XXII LUKU
Elämä palkitsee
Paljon oli ennättänyt tapahtua, vaikka oli kulunut vain muutama tunti siitä kun Savrola lähti asunnostaan kiiruhtaakseen raatihuoneelle. Se monimutkainen salaliitto, joka oli monen kuukauden ajan kytenyt kaikessa hiljaisuudessa, oli yht'äkkiä leimahtanut ilmi tuleen maailman näyttämöllä ja vaikuttanut kansoihin sähköiskun lailla. Koko Eurooppa oli hämmästyneenä saanut kuulla siitä äkillisestä ja hirvittävästä mullistuksesta, mikä muutamassa tunnissa oli kukistanut hallituksen, joka oli viiden vuoden ajan vallinnut Lauraniassa. Taistelussa, joka oli raivonnut koko yhdeksännen päivän syyskuuta, oli saanut surmansa tai haavoittunut lähes neljätoistatuhatta henkeä. Aineellinen vahinko oli ollut suunnaton. Senaatti oli liekeissä, palatsi oli tuhottu; roskaväki ja kapinoitsijat olivat ryöstäneet putipuhtaiksi nämä molemmat rakennukset ja sen lisäksi vielä useita myymälöitä ja yksityisasuntoja. Tuli kyti yhä vielä useissa osissa kaupunkia; monessa kodissa oli tyhjiä paikkoja ja itkeviä naisia; kaduilla keräilivät ambulanssit ja puhdistuslaitoksen ajurit ruumiita. Se oli ollut kohtalokas päivä valtion aikakirjoissa.
Ja koko tämän hirvittävän ajan Lucil oli odottanut kuunnellen kiväärien räiskettä, joka kajahteli toisinaan etäisenä ja katkonaisena, toisinaan lähempää ja yhtämittaisena; se muistutti raivostuneen jättiläisen ääntä, joka milloin aleni äreäksi murinaksi, milloin yltyi äänekkääksi herjausryöpyksi. Hän oli kuunnellut murheellisena ja jännittyneenä, kunnes se hukkui tykkien kaameaan jyminään. Aika ajoin vanha emännöitsijä koetti häntä lohdutella valmistelemalla aineellista hyvää — keittoa, piiraita ja muuta sellaista — ja näiden proosallisten toimitusten väliajoilla Lucil koetti ylentää mieltään rukoilemalla. Kello neljään saakka, jolloin hän sai Savrolalta tiedon palatsissa tapahtuneesta murhenäytelmästä, hän ei ollut uskaltanut liittää tämän nimeä pyyntöihinsä; mutta siitä pitäen hän rukoili armeliasta sallimusta pelastamaan tuon rakastetun miehen hengen. Molaraa hän ei surrut; hirvittävä ja julma oli tämän kuolema, mutta Lucil ei voinut tuntea menettäneensä mitään; kuitenkin ajatus, että presidentti oli surmattu hänen tähtensä, täytti hänen sydämensä kamalalla syyllisyyden pelolla. Jos niin oli laita, silloin oli muuri murrettu vain antaakseen tilaa toiselle. Psykologi saattoi kyynillisesti vakuuttaa, että väkivalta ja kuolema olivat ainoat esteet, jotka nyt enää voivat hillitä hänen kiintymystään Savrolaan, sillä ennen kaikkea hän rukoili tämän paluuta, jotta ei jäisi ypöyksin maailmaan.
Rakkaus tuntui nyt ainoalta, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle, mutta se teki elämän todellisemmaksi, voimakkaammaksi väriltään kuin noina kylminä päivinä, jotka hän oli viettänyt keskellä palatsin loistoa, valtaa ja ihailua. Hän oli löytänyt, mitä häneltä oli puuttunut, ja samoin oli hänen ystävänsäkin. Lucilista tuntui ikäänkuin nousevan päivän säde olisi osunut kristallisärmiön sateenkaareen tai värittänyt vuoren lumihuipun rusohohteelle, kullalla ja purppuralla. — Savrolassa oli rakkauden hurja hehku saattanut kunnianhimon tasaiset sinervät liekit näkymättömiksi. Ihmissielu joutuu maailman sulatusmuotissa monen jalostavan vaikutuksen alaiseksi. Hän tunsi mielessään ja ajatustavassaan tapahtuneen muutoksen; hän ei enää heiluttaisi hattuaan sallimukselle, rohkeuteensa hän oli nyt lisännyt varovaisuuden. Siitä hetkestä pitäen, jolloin hän oli nähnyt tuon kurjan, inhottavan ruumiin virumassa palatsin portailla, hän oli tuntenut uusien voimien rupeavan vaikuttamaan elämässään. Toiset harrastukset, toiset toiveet, toiset pyrkimykset olivat vallanneet hänen mielensä. Hän etsiskeli entisestä eroavia ihanteita ja uutta onnellisuuden muotoa.
Perin uupuneena hän kulki tietään asunnolleen. Kuluneet neljäkolmatta tuntia olivat olleet yhtämittaista suunnatonta jännitystä, ja nyt hän tunsi tulevaisuuteensakin nähden suurta levottomuutta. Toimenpide, johon hän oli ryhtynyt kumotessaan valiokunnan päätöksen ja lähettäessään vangit ulkomaille, oli sellaisia tuloksia, joita hän ei voinut oikein arvostaa. Hän oli vakuuttunut siitä, että toisin ei voinut menetellä; eikä hän välittänyt seurauksistakaan sanottavasti, mikäli oli kysymys vain hänestä itsestään. Hän ajatteli Moret'ta — urheaa, äkkipikaista Moret-poloista, joka oli luullut saavansa maailman tolalleen yhdessä ainoassa päivässä. Moisen ystävän menettäminen oli ollut hänelle raskas tappio, sekä yksityisesti että valtiollisesti. Kuolema oli riistänyt häneltä ainoan epäitsekkään ihmisen, ainoan johon hän saattoi turvautua hädän hetkellä. Hänen sielunsa täytti väsymys, inho koko kamppailua kohtaan, halu saada rauhaa. Päämäärä, jonka hyväksi hän oli niin kauan kamppaillut, oli melkein saavutettu, mutta nyt se näytti vähäarvoiselta, nimittäin Lucilin rinnalla.
Vallankumouksellisena hän oli jo ammoin järjestänyt omaisuussuhteensa sellaisiksi, että saattoi tulla toimeen vieraassa maassa, jos hänen täytyi paeta Lauraniasta; ja nyt hänen mielensä valtasi voimakas halu poistua täältä kamppailun ja verilöylyn näyttämöltä ja lähteä elämään yhdessä sen ihanan naisen kera, joka häntä rakasti. Hänen ensimmäinen velvollisuutensa oli tosin järjestää hallitus sen sijaan, jonka hän oli kumonnut. Mutta ajatellessaan karkeasyisiä edustajia, viranpyydystäjäin halpamaista, matelevaa joukkoa, heikkoja, epäröiviä, arkoja virkaveljiään, tuntui hänestä melkein siltä, ettei välittäisi yrittääkään; niin suuri oli muutos, jonka muutamat tunnit olivat aiheuttaneet tässä päättäväisessä ja yritteliäässä miehessä. Lucil nousi häntä vastaan, kun hän astui sisään. Kohtalo oli todellakin ajanut heidät yhteen, sillä Lucililla ei ollut mitään muuta toivoa elämässään eikä ainoatakaan ihmistä, jonka puoleen hän olisi voinut kääntyä apua saadakseen. Ja kuitenkin hän katsoi tulijaan kauhu katseissaan.
Savrolan valpas mieli arvasi hänen epäilyksensä. "Koetin pelastaa hänet", hän selitti, "mutta tulin liian myöhään vaikka haavoituinkin koettaessani pyrkiä perille oikotietä."
