IX LUKU
Amiraali
Moret oli paheksunut Savrolan päätöstä lähteä hovitanssiaisiin, ja tulos osoitti tämän täysin oikeutetuksi. Jok'ikinen sanomalehti, ottamatta lukuun niitä, jotka olivat täysin puoluehallinnon vallassa, tekivät ankarin ja halveksivin sanoin selkoa hänen teostaan, Aika vihjaili, että murina, jolla väkijoukko oli häntä tervehtinyt, ilmaisi hänen vaikutuksensa olevan vähenemässä yleisön keskuudessa ja vallankumouksellisen puolueen alkavan hajota. Myöskin se huomautti lukijoilleen, että merkityksellinen yhteiskunnallinen asema on aina kannustanut kansanvillitsijän kunnianhimoa, ja selitti, että presidentin kutsun hyväksymällä Savrola oli paljastanut "halpamaiset persoonalliset tarkoitusperänsä". Toiset hallituksen äänenkannattajat ilmaisivat samanlaisia mielipiteitä vieläkin loukkaavammalla tavalla.
"Nuo agitaattorit", sanoi Hovilainen, "ovat kaikkina aikoina maailmanhistoriassa tavoitelleet arvonimiä ja kunnianosoituksia, ja mahdollisuus päästä korkea-arvoisten säätyhenkilöiden pariin on jälleen osoittautunut vastustamattomasti houkuttelevan vakavaa ja taipumatonta kansan miestä." Tämä ylimielinen törkeys, vaikka tuntuikin harmillisemmalta, ei kuitenkaan ollut niin vaarallista kuin ne ankarat ja vakavat varoitukset ja vastalauseet, joita julkaistiin kansanvaltaisessa sanomalehdistössä. Muuan niistä lausui selvin sanoin, että kansanpuolueen oli pakko etsiä itselleen toinen johtaja, jos moista menettelyä yhä jatkuisi. "Johtaja, joka ei matelisi vallanpitäjien jalkain juuressa eikä mielistelisi hienostoa."
Savrola luki nämä arvostelut ylenkatsetta tuntien. Hän oli ottanut huomioon, että sellaista sanottaisiin, ja oli ehdoin tahdoin asettautunut sille alttiiksi. Hän tiesi menetelleensä epäviisaasti, hän tiesi sen jo alun pitäen; eikä hän kuitenkaan katunut harha-askeltaan. Minkä vuoksi hänen puolueensa saisi määrätä, kuinka hän järjestäisi yksityiselämänsä? Hän ei luopuisi koskaan oikeudestaan mennä, minne kulloinkin mieli teki. Tässä tapauksessa hän oli noudattanut omaa taipumustaan, ja vihamielisyys, minkä tämä teko oli nostattanut häntä vastaan, oli hinta, jonka hän oli valmis maksamaan. Muistellessaan puutarhassa sattunutta keskustelua, hän tunsi, ettei kannattanut katua kauppoja. Mutta vahinko oli korjattava. Hän tarkasteli uudelleen puheensa luonnosta, sijoitteli lauseitaan, arvosteli ydinkohtia, keräsi todisteensa ja teki muutamia lisäyksiä, jotka arveli sopiviksi yleisen mielialan muuttuneeseen tilaan nähden.
Näissä puuhissa kului aamu. Moret saapui puolipäiväselle. Hän pidättäysi sanomasta suoraan "Sanoinhan minä sen", mutta hänen ilmeensä todisti, että vastaisuuden varalta hän tunsi arvostelunsa perustetuksi järkkymättömälle pohjalle. Nyt hän oli synkkä ja masennuksissa, pitäen koko asiaa menetettynä. Vain yksi toivo oli vielä jäljellä; Savrola saattoi lausua kokouksessa pahoittelunsa ja pyytää kansaa muistamaan hänen entisiä palveluksiaan. Hän vihjasi tästä johtajalleen, joka nauroi hilpeästi koko ajatukselle. "Hyvä Louis", hän virkkoi, "semmoisiin en ryhdy. En luovu koskaan riippumattomuudestani; aion aina mennä minne mielin ja tehdä mitä haluan, ja ellei siitä pidetä, niin etsittäköön joku toinen hoitamaan yleisiä asioita." Moret'ta värisytti. Savrola jatkoi: "En aio suoraan ilmaista sitä heille, mutta tapani saakoon osoittaa, että pelkään heidän moitteitaan yhtä vähän kuin Molaran vihaa."
"Ehkeivät ne rupea edes kuuntelemaan; olen kuullut sellaistakin huhuttavan, että kokouksessa osoitettaisiin vihamielisyyttä."
"Oh, minä pakotan heidät kuuntelemaan. Alussa ne kyllä saavat ulvoa, mutta kyllä ääni muuttuu, ennenkuin olen päässyt kovinkaan pitkälle."
Hänen luottamuksensa tarttui. Moret'n rohkeus elpyi hänen vaikutuksestaan, ja osaltaan teki tehtäväänsä myöskin pullollinen oivallista viiniä. Napoleon kolmannen tavoin hän tunsi, että kaikki oli vielä pelastettavissa.
Sillä välin presidentti oli erinomaisen tyytyväinen suunnitelmansa ensimmäisiin tuloksiin. Hän ei ollut aavistanut, että Savrolan suostumus saapua tanssiaisiin aiheuttaisi hänelle niin paljon epäsuosiota; ja vaikkei se tuottanutkaan hänelle itselleen suurta kunniaa, niin ainakin se oli odottamattoman tervetullut seikka. Sitä paitsi, kuten Miguel oli huomauttanut, kaikki luisti varsin hyvin toisaallakin. Hän oli karaissut sydämensä ja karkoittanut kaikki arvelut; kova, heltymätön välttämättömyys oli pakottanut hänet ikävälle tielle, mutta kerran alettuaan hän päätti jatkaa matkaa. Englannin hallitus asettui päättäväiselle kannalle Afrikan kysymyksessä. Hänen raju kirjelmänsä ei ollut ratkaissut asiaa, kuten hän oli toivonut ja odottanutkin; oli käynyt välttämättömäksi tukea sanoja toiminnalla. Afrikan-satamaa ei saanut jättää suojattomaksi, laivaston oli viipymättä lähdettävä sinne. Tosin nyt ei ollut sopiva hetki erota niistä viidestä sotalaivasta, jotka satamassa ollessaan herättivät kammoa monessa tyytymättömässä; mutta hän tunsi, että voimakas ulkomaanpolitiikka saavuttaisi suosiota tai ainakin herättäisi kyllin paljon mielenkiintoa pidättääkseen yleisön mielen loitolla kotoisesta kiillotustyöstä. Hän tiesi myöskin, että ulkomailla sattuva onnettomuus jouduttaisi vallankumousta kotosalla. Oli välttämätöntä menetellä hyvin varovaisesti. Hän tunsi Suur-Britannian vallan ja mahdollisuudet; hänellä ei ollut mitään harhaluuloja Lauranian voimiin nähden, hän tiesi maansa jotensakin heikoksi mahtavan vastustajan rinnalla. Heikkoudessa olikin sen ainoa voima. Englannin hallitus koettaisi kaikin tavoin välttää taistelua niin pientä valtiota vastaan (kohtelias Eurooppa sanoisi sellaista öykkärimäisyydeksi). Se oli uhkarohkeata peliä; kuta pitemmälle hän uskalsi käydä, sitä paremmin hän suoriutuisi kotosalla, mutta yksi askel liian kauas johtaisi perikatoon. Se oli perin arkaluontoista peliä, ja se kävi mitä rasittavimmaksi lujan, taitavankin miehen tarmolle ja kyvylle.
