VII LUKU
Hovitanssiaiset
Lauranian palatsi oli erinomaisen sopiva valtion seuraelämä-tilaisuuksiin. Yleisiin huvituksiin, joita perustuslaillinen tottumus kannatti, oli myönnetty runsas määräraha, ja se teki mahdolliseksi ulottaa tasavallan vieraanvaraisuuden mitä laajimmaksi ja suurenmoisimmaksi. Kauden ensimmäiset hovitanssiaiset olivat monessa suhteessa tärkeimmät näistä tilaisuuksista. Tällöin molempien puolueitten suurmiehet kohtasivat toisensa ensimmäistä kertaa kesähelteiden jälkeen, ennen syysistuntoja, ja pääkaupungin loistava hienosto kokoontui jälleen maaseudulta ja vuoristohuviloistaan palaten. Maku, hienous ja loistavuus pääsivät yhä suuressa määrin oikeuksiinsa. Hienoin musiikki, paras samppanja, mitä vaihtelevin ja kuitenkin valituin seurue olivat illan viehätyksiä. Palatsin avara piha oli kauttaaltaan jättiläispäivänvarjon peittämä. Käytäviä reunustivat kaartin jalkaväen rivit, ja välkkyvillä teräspistimillään ne lisäsivät tämän tilaisuuden loistoa ja turvallisuutta. Kirkkaasti valaistut kadut olivat täynnä uteliasta rahvasta. Palatsin avara halli, joka aina teki mahtavan ja suurenmoisen vaikutuksen, tuntui vielä upeammalta, kun sen täytti heleänvärinen joukko.
Portaikon yläpäässä seisoi presidentti puolisoineen, edellinen kunniamerkeissä ja tähdissä kimallellen, jälkimmäinen verratonta kauneutta säteillen. Vieraiden lähetessä muuan adjutantti, tulipunaiseen ja kultaan verhottu komea olio, tiedusteli heidän nimeään ja arvoaan ja kuulutti ne sitten isäntäväelle. Monenkirjava oli seurue, siinä oli edustettuna jokainen Euroopan pääkaupunki, jok'ikinen maa maailmassa.
Illan merkkivieraana oli Etiopian kuningas, kasa silkkiä ja jalokiviä mustan, mutta eloisan muodon kehyksenä. Hän saapui varhain — mutta omaksi onnettomuudekseen, sillä myöhemmin tullen hän olisi saanut paremman katsomon tuloaan tarkkaamaan, mutta kenties tämä seikka ei merkinnyt suuria hänen sivistymättömälle mielelleen.
Diplomaattikunta seurasi pitkänä sarjana. Vaunut toistensa jälkeen vierivät pääovelle ja tyhjensivät portaille kantamuksensa poliittista oveluutta puettuna jokaiseen mahdolliseen kullan ja värien yhdistelmään. Päästyään portaikon yläpäähän Venäjän lähettiläs, harmaa, mutta kohtelias ylimys, seisahtui ja tehden juhlallisen kumarruksen suuteli Lucilin ojentamaa kättä.
"Tämä näky on oivallinen kehys verrattomalle jalokivelle", hän mutisi.
"Säteilisikö se yhtä kirkkaana Talvipalatsissa?" kysäisi Lucil kepeästi.
"Epäilemättä Venäjän pakkasyöt suurentaisivat sen loistavuutta."
"Mutta niin monen muun joukossa se katoaisi."
"Kaikkien muiden joukossa se jäisi kilpailijaa vaille ja ainoaksi laatuaan."
"Ah", Lucil virkkoi, "minä kammoan julkisuutta, ja mitä yksinäisyyteen tulee, niin pelkkä ajatuskin saa minut värisemään."
Hän naurahti. Lähettiläs loi häneen ihailevan silmäyksen, ja astuen väkijoukkoon, joka jo salpasi portaikon pään, hän sai vastaanottaa lukuisilta ystäviltään onnitteluja, joista hän kiitteli.
"Rouva Tranta", kuulutti adjutantti.
"Hauskaa tavata teidät", virkkoi Lucil. "Kuinka ikävää, ettei tyttärenne voinut saapua; se on tuottanut suuren pettymyksen monelle."
Täten puhuteltu ruma nainen säteili ihastuksesta, ja nousten portaita hän tunkeutui parvekkeen marmorikaiteiden ääreen. Hän tarkasteli myöhemmin tulevia ja lausui peittelemättä huomautuksiaan heidän puvuistaan ja käytöksestään; myöskin hän lateli jokaisesta tietoja, jotka olisivat olleet pahansuopia, vaikka eivät olisikaan olleet sepitettyjä, mutta vaikka hän kertoikin ystävilleen yhtä ja toista, ei hän kuitenkaan tullut maininneeksi, että hänen oli täytynyt pakottaa Tranta kirjoittamaan ja uhkaamaan erota presidentin puolueesta, ellei häntä itseään kutsuttaisi tanssiaisiin, ja ettei edes moisin keinoin saatu varatuksi kutsua tyttärelle, joka sukupiirteiden lisäksi oli saanut kannettavakseen vielä ruman hipiänkin.
Sitten saapui Louvet silmäillen levottomana niitä lukemattomia kasvoja, jotka tarkastelivat häntä portailta, ja kuvitellen joka askeleella kohtaavansa pommin tai tikarin. Hän katsahti Luciliin epäröivästi, mutta tämän hymy tuntui luovan häneen rohkeutta, ja niin hän sekautui tungokseen.
Nyt läheni kumartaen sir Richard Shalgrove, Englannin lähettiläs, miellyttävillä ja hilpeillä kasvoillaan viaton ilme, joka oli täydellinen vastakohta hänen maineelleen. Lauranian ja Suur-Britannian kiristyneet välit tuntuivat häipyvän tuohon paljon puhuvaan tervehdykseen. Lucil antautui hetkiseksi keskustelemaan hänen kanssaan. Hän ei ollut tietävinään juuri mitään. "Ja milloin", hän kysyi, "me julistamme sodan?"
"Toivottavasti ei ennen kuin minä olen saanut huvin tanssia kolmannen valssin", vastasi lähettiläs.
"Kuinka harmillista! Minua halutti niin kovin tanssia se teidän kanssanne."
"Ettekö sitten aio tehdä sitä?" kysyi lähettiläs perin ymmällä.
"Uskallanko minä syöstä kaksi kansakuntaa sotaan valssin vuoksi?"
"Jos teillä on samat vaikuttimet kuin minulla, niin ette suinkaan epäröisi", vastasi lähettiläs ritarillisesti.
"Mitä, en epäröisi jouduttaa vihollisuuksia! Mitä me olemme tehneet?
Mikä suuri vaikutin teillä on ryhtyäksenne taisteluun?"
"Ei taisteluun — vaan tanssiin", virkkoi sir Richard menettäen hiukkasen tavallisesta varmuudestaan.
"Valtiomieheksi te olette todellakin selväpuheinen. Koska olette noin hyvällä tuulella, niin kertokaa minulle mitä on tapahtunut; onko vaara uhkaamassa?"
"Vaarako? Ei — kuinka se olisi mahdollista?" Hän valitsi kaavalauseen: "Perinnäisesti ystävällisten valtojen kesken sovinto-oikeus ratkaisee kaikki riita-asiat."
"Ymmärrätte kai", virkkoi Lucil vakavasti ja kokonaan tapaa muuttaen, "että meidän on otettava huomioon täkäläinen valtiollinen tilanne? Luja kirjelmä parantaa hallituksen asemaa."
"Minä olen ihan selvästi tuntenut", sanoi lähettiläs itsepäisesti, "ettei ole ollut mitään vaaraa." Hän ei kuitenkaan maininnut että H. M. panssarilaiva Aggressor (uppouma 12.000 tonnia, hevosvoimia 14.000 ja aseistuksena neljä 11-tuumaista tykkiä) höyrysi kahdeksantoista solmunväliä tunnissa Lauranian tasavallan Afrikan rannikkoa kohti tai että hän oli itse uurastanut kaiken iltapäivää sähköttäen salakirjaimin laivoista, varastoista ja sotajoukkojen liikkeistä. Hän arveli, että siten hän vain ikävystyttäisi emäntäänsä pelkästään teknillisillä yksityiskohdilla.
Tämän keskustelun aikana oli ihmisvirta herkeämättä noussut portaikkoa ja koko hallia kiertävälle leveälle parvekkeelle oli muodostunut tiheä tungos. Oivallinen soittokunta jäi melkein mykäksi puheensorinan paisuessa; tanssisalin mainiolla lattialla liikkui vain muutama nuori pari, joiden omat asiat kiinnittivät kokonaan heidän huomionsa ja karkoittivat mielestä kaikki muut harrastukset. Hallissa vallitsi odotuksen aiheuttama jännitys; huhu Savrolan aikomuksesta saapua kutsuihin oli levinnyt laajalle kautta koko Lauranian.