Lucil huomasi hänen sidotun käsivartensa ja silmäili häntä rakkautta uhkuen. "Halveksitko minua suurestikin?" hän kysyi.
"En", Savrola vastasi; "minä en naisi jumalatarta".
"Enkä minä filosofia", virkkoi Lucil.
Sitten he suutelivat toisiaan, ja siitä pitäen heidän keskinäinen suhteensa oli mitä yksinkertaisin.
Mutta päivän ponnistuksista huolimatta Savrolalla ei ollut aikaa levätä. Paljon oli tehtävää, ja kaikkien niiden lailla, joiden on raadettava suunnattomalla voimalla lyhyt aika, hän turvautui lääkkeiden apuun. Hän kävi pienen kaapin luo huoneen nurkkaan ja kaatoi itselleen väkevää lääkettä, joka korvaisi unen ja antaisi hänelle uutta tarmoa ja kestävyyttä. Sitten hän istuutui ja alkoi kirjoitella määräyksiä ja ohjeita sekä merkitä nimeään lukemattomiin papereihin, jotka hän oli tuonut kerallaan raatihuoneelta. Nähdessään hänen syventyneen työhön Lucil vetäytyi omaan huoneeseensa.
Kello oli yhden tienoissa aamulla, kun ovikelloa soitettiin. Muistaen vanhan hoitajattarensa Savrola riensi alas ja avasi itse oven. Sisään astui Tiro siviilipuvussa. "Olen tullut varoittamaan teitä", hän selitti.
"Mistä?"
"Joku on ilmoittanut valiokunnalle, ette te olette vapauttanut vangit. Ne pitävät ylimääräistä kokousta. Luuletteko voivanne pitää ne aisoissa?"
"Tuhat tulimmaista", virkkoi Savrola miettiväisenä. Hetkisen kuluttua hän lisäsi sitten: "Minä lähden sinne."
"Tien varrelle on aina rajalle asti järjestetty hevosia", sanoi luutnantti. "Presidentti käski minun toimittaa ne siltä varalta, että hän haluaisi lähettää hänen armonsa pois täältä. Jos päätätte luopua leikistä, niin voitte paeta niitä käyttämällä; ne ovat tilatut minun nimeeni."
"En tarvitse niitä", vakuutti Savrola. "Olette varsin ystävällinen ajatellessanne sitä; mutta minä olen vapauttanut tämän kansan tyrannista, ja nyt on koetettava vapauttaa se omasta itsestään."
"Te olette pelastanut toverieni hengen", sanoi nuorukainen; "voitte luottaa minuun."
Savrola katsahti vieraaseensa, ja hänen mieleensä juolahti muuan ajatus. "Nuo hevoset tilattiin kuljettamaan hänen armonsa puolettomaan paikkaan; parasta olisi käyttää niitä siihen. Tahdotteko saattaa häntä?"
"Onko hän tässä talossa?" kysyi luutnantti.
"On", vastasi Savrola karskisti.
Tiro nauroi, se ei herättänyt hänessä vähintäkään paheksumista. "Opin joka päivä tuntemaan politiikkaa yhä enemmän", hän sanoi.
"Teette minulle vääryyttä", vakuutti Savrola; "mutta suostutteko siihen, mitä pyysin?"
"Tietysti; milloin on lähdettävä?"
"Milloin voitte?"
"Toimitan matkavaunut tänne puolessa tunnissa."
"Tehkää niin", virkkoi Savrola. "Olen teille kiitollinen. Me olemme kokeneet yhtä ja toista yhdessä."
He puristivat lämpimästi toistensa kättä, ja luutnantti poistui vaunuja hankkimaan.
Savrola lähti yläkerrokseen, kolkutti Lucilin ovelle ja ilmoitti tälle suunnitelmansa. Lucil rukoili häntä lähtemään mukaan.
