VIII LUKU
Tähtien tuikkeessa
Yö oli aivan äänetön. Leppeä leyhkä ei ollut kyllin voimakas liikutellakseen edes hentoja palmuja, joita kohosi joka taholla ja joiden ääriviivat, kaartuen ympäröivän lehvikön yläpuolelle, kehystivät tähditettyä taivasta. Palatsi sijaitsi korkealla kummulla, ja puutarha vietti länsipuolella mereen päin. Pengermän päässä oli kivipenkki.
"Istukaamme tähän", virkkoi Lucil. He istuutuivat. Valssin unelmoivat sävelet keinuivat kuin etäisenä säestyksenä heidän ajatuksilleen. Palatsin ikkunat leimusivat valoa ja johtivat mieleen loiston, kimmellyksen ja kuumuuden; puutarhassa oli kaikkialla hiljaista ja viileätä.
"Miksi te pilkkaatte kunniaa?" kysyi Lucil ajatellen katkennutta keskustelua.
"Koska sillä ei ole mitään todellista perustaa, ei mitään peruuttamatonta vahvistusta. Sen lait muuttuvat alituiseen ajan ja paikan mukaan. Jonakin aikana pidetään kunniakkaampana surmata mies, jota on loukannut, kuin tarjota hänelle hyvitystä; toisena aikana on tärkeämpää maksaa kilpa-ajovetonsa kuin lihakaupanlaskunsa. Taiteen tavoin se vaihtelee ihmisoikkujen mukaan, ja taiteen lailla se aiheutuu ylellisyydestä ja yltäkylläisyydestä."
"Mutta miksi te väitätte kauneudella ja kunniallisuudella olevan korkeamman alkuperän?"
"Siksi että minne hyvänsä olenkin luonut katseeni, niin aina olen nähnyt, että kaikki seikat ovat alituiseen alistetut ikuisen soveltuvaisuuden normaalimitan alaisiksi ja että oikeus pääsee voitolle vääryydestä, totuus petoksesta, kauneus rumuudesta. Soveltuvaisuus on yleinen lausuma! Tämän ohjeen mukaan arvosteltuina taiteella ja kunnialla on varsin vähän arvoa."
"Mutta onko näiden seikkojen laita niin?" Lucil kysyi kummastellen.
"Epäilemättä on olemassa monta poikkeustakin."
"Luonto ei ota koskaan huomioon yksilöä; se välittää vain lajin keskimääräisestä soveltuvaisuudesta. Ajatelkaa kuolleisuustilastoa. Kuinka tarkkaa se onkaan: se ilmaisee kuukaudelleen, mitä ihmiset saattavat odottaa elämältä, eikä se kuitenkaan ilmoita ihmiselle mitään. Me emme voi sanoa, että kelpo mies voittaa aina lurjuksen; mutta evolutionisti ei epäröi vakuuttaa, että korkeimpia ihanteita kannattava kansakunta menestyy."
"Ellei", huomautti Lucil, "jokin toinen kansa, jolla on alhaisemmat ihanteet, mutta voimakkaammat aseet, tule väliin."
"No, silloinkin voima on vain muuan muoto soveltuvaisuutta; pidän sitä alhaisena muotona, mutta kuitenkin ruumiillinen voima sisältää inhimillisen edistyksen aineksia. Tämä on vain esimerkki; meidän täytyy laajentaa katsantokantaamme. Luonto ei ota huomioon yksityisiä lajeja. Tahdomme nyt vain väittää, että siveellisen soveltuvaisuuden omistavat elimistöt kohoavat lopullisesti niiden yläpuolelle, joiden hyve on fyysillistä laatua. Kuinka monta kertaa onkaan sivistys — tarkoitan yhteiskunnallista tilaa, missä siveellinen voima alkaa vapautua ruumiillisen voiman tyranniasta — kavunnut edistyksen tikkaita ja sitten tullut kiskotuksi maahan? Kenties monta sataa kertaa yksistään tässä maailmassa. Mutta liikevoima, pyrkimys ylöspäin, on ollut muuttumaton. Kehitysoppi ei sano 'aina' vaan 'lopullisesti'. No niin, lopullisesti sivistys on kavunnut ylöspäin raakalaisuuden ulottuman ulkopuolelle. Korkeammat ihanteet ovat päässeet pinnalle suuremman kantovoimansa avulla."