Äkkiä kaikki vaikenivat ja soittokunnan sävelten yli kuului etäistä huutoa. Yhä äänekkäämmäksi se paisui nopeasti läheten, kunnes ennätti itse portille; sitten se häipyi, ja hallissa vallitsi äänettömyys. Oliko hänelle hurrattu vaiko karjuttu? Hälinä oli ollut omituisen sekava; miehet olivat valmiit veikkaamaan siitä, hänen kasvonsa antaisivat vastauksen.
Ovet avautuivat ja Savrola astui sisään. Kaikkien katseet kohdistuivat häneen, mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään, ja vedot jäivät ratkaisemattomiksi. Noustessaan verkalleen portaita hän antoi katseensa kiertää ahdinkoon asti täyttynyttä parveketta ja sitä reunustavaa loistavaa seuruetta. Hänen käyttämäänsä yksinkertaista frakkipukua ei koristanut mikään tähti tai kunniamerkki. Tuossa väriloistossa, tuossa upeiden univormujen vilinässä hän teki suorastaan synkän vaikutuksen; mutta kuten Rautaherttua Pariisissa näytti hänkin kaikkien johtajalta, tyyneltä, itseensä luottavalta ja hillityltä.
Presidentti laskeutui muutaman askelman kuuluisaa vierastaan vastaan.
Molemmat kumarsivat vakavan arvokkaasti.
"Olen iloinen siitä, että olette saapunut", sanoi Molara "se on sopusoinnussa valtion perimätapojen kanssa."
"Velvollisuus ja halu ovat yhtyneet tietä osoittamaan", vastasi
Savrola, kasvoillaan hymy, jossa ilmeni ivan häivä.
"Eikö väkijoukko tuottanut teille vaikeuksia?" kysyi presidentti purevasti.
"Oh, ei vaikeuksia, mutta ihmiset ottavat politiikan liian vakavalta kannalta; he paheksuivat sitä, että minä saavuin teidän palatsiinne."
"Teitte oikein tullessanne", Molara sanoi. "Me, jotka olemme joutuneet valtiollisiin asioihin, tiedämme, minkä arvoisia he ovat; maailmanmiehet eivät kiihdy yleisistä asioista eivätkä sivistyneet taistele lyijypääsauvoilla."
"Minä käytän kernaammin miekkaa", sanoi Savrola miettivästi. Hän oli ennättänyt portaikon päähän, ja Lucil seisoi hänen edessään. Hän näytti suurenmoiselta kuin kuningatar; hän oli vertaistaan vailla naisten joukossa. Otsaa kiertävä hieno tiara saattoi ajattelemaan valtiutta, ja kansanvaltaisenakin hän kumarsi sille. Lucil ojensi kätensä; hän tarttui siihen kunnioittavasti ja kohteliaasti, mutta kosketus saattoi hänet värisemään.
Presidentti valitsi erään lihavan, mutta kuuluisan naisen Lauranian hienostosta ja lähti astumaan tanssisaliin. Savrola ei tanssinut; elämässä oli muutamia huvituksia, joita hänen filosofiansa oli opettanut hänet halveksimaan. Lucilin valtasi Venäjän lähettiläs, ja hän jäi katselemaan.
Luutnantti Tiro huomasi hänen seisovan yksinään ja lähestyi haluten päättää heidän poolokeskustelunsa, joka viikkoa aikaisemmin oli tullut keskeytetyksi. Savrola otti hänet vastaan hymyillen; hän piti tuosta nuoresta soturista kuten kaikki muutkin. Tiro oli varustautunut vastaväitteillä; hän suosi väkevää raskasta pelaajaa, joka pysytteli taustalla eikä antautuisi sattumain varaan. Huomautettuaan kuinka tärkeätä oli saada Lauranian armeija kunnollisesti edustetuksi kansainvälisissä kilpailuissa, Savrola kannatti kevytpainoista miestä, joka lennättäisi pallon suoraan eturiville ja olisi milloin tahansa valmis ottamaan sen huostaansa. Siitä sukeusi vilkas keskustelu.
"Missä te olette pelannut pooloa?" kysäisi luutnantti hänen tuntemustaan kummastellen.
"En ole koskaan pelannut sitä", vastasi Savrola; "mutta olen aina pitänyt sitä hyvänä harjoituksena upseereille."
Keskustelu siirtyi toisiin asioihin.
