XV LUKU
Yllätyksiä
Päivä oli ollut Savrolalle työteliäs ja kiihottava. Hän oli tavannut puoluetoverinsa, antanut määräyksiä, hillinnyt malttamattomia, kannustanut heikkoja, rohkaissut arkailevia. Kaiken päivää oli hänelle saapunut viestejä ja tietoja sotamiesten käyttäytymisestä. Kaartin lähtö ja varajoukkojen kieltäytyminen lähtemästä olivat yhtä tervetulleita uutisia. Salaliitto oli nyt niin monen henkilön tiedossa, että hänestä tuntui mahdottomalta pitää sitä salassa hallituksen asiamiehiltä. Kaikesta hän tunsi, että hetki oli koittanut. Koko se huolellisesti laadittu suunnitelma, jonka hän oli rakentanut, oli pantu täytäntöön. Jännitys oli ollut ankara, mutta viimein olivat kaikki valmistelut suoritetut, ja vallankumouksellisen puolueen koko voima oli kerätty lopulliseen kamppailuun. Godoy, Renos ja toiset olivat kokoontuneet raatihuoneelle, mistä väliaikainen hallitus oli julistettava päivän koittaessa. Moret, jonka velvollisuudeksi oli annettu kutsua kansa aseisiin, opasti asiamiehiään kotonaan ja järjesteli toimenpiteitä julistuksen levittämiseksi. Kaikki oli valmiina. Johtaja, josta kaikki riippui, jonka aivot olivat luoneet, jonka sydän oli sytyttänyt tämän suuren salaliiton, lepäsi nyt nojatuolissaan. Hän tarvitsi ja kaipasi hetkisen lepoa ja tyyntä harkintaa tarkastellakseen suunnitelmiaan, etsiäkseen laiminlyöntejä, terästääkseen hermojaan.
Takassa paloi pieni kirkas tuli, ja sen ympärillä näkyi poltetun paperin tuhkaa. Tunnin ajan hän oli ravinnut liekkejä. Yksi vaihe hänen elämässään oli päättynyt: toinen saattoi koittaa, mutta ensin oli hyvä suoriutua selväksi edellisestä. Ystävien — kuolleiden tai vieraantuneiden — kirjeet, onnittelukirjeet, joiden ylistelyt olivat kannustaneet nuorukaisen kunnianhimoa; kuuluisien miesten ja eräiden kauniiden naisten kirjeet — kaikki olivat joutuneet samaan kohtaloon. Miksi säilyttää noita papereita kylmän jälkimaailman uteliaan silmän varalle? Jos hän hukkuisi, silloin maailma saisi unohtaa hänet, vähät siitä; jos hän jäisi henkiin, silloin hänen elämänsä kuuluisi tästä lähtien historioitsijan tutkimuspiiriin. Yksi ainoa kirje, joka oli säästynyt yleisestä tuhosta, sijaitsi vielä pöydällä hänen vierellään. Se oli se, jonka Lucil oli liittänyt hovitanssiaiskutsuun, ainoa minkä hän koskaan oli saanut häneltä.
Hypistellessään sitä sormissaan hän antoi ajatustensa vaeltaa elämän ankarasta todellisuudesta tuon sukulaissielun ja suloisen muodon vaiheille. Sekin episodi oli päättynyt. Heidän välillään oli muuri. Mikä hyvänsä tulikin kapinan tulokseksi, niin Lucil oli joka tapauksessa menetetty, ellei — ja tuo kauhistuttava ellei kantoi kohdussaan niin hirvittävän kurjia vihjauksia, että hänen mielensä kavahti sitä, samoin kuin ihmisen käsi vetäytyy erilleen jostain saastaisesta esineestä, jota se huomaamatta on koskettanut. Oli olemassa rikoksia, rikoksia koko ihmiskuntaa kohtaan, syntejä itse elämää vastaan, joiden polttomerkki säilyisi kautta kuolemankin ja jolle sai anteeksiannon vain täydellisestä tuhoutumisesta. Ja kuitenkin hän vihasi Molaraa hurjan katkerasti; eikä hän välittänyt enää salata itseltään todellista syytä. Muistaessaan tämän syyn hänen mielensä leppyi leppoisemmaksi. Saisiko hän koskaan enää nähdä Lucilia? Yksinpä nimen sointukin viehätti häntä; "Lucil", hän kuiskasi murheellisena.
