XXI LUKU
Laivaston paluu
Amiraali de Mello oli pitänyt sanansa ja totellut määräystä, jonka hän oli saanut oikeata tietä. Hän oli sadan meripeninkulman päässä Port Saidista, kun kohtasi tasavallan asiamiehen viestipurren. Viipymättä hän muutti suuntaa ja antoi laivojen höyrytä kohti kaupunkia, josta hän äskettäin oli lähtenyt. Laivastoon kuului kaksi panssarilaivaa, jotka hitaudestaan ja vanhanaikaisuudestaan huolimatta olivat vielä peloittavia aseita, kaksi risteilijää sekä tykkivene. Höyryputken harmillinen särkyminen hänen lippulaivallaan Fortunalla viivytti kulkua usean tunnin ajan, joten hän pääsi vasta kello kahden tienoissa toisen päivän iltapuolella kotivesille ja näki Lauranian kaupungin ja sataman kohoavan kauniina ja hohtavana ylihangan puolella. Levottomin silmin tähystelivät upseerit pääkaupunkia, joka oli heidän kotinsa ja jonka loistosta he ylpeilivät; eikä heidän pelkonsa ollutkaan aiheeton. Katujen ja puutarhain keskeltä kohosi savua puolesta kymmenestä tulipalosta; ulkomaiset alukset olivat siirtyneet pois sisäsatamasta ja kelluivat nyt ulkoredillä, enimmäkseen matkavalmiina höyryten; aallonmurtajan päässä sijaitsevassa linnakkeessa liehui outo punainen lippu.
Hiljentäen alusten vauhdin puoleksi amiraali laski varovaisesti satamaväylän suuta kohti. Se oli laadittu sellaiseksi, että laivan täytyi kulkiessaan joutua rantapatterien suurtykkien ristituleen. Lahti oli oikeastaan lähes puolen meripeninkulman levyinen, mutta varsinainen purjehdusväylä oli vaarallisen kapea ja perin vaikea kulkea. De Mello, joka tunsi siitä jokaisen jalan, näytti tietä Fortunallaan; sitä seurasivat molemmat risteilijät Sorato ja Petrarcha, sitten tuli tykkivene Rienzi, ja toinen panssarilaiva, Saldanho, kulki sarjan viimeisenä. Päällikköpäivästä annettiin merkki valmistautua taistelukuntoon, miehet komennettiin kannelle, upseerit sijoittuivat asemilleen, ja nousuveden auttamana laivasto laski verkalleen väylän suuta kohti.
Kapinallisten tykkimiehet eivät tuhlanneet aikaa muodollisuuksiin. Kun Fortuna joutui ampumalinjaan, pulpahti rannalta kaksi isoa savupilveä; merenpuolisessa patterissa oli laukaistu yhdeksäntuumaiset tykit. Molemmat ammukset lensivät korkealta ja surisivat sotalaivan mastojen lomitse ja tällöin alus kiihdytti vauhtiaan ja jatkoi matkaansa toveriensa seuraamana. Sikäli kuin linnakkeen tykit saivat ne ampumapiiriinsä, kuului pamahdus toisensa jälkeen, mutta ne oli suunnattu huonosti, ja ammukset kimmahtelivat hilpeästi pitkin veden pintaa, nostattaen korkeita tyrskyjä. Vasta sitten kun johtajalaiva ennätti väylän suulle, osui siihen ensimmäinen laukaus.
Voimakkaalla räjähdysaineella täytetty raskas ammus rusahti Fortunan alihangan patteriin, surmaten ja haavoittaen lähes kuusikymmentä miestä ja tuhoten kaksi sen neljästä tykistä. Tämä herätti tuon jättiläisen toimimaan; keulapuolen torni kääntyi ja pyörähtäen äkisti päin linnaketta suuntasi suuret kaksoistykkinsä. Ne laukesivat melkein samalla haavaa, ja koko alus hätkähti räjähdyksen voimasta. Molemmat ammukset osuivat linnakkeeseen ja räjähtivät siinä murskaten muurin siruiksi ja heittäen multakasoja ilmaan; mutta se vaurio oli sittenkin vähäinen. Kapinalliset tykkimiehet oleskelivat turvallisissa pomminkestävissä suojissaan, ja vain tykinaukkoon osuva ammus voi tuottaa heille vaaraa; mutta tykit jotka ampuivat barbette-alustoilta, olivat näkyvissä ainoastaan laukaisuun tarvittavan hetken.
Siitä huolimatta tuo iso alus alkoi suoraan sanoen syytää liekkejä joka taholle, ja sen lukuisat pikatykit tapailivat tykkiaukkoja, vihmoen pieniä ammuksiaan ihmeteltävän nopeasti. Useat niistä tunkeutuivat sisään, ja kapinalliset alkoivat menettää väkeä. Mikäli laivat lähenivät sikäli yltyi ristitulikin, ja jokainen vuorostaan vastasi raivokkaasti. Ammunta kävi hirvittäväksi, raskaiden tykkien kovat räjähdykset melkein hukkuivat pikatykkien herkeämättömään räiskyntään; kaikkialla hohti sataman vesillä suuria vaahtopatsaita, ja kirkkaassa ilmassa näkyi selvästi räjähtävien pommien valkoisia savupyörylöitä. Fortunan pääpatteri pakotettiin täydelleen vaikenemaan. Toinen ammus oli räjähtänyt kauheata tuhoa tuottaen, ja eloon jääneet merimiehet olivat paenneet näyttämöltä aluksen panssaroituihin osiin; upseerit eivät saaneet heitä palaamaan keskelle raunioita, missä heidän toveriensa jäännökset viruivat tunnottomain rautaröykkiöiden keskellä. Laivan kyljet olivat kauttaaltaan repeytyneet, ja poistorei'istä virtaavat runsaat vesisuihkut osoittivat pumppujen olevan tarmokkaassa työssä. Fortunan savupiippu oli ammuttu tiehensä melkein kannen tasalta, ja aukosta pursuavat mustat savupilvet karkoittivat tykkimiehet perätornista ja tykkien äärestä. Murskautuneena, paljaaksi riisuttuna täynnä kuolleita ja kuolevia alus oli sisuksiltaan vielä eheä, ja kapteeni, joka tähystystornistaan tunsi sen yhä tottelevan ruoriaan, riemuitsi hyvästä onnestaan ja antoi sen jatkaa matkaansa.
Risteilijä Petrarchan ohjauslaitteen oli ammus kokonaan murskannut, ja hillittömänä se ajautui hiekkasärkälle. Kiihdyttäen tultaan linnakkeet rupesivat murskaamaan sitä kappaleiksi. Silloin se kohotti valkoisen lipun ja lakkasi itse ampumasta; mutta tästä ei välitetty, ja kun toiset laivat eivät uskaltaneet karien tähden lähteä auttamaan, se muuttui pian hylyksi ja räjähti kello kolmelta ilmaan hirvittävästi kumahtaen.
Saldanho, joka kärsi ammunnasta vähimmin ja oli lisäksi tukevasti panssaroitu, saattoi melko lailla suojella tykkivenettä, ja koko laivasto sivuutti patterit neljäkymmentä minuuttia kamppailtuaan ja menetettyään kaksi sataa kaksikymmentä miestä kaatuneina ja haavoittuneina, ottamatta lukuun Petrarchan miehistöä, joka tuhoutui kokonaan. Kapinallisten mieshukka nousi seitsemänkymmenen vaiheille, ja linnakkeiden kärsimä vahinko oli vähäinen. Mutta nyt olikin tullut merimiesten vuoro. Lauranian kaupunki oli heidän armoillaan.
Amiraali ankkuroi laivansa viiden sadan metrin päähän rannasta. Hän antoi kohottaa välirauhalipun, ja koska häneltä oli murskattu kaikki veneet äskeisessä kujanjuoksussa, hän antoi tulliasemalle merkin, että halusi ryhtyä rauhaa hieromaan ja pyysi lähettämään jonkun upseerin laivalle.
Noin tunnin viivyttelyn jälkeen laiturin luota lähti liikkeelle höyrypursi, joka laski Fortunan äärelle. Siitä nousi kaksi kapinallisten upseeria yllään tasavallan miliisin univormu ja uumillaan punainen vyö. Hän oli tosin karkea merikarhu, mutta oli liikkunut monessa maassa, ja tavallisesti vaaran läheisyys sekä tietoisuus omasta vallasta vaikutti edullisesti hänen käytökseensä. "Sallikaa minun kysyä", hän virkkoi, "millä olemme ansainneet moiset tervetuliaiset syntymäkaupungiltamme!"
Vanhempi molemmista upseereista vastasi, etteivät linnakkeet olleet laukaisseet tykkejään, ennenkuin niitä itseään oli ammuttu. Amiraali ei ryhtynyt väittelemään, vaan tiedusteli, mitä kaupungissa oli tapahtunut. Kuullessaan vallankumouksesta sekä presidentin kuolemasta hän joutui ankaran mielenliikutuksen valtaan. Sorrenton tavoin hän oli tuntenut Molaran pitkät ajat, ja hän oli rehellinen, avosydäminen mies. Upseerit jatkoivat, että väliaikainen hallitus hyväksyisi hänen laivastonsa antautumisen ja myöntäisi hänelle ja upseereille kunnialliset ehdot. Hän esitti yhteishyvän valiokunnan antaman valtakirjan, jonka alla oli Savrolan nimi.
De Mello pyysi jotensakin ylenkatseellisesti miestä puhumaan vakavasti.
Upseeri huomautti, ettei laivasto surkeassa tilassaan voinut antautua toistamiseen kujanjuoksuun patterien keskitse, vaan näännytettäisiin nälkään.
Tähän De Mello vastasi, että sataman suun linnakkeet olivat samanlaisessa tilassa, koska hänen tykkinsä hallitsivat nyt sekä aallonmurtajaa että kallioniemekettä. Myöskin hän vakuutti, että hänellä oli aluksillaan kuuden viikon muonavarat, ja lisäsi, että hänen arvelunsa mukaan ampumavarojenkin pitäisi riittämän.
Hänen etuuksiaan ei kielletty. "Epäilemättä, herra amiraali", sanoi upseeri, "teidän vallassanne on tehdä suuria palveluksia väliaikaiselle hallitukselle sekä vapauden ja oikeuden asialle."
"Tätä nykyä", vastasi amiraali kuivasti, "näkyy oikeuden asia tarvitsevan minun tukeani".
Tähän upseerit eivät keksineet muuta vastausta kuin että he olivat taistelleet vapaan parlamentin puolesta ja aikoivat toteuttaa aikeensa.
Amiraali teki pari kierrosta, ennenkuin ryhtyi vastaamaan. "Minun ehtoni ovat seuraavat", hän selitti lopulta. "Salaliiton johtaja — se teidän Savrolanne — on heti luovutettava minun valtaani ja hänen on tuomioistuimen edessä vastattava murhasta ja kapinasta. Mihinkään neuvotteluihin en ryhdy, ennenkuin tämä on tapahtunut. Ellei tätä ole tehty ennen kello kuutta huomisaamuna, alan pommittaa kaupunkia ja jatkan sitä, kunnes ehtoihini on suostuttu."
Molemmat upseerit syyttivät moista tekoa raakamaisuudesta ja vihjasivat siihen suuntaan, että hän joutuisi vielä vastaamaan pommeistaan. Amiraali kieltäytyi pohtimasta sitä kysymystä tai ottamasta huomioon muita ehtoja. Koska osoittautui mahdottomaksi vaikuttaa häneen, palasivat upseerit maihin purrellaan. Kello oli nyt neljä. Niin pian kuin tämä uhkavaatimus tehtiin tiettäväksi raatihuoneeseen kokoontuneelle yhteishyvän valiokunnalle, syntyi siellä melkoinen hämminki. Pommiajatus oli peräti vastenmielinen pyyleville porvareille, jotka olivat liittyneet kapinalliseen puolueeseen heti kun kävi ilmi, että se pääsisi voitolle. Varsin epämiellyttävä se oli myöskin sosialisteista, sillä vaikka he hyväksyivätkin dynamiitin käytön toisia vastaan, ei heillä kuitenkaan ollut halua tutustua mieskohtaisesti vaarallisiin räjähdysaineisiin.