"Selittäkääpä minulle", virkkoi suuri demokraatti, "mitä nuo erilaiset ritarimerkit ovat. Mikä on esimerkiksi tuo sininen, jota Englannin lähettiläs käyttää?"
"Se on Sukkanauhan ritarikunnan merkki", vastasi luutnantti, "kaikkein arvokkain Englannissa."
"Vai niin, entä mikä teillä on itsellänne?"
"Minullako! Oh, se on Afrikan-mitali. Minä olin mukana vuosina 86 ja 87." Kuten Savrola oli aavistanut, hän oli tavattomasti mielissään tästä kysymyksestä.
"Se mahtoi olla omituinen elämys teille, joka olette niin nuori."
"Se oli hemmetin hyvää urheilua", sanoi luutnantti päättäväisesti. "Olin mukana Langi Talin luona. Minun eskadroonani joutui ajamaan takaa lähes peninkulman matkan. Keihäs on ihana ase. Englantilaisilla on Intiassa eräs urheilu, jota he nimittävät sianpistäjäisiksi; en ole koskaan yrittänyt sitä, mutta kyllä minä tiedän paremmankin."
"No, pian voitte saada toisenkin tilaisuuden. Me näytämme saavan ikävyyksiä Englannin hallituksen taholta."
"Luuletteko, että sota käy mahdolliseksi?" kysyi nuorukainen kiihkeästi.
"Tietysti", virkkoi Savrola, "sota kääntäisi kansan huomion sisäisestä agitaatiosta ja uudistusliikkeestä. Presidentti on ovela mies. Voimme joutua sotaan. Minä en puolestani tahtoisi ruveta ennustelemaan; mutta haluaisitteko sitä?"
"Luonnollisesti haluan; se on minun ammattiani. Olen kyllästynyt maleksimaan sylikoirana tässä palatsissa; kaipaan taasen leiri-elämää ja satulaa. Sitä paitsi englantilaisia vastaan kannattaa taistella, kyllä silloin saadaan laukata. Langi Talin luona minulla oli seurassani eräs heikäläisistä upseereista, muuan luutnantti; hän saapui katselijana, seikkailuja etsien."
"Miten hänen kävi?"
"Niin, nähkääs, me ajoimme vihollista takaa aina vuorille asti ja pitelimme sitä aika pahoin. Juuri kun me nelistimme eteenpäin, näki hän erään joukon pyrkivän muuatta metsikköä kohti ja tahtoi katkaista siltä tien. Minä sanoin, ettemme ennättäisi; hän veikkasi kuusi neljää vastaan, että joutuisimme ajoissa perille, ja niin minä lähetin parven ratsumiehiä — minä komensin nähkääs eskadroonaa sinä päivänä. Hän lähti niiden mukaan suoraa päätä — mutta minä ikävystytän teitä?"
"Päin vastoin, kuuntelen erittäin mielelläni; entä sitten?"
"Hän oli väärässä; vihollinen pääsi metsään ensiksi ja ampui hänet aukealle. Meidän miehet toivat hänet takaisin; hän oli saanut säärensä ison valtimon lävistetyksi; siitä ei tule mikään pitkällinen juttu. Hän sanoi vain: 'No niin, te voititte, mutta kuinka hemmetissä te voitte saada maksun, se on minulle käsittämätöntä. Pyytäkää veljeltäni — Kuninkaan keihäsväestä.'"
"Ja sitten?"
"Niin, minä en löytänyt valtimoa sitoakseni sen, eikä saapuvilla ollut yhtään lääkäriä. Hän kuoli — oivallinen mies!"
Luutnantti vaikeni hiukan häpeissään siitä, että oli jutellut niin paljon sotaseikkailuistaan. Savrolasta tuntui ikäänkuin hän olisi katsahtanut uuteen maailmaan, palavamielisen, huolettoman, sotaisan nuoruuden maailmaan. Hän oli itsekin kyllin nuori tunteakseen jonkin verran kateutta. Tuo nuorukainen oli nähnyt sellaista, mitä hän ei ollut itse saanut kokea; hänellä oli kokemuksia, jotka opettivat hänelle seikkoja, joita Savrola ei ollut milloinkaan saanut oppia. Heidän elämänsä olivat olleet erilaisia; mutta jonakin päivänä hän kenties avaisi tuon oudon sodan kirjan ja saisi mieskohtaisen vaaran eloisassa valaistuksessa lukea sen sisältämiä opetuksia.