"Amiraali on saapunut, teidän ylhäisyytenne", ilmoitti Miguel sisään astuessaan, ja heti hänen kintereillään seurasi lyhyt, punakka mies, yllään meriupseerin virkapuku.
"Hyvää huomenta, rakas De Mello", huudahti presidentti nousten ja puristaen tulijan kättä erittäin sydämellisesti. "Olen lopultakin toimittanut teille purjehdusmääräyksen."
"Hyvä", sanoi De Mello jyrkästi, "olen jo kyllästynyt odottamaan, milloin teidän agitaattorinne nousevat kapinaan".
"Teitä odottaa vaikea ja jännittävä tehtävä. Miguel, missä on se salamerkki-sähkösanoman selitys? Ah, kiitos — katsokaahan amiraali!"
Merimies luki paperin ja vihelsi merkitsevästi. "Tällä kertaa asia voi mennä pitemmälle kuin toivottekaan, Molara", hän virkkoi kursailematta.
"Jätän asian teidän käsiinne; te kykenette kyllä pelastamaan tämän tilanteen, kuten olette niin usein ennekin tehnyt."
"Mistä tämä on tullut?" kysyi De Mello.
"Ranskalaisista lähteistä."
"Se on mahtava alus, tuo Aggressor — viimeistä mallia, uusimmat tykit, sanalla sanoen kaikki nykyaikaiset parannukset; minulla ei ole mitään, jota se ei voisi upottaa kymmenessä minuutissa. Siellä on sitäpaitsi myös muutamia tykkiveneitä.
"Tiedän, että tilanne on tukala", sanoi presidentti; "sen vuoksi minä uskonkin sen teidän selvitettäväksenne! Kuunnelkaahan nyt; tapahtukoon mitä tahansa, niin en halua taistelua, — se päättyisi vain turmiollisesti; ja te tiedätte, mitä turmio merkitsisi täällä. Teidän täytyy väitellä ja sovitella ja esittää vastalauseita joka kohtaan ja aiheuttaa niin paljon viivyttelyä kuin mahdollista. Neuvotelkaa minun kanssani sähkeitse joka tapauksesta, ja koettakaa päästä englantilaisen amiraalin ystäväksi; sillä on jo puolet voitettu. Jos lopultakin jouduttaisiin pommitukseen asti, niin me peräydymme ja protestoimme uudestaan. Minä toimitan ohjeenne teille kirjallisesti täksi illaksi. Teidän olisi paras lähteä liikkeelle yöllä. Ymmärrätte kai tämän pelin?"
"Ymmärrän", sanoi De Mello; "olen ollut sellaisissa ennenkin". Hän puristi presidentin kättä ja astui ovelle.
Presidentti saattoi häntä. "Mahdollisesti", hän virkkoi vakavana, "minä tarvitsen teidät tänne takaisin, ennenkuin olette päässyt kovinkaan pitkälle; kaupungissa on havaittavissa paljon levottomuuden oireita, ja joka tapauksessa Strelitz viipyy vielä rajalla odotellen sopivaa tilaisuutta Jos lähetän teille sanan, palaatteko silloin?" Hänen äänessään oli melkein pyytävä sävy.
"Palaanko?" sanoi amiraali. "Luonnollisesti palaan — täysin höyryin. Koko viime kuun olen pitänyt suurinta tykkiäni suunnattuna parlamenttia kohti, ja jonakin päivänä aion sen vielä laukaista. Oh, laivastoon voitte luottaa."
"Jumalan kiitos, en ole koskaan epäillyt sitä", virkkoi presidentti hiukan liikuttuneena, ja puristettuaan De Mellon kättä lämpimästi hän palasi työpöytänsä ääreen. Hän tunsi, että amiraali oli täysin lojaalinen hallitusta kohtaan.
