukkakaan.