V.
Tämä n.s. kirjallinen kirjevaihto oli lyhyesti sanoen eräänlainen aikakauslehti, joka ilmestyi Pariisissa kahtena numerona kuussa ja jota jaettiin tilaajille eri maihin, Italiasta etelässä aina Ruotsiin ja Venäjälle pohjoisessa. Mutta se erosi meidän päiviemme aikakautisjulkaisuista jyrkästi ylimyksellisiin piireihin rajoittuvan levenemisensä puolesta. Sen tilaajat olivat melkein yksinomaan ruhtinaallisia henkilöitä, jotka maksoivat kukin osaltaan vaihtelevia summia, Puolan kuninkaan 400 frangista Venäjän Katariinan 1500 frangiin asti. Tehtävältään muistutti siis tämä aikakauslehti varsin läheltä niitä säännöllisiä yksityisselostuksia, joita monet ulkomaalaiset hallitsijat tilasivat 18. v.s:lla Pariisin kynäilijöiltä, pysyäkseen näiden kertomusten avulla maailman pääkaupungin muotien, teatteritapahtumien ja kirjallisten uutuuksien tasalla. Melchior Grimm olikin alottanut toimittajauransa ottamalla erään ystävänsä puolesta huolehtiakseen kirjeistä, joita tämä oli sitoutunut säännöllisesti lähettämään eräisiin saksalaisiin ruhtinashoveihin. Mutta kun Grimm oli käytännöllinen ja tarmokas mies, ei hän kauvaakaan tyytynyt palvelemaan vain muutamien hallitsijahuoneiden kirjallisena hovihankkijana, vaan laajensi tilaajiensa piirin kauvas yli Saksan valtakunnan rajojen. Siten lisäsi hän vuotuisia tulojaan ja siten saattoi hän myös parantaa sen tavaran laatua, jota hän tarjosi. Muuttamatta vähääkään lähettämiensä selostusten yksityistä luonnetta — huomattava nimittäin on, että hänen lehteänsä jaettiin vain käsinkirjoitettuina kappaleina — kykeni hän näin kohottamaan kirjevaihtonsa ajan etevimmän kirjallisen aikakautisjulkaisun arvoon. Niillä lehdillä, jotka hänen suuresta kirjoitustoimistostaan lähtivät Europan hoveihin ