XIV LUKU
Armeija
Lauranian tasavallan sotavoimien tehtävänä oli suojella alueita vihollisten hyökkäyksiltä ja pitää yllä sisäistä järjestystä ja lakia, mutta se oli jo ammoin rajoitettu niin vähäiseksi, ettei suinkaan yllyttänyt hautomaan suuria valloitussuunnitelmia eikä sekaantumaan ärsyttävästi naapurivaltioiden asioihin. Neljä ratsuväkirykmenttiä, kaksikymmentä jalkaväkipataljoonaa ja kahdeksan kenttäpatteria muodostivat vakinaisen armeijan. Sen lisäksi oli vielä tasavallan kaarti, johon kuului rykmentti keihäsratsuväkeä ja kolme voimakasta pataljoonaa kokenutta vanhaa jalkaväkeä; nämä tukivat kurillaan hallituksen valtaa ja komeudellaan sen arvokkuutta.
Suuri pääkaupunki, joka voitti varakkuudellaan, väkiluvullaan ja levottomuudellaan kaikki maaseutukaupungit yhteen laskettuina, oli saanut varuskunnakseen kaartin ja puolet koko armeijasta. Muut osastot olivat hajallaan vähäisissä maaseutupaikoissa ja rajalla.
Kaikki presidentin yritykset säilyttää sotaväen suosio olivat osoittautuneet turhiksi. Vallankumousliike oli levinnyt nopeasti armeijan keskuuteen, niin että se oli nyt kauttaaltaan kuohuksissa ja upseerit tunsivat, että heidän käskyjään toteltaisiin vain sikäli kuin ne olivat sotamiehille mieleisiä. Kaartin laita oli toisin. Sen miehistä olivat melkein kaikki ottaneet osaa äskeiseen sotaan ja rynnänneet voittoon presidentin johtamina. He kunnioittivat entistä päällikköään ja luottivat häneen, ja hänkin puolestaan osoitti heille kunnioitusta ja luottamusta; juuri tämä erikoinen suosio saattoikin olla yhtenä syynä siihen, miksi muu sotaväki oli hänestä vieraantunut.
Suurimman osan tätä kaartia aikoi Molara nyt kovassa hädässään lähettää hyökkääjiä vastaan. Hän tiesi kyllä, kuinka vaarallista oli luopua ainoasta joukosta, johon saattoi luottaa, jos nimittäin pääkaupunkikin nousisi kapinaan; mutta hyökkääjät täytyi mistä hinnasta hyvänsä pysähdyttää, ja vain kaarti kykeni ja suostui suorittamaan sen tehtävän. Hän jäisi melkein yksikseen keskelle väestöä, joka häntä inhosi, kaupunkiin, jota hän oli hallinnut rautakourin; puolustajina hänellä olisi vain kapinallista sotaväkeä. Se ei tuntunut houkuttelevalta, mutta vain sellaisin keinoin menestys oli mahdollinen. Se ilmaisi luottamusta, joka teeskenneltynäkin saattoi vaikuttaa epäröiviin ratkaisevasti ja herättää vihamiehissä arveluja; ja tässä oli lisäksi kysymyksessä mitä pakottavin tapaus, joka presidentin kaikkein ensinnä tuli ottaa huomioon. Hän ei epäillyt niiden joukkojen kykyä, mitkä oli lähettänyt hajoittamaan, ehkäpä tuhoamaankin roskaväkeä, joka oli tunkeutunut rajan poikki. Ainakin tuon vaaran hän oli saanut menettelyllään torjutuksi. Kahden päivän perästä olisi laivasto jo paikalla, ja sen tykkien turvissa hänen hallituksensa voisi jatkua pelättynä ja kunnioitettuna. Sitä ennen hänen oli kestettävä pulmallinen tilanne, josta hän kuitenkin toivoi suoriutuvansa osaksi oman persoonallisuutensa voimalla, osaksi sen naurettavuuden ja ylenkatseen avulla, johon aikoi syöstä hirvittävän kilpailijansa.
Täsmälleen kello yksitoista hän lähti virkahuoneestaan pukeutuakseen kenraalin täyteen univormuun; hän tahtoi joukkojen katselmuksessa muistavan, että hänkin oli soturi ja mies, joka oli ollut usein mukana taisteluissa.
Ovella tervehti häntä luutnantti Tiro peräti hämmentyneenä. "Herra presidentti", hän sanoi, "sallitteko minun lähteä eskadroonani kanssa rintamalle? Täällä ei minulla ole mitään toimitettavaa."