Sillä välin tanssi oli seurannut toistaan ja ilta kulunut. Etiopian kuningas oli poistunut kammoksuen hunnuttomien naisten keveitä pukuja ja peläten joutuvansa aterioimaan inhoittavien valkoihoisten parissa. Lähestyen Savrolaa presidentti pyysi tätä johtamaan hänen puolisonsa illalliselle. Vieraat muodostivat kulkueen; hän tarjosi käsivartensa Lucilille ja he laskeutuivat portaista. Illallinen oli oivallinen; samppanja oli kuivaa ja viiriäiset lihavia. Pöytää koristi kokonainen tulva harvinaisia ja ihania kämmeköitä; Savrolan ympäristö oli miellyttävä, ja hän istui Lauranian kauneimman naisen rinnalla, joka hänen tietämättään koetti saada hänet valtoihinsa. Ensinnä he juttelivat hauskoista joutavuuksista. Presidentti, joka oli tavoiltaan hienostunut, osoittautui hupaiseksi seuramieheksi ja taitavaksi keskustelijaksi. Savrola, joka nautti säkenöivästä keskustelusta, huomasi olevan kerrassaan vaikeata pysytellä pelkästään virallisen vieraan kannalla, kuten hän tullessaan oli päättänyt. Viinin, älyn ja kauneuden yhdistyneet voimat pyrkivät murtamaan hänen vastarintansa; ennenkuin itse tiesikään hän oli jo yhtynyt haasteluun, tuollaiseen puolittain kyynilliseen, puolittain vakavaan keskusteluun, mikä on niin luonteenomainen aikakaudelle, joka kyselee siitä syystä, että epäilee sitä enemmän koska kyselee.
Venäjän lähettiläs oli sanonut palvovansa kauneutta ja kertonut vierustoverilleen, Ferrolin nuorelle kreivittärelle, että hän piti tämän opastamista illalliselle uskonnollisena toimituksena.
"Sillä te kai tarkoitatte, että se on teistä ikävää", tämä vastasi.
"En ensinkään; minun uskonnossani eivät juhlamenot ole milloinkaan ikävystyttäviä; se on juuri sen suurimpia etuja."
"Eikä niitä juuri olekaan muita", sanoi Molara; "te palvotte epäjumalaa, joka on omaa tekoanne. Jos te jumaloitte kauneutta, niin teidän jumalattarenne seisoo ihmisoikun epävarmalla alustalla. Eikö totta, prinsessa?"
Tarentumin prinsessa, joka istui presidentin oikealla puolella, vastasi, että sekin perusta oli varmempi kuin monen uskonnon pohja.
"Te tarkoitatte, että omassa kokemuksessanne ihmisoikut ovat osoittautuneet kyllin pysyväisiksi? Sen minä kyllä voin uskoa."
"En suinkaan", prinsessa selitti; "tarkoitan vain sitä, että kauneuden rakkaus on yleinen kaikille ihmisolennoille."
"Kaikille eläville olennoille", paransi Savrola. "Juuri kasvin rakkaus synnyttää kukkasen."
"Oh", virkkoi presidentti, "mutta vaikka kauneuden rakkaus saattaakin olla kestävää laatua, niin kauneus itse voi muuttua. Katsokaahan, kuinka kaikki vaihtuu, meidän kautemme kauneus ei ole enää kauneutta seuraavalla kaudella: se, mitä Euroopassa ihaillaan, on Afrikassa rumaa. Se riippuu pelkästään mielipiteestä, paikallisesta mielipiteestä. Teidän jumalattarellanne, arvoisa herra, on yhtä monta muotoa kuin Proteuksella."
"Minä pidän vaihtelusta", sanoi lähettiläs. "Muodon vaihtelevaisuutta minä pidän jumalattaressa ehdottomana etuna. En välitä siitä, kuinka monta muotoa saa katsella kunhan ne vain ovat kauniita."
"Mutta", ehätti Lucil sanomaan, "ette te erota toisistaan sitä, mikä on kaunista, ja sitä, mitä me pidämme kauniina."
"Sellaista erotusta ei olekaan", virkkoi presidentti.
"Meidän ylhäiseen emäntäämme nähden ei todella olekaan", tokaisi lähettiläs kohteliaasti.
"Mitä on kauneus muuta", selitti Molara, "kuin mitä me valitsemme ihailtavaksemme?"
"Mekö valitsemme? Onko meillä sellaista valtaa?" kysyi Savrola.