"Miksi te oletatte, että tämä voitto on pysyväinen? Mistä tiedätte, etteivät suhteet muutu päinvastaisiksi, kuten kaikki muutkin ovat tehneet?"
"Koska meillä on puolellamme voima yhtä hyvin kuin siveellinen ylemmyys."
"Ehkä roomalaisetkin ajattelivat samoin ollessaan valtansa kukkuloilla."
"Varsin mahdollista, mutta perusteettomasti. He saattoivat äärimmäisessä hädässä turvautua vain miekkoihinsa; ja veltoiksi käytyään he eivät kyenneet enää niitä heiluttamaan."
"Entä meidän aikamme sivistys?"
"Oh, meillä on toisia aseita. Kun me olemme suvustamme huonontuneet, kuten kerran täytyy tapahtua, — kun olemme menettäneet sisäisen ylemmyytemme, ja toiset rodut, luonnon lain mukaan, astuvat esiin vallatakseen meidän paikkamme, silloin turvaudumme näihin aseisiin. Moraali meiltä on mennyt, mutta konekiväärit ovat vielä jäljellä. Veltostunut ja vapiseva Eurooppa pyyhkäisee tieteellisen koneiston avulla maan päältä ne voimakkaat raakalaiset, jotka käyvät sen kimppuun."
"Onko se siveellisen ylemmyyden voittoa?"
"Ensinnä se olisi, sillä sivistyksen hyveet ovat korkeampaa laatua kuin raakalaisuuden. Ystävällisyys on parempaa kuin rohkeus, ja armeliaisuus merkitsee enemmän kuin voima. Mutta lopulta vallitseva rotu degeneroituu, ja koska ei ole toista sen sijalle astumassa, niin degeneroitumisen täytyy jatkua. Se on tuota vanhaa taistelua elinvoimaisuuden ja rappeutumisen, energian ja toimettomuuden välillä; se taistelu päättyy aina äänettömyyteen. Emmekä me voisikaan odottaa, että inhimillinen kehitys olisi loppumaton. On vain ajan kysymys, milloin planeetta käy sopimattomaksi ylläpitämään elämää pinnallaan."
"Mutta te sanoitte, että lopullisesti soveltuvaisuuden täytyy päästä voitolle."
"Niin, suhteellisesta soveltumattomuudesta. Mutta rappeutuminen on käsittävä kaikki, voittajat ja voitetut. Elämän tuli sammuu, elinvoimaisuus häipyy."
"Kenties tässä maailmassa."
"Jokaisessa maailmassa. Koko maailmankaikkeus jäähtyy, toisin sanoen kuolee, ja sen jäähtyessä elämä käy tuokion ajaksi mahdolliseksi sen pallojen pinnalla ja luo omituisia ilmiöitä. Ja sitten tulee loppu; maailmankaikkeus kuolee ja haudataan lopullisen olemattomuuden kylmään pimeyteen."
"Mitä siis hyödyttävä kaikki ponnistukset?"
"Jumala sen tietää", virkkoi Savrola kyynillisesti, "mutta voin kuvitella, että olisi verraten mielenkiintoista seurata tämän draaman kulkua."
"Ja kuitenkin te uskotte ikuiseen ihanteeseen sellaisista seikoista kuin kauneudesta ja hyveestä puhuttaessa."
"Uskon, että soveltuvaisuuden etevämmyys suhteellisen soveltumattomuuden rinnalla on aineen suuria lakeja. Tarkoitan sillä kaikenlaista soveltuvaisuutta — siveellistä, ruumiillista, matemaattista."
"Matemaattista!"