"Päinvastoin", vastasi presidentti, "te saatte täällä paljonkin toimitettavaa. Teidän täytyy jäädä tänne."
Tiro kalpeni. "Minä pyydän teitä, herra presidentti, sallikaa minun lähteä", hän sanoi vakavana. "Mahdotonta — tarvitsen teitä täällä."
"Mutta, herra —"
"Oh, kyllä tiedän", virkkoi Molara kärsimättömänä, "te haluatte tulla ammutuksi. Jääkää tänne, lupaan, että saatte kuulla kylliksenne luotien vinkuvan, ennenkuin tästä selvitään." Hän kääntyi lähteäkseen, mutta nuoren upseerin kasvoille leviävä katkeran pettymyksen ilme saattoi hänet pysähtymään. "Sitä paitsi", hän lisäsi omaksuen tuon viehättävyyden, jota useimmat suuret miehet voivat tarpeen tullen käyttää, "minä tarvitsen teitä erääseen vaikeaan ja peräti vaaralliseen tehtävään. Olen valinnut juuri teidät siihen."
Luutnantti ei sanonut enempää, mutta hän tunsi vain puolinaista lohdutusta. Hän ajatteli apeana vihantaa maaseutua, välkkyviä peitsiä, kiväärien paukkinaa ja sodan kaikkia mielenkiintoisia seikkoja ja iloja. Hän ei saisi kokea mitään; hänen ystävänsä pääsisivät mukaan, mutta hän ei saisi jakaa vaaroja heidän kanssaan. Perästä päin he juttelisivat seikkailuistaan, eikä hän voisi laisinkaan ottaa osaa heidän keskusteluihinsa; vieläpä he nauraisivatkin hänelle, joka vietti päivänsä palatsin "kotikissana", pelkästään koristeena. Ja hänen murehtiessaan etäältä kajahtava toitotus viilsi häntä kuin ruoskan siima. Presidentti riensi pukeutumaan, ja Tiro laskeutui portaita alas määrätäkseen hevoset satuloitaviksi.
Molara oli pian valmiina ja liittyi adjutanttinsa seuraan palatsin portailla. Vähäisen saattueen seuraamina he ratsastivat rautatieasemalle, sivuuttaen matkalla murjottavia ihmisryhmiä, jotka tuijottivat heihin röyhkeästi, vieläpä sylkäisivätkin maahan osoittaakseen vihaansa ja inhoansa.
Tykistö oli jo lähetetty matkalle, mutta muu sotaväki ei ollut vielä päässyt junaan, kun presidentti saapui. Se järjestettiin nyt aukeamalle aseman edustalle. Eversti Brienz, joka johti koko joukkoa, istui ratsun selässä sen edessä. Hän lähestyi tervehtien; soittokunta viritti tasavallan hymnin, ja jalkaväki teki kunniaa kalskahtavin asein ja täsmällisesti. Presidentti osoitti huomaavansa tämän kunnioituksen ja tarkkuuden, ja kun kiväärit olivat sitten lentäneet olalle, hän ratsasti rivejä kohti.
"Teillä on oivallinen sotajoukko, eversti Brienz", hän sanoi kääntyen everstin puoleen, mutta puhuen niin kovaa, että sotaväki sen kuuli. "Teidän taitavuutenne ja tämän joukon urhoollisuuden turviin uskoo tasavalta asiansa, ja se tekee tämän täydellä luottamuksella." Sitten hän kääntyi sotaväkeen päin: "Soturit, muutamat teistä muistanevat päivän, jolloin minä pyysin teitä ponnistamaan maanne ja kunnianne puolesta; Soraton nimen on historia antanut sille voitolle, joka oli teidän vastauksenanne minun pyyntööni. Sen jälkeen me olemme levänneet rauhassa ja turvassa niiden laakerien suojaamina, jotka seppelöivät teidän pistimenne. Nyt, vuosien kuluttua, herjaa näitä voitonmerkkejä roskaväki, jonka selän te olette niin usein saaneet nähdä. Ottakaa pois vanhat laakerinne, kaartin soturit, ja voittakaa uudet kirkkain teräksin. Jälleen minä pyydän teitä suorittamaan suuria tekoja, ja katsellessani rivejänne minun on mahdoton epäillä ettei se onnistu teille. Jääkää hyvästi, minun sydämeni lähtee teidän mukaanne; toivoisin olevani teidän johtajanne!"