Nuo miehet, jotka viettävät elämänsä suurissa koneissa, sulautuvat itse niiden koneistoon. De Mello oli viettänyt koko ikänsä sotalaivoilla eikä tiennyt eikä välittänytkään mistään muusta. Maalla eläjiä ja siviilihenkilöitä hän halveksi ammattimiehen ylenkatsetta tuntien. Niitä maailman osia, jotka sijaitsivat merien partaalla, hän piti erilaatuisina mahdollisina maalitauluina; muista hän ei välittänyt tuon taivaallista. Hän lennättäisi pomminsa yhtä hartaasti vapautensa puolesta kamppailevien patrioottien keskelle kuin muukalaisia vihollisia kohti; hänestä oli samantekevää, ampuiko hän vihollisen linnaketta tai syntymäkaupunkiaan. Hän oli tyytyväinen, kunhan ampumiskäsky vain saapui oikeata tietä; sen jälkeen hän katseli kysymystä pelkästään teknilliseltä näkökannalta.
Iltapäivä oli kulunut pitkälle, ennenkuin presidentti sai toimensa päätetyksi virkahuoneessaan. "Tänä iltana on suuri kokous, eikö niin?" hän kysyi Miguelilta.
"Niin on", vastasi sihteeri, "kaupungitalolla; Savrola aikoo puhua".
"Oletteko järjestänyt sinne vastustajia?"
"Luulen, että muutamat urkkijat panevat siellä jotakin toimeen; eversti Sorrento on järjestänyt sen puolen. Mutta luullakseni herra Savrolan puolue on tällä haavaa verraten tyytymätön johtajaansa."
"Ah", virkkoi Molara, "tunnen hänen valtansa; hän repii heiltä sydämenkin rinnasta sanoillaan. Hän on hirvittävä mahti; meidän täytyy ryhtyä kaikkiin varokeinoihin. Kai sotaväki on saanut käskyn olla aseissa? Ihmisjoukon hän saa mihin tahansa — piru hänet periköön?"
"Eversti oli täällä aamupäivällä; hän kertoi minulle, että oli ryhtynyt järjestämään asiaa."
"Hyvä on", sanoi presidentti; "hän tietää, että hänen omakin turvallisuutensa on vaarassa. Missä minun on määrä aterioida tänä iltana?"
"Herra Louvet'n luona, sisäministeriössä — viralliset illalliset."
"Kerrassaan inhottavaa! Mutta hänellä on hyvä kokki, ja häntä kannattaa tarkata tänä iltana. Savrolan purkaessa sisuaan hän joutuu sellaisen kauhun valtaan, että käy aivan naurettavaksi. Minä vihaan raukkoja, mutta ne tekevät elämän hauskemmaksi."
Hän lausui sihteerilleen hyvästi ja poistui huoneesta. Ulkopuolella hän kohtasi Lucilin. "Rakkaani", hän sanoi, "syön tänään illallisen ulkona, Louvet'lla on viralliset kutsut. Se on ikävää, mutta minun täytyy mennä. Ehkä palaan vasta myöhään. Kovin ikävää, kun täytyy jättää sinut niin usein, mutta näin kiireisinä päivinä minä voin sanoa tuskin sieluanikaan omakseni."
"Älä huolehdi, Antonio", vastasi Lucil; "minä tiedän, kuinka paljon sinulla on puuhaa. Miten se Englannin-asia on käynyt?"
"En pidä ensinkään koko tilanteesta", sanoi Molara. "Siellä on vallassa oikea sotaintoilijapuolue, ja nyt ne ovat lähettäneet laivojaan vastaukseksi meidän kirjelmäämme. Se on perin onnetonta. Nyt minun täytyy lähettää laivasto pois — juuri tällaiseen aikaan." Hän huokasi alakuloisena.
"Minä kerroin sir Richardille, että meidän täytyy ottaa huomioon täkäläinen tilanne ja että koko kirjelmä oli laadittu kotoisia tarkoitusperiä silmällä pitäen", virkkoi Lucil.
