XX LUKU
Loppu lähenee
Noin neljännestunnin kuluttua siitä kuin luutnantti Tiro oli päässyt pakenemaan sähkölennätinlankoja myöten, ryhdyttiin uudelleen tarmokkaasti hyökkäämään palatsia vastaan. Näytti siltä kuin olisivat kapinalliset saaneet uuden johtajan, sillä heidän taktiikkansa kävi melkoista mutkikkaammaksi. Ammunta yltyi joka taholla. Sitten vihollinen työntyi kivääritulen suojassa esiin samalla haavaa usealta kadulta ja syöksyi eteenpäin pääkatua myöten, yhtyen yleishyökkäykseen. Linnake ampui yhtä mittaa ja hyvillä tuloksilla, mutta luodit eivät riittäneet pysähdyttämään eteenpäin tulvivia laumoja. Moni kaatui, mutta toiset painautuivat turvaan pihamuurin suojaan. Huomaten mahdottomaksi pitää enää vallassaan tätä ulkolinjaa puolustajat peräytyivät itse rakennukseen, missä he pysyttelivät pääsisäänkäytävän pylväiden suojassa, ja he saivat jonkin aikaa pidätetyksi vihollisen loitolla ampumalla tarkasti jokaista, ken kohotti päänsä muurin ylitse tai muutoin paljasti itsensä. Vähitellen kapinalliset pääsivät kuitenkin suuremman lukumääränsä vuoksi voitolle ammuntataistelussa, ja nyt puolustajat vuorostaan havaitsivat olevan vaarallista astua esiin ampumaan.
Hyökkääjien kiväärituli kävi yhä ankarammaksi, kun sitä vastoin puolustajain heikentymistään heikkeni. Ensiksi mainittujen vallassa oli nyt koko ulkomuuri, ja ajan mittaan he pakottivat hallituksen eloon jääneiden kannattajain tykkänään lopettamaan tulensa. Kaksikymmentä kivääriä laukaistiin samalla haavaa, milloin vain yksikin pää pistäytyi näkyviin; mutta he olivat silti kyllin viisaita osoittaakseen kunnioitusta noita taipumattomia miehiä kohtaan eivätkä antautuneet turhan vuoksi vaaralle alttiiksi. Kivääritulensa ja pihamuurin suojaamina he toivat paikalle kenttätykin, jolla portti oli ammuttu säpäleiksi, ja laukaisivat sen palatsia kohti satakunnan metrin päässä. Ammus lensi kivimuurin lävitse ja räjähti isossa eteishallissa. Sitä seurasi toinen murtautuen melkein koko rakennuksen lävitse ja räjähtäen aamiaishuoneessa sen toisella laidalla. Verhot, matot ja tuolit syttyivät tuleen ja alkoivat rivakasti palaa; ilmeisesti palatsin puolustus rupesi lähenemään loppuaan.
Sorrento oli jo ammoin totuttanut itsensä katselemaan kaikkia sotatapahtumia pelkästään ammattikannalta, ja hän kerskaili pitävänsä kaikkein mielenkiintoisimpana tehtävänä järjestää voitetulle armeijalle jälkijoukon; mutta nyt hän tunsi, ettei kannattanut enää ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Hän lähestyi presidenttiä.
Molara seisoi isossa hallissa, missä hän oli elänyt ja hallinnut viiden vuoden ajan, ja hänen kasvoillaan oli katkera epätoivon ilme. Ammuksien sirpaleet olivat uurtaneet ja repineet mosaikkipermannon, lattialle oli pudonnut isoja kappaleita maalatusta katosta, tulipunaiset verhot kytivät, akkunaruudut olivat säpäleinä, ja palatsin toiselta puolen tuprusi sakeita savupilviä. Presidentin ryhti ja ilme soveltuivat hyvin tähän hävityksen ja tuhon kuvaan.
Sorrento tervehti erittäin juhlallisesti. Hän saattoi luottaa vain sotilaallisiin ohjesääntöihinsä, ja niihin hän nyt järkkymättömänä turvautui. "Ottaen huomioon, herra presidentti", hän aloitti virallisesti, "että kapinalliset ovat tuoneet eturintamaan tykin, on minun velvollisuuteni ilmoittaa teille, että on käynyt mahdottomaksi puolustaa tätä asemaa. Meidän on välttämätöntä tehdä hyökkäys anastaaksemme tykin ja sitä varten on vihollinen karkoitettava linnanpihasta."
Presidentti käsitti hänen tarkoituksensa; heidän pitäisi hyökätä esiin ja kuolla taistellen. Hänet valtasi suunnaton sieluntuska; kuolemanpelkoa vielä lisäsi tyydyttämätön kostonhalun pisto; hän huokasi äänekkäästi.
Äkkiä kohosi väkijoukosta hurja huuto. Se oli nähnyt savua nousevan palatsista ja tiesi lopun olevan lähellä. "Molara, Molara, tule ulos! Diktaattori", he karjuivat, "tule esiin tai pala pesääsi!"
Kun ihminen on varma kuolemastaan, niin usein tapahtuu, että kaikista muista tunteista pääsee voitolle halu käyttäytyä huomattavasti ja poistua näyttämöltä arvokkaalla tavalla. Molara muisti, että hän oli joka tapauksessa elänyt kuuluisana ihmisten joukossa. Hän oli ollut melkein kuninkaan veroinen. Koko maailman katseet olisivat kohdistuneina siihen kohtaukseen, jota nyt ryhdyttiin esittämään; etäiset maat saisivat siitä kuulla, kaukaiset ajat sitä ajattelisivat. Kannatti todella kuolla miehuullisesti, koska kerran oli kuoltava.
Hän kutsui viimeiset puoltajansa ympärilleen. Jäljellä oli vain kolmekymmentä ja näistäkin muutamat haavoittuneita. "Hyvät herrat", hän virkkoi, "te olette olleet loppuun asti uskollisia; en vaadi teitä enää uhrautumaan. Minun kuolemani voi kenties tyynnyttää nuo hurjat pedot. Minä vapautan teidät uskollisuudestanne ja valtuutan teidät antautumaan."
"Sitä emme tee milloinkaan!" huudahti Sorrento.
"Se on ylipäällikön käsky sotilailleen, herra eversti", sanoi presidentti ja lähti ovea kohti. Hän astui murskautuneen laudoituksen lävitse ulos leveälle portaikolle. Piha oli täynnä kansaa. Molara jatkoi matkaansa, kunnes oli laskeutunut puoliväliin. Väkijoukko tuijotti. Hetkisen hän seisoi siinä kirkkaassa päivänpaisteessa. Hänen tummansininen univormunsa, jolla kimalteli Lauranian tähti ja sarja ulkomaisia kunniamerkkejä, oli rinnasta avoinna päästäen valkoisen paidan näkyviin. Hän oli paljain päin ja suoristausi täyteen mittaansa. Tuokion ajan vallitsi hiljaisuus.
Sitten purkautui täydellinen luotisuihku palatsin pihasta, sitä reunustavalta muurilta, yksinpä vastapäisten talojen akkunoista. Presidentin pää nytkähti eteenpäin, jalat pettivät hänen allaan, ja hän lysähti aivan velttona maahan. Ruumis vierähti pari, kolme askelmaa alemmaksi ja jäi sitten tempoilleen makaamaan. Muuan tummapukuinen mies, joka ilmeisesti toimi väkijoukon johtajana, astui sen ääreen. Sitten pamahti vielä yksi laukaus.
Samassa tuokiossa ennättivät Savrola ja hänen seuralaisensa pihaan, astuen sisään särkyneestä portista. Väkijoukko antoi auliisti tietä, mutta nyt siinä vallitsi nyrpeä ja syyllisyyttä ilmaiseva äänettömyys.
"Pysytelkää minun lähelläni", sanoi Savrola luutnantille. Hän astui suoraa päätä portaikolle, jolle kapinalliset sotilaat eivät olleet vielä tunkeutuneet. Ammunnan tauottua olivat pylväikköön piiloutuneet upseerit alkaneet tulla esiin; joku heilutti nenäliinaa.