"Aivan niin; maailmat ovat olemassa vain oikeihin matemaattisiin lakeihin sopeutuessaan. Siinä on muuan suuri todistus siitä, että matematiikka on löydetty eikä keksitty. Planeetat kulkevat säännöllisesti määrättyjen välimatkain päässä auringosta. Evoluutio-oppi arvelee, että ne, jotka eivät noudata näitä lakeja, tuhoutuvat törmäämällä yhteen ja sulautuvat toisiinsa. Siinä on periaate sopivimman voitosta koko maailmankaikkeuteen toteutettuna." Lucil jäi äänettömäksi. Hän jatkoi: "Sanokaamme, että alussa oli olemassa kaksi tekijää, aine, jota elähytti halu elää, ja ikuinen ihanne; suuri tekijä ja suuri arvostelija. Juuri näiden kahden keskinäisestä ja vastakkaisesta toiminnasta johtuu kaikki kehitys, kaikki elämän muodot. Kuta enemmän elämisen halun ilmaukset lähenevät soveltuvaisuuden ikuista normaalimittaa, sitä paremmin se onnistuu."
"Minä tahtoisin lisätä kolmannenkin", virkkoi Lucil, "suuren Olion, joka luo kaikkiin elämän muotoihin halun saavuttaa ihanteen ja opettaa niille, millä keinoin ne onnistuvat siinä".
"Miellyttävää on", vastasi Savrola, "ajatella, että sellainen Olio on olemassa hyväksymässä meidän voittomme, kannustamassa meitä ponnistuksissa ja valaisemassa tietämme; mutta ei ole tieteellisesti tai loogisesti välttämätöntä olettaa sellaista, sen jälkeen kuin mainitsemani kaksi tekijää ovat työssä".
"Epäilemättä tietoisuuden sellaisen yli-inhimillisen ihanteen olemassaolosta on täytynyt tulla ulkoapäin."
"Ei suinkaan; se vaisto, jota me nimitämme omaksitunnoksi, on syntynyt kokemuksesta, kuten kaikki muukin tuntemus."
"Kuinka se olisi mahdollista?"
"Ajattelen sitä seuraavasti. Kun ihmisrotu alkoi kohota pimeästä alkuperästään ja puolittain eläimelliset, puolittain inhimilliset oliot rupesivat liikkumaan maan päällä, ei täällä ollut mitään käsitystä oikeudesta, kunniallisuudesta tai hyveistä, vain vaikuttava voima, jota saatamme sanoa 'elämishaluksi'. Sitten kenties muutamat noista ihmisen varhaisista esivanhemmista rupesivat keskinäisen turvallisuuden vuoksi ryhmittymään kaksittain tai kolmittain. Niin oli tehty ensimmäinen liitto; nämä yhdistymät menestyivät, missä erillään elävät yksilöt joutuivat tappiolle. Liittymiskyky osoittausi yhdeksi soveltuvaisuuden alkuaineksista. Yhdistymät jäivät eloon vain luonnollisen valinnan avulla. Siten ihmisestä tuli yhteiskunta-eläin. Vähitellen nuo pienet yhteiskunnat kävivät suuremmiksi.
"Kehityttiin perheestä heimoihin ja heimoista kansoihin ja aina huomattiin, että kuta paremmin yhdistyttiin, sitä paremmin onnistuttiin. Mistä tämä liittymisjärjestelmä sitten riippui? Se riippui siitä, että jäsenet pysyivät toisilleen uskollisina ja ottivat huomioon rehellisyyden, oikeuden ja muut hyveet. Ainoastaan ne, joissa nämä kyvyt valitsivat, saattoivat yhdistyä, ja siten vain suhteellisesti rehelliset ihmiset säilyivät. Tämä menettely toistui lukemattomia kertoja määrättömien aikojen kuluessa. Joka askeleelta rotu edistyi, ja joka askeleelta alettiin yhä selvemmin tajuta todellinen syy. Rehellisyys ja oikeus ovat liittyneet yhteen meidän rakenteessamme ja muodostavat erottamattoman osan luonnettamme. Vain vaivoin me saamme tukahutetuksi moiset ikävät taipumukset."
"Ettekö sitten usko Jumalaa olevan olemassa?"