Hän puristi Brienzin ja vanhimpien upseerien kättä sotaväen raikuvasti hurratessa; muutamat sotamiehistä tunkeutuivat esiin rivistään päästäkseen häntä lähemmäksi, toiset taasen kohottivat pistimillään lakkinsa ilmaan sotaisen innostuksen valtaamina. Mutta eläköön-huutojen tauottua kuului katselevasta väkijoukosta pitkä, sekasointuinen ivan ulvonta, joka äsken oli hukkunut hälinään — se tuntui uhkaavalta lisäykseltä!
Sillä välin järjestettiin kaupungin toisessa päässä reserviarmeijaa liikekannalle, ja tällöin ilmeni jyrkkä vastakohta kaartin lojaalisuuden ja kurin sekä linjarykmenttien tyytymättömyyden välillä.
Kasarmeissa vallitsi pahaa ennustava hiljaisuus. Sotamiehet käyskentelivät nyrpeinä ja äreinä, tuskin viitsien ruveta sullomaan laukkujaan marssin varalta. Muutamia maleksi ryhmissä harjoituskentällä ja pylväikössä, joka kiersi heidän asumuksiaan; toisia istuskeli happamina lavitsoillaan. Vaikeata on murtaa kuria, kun siihen on tottunut, mutta nyt miehet koettivat karaista itseään siihen.
Nämä oireet eivät jääneet huomaamatta upseereilta, jotka levottomina ja jännittyneinä odottivat paraatihetkeä.
"Älkää ahdistelko heitä", oli Sorrento sanonut eversteille, "kohdelkaa heitä lievästi". Ja eversteistä oli jokainen vakuuttanut, että hän takaisi hengellään miestensä uskollisuuden. Siitä huolimatta arveltiin viisaimmaksi koettaa ensin yhteen osastoon nähden, miten käsky vaikuttaisi, ja yhdestoista rykmentti sai siis ensimmäisenä käskyn lähteä liikkeelle.
Torvet törähtivät reippaasti ja raikuvasti, ja kiinnittäen miekkaa vyölleen ja vetäen hansikkaita käsiinsä upseerit riensivät kukin komppaniansa luo. Tottelisivatko miehet kutsua? Selviydyttäisiinkö tästä? He odottivat levottomina. Sitten sotamiehet rupesivat kaksin ja kolmin kompuroimaan ulos ja alkoivat järjestyä riveihin. Lopulta komppaniat olivat täysiä, nimittäin riittävässä määrin, sillä useita miehiä oli jäänyt pois. Upseerit tarkastivat osastojaan. Tämä oli surkea paraati; varusteet olivat kiillottamattomat, univormut huolimattomasti kiinnitetyt, ja miehet näyttivät kauttaaltaan perin veltoilta. Mutta näihin seikkoihin ei pantu huomiota, ja rivien ohi kulkiessaan luutnantit keksivät yhtä ja toista sukkelaa, minkä he ystävällisesti sanoa tokaisivat miehilleen. Heidät otettiin kuitenkin vastaan masentavan äänettöminä, eikä sitä äänettömyyttä suinkaan aiheuttanut kuri tai kunnioitus. Hetken kuluttua kajahtivat torvet, komppaniat alkoivat marssia yhteiselle paraatikentälle, ja pian oli koko rykmentti järjestetty kasarmiaukion keskelle.
Eversti istui ratsunsa selässä virheettömässä asussa ja adjutanttinsa seuraamana. Hän katseli tyynenä edessä ojentuvia rivejä, eikä mikään hänen käytöksessään ilmaissut sitä hirvittävää jännitystä, joka oli vallannut hänen mielensä ja pingotti jokaista hermoa. Adjutantti ratsasti rintamaa pitkin keräten raportteja. "Kaikki saapuvilla", sanoivat komppanian päälliköt, mutta kaikki eivät kyenneet hillitsemään ääntään värisemästä. Sitten hän palasi everstin luo ja sijoittui paikalleen. Eversti katsoi rykmenttiinsä ja rykmentti everstiinsä.