"On tietenkin", vastasi presidentti; "ja joka vuosi me muutamme ratkaisumme, joka vuosi muoti vaihtuu. Kysykää naisilta. Tarkastakaa muoteja kolmekymmentä vuotta sitten; niitä pidettiin silloin kauniina. Ottakaa huomioon kaikki erilaiset maalaussuunnat, jotka ovat seuranneet toisiaan, tai runouden tai musiikin virtaukset. Sitä paitsi ei herra de Starnovin jumalatar miellyttäisikään jotakuta toista, vaikka se hänelle onkin ihana."
"Minä pidän sitäkin todellisena etuna: te saatte minut hetki hetkeltä yhä enemmän ihastumaan uskontooni. Minä en jumaloi ihanteitani mainoksen vuoksi", sanoi lähettiläs hymyillen.
"Te tarkastatte kysymystä aineelliselta näkökannalta."
"Pikemmin aineelliselta kuin moraaliselta", virkkoi kreivitär Ferrol.
"Mutta minun jumalattareni henkipalvonnassa moraalittomuus onkin merkityksetöntä. Sitä paitsi, jos te väitätte meidän makumme alituiseen muuttuvan, niin minusta tuntuu siltä, että pysyväisyys on minun uskontoni oleellisin puoli."
"Tuo on paradoksi, joka teidän täytyy selittää", virkkoi, presidentti.
"No niin, te sanotte minun muuttuvan joka päivä, ja jumalattareni muuttuu myöskin. Tänään ihailen yhdenlaista kauneutta, huomenna toisenlaista; mutta huomisen koittaessa minä en olekaan enää sama henkilö. Aivojeni solurakenne on muuttunut; ajatukseni ovat käyneet toisiksi; vanha minä on tuhoutunut rakastaen omaa ihannettaan; uudistunut ego aloittaa elämänsä uusin ihantein. Silloin olen aina kihlautunut kuolemaan saakka."
"Aiotteko selittää, että pysyväisyys on sarja muutoksia? Yhtä hyvin voitte väittää, että liikunto on sarja pysähdyksiä."
"Minä pysyn uskollisena hetken mielijohteelle."
"Te selitätte minun mielipiteeni toisin sanoin. Kauneus riippuu ihmisen oikuista ja muuttuu ajan keralla."
"Katsokaa tuota kuvapatsasta", virkkoi Savrola äkkiä, viitaten suurenmoiseen marmorista veistettyyn Diana-patsaaseen, joka kohosi salin keskellä sananjalkojen ympäröimänä. "Enemmän kuin kaksi vuosituhatta on kulunut siitä kun ihmiset ensinnä sanoivat sitä ihanaksi. Kiellämmekö sitä nytkään?" Kukaan ei vastannut, ja hän jatkoi: "Siinä on viivojen ja muotojen todellista kauneutta, joka on ikuista. Muut teidän mainitsemanne seikat, muodit, tyylit, maut, ne ovat vain meidän puoleltamme onnistuneita taiteen yrityksiä. Taide on kauneudelle, mitä kunnia kunniallisuudelle, vain luonnoton muunteinen muoto. Taide ja kunnia kuuluvat hienostolle; kauneus ja kunniallisuus ovat kyllin hyviä tavalliselle ihmiselle."
Syntyi äänettömyys. Mahdotonta oli olla huomaamatta kansanvaltaista sävyä; hänen vakavuutensa vaikutti heihin. Molara näytti levottomalta. Lähettiläs saapui avuksi.
"No niin, minä aion yhä edelleen palvoa kauneuden jumalatarta, olkoon tämä sitten pysyväinen tai vaihtuvainen" — hän katsahti kreivittäreen; "ja osoittaakseni uskollisuuttani minä tarjoan valssin tuossa ihanassa pyhäkössä, tanssisalissa."
Hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja kumartui ottamaan seuralaisensa hansikkaan, joka oli pudonnut lattialle. Jokainen nousi, ja seurue hajaantui. Kun Savrola asteli Lucilin kera takaisin halliin, he kulkivat puutarhaan johtavan avoimen käytävän ohitse. Lukematon määrä salaperäisiä tulia viitoitti kukkalavoja tai riippui köynnöksinä puista. Polut olivat peitetyt punaisella veralla; viileä leyhkä hyväili heidän kasvojaan. Lucil seisahtui.
"Mikä ihana yö!"
Kehotus oli ilmeinen. Lucil oli sittenkin halunnut päästä puhumaan hänen kanssaan. Kuinka hän oikein menettelikään saapuessaan — perustuslaillisista syistä.
"Lähdemmekö ulos?" hän kysyi.
Lucil suostui, ja he tulivat pengermälle.