"Luultavasti myöskin Englannin hallituksen täytyy huvittaa valitsijoita", sanoi presidentti. "Ministeriö on vanhoillinen; sen täytyy puuhata ulkomailla, jotta yleisön huomio ei kohdistuisi lainsäädäntökysymyksiin. Mitä nyt, Miguel, vieläkö enemmän?"
"Kyllä, herra presidentti; tämä laukku saapui juuri, ja siinä on useita tärkeitä kirjelmiä, jotka pitää heti tarkastaa."
Presidentti näytti hetkisen siltä kuin aikoisi hän käskeä Miguelin laittautua laukkuineen hornaan; mutta hän tukahdutti tämän mielihalun. "Hyvä, tulen heti. Tapaamme toisemme huomenna aamiaisella, rakkaani; siis näkemiin." Ja väsyneesti hymyillen hän poistui työhuoneeseensa.
Sillä tavoin suuret miehet nauttivat vallasta, jonka saavuttaakseen he panevat alttiiksi henkensä ja jonka säilyttäminen usein tuottaa kuoleman.
Lucil jäi yksin, eikä se tapahtunut ensimmäistä kertaa hetkenä, jolloin hän oli seuran ja myötätunnon tarpeessa. Hän tunsi hämärästi tyytymättömyyttä olemassaoloa kohtaan yleensä. Se oli niitä hetkiä, jolloin elämän palkinnot ja rangaistukset tuntuvat yhtä kuluneilta ja turhilta. Hän etsi lievitystä jännityksestä. Edellisenä iltana syntynyt suunnitelma alkoi pukeutua hänen mielessään selvempään muotoon; niin, hän aikoi lähteä tuota puhetta kuuntelemaan. Huoneeseensa saavuttuaan hän soitti kelloa. Kamarityttö tuli nopeasti. "Mihin aikaan se kokous on tänä iltana?"
"Kello kahdeksalta, teidän armonne", sanoi tyttö.
"Onko sinulla pääsylippua?"
"On, minun veljeni —"
"Hyvä, anna se minulle; tahdon kuulla sen miehen puhuvan. Hän aikoo käydä hallituksen kimppuun; minun täytyy mennä sinne kertoakseni presidentille."
Tyttö näytti kummastuneelta, mutta luovutti nöyrästi lippunsa. Kuuden vuoden ajan hän oli palvellut Lucilia ja oli hartaasti kiintynyt nuoreen ja ihanaan emäntäänsä. "Mitä teidän armonne ottaa ylleen?" hän vain lopuksi tiedusti.
"Jotakin tummaa ja paksun hunnun", sanoi Lucil. "Älä kerro kenellekään."
"En suinkaan, teidän arm…"
"Älä edes veljellesi."
"En suinkaan, teidän armonne."
"Sano, että päätäni kivistää ja olen käynyt vuoteeseen. Sinun täytyy itsekin mennä huoneeseesi."
Tyttö riensi noutamaan pukua ja hattua. Lucilin valtasi hermostunut jännitys, jonka päätös oli herättänyt. Se oli seikkailua, siitä tulisi elämys, enemmänkin; hän saisi nähdä hänet. Väkijoukko — sitä ajatellessaan hän tunsi lievää pelkoa, mutta sitten hän muisti, että naiset kävivät usein mielenosoitustilaisuuksissa, ja siellä olisi tarpeeksi poliiseja pitämässä yllä järjestystä. Hän pukeutui nopeasti tytön tuomaan pukuun, laskeutui portaikkoa ja astui puutarhaan. Oli jo hämärä, mutta Lucil löysi vaikeudetta tien pienelle yksityiselle portille, jonka hän avasi avaimellaan.
Hän astui ulos kadulle. Kaikkialla oli hiljaista. Kaasulyhdyt loistivat pitkänä kaksoisrivinä, kunnes melkein yhtyivät kaukana taustalla. Muutamia ihmisiä kiiruhti kaupungintalolle päin. Hän seurasi heitä.