Ulkopuolelta kuului nopeata astuntaa, ovi avautui ja Lucil seisoi hänen edessään. Hän hypähti seisomaan mykkänä hämmästyksestä.
Lucil näytti olevan kiusallisesti ymmällä. Hänellä oli suoritettavana varsin arkaluontoinen tehtävä. Hän ei edes tietänyt omaa mieltään eikä välittänytkään päästä selville siitä. Se tapahtui puolison tähden, hän virkkoi itsekseen; mutta sanat syyttivät häntä valheesta. "Tulin kertoakseni teille, etten ole ilmaissut teidän salaisuuttanne."
"Tiedän sen — en pelännytkään sitä", vastasi Savrola.
"Mistä te sen tiedätte?"
"Minua ei ole vielä vangittu."
"Ei, mutta hän epäilee."
"Mitä?"
"Että te vehkeilette tasavaltaa vastaan."
"Oh!" huudahti Savrola varsin huojentuneena; "hänellä ei ole mitään todisteita."
"Huomenna hänellä saattaa olla."
"Huomenna se on liian myöhäistä."
"Liian myöhäistä?"
"Niin", sanoi Savrola; "leikki alkaa tänä yönä". Hän veti esiin kellonsa; se oli neljänneksen vailla yksitoista.
"Kello kahdeltatoista saatte kuulla hätäkellojen soivan. Istukaahan, niin saamme puhella."
Lucil istuutui koneellisesti.
"Te rakastatte minua", virkkoi Savrola tasaisella äänellä, katsellen häntä tyynesti ja ikäänkuin koko kysymys heidän keskinäisestä suhtautumisestaan olisi ollut pelkästään sielutieteellinen probleema. "Ja minä rakastan teitä." Ei kuulunut vastausta; hän jatkoi: "Mutta meidän täytyy erota. Tässä maailmassa me olemme erotetut, enkä minä käsitä, miten muuri saataisiin murretuksi. Koko elämäni olen ajatteleva teitä; ei yksikään toinen nainen voi koskaan täyttää tyhjää paikkaanne. Kunnianhimoisia pyrkimyksiä minulla on yhä vielä, minulla on ollut niitä aina; mutta rakkautta minä en ole tunteva, tai sitten olen tunteva sitä vain mieliharmikseni ja toivottomasti. Minä karkoitan sen luotani, ja tästä lähtien minun tunteeni saavat olla yhtä elottomia kuin nuo palaneet paperit. Entä te — unohdatteko te? Muutaman tunnin kuluttua voin olla hengetönnä; jos niin käy, älkää heittäytykö silloin surun valtaan. Minä en tahtoisi tulla muistetuksi sen tähden, mitä olen ollut. Jos olen tehnyt jotakin, joka voi saada maailman onnellisemmaksi, iloisemmaksi, mukavammaksi, muistelkoot ihmiset silloin työtäni. Jos olen lausunut ajatuksen, joka meidän olemassaolomme vaiheiden yläpuolelle kohoten voi tehdä elämän kirkkaammaksi tai kuoleman vähemmän synkäksi, sanokoot ihmiset silloin: 'Hän sanoi niin' tai 'hän teki näin'. Unohdettakoon mies; muistettakoon kenties hänen työtään. Muistakaa tekin, että olette tuntenut sielun, jossakin maailmankaikkeuden arvoitusten keskellä, joka oli teidän oman sielunne täydennys; ja unohtakaa sitten. Kutsukaa uskontonne avuksi; aavistakaa unohduksen hetken koittavan; eläkää ja jättäkää menneisyys sikseen. Voitteko tehdä niin?"
"En milloinkaan", vastasi Lucil intohimoisesti. "Teitä en unohda milloinkaan!"
"Me olemme vain vaivaisia filosofeja", Savrola sanoi. "Tuska ja rakkaus tekevät pilkkaa meistä ja kaikista teorioistamme. Me emme kykene voittamaan itseämme emmekä kohoamaan oman tilamme yläpuolelle."
"Miksi me koettaisimmekaan?" Lucil kuiskasi katsellen häntä kiihkein silmin.