"Toivon sydämestäni, että voisin niin tehdä", Savrola vakuutti; "olen kyllästynyt tähän; mutta olen velvollinen kestämään loppuun asti. Valta ei enää houkuttele minua. Tulen heti kun asiat ovat järjestetyt, ja sitten voimme mennä naimisiin ja elää koko loppuikämme onnellisina."
Mutta tässä eivät auttaneet kyynilliset rupattelut eivätkä järkisyytkään. Lucil kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja rukoili kiihkeästi, ettei Savrola häntä hylkäisi. Se oli ankara koetus. Lopulta hän tempautui vapaaksi tuska sydämessään, pani hatun päähänsä ja lähti raatihuoneelle.
Matkaa oli kilometrin verran. Hän oli kulkenut lähes puolitiehen, kun kohtasi kapinallisten vartion, jota johti muuan upseeri. He vaativat häntä pysähtymään. Hän painoi hatun silmilleen, sillä tällä haavaa hän ei halunnut esiintyä tunnettuna. Upseeri astui esiin. Hän oli sama haavoittunut mies, jonka Savrola oli määrännyt vankeja saattamaan palatsin antauduttua.
"Kuinka pitkästi on matkaa Plaza San Marcolle?" hän kysyi kovalla äänellä.
"Se on tuolla", sanoi Savrola viitaten. "Kolmaskolmatta katu on numero."
Kapinoitsija tunsi hänet heti. "Eteenpäin mars", hän sanoi miehilleen, ja joukko lähti liikkeelle. "Herra", hän virkkoi Savrolalle matalalla, kiireisellä äänellä, joka ilmaisi hänen tehneen äkillisen päätöksen, "valiokunta on antanut minulle määräyksen vangita teidät. Se aikoo luovuttaa teidät amiraalille. Paetkaa, vielä on aikaa. Johdan mieheni sinne kiertotietä, siten saatte kaksikymmentä minuuttia käytettäväksenne. Paetkaa; se voi käydä minulle kalliiksi, mutta me olemme tovereita; te sanoitte sen itse." Hän kosketti Savrolan haavoittunutta käsivartta. Sitten hän huusi äänekkäästi vahtimiehille: "Kääntykää tuonne oikeanpuoleiselle kadulle, meidän on parasta laittautua pois pääkadulta, hän voisi hiipiä tiehensä jotain sivukujaa myöten." Savrolalle hän lisäsi: "Sieltä on tulossa muitakin, älkää vitkastelko." Ja niin sanoen hän riensi toveriensa jälkeen.
Savrola vitkasteli hetkisen. Matkan jatkaminen merkitsi vankeutta, kenties kuolemaa; palaaminen merkitsi turvallisuutta ja yhdyselämää Lucilin kanssa. Jos tämä olisi tapahtunut edellisenä päivänä, silloin hän olisi jatkanut peliä loppuun asti; mutta hänen hermonsa olivat olleet jännityksessä liian monta tuntia — eikä heidän välillään ollut yhtään mitään. Hän kääntyi ja kiiruhti takaisin kotiin.
Oven edustalla odottivat matkavaunut. Luutnantti oli jo auttanut itkevän Lucilin niihin. Savrola huusi heille.
"Olen päättänyt lähteä mukaan", hän sanoi.
"Suurenmoista!" sanoi Tiro. "Antakaa niiden sikojen leikata toisiltaan kaula poikki; kyllä ne piakkoin heräävät järkiinsä."
Niin he lähtivät matkaan, ja kun vaunut nousivat kukkulain rinnettä ylöspäin kaupungin toisella puolen, alkoi päivä valjeta.
"Miguel petti teidät", sanoi luutnantti; "kuulin sen raatihuoneella. Sanoinhan minä teille, että hän kaivaisi teille kuopan. Teidän täytyy jonakin päivänä selvittää tilinne hänen kanssaan."
"En tuhlaa koskaan kostoa moisiin kurjimuksiin", vastasi Savrola, "sellaiset tuottavat kadotuksen itselleen."