"Asentoon!" hän huusi, ja sotamiehet suoristuivat aseiden kalistessa. "Neljä miestä riviin — eteenpäin mars!" Käsky kajahti selvänä. Kymmenkunta sotamiestä lähti vaistomaisesti liikkeelle — astui pari askelta — katsahti ympärilleen ja hiipi takaisin paikalleen. Toiset eivät siirtyneet askeltakaan. Seurasi pitkällinen ja kauhistuttava hiljaisuus. Everstin kasvot kävivät harmaiksi. "Soturit", hän sanoi, "olen antanut teille käskyn; ajatelkaa rykmentin mainetta. Neljä miestä riviin — mars!" Tällä kertaa ei yksikään mies liikahtanut. "Entiseen asentoon", hän karjaisi epätoivoisena, vaikka käsky olikin aivan tarpeeton. "Pataljoona eteenpäin neliöittäin. Joutuin — mars!"
Pataljoona pysyi paikallaan.
"Kapteeni Lecomte", sanoi eversti, "mikä on sen miehen nimi, joka seisoo teidän komppanianne oikealla sivustalla?"
"Kersantti Balfe, herra eversti", vastasi upseeri.
"Kersantti Balfe, minä käsken teidän astua eteenpäin. Joutuin — mars!"
Kersantti vapisi mielenliikutuksesta, mutta jäi paikalleen.
Eversti avasi laukkunsa ja otti esiin revolverinsa. Hän katseli sitä huolellisesti, ikäänkuin tutkiakseen, oliko se hyvin puhdistettu; sitten hän veti hanan vireeseen ja ratsasti aivan lähelle kapinoitsijaa. Kymmenen jalan päähän jouduttuaan hän pysähtyi ja tähtäsi. "Joutuin — mars!" hän sanoi matalalla uhkaavalla äänellä.
Ilmeisesti oli koittanut ratkaiseva hetki, mutta samassa tuokiossa Sorrento, joka kasarmin portin holvikäytävään piiloutuneena oli tarkannut asiain kulkua, ratsasti aukiolle ja antoi hevosensa nelistää sotamiehiä kohti. Eversti laski revolverinsa.
"Hyvää huomenta", virkkoi sotaministeri.
Upseeri sovitti aseen paikalleen ja teki kunniaa.
"Onko rykmentti valmis lähtemään liikkeelle?" ja sitten, ennenkuin kukaan ennätti vastata, hän lisäsi: "Oivallinen paraati, mutta tänään teidän ei tarvitsekaan lähteä. Presidentti toivoo, että miehet saavat levätä yönsä kunnollisesti, ennenkuin aloittavat retkensä, ja haluaa", hän korotti ääntään, "että he saavat tyhjentää maljan tasavallan menestykseksi ja sen vihollisen perikadoksi. Te voitte päästää heidät menemään, eversti."
"Kasarmiin", sanoi eversti, joka ei uskaltanut vaatia edes hajaantumistoimitusta säännönmukaisesti tapahtuvaksi.
Paraati päättyi. Järjestyneet rivit sekaantuivat laumaksi, ja sotamiehet alkoivat siirtyä kasarmejaan kohti. Vain upseerit jäivät jäljelle.
"Minä olisin ampunut hänet seuraavassa silmänräpäyksessä", sanoi eversti.
"Yhtä miestä ei kannata ampua", vakuutti Sorrento, "se vain saattaisi heidän raivostumaan. Minä toimitan huomisaamuksi tänne pari pikatykkiä; saamme sitten nähdä, kuinka käy."
Hän kääntyi äkkiä sotkuisena myrskynä kaikuvien eläköönhuutojen keskeyttämänä. Sotamiehet olivat jo ennättäneet melkein kasarmeihin asti; muuan mies oli nostettu toisten olkapäille, ja heitä ympäröivät muut lakkejaan heilutellen, kiväärejään ravistellen ja hurjasti hurraten.
"Siinä on kersantti", virkkoi eversti.
"Niinpä näen", sanoi Sorrento katkerasti. "Luullakseni erittäin suosittu mies. Onko teillä monta sellaista aliupseeria?" Eversti ei vastannut. "Hyvät herrat", virkkoi sotaministeri upseereille, jotka viivyttelivät aukiolla; "neuvoisin teitä siirtymään asuntoihinne. Täällä te olette varsin viekottelevia maalitauluja, ja luullakseni teidän rykmenttinne on erikoisen taitava ampumaan. Eikö totta, eversti?"
Tämän pistopuheen päästettyään hän ratsasti tiehensä sydän täynnä harmia ja levottomuutta. Mutta Lauranian yhdennentoista jalkaväki-rykmentin upseerit vetäytyivät kotiinsa peittääkseen häpeäänsä ja varustautuakseen vaaraa kohtaamaan.