"Sellaista en ole sanonut", virkkoi Savrola. "Pohdin vain meidän olemassaoloamme yhdeltä näkökohdalta, nimittäin järjelliseltä. Moni ajattelee, että järjen ja uskon, tieteen ja uskonnon täytyy olla ainaisessa erossa ja että toisen tunnustaessamme meidän täytyy kieltää toinen. Me näemme vain lyhyen matkan, ehkä me siitä syystä ajattelemme, että niiden viivat ovat yhdensuuntaisia eivätkä koskaan pääse koskettamaan toisiaan. Omasta puolestani olen aina toivonut, että jossakin vastaisuuden perspektiivissä on olemassa kohta, missä kaikki ihmispyrkimysten urat lopullisesti yhtyvät."
"Ja te uskotte sen, mitä nyt olette sanonut?"
"En", hän vastasi, "epäuskossa ei ole mitään uskoa, sanokoot runoilijat mitä tahansa. Ennenkuin ratkaisemme olemassaolon arvoituksen, meidän täytyy todeta, että olemme ensinkään olemassa. Se on kummallinen arvoitus, eikö totta?"
"Siihen saamme vastauksen kuollessamme."
"Jos ajattelisin niin", lausui Savrola, "niin surmaisin itseni jo tänä yönä vastustamattomasta uteliaisuudesta".
Hän vaikeni ja katsahti tähtiin, jotka kimmelsivät kirkkaina yläpuolella. Lucil seurasi hänen katsettaan. "Pidättekö tähdistä?" hän kysyi.
"Rakastan niitä", Savrola vastasi; "ne ovat ihania".
"Kenties teidän kohtalonne on kirjoitettuna niissä."
"Olen aina ihaillut ihmisen rohkeutta ajatella, että Korkein Voima kuvaisi taivaalle hänen typerän tulevaisuutensa yksityiskohdat ja että hänen avioliittonsa, vastoinkäymisensä ja rikoksensa olisivat piirretyt aurinkokirjaimin rajattoman avaruuden taustalle. Me olemme omahyväisiä atomeja."
"Eikö meillä teidän mielestänne ole mitään merkitystä?"
"Elämä on varsin halpaa. Luonnolla ei ole liioiteltua käsitystä sen arvosta. Minä käsitän oman merkityksettömyyteni, mutta minä olen filosofinen mikrobi, ja se vain pikemmin tekee asian minulle huvittavammaksi. Olkoon elämä merkityksetöntä tai ei, eläminen on minusta hauskaa, on hyvä ajatella tulevaisuutta."
"Ah", virkkoi Lucil kärsimättömästi, "mihin te joudutatte meitä tulevaisuudessa — vallankumoustako kohti?"
"Kenties", sanoi Savrola tyynesti.
"Olisitteko te valmis syöksemään maan sisälliseen sotaan?"
"Toivon, ettei tarvitse turvautua niin äärimmäiseen keinoon. Mahdollisesti täällä sukeutuu katutaisteluja ja muutamat ihmiset saavat surmansa, mutta —"
"Mutta miksi te saattaisitte heidät sellaiseen?"
"Minä täytän velvollisuuteni ihmisrotua kohtaan murtamalla sotilasmielivallan. Minusta on vastenmielistä nähdä hallituksen tukevan itseään vain pistimillä; se on nykyaikaan nurinkurista."
"Hallitus on oikeamielinen ja luja; se pitää yllä lakia ja järjestystä. Miksi te kävisitte sen kimppuun vain siitä syystä, ettei se ole sopusoinnussa teidän teorioittenne kanssa?"
"Minun teorioitteni!" sanoi Savrola. "Senkö nimen te annatte sotamiesriveille, jotka vartioivat tätä palatsia panostetuin kiväärein, tai keihäsratsuväelle, jonka näin viikko sitten seivästävän ihmisiä tuolla aukiolla?"
Hänen äänensä oli käynyt omituisen kiivaaksi, ja hänen tapansa värisytti Lucilia. "Te tuhoatte meidät", tämä virkkoi heikosti.
"En", hän vastasi suurenmoiseen tapaansa, "teitä ei voi koskaan tuhota. Teidän loistavuutenne ja kauneutenne on aina tekevä teidät naisista onnellisimmaksi ja puolisonne miehistä onnellisimmaksi."
Hänen suurta sieluaan ei voinut epäillä julkeudesta. Lucil katsahti häneen, hymyili nopeasti ja ojensi vaistomaisesti kättään. "Me olemme vastakkaisilla puolilla, mutta me taistelemme sotalakien mukaan. Toivon, että voimme pysyä ystävinä, vaikka —"
"Olemmekin virallisesti vihollisia", sanoi Savrola täydentäen lauseen, ja tarttuen ojennettuun käteen hän kumartui sitä suutelemaan. Tämän jälkeen molemmat olivat äänettömiä ja palasivat palatsiin astuen pengermää pitkin. Useimmat vieraista olivat jo poistuneet, eikä Savrola noussut portaita, vaan poistui alaovesta. Lucil palasi tanssisaliin, missä muutamat nuorekkaat ja uupumattomat parit yhä karkeloivat. Molara tuli häntä vastaan. "Rakkaani", hän kysyi, "missä olet viipynyt kaiken aikaa?"
"Puutarhassa", hän vastasi.
"Savrolanko kanssa?"
"Niin."
Presidentti tukahutti tyydytyksen tunteen. "Kertoiko hän sinulle mitään?" hän tiedusteli.
"Ei mitään", Lucil vastasi, muistaen ensimmäistä kertaa, missä tarkoituksessa hän oli etsinyt tätä kohtausta; "minun täytyy tavata hänet uudestaan".
"Aiotko koettaa saada selville hänen valtiolliset aikeensa?" kysyi
Molara levottomana.
"Aion tavata hänet uudestaan", hän vastasi.
"Luotan sinun älyysi", sanoi presidentti, "sinä jos kukaan voit tehdä sen, rakkaani".
Viimeinen tanssi päättyi ja viimeinen vieras poistui. Perin väsyneenä ja miettiväisenä Lucil vetäytyi huoneeseensa. Keskustelu Savrolan kanssa täytti hänen mielensä; tämän vakavuus, innostus, toiveet ja uskomukset tai oikeammin epäusko, kaikki siirtyivät jälleen sarjana hänen editseen. Mikä suuri mies hän olikaan! Oliko ihmeellistä, että ihmiset seurasivat häntä? Hauska olisi kuulla hänen puhuvan huomenna.
Kamarineito saapui auttaakseen häntä riisuutumaan. Tyttö oli katsellut ylemmältä parvekkeelta ja nähnyt Savrolan. "Oliko hän se suuri agitaattori?" hän tiedusteli emännältään uteliaana. Hänen veljensä aikoi huomenna mennä kuulemaan Savrolan puhetta.
"Aikooko hän puhua huomenna?" kysyi Lucil.
"Niin veljeni kertoi", sanoi tyttö; "hän sanoi, että Savrola aikoo antaa sellaisen löylytyksen, ettei sitä koskaan unohdeta." Tyttö pani paljon arvoa veljensä sanoihin. Heidän välillään vallitsi lämmin suhde; tyttö nimittikin häntä vain veljekseen juuri siitä syystä, että se kuului paremmalta.
Lucil otti iltalehden, joka oli asetettu vuoteelle. Ensimmäisellä sivulla oli ilmoitus, että seuraavana päivänä pidettäisiin kello kahdeksan illalla suuri kokous kaupungintalolla. Hän lähetti tytön pois ja astui akkunan ääreen. Hiljaisena lepäsi kaupunki hänen edessään; huomenna mies, jonka kanssa hän oli keskustellut, saisi sen kiihkon kouristuksiin. Hän päätti lähteä kuulemaan puhetta; kävihän noissa kokouksissa naisiakin; miksi ei hän lähtisi tarkoin hunnutettuna? Oppisihan siellä joka tapauksessa tuntemaan eräitä puolia hänen luonteestaan, ja siten hän kykenisi paremmin auttamaan miestään. Mielessään tämä ajatus, joka tuntui perin lohduttavalta, hän kävi vuoteeseen.
Presidentti oli juuri nousemassa yläkertaan, kun häntä vastaan tuli
Miguel. "Vieläkö enemmän asioita?" hän kysyi väsyneesti.
"Ei", sanoi sihteeri; "asiat luistavat erinomaisesti".
Molara katsahti häneen äkillistä suuttumusta tuntien, mutta Miguelin kasvot pysyivät kylminä, joten hän vastasi vain: "Sepä hauskaa", ja jatkoi matkaansa.