"Minä vaadin teitä antautumaan", huusi Savrola kuuluvalla äänellä.
"Teidän henkenne säästetään."
Sorrento astui esiin. "Hänen ylhäisyytensä määräyksestä luovutan palatsin ja sitä puolustaneet hallituksen joukot. Teen sen, jos meille luvataan hengenturva."
"Sen lupaan", sanoi Savrola. "Missä on presidentti?"
Sorrento viittasi portaikon toiselle laidalle. Savrola kääntyi ja astui sinne.
Antonio Molara, aikoinaan Lauranian tasavallan presidentti, makasi pää alaspäin palatsinsa portaikon kolmella alimmalla askelmalla; muutaman metrin päässä seisoi kehässä kansa, jota hän oli hallinnut. Muuan mustapukuinen mies latasi parhaillaan revolveriaan uudestaan; hän oli Karl Kreutze, salaseuran Numero Yksi. Presidentti oli vuotanut runsaasti verta useista ampumahaavoista, mutta ilmeisesti oli "armonisku" annettu hänelle päähän. Pääkallon takaraivo ja vasen korvantausta oli ruhjoutunut ja räjähdyksen voima oli murskannut kaikki kasvonluut, niin että nahan säilyessä eheänä hänen päänsä näytti pussiin pistetyiltä posliininsiruilta.
Savrola seisahtui kauhistuneena. Hän katsoi väkijoukkoon, ja se väistyi hänen katseestaan; vähitellen ihmiset peräytyivät taemmaksi jättäen tummapukuisen miehen yksinään suuren demokraattijohtajan eteen. Syvä äänettömyys valtasi koko tuon sankan joukon. "Kuka on tehnyt tämän murhatyön?" hän kysyi matalalla, käheällä äänellä kiinnittäen katseensa salaseuran johtajaan.
"Ei se ole mikään murha", vastasi mies äreästi; "tässä on vain pantu tuomio täytäntöön".
"Kenen valtuuttamana."
"Seuran nimessä."
Nähdessään vihollisen ruumiin Savrola tunsi sanomatonta kammoa, mutta samassa kouristi hänen sydäntään myöskin hirvittävä riemu; rajamuuri oli nyt poistettu. Hän ponnistihe tukahuttaakseen tämän tunteen, ja ponnistukset nostattivat suuttumuksen tunteen. Kreutzen sanat saivat hänet raivostumaan. Koko hänen ruumistaan järkytti hurja ärtymys. Kaikki tämä joutuisi hänen kannettavakseen; mitä ajatteli Eurooppa, mitä sanoisikaan maailma? Mielipaha, häpeä, sääli ja hullu riemu, joita hän koetti tukahuttaa, kaikki sekoittuivat häikäilemättömäksi, hillittömäksi raivoksi. "Saastainen heittiö!" hän huudahti ja astuen eteenpäin hän sivalsi kepillään miestä päin kasvoja.
Mies hyökkäsi hänen kurkkuunsa viiltävän tuskan hurjistuttamana. Mutta luutnantti Tiro oli paljastanut miekkansa; käsi lujana ja mieli varsin kerkeänä hän antoi säilänsä suhahtaen iskeä alas, ja mies kierähti maahan.
Jänne oli lauennut, ja nyt väkijoukon raivo purkautui. Kohosi hurja huuto. Tosin Savrolan maine vallankumouksellisten keskuudessa oli suuri, mutta nämä miehet olivat tunteneet lähemmin toisia ja alempia johtajia. Karl Kreutze oli kansan mies. Hänen sosialistisia kirjoituksiaan luettiin laajalti; salaseuransa päämiehenä hänellä oli melkoinen vaikutusvalta, ja hän oli johtanut viimeisiä hyökkäyksiä palatsia vastaan. Nyt hänet oli tuhonnut ihan heidän silmäinsä edessä muuan noita vihattuja upseereja. Joukko työntyi eteenpäin karjuen hurjaa raivoaan.
Savrola hypähti taaksepäin portaille. "Kansalaiset, kuulkaa minua!" hän huusi. "Te olette saavuttaneet voiton; älkää häväiskö sitä. Teidän urhoollisuutenne ja isänmaanrakkautenne ovat hankkineet meille loistavan tuloksen; älkää unohtako, että olette taistelleet vanhan perustuslakimme puolesta." Karjunta ja ivahuudot keskeyttivät hänet.
"Mitä minä olen tehnyt itse?" hän toisti. "Yhtä paljon kuin yksikään teistä. Minäkin olen uskaltanut henkeni suuren asiamme puolesta. Onko täällä ketään, joka on haavoittunut? Astukoon hän esiin, sillä me olemme tovereita." Ja ensimmäistä kertaa hän kohotti vasenta käsivarttaan ylpeällä liikkeellä. Tiro tajusi nyt, minkä vuoksi hän oli hätkähtänyt, kun he suorittivat kujanjuoksunsa Perustuslaki-aukion poikki. Hänen takkinsa hiha oli repeytynyt ja veren tahraama; paita työntyi punaisena esiin halkeamasta; sormet törröttivät jäykkinä ja kauttaaltaan tahmaisina.
Vaikutus oli valtava. Alhaisossa, johon kaikki draamallinen aina tehoaa erikoisen voimakkaasti, alkoi herätä myötätunto, jota kaikki ihmiset tuntevat niitä kohtaan, jotka ovat yhteisessä vaarassa loukkaantuneet. Tapahtui täydellinen käänne. Kohosi eläköönhuuto, ensinnä heikko, mutta sitten yhä voimakkaammaksi yltyvä; siihen yhtyi pihan ulkopuolella toisia, jotka eivät tienneet edes syytäkään. Savrola jatkoi:
"Sortovallasta vapauduttuaan meidän valtiomme on aloitettava uusi elämänsä puhtaana ja tahrattomana. Niitä, jotka ovat anastaneet luvattoman vallan kansan mieltä kysymättä, niitä kohtaa rangaistus, olivatpa he sitten presidenttejä tai kansalaisia. Upseerien on käytävä tasavallan tuomioistuimen eteen ja vastattava teoistaan. Jokaisella lauranialaisella on oikeus tulla vapaasti tuomituksi. Toverit, paljon on tehty, mutta vielä emme ole päättäneet työtämme. Me olemme kohottaneet vapauden kunniasijalleen; nyt se on säilytettävä. Nämä upseerit sijoitetaan vankilaan; teitä odottaa toisenlainen tehtävä. Laivasto on paluumatkalla; vielä ei ole aika heittää kiväärejä syrjään. Kuka teistä tahtoo ruveta suorittamaan tehtävämme loppuun?"
Esiin astui mies, jonka päätä kiersi veren tahraama side. "Me olemme tovereita", hän virkkoi, "tuossa käteni".
Savrola tarttui hänen käteensä. Mies oli kapinallisen joukon aliupseereja, yksinkertainen rehellinen sielu, jonka Savrola oli tuntenut useita kuukausia. "Minä annan teille tärkeän tehtävän", hän sanoi. "Viekää nämä upseerit ja sotamiehet valtion vankilaan; lähetän täydet ohjeet ratsastavan sanansaattajan mukana. Mutta mistä saatte saattueen?" Vapaaehtoisista ei ollut puutetta. "Vankilaan siis, ja muistakaa, että tasavallan arvo riippuu heidän turvallisuudestaan. Eteenpäin, hyvät herrat", hän lisäsi, kääntyen eloon jääneiden vastustajain puoleen; "kunniani kautta voitte nyt olla varmat hengestänne".
"Vehkeilijän kunnia!" ivasi Sorrento.
"Kuten suvaitsette, mutta totelkaa."
Tiro yksin jäi Savrolan luo, muu joukko lähti liikkeelle lukuisain vallankumouksellisten ympäröimänä ja saattamina. Tällöin kajahti mereltä päin kumea, raskas jymähdys; se uudistui uudistumistaan nopeana sarjana. Laivasto oli vihdoinkin palannut.