Upseerit tekivät selkoa kohtauksesta ja amiraalin vaatimuksista.
"Ja jos me kieltäydymme suostumasta niihin?" tiedusti Savrola.
"Silloin hän ryhtyy ampumaan kello kuudelta huomisaamuna."
"No niin, hyvät herrat, meidän täytyy purra hammasta ja kestää sekin löyly. Eivät he uskalla ampua koko varastoaan tyhjiin, ja niin pian kuin he huomaavat meidän pysyvän päätöksessämme, he antavat kyllä perään. Naiset ja lapset ovat turvassa kellareissa, ja mahdollisesti saamme jonkin linnakkeen tykeistä kohdistetuksi satamaan." Se ei synnyttänyt mitään innostusta. "Siitä tulee kallis leikki."
"Onhan sitä helpompiakin keinoja", virkkoi muuan sosialistien edustajista merkitsevästi pöydän päästä.
"Mitä te siis ehdotatte?" kysyi Savrola katsoen häneen kiinteästi; mies oli ollut Kreutzen läheisimpiä kannattajia.
"Tarkoitan sitä, että kävisi huokeammaksi, jos kapinan johtaja uhrautuisi yhteiskunnan puolesta."
"Se on teidän mielipiteenne; haluan saada kuulla valiokunnan ajatuksen asiasta." Kuului huutoja "Ei! Ei!" ja "Hyi häpeä!" usealta taholta. Muutamat vaikenivat; mutta ilmeisesti Savrolalla oli enemmistö puolellaan. "Hyvä on", hän virkkoi terävästi; "yhteishyvän valiokunta ei katso voivansa hyväksyä arvoisan jäsenensä ehdotusta. Hänet on äänestetty kumoon" — tällöin hän tuijotti tiukasti mieheen, joka kalpeni — "kuten tavallisesti käy sivistyneiden ihmisten keskuudessa."
Toinen mies nousi seisomaan pitkän pöydän päässä. "Kuulkaapas nyt", hän sanoi karkeasti, "jos meidän kaupunkimme onkin heidän armoillaan, niin onhan meillä panttivankeja. Meillä on kolmekymmentä noista papukaijoista, jotka tappelivat aamulla meitä vastaan; lähetetään amiraalille sana, että me ammumme yhden jokaiselta pommilta, minkä hän lennättää kaupunkiin."
Kuului hyväksymisen mutinaa. Moni kannatti ehdotusta siitä syystä, ettei luullut tarvittavan koskaan toteuttaa sitä, ja kaikki halusivat estää pommitusta. Savrolan suunnitelma oli kyllä viisas, mutta tuskallisen tuhoisa. Ilmeisesti tämä uusi ehdotus herätti suosiota.
"Se ei voi tulla kysymykseenkään", virkkoi Savrola.
"Miksi ei?" kysyivät useat äänet.
"Siksi että nämä upseerit antautuivat määrätyin ehdoin, eikä tasavalta rupea teurastamaan syyttömiä."
"Äänestetäänpä siitä", sanoi mies.
"Minä vastustan äänestystä. Tällaisesta asiasta ei voi väitellä; tässä on kysymys oikeasta ja väärästä."
"Kannatan siitä huolimatta äänestystä."
"Niin minäkin", huusivat useat.
Äänestystä jatkui. Renos kannatti Savrolaa laillisista syistä; upseerien asia ei kuulunut heidän tuomiovaltaansa, hän selitti. Godoy pidättyi äänestämästä. Ehdotus hyväksyttiin yhdelläkolmatta äänellä seitsemäätoista vastaan. Tulosta tervehdittiin hurraa-huudoin. Savrola kohautti hartioitaan. "Se on aivan mahdotonta, se ei käy päinsä. Olemmeko muuttuneet raakalaisiksi tänä aamuna?"
"Onhan olemassa toinen vaihtoehto", sanoi Kreutzen ystävä.
"Niin onkin, ja sen minä valitsisin ilomielin, ennenkuin antaisin tämän suunnitelman toteutua. Mutta", matalalla, uhkaavalla äänellä, "ensin annetaan kansan lausua mielipiteensä, ja silloin minä saanen tilaisuuden osoittaa sille meidän todelliset vihollisemme".