Hän näki ja vapisi. Sitten vaiston vallatessa hänet hyökyaaltona, Savrola huudahti: "Hyvä Jumala, kuinka minä rakastan teitä!" Ja ennenkuin Lucil ennätti tehdä päätöstä tai edes tajuta omaa mieltään, he olivat suudelleet toisiaan.
Oven ripa kääntyi äkkiä. Molemmat kavahtivat erilleen. Ovi avautui ja presidentti ilmestyi kynnykselle. Hän oli siviilipuvussa ja salasi oikeata kättään selkänsä takana. Miguel seurasi häntä käytävän pimennosta.
Hetken ajan huoneessa vallitsi hiljaisuus. Sitten Molara puhkesi puhumaan raivoisalla äänellä: "Vai niin, herra, te käytte minun kimppuuni tälläkin tavalla — pelkuri ja konna!" Hän kohotti kättään ja tähtäsi revolverilla suoraan viholliseensa.
Tuntien maailman murtuneen kappaleiksi Lucil kaatui kauhun jähmetyttämänä sohvalle. Savrola nousi ja asettui rohkeana presidentin eteen. Silloin Lucil havaitsi, kuinka urhea mies hän oli, sillä näin tehdessään Savrola onnistui pääsemään aseen ja hänen itsensä väliin. "Laskekaa aseenne", Savrola virkkoi lujalla äänellä; "saatte tyydyttävän selityksen".
"Minä lasken sen vasta sitten", sanoi Molara, "kun olen surmannut teidät."
Savrola mittasi välimatkaa katseillaan. Ennättäisikö hän kumartua aseen alle? Sitten hän vilkaisi pöydälle, missä hänen oma revolverinsa oli. Hän suojasi Lucilia, ja päätti jäädä paikalleen.
"Maahan polvillesi ja rukoile armoa, senkin koira; maahan tai minä ammun pääsi mäsäksi!"
"Olen aina koettanut halveksia kuolemaa, ja teitä minä olen aina onnistunut halveksimaan. En kumarra kummallekaan."
"Saammepa nähdä", sanoi Molara hammasta purren. "Minä lasken viiteen — yksi!"
Syntyi äänettömyys. Savrola katsoi revolverin piippuun, kiiltävän teräsrenkaan ympäröimään mustaan aukkoon; sen ympärillä oli kaikki muu häipynyt näkymättömäksi.
"Kaksi!" laski presidentti.
Hänen oli siis kuoltava — hän häviäisi pois tämän maan pinnalta, kun tuo musta aukko leimahtaisi liekkiin. Hän odotti saavansa laukauksen suoraan päin silmiä; toisella puolen hän ei nähnyt mitään — vain täydellisen tuhoutumisen — mustan, sysimustan yön.
"Kolme!"
Hän saattoi erottaa revolverin piipun rihlauksen; uurteet häämöttivät heikosti. Kerrassaan ihmeellinen keksintö — panna kuula matkallaan kiertämään. Hän kuvitteli sen nävertävän hänen aivojaan hirvittävällä tarmolla. Hän koetti ajatella, takertua filosofiaansa tai uskoonsa ennen viimeistä syöksymistä; mutta hänen ruumiilliset tuntemuksensa olivat liian voimakkaat. Hermoja pisteli sormenpäihin asti, ja veri kohisi suonissa; kämmenet tuntuivat polttavan kuumilta.
"Neljä!"
Lucil hypähti pystyyn ja heittäytyi huudahtaen presidentin eteen.
"Odota, odota!" hän huusi. "Armoa!"
Molara kohtasi hänen katseensa, ja noista silmistä hän luki enemmänkin kuin pelkkää kauhua. Silloin hän lopulta tajusi; hän hätkähti ikäänkuin olisi tarttunut tulikuumaan rautaan. "Hyvä Jumala! se on totta!" hän voihkaisi. "Portto!" hän huusi tyrkäten vaimonsa luotaan ja iski häntä suulle vasemman kätensä selkäpuolella. Lucil kyyristyi huoneen etäisimpään nurkkaan. Molara käsitti nyt kaiken. Ase oli kääntynyt käyttäjäänsä vastaan. Hurja raivo valtasi hänet ja järkytti häntä niin, että kurkkua kouristi. Vaimo hylkäsi hänet, valta liukui hänen käsistään; kilpailija, vihollinen, mies jota hän sielunsa syvimmästä vihasi, pääsi kaikkialla voitolle. Tämä oli käynyt satimeen, mutta vain varastaakseen syötin; mutta pakoon ei hän pääsisi. Ymmärtäväisyydellä ja elämän rakkaudella oli rajansa. Hänen suunnitelmansa, hänen toiveensa, kostoa huutavan väkijoukon melu, kaikki häipyi hänen mielestään. Kuolema tasoittaisi heidän pitkän tilinsä, kuolema joka ratkaisi kaiken — juuri tässä silmänräpäyksessä. Mutta hän oli ollut sotilas ja toimi aina käytännöllisesti. Hän alensi revolveria ja jännitti sen vireeseen; yksi ainoa puristus tekisi onnistumiseen vieläkin varmemmaksi; sitten hän tähtäsi tarkoin.
Huomaten ratkaisevan hetken tulleen Savrola kyyristyi ja heittäysi eteenpäin.
Presidentti laukaisi.
Mutta Miguelin valpas äly oli tajunnut tilanteen muuttuneen, ja hän muisti, minkälaisiksi seuraukset saattoivat muodostua. Hän näki kepposen muuttuneen kaameaksi vakavuudeksi eikä unohtanut roskaväkeä. Hän iski revolverin ylöspäin ja luoti lensi Savrolan ylitse melkein hipaisten häntä.
Savun ja leimahduksen keskellä Savrola karahti vastustajaansa käsiksi ja kaatoi hänet maahan. Molara jäi alle, ja permantoon iskiessään hän pudotti revolverinsa. Toinen sieppasi sen, vääntäysi vapaaksi ja hypähti loitolle maassa viruvasta. Hetkisen hän seisoi siinä vaanien; hänen sydämessään heräsi nälkäinen murhanhimo syyhyttäen liipaisinsormea. Sitten presidentti nousi varsin verkalleen. Kaatuminen oli huumannut hänet; hän nojautui kirjakaappiin ja voihkaisi.
Kadulla kolkutettiin pääoveen. Molara kääntyi päin Lucilia, joka yhä oli kyyrysillään huoneen nurkassa, ja alkoi herjata häntä. Hänen luonteensa halvat, rumat ainekset kuulsivat sen kiilloituksen lävitse, minkä vaihteleva seuraelämä ja suurten asiain johto olivat levittäneet niiden ylle. Hänen sanansa eivät soveltuneet kuultaviksi eivätkä ansainneet tulla muistetuksi; mutta ne pistivät syvälle, ja Lucil vastasi uhmaavasti: "Tiesithän sinä, että minä olin täällä; sinä pyysit minua tulemaan! Sinä olet itse laatinut tämän satimen; vika on sinun!" Molara vastasi likaisella pistopuheella. "Minä olen viaton", huusi Lucil, "vaikka rakastankin häntä, niin silti olen viaton! Miksi sinä pyysit minua tulemaan tänne?"
Savrola alkoi hämärästi tajuta asian. "En tiedä", hän sanoi, "mitä halpamaisuuksia te olette suunnitelleet. Olen tehnyt teille liian paljon vääryyttä ottaakseni verenne vastuulleni; mutta menkää, menkää joutuin! Minä en siedä pitkälle teidän julkeuttanne. Menkää!"
Presidentti alkoi jälleen tyyntyä. "Minä olisin ampunut teidät omin käsin", hän sanoi, "mutta nyt sen saa tehdä plutoona sotamiehiä — viisi sotamiestä ja korpraali".
"Murha kostetaan kummassakin tapauksessa."
"Miksi sinä ehkäisit minua, Miguel?"
"Hän on oikeassa, teidän ylhäisyytenne", vastasi sihteeri. "Se olisi ollut taktillinen virhe."
Virallinen tapa, sanojen laatu, miehen maltillisuus palauttivat presidentin ennalleen. Hän astui ovea kohti, pysähtyi kaapin ääreen ja kaatoi itselleen mielenosoituksellisesti lasin konjakkia. "Takavarikoitu", hän sanoi kohottaessaan sitä valoa kohti, "hallituksen määräyksestä". Hän tyhjensi sen. "Huomenna minä ammutan teidät", hän lisäsi välittämättä siitä, että toisella oli kädessään revolveri.