Kukkulan laella vaunut pysähtyivät, jotta huohottavat Hevoset saisivat hengähtää. Savrola avasi oven ja astui ulos. Viiden kilometrin päässä, ja hänen mielestään syvällä heidän alapuolellaan, sijaitsi nyt kaupunki, jonka hän oli jättänyt. Tulipaloista nousi suuria savupatsaita leijaillen suunnattoman mustana pilvenä aamunkoiton kuulakkaassa ilmassa. Valkoisten talojen pitkien rivien keskellä näkyi senaatin rauniot, puutarhat ja sataman vedet. Sotalaivat kelluivat hiukan ulompana, tykit kaupunkia vastaan suunnattuina. Näky oli hirvittävä; moiseen asemaan oli siis tuo muinoin ihana kaupunki joutunut.
Eräästä etäisestä panssarilaivasta pöllähti valkoinen savupyörylä, ja hetkistä myöhemmin kuului raskaan tykin loimea jymähdys. Savrola otti esiin kellonsa, se näytti kuutta; amiraali oli pitänyt sanansa tunnollisen täsmällisesti. Linnakkeet, joiden tykeistä moni oli yön aikana siirretty maan puolelle, alkoivat vastata laivojen tuleen, ja ammunta kävi yleiseksi. Uusista tulipaloista nousi verkalleen savua yhtyäkseen mustaan pilveen, jota vastaan räjähtävät pommit loistivat valkoisina ja keltaisia liekkejä syytävinä.
"Ja tuo", virkkoi Savrola pitkällisen äänettömyyden jälkeen, "on minun elämäntyöni".
Hellä käsi kosketti hänen käsivarttaan. Hän kääntyi ja huomasi Lucilin seisovan rinnallaan. Hän katseli lemmittynsä valtavaa kauneutta ja tunsi, ettei hän kaikesta puolimatta ollut elänyt turhaan.
Ne, joita haluttaa tutkia edelleen Lauranian tasavallan aikakirjoja, saattavat lukea, kuinka melskeitten laannuttua kansan mieli kääntyi uudelleen tuon mainehikkaan pakolaisen puoleen, joka oli sille vapauden voittanut ja jonka se oli hylännyt juuri voiton hetkinä. He voivat, halveksien ihmisten huikentelevaisuutta, lukea Savrolan ja tämän ihanan puolison paluusta vanhaan kaupunkiin, jota hän oli niin lämpimästi rakastanut. He saavat kuulla, että luutnantti Tiro sai sotaisesta urheudestaan Lauranian pienen pronssiristin, jota kunnioitetaan kautta koko maailman, että hän sai toivomuksensa mukaan johtaa keihäsratsumiesten polo-joukkuetta Englantiin ja voitti yhdistyneet miljoonapohatat yleismaljan loppuottelussa, että hän palveli tasavaltaa uskollisesti kunniaa ja menestystä saavuttaen ja kohosi lopulta armeijan ylipäälliköksi. Vanhasta hoitajattaresta he eivät tosin saa mitään lukea, sillä sellaisiin asioihin ei historia puutu. Mutta he saavat huomata, että Godoy ja Renos hoitivat valtionvirkoja, jotka soveltuivat heidän kyvyilleen, ja ettei Savrola kantanut mitään kaunaa Miguelia kohtaan, joka korvaukseksi halpamaisesta inhottavasta luonteestaan sai elämältä yltäkyllin menestystä.
Mutta aikakirjain sepittäjä, joka ei kohtaa sen suurempia tapahtumia kuin koulujen, rautateiden ja kanavien avajaisjuhlia, muistelee Gibbonin loistavaa lausetta, että historia on "hiukan enemmänkin kuin ihmiskunnan rikosten, typeryyksien ja onnettomuuksien selostamista"; ja hän iloitsee siitä, että monen häiriön jälkeen rauha ja onnellisuus palasivat Lauranian tasavaltaan.