Mies ei vastannut tähän ilmeiseen uhkaukseen; muiden tavoin hänkin pelkäsi suuresti Savrolan voimakasta valtiasluonnetta sekä sitä valtaa, mikä tällä oli alhaisonkin keskuudessa. Äänettömyyden katkaisi Godoy, joka sanoi, että valiokunta oli jo ratkaissut asian. Sen vuoksi lähetettiin amiraalille kirjelmä, jossa ilmoitettiin, että vangitut sotilaat ammuttaisiin, jos hän ryhtyisi kaupunkia pommittamaan. Jonkin ajan kuluttua kokous päättyi.
Savrola jäi jälkeen katsellen, kuinka jäsenet verkalleen poistuivat keskenään haastellen. Sitten hän nousi ja astui pieneen huoneeseen, jota hän oli käyttänyt virastonaan. Hänen mielensä oli peräti masentunut. Vähäisyydestään huolimatta haava tuotti hänelle tuskaa; mutta vieläkin pahempaa oli se, että hän havaitsi vihamielisten voimien sekaantuneen työhönsä; hänen valtansa puolueen keskuudessa alkoi vähetä. Hän oli ollut korvaamaton, niin kauan kuin voitto näytti vielä epävarmalta; nyt valmistuttiin jatkamaan työtä hänen avuttaan. Hän muisteli kaikkea, mitä sinä päivänä oli kokenut, kauheata yöllistä kohtausta, kiihtymystä ja levottomuutta taistelun kestäessä, aukiolla sattunutta omituista elämystä ja sitten kaiken lopuksi tätä vakavaa asiaa. Mutta hän oli jo tehnyt varman päätöksen. De Mellon hän tunsi kyllin hyvin arvatakseen, minkä vastauksen tämä lähettäisi. "He ovat sotilaita", hän sanoisi; "heidän täytyy uhrata henkensä, jos se on välttämätöntä. Ei yhdenkään sotavangin pitäisi toivoa ystäväinsä tinkivän hänen hyväkseen. Heidän ei olisi pitänyt antautua." Hän saattoi kuvitella, kuinka pelko pommituksen alkaessa muuttuisi julmuudeksi ja väkijoukko toteuttaisi uhkauksen, minkä johtajat olivat lausuneet. Tapahtui mitä hyvänsä, tämän asian ei voinut antaa jatkua edelleen. Hän soitti kelloa. "Pyytäkää sihteeriä saapumaan tänne", hän virkkoi palvelijalle. Mies poistui ja palasi hetken kuluttua seurassaan Miguel. "Kuka nyt on vankilan johtajana?"
"En luule, että siellä on vaihdettu virkamiehiä; he eivät ole ottaneet laisinkaan osaa vallankumoukseen."
"Hyvä, kirjoittakaa johtajalle määräys, että hänen on lähetettävä sotavangit, iltapäivällä tuodut upseerit, suljetuissa vaunuissa rautatienasemalle. Heidän on oltava siellä kello kahdeksan tänä iltana."
"Aiotteko päästää heidät vapaiksi?" kysyi Miguel silmät suurina.
"Aion lähettää heidät turvalliseen paikkaan", vastasi Savrola kaksimielisesti.
Miguel alkoi kirjoittaa määräystä sen enempää puhumatta. Savrola otti käteensä pöytäpuhelimen torven ja soitti rautatienasemalle. "Ilmoittakaa liikennepäällikölle, että haluan puhutella häntä. — Liikennepäällikkökö? — Yhteishyvän valiokunnan presidentti — kuulitteko? Toimittakaa kello kymmeneksi tänä iltana ylimääräinen juna, jossa on tilaa kolmellekymmenelle hengelle. Pitäkää rata vapaana aina rajalle asti — niin — rajalle asti."
Miguel kohotti nopeasti katseensa kirjoituksestaan, mutta ei sanonut mitään. Vaikka hän olikin hylännyt presidentin huomatessaan tämän joutuneen häviölle, vihasi hän silti Savrolaa sydämensä pohjasta. Hänen mieleensä juolahti muuan ajatus.