"Olen tavattavissa raatihuoneella", virkkoi Savrola; "voitte tulla noutamaan, jos uskallatte."
"Kapinaa!" sanoi presidentti. "Pyh, minä poljen sen sammuksiin, ja teidät myöskin, ennenkuin aurinko on mennyt mailleen."
"Juttu voi päättyä toisellakin tavalla."
"Tavalla tai toisella", sanoi presidentti. "Te olette ryöstäneet minulta kunniani; te vehkeilette riistääksenne minulta valtani. Tässä maailmassa ei ole tilaa meille molemmille. Voitte ottaa hempukkanne helvettiin."
Portailta kuului kiireisiä askeleita. Luutnantti Tiro lennätti oven auki, mutta seisahtui äkkiä hämmästyneenä huomatessaan sisällä olijat. "Kuulin laukauksen", hän sanoi.
"Aivan oikein", vastasi presidentti, "sattui pieni tapaturma, mutta onneksi ei tullut mitään vahinkoa. Suvaitkaa seurata minua palatsiin. Miguel, tule!"
"On parasta kiiruhtaa, teidän ylhäisyytenne", sanoi luutnantti. "Tänä iltana on liikkeellä paljon outoa väkeä, ja kadun päähän rakennetaan parhaillaan sulkua."
"Todellakin?" sanoi presidentti. "Meidän täytyy ryhtyä estämään heitä. Hyvää yötä", hän lisäsi Savrolan puoleen kääntyen; "me tapaamme toisemme huomenna ja päätämme silloin keskustelumme."
Mutta revolveri kädessään Savrola katsoi häneen lujasti ja päästi hänet menemään sanaakaan vastaamatta; äänettömyyttä häiritsivät jonkin aikaa vain Lucilin nyyhkytykset. Viimein, kun poistuvat askeleet olivat häipyneet kuulumattomiin ja katuovi oli sulkeutunut, hän puhui: "Tänne minä en voi jäädä!"
"Ette te voi lähteä palatsiin."
"Mitä minun siis on tehtävä?"
Savrola mietti. "Teidän on parasta jäädä tänne toistaiseksi. Talo on teidän käytettävänänne, ja te saatte olla yksin. Minun täytyy lähteä heti raatihuoneelle; olen jo myöhästynyt — kello on melkein kaksitoista — hetki lähestyy. Sitä paitsi Molara lähettää poliiseja, ja minulla on suoritettavana velvollisuuksia, joita en voi välttää. Tänä yönä kadut ovat liian vaarallisia. Ehkä palaan aamulla."
Murhenäytelmä oli huumannut molemmat. Katkera katumus täytti Savrolan sydämen. Lucilin elämä oli tuhottu — oliko hän siihen syypää? Hän ei voinut sanoa, missä määrin hän oli syyllinen tai syytön; mutta asia jäi muuttumattoman murheelliseksi, saman tekevää kuka oli syyllinen. "Hyvästi", hän sanoi nousten. "Minun täytyy lähteä, vaikka sydän jääkin tänne. Minusta riippuu paljon — ystävien henki — kansan vapaus."
Ja niin hän poistui antautuakseen suureen peliin koko maailman nähden, kamppailemaan niiden pyrkimysten puolesta, jotka muodostavat suurimman osan miehen harrastuksia tässä elämässä; mutta tuolla toisella, naisella, joka nyt jäi kurjana yksikseen, ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa.
Ja sitten kellot alkoivat äkkiä soida kautta koko kaupungin, nopein, kärsimättömin lyönnein. Kajahti kaukainen torven törähdys ja kumea jymähdys — hälytystykin laukaus. Hälinä kasvoi; kadun päästä kuului rummunpärinää kokoontumaan kutsuen; joka taholta kohosi sekavia huutoja. Viimein erottui ääniä, jotka tekivät lopun kaikesta epäilystä — tap, tap, tap, ikäänkuin lukuisia puulaatikolta olisi kaukana paukuteltu — se oli etäistä kiväärinpauketta.
Vallankumous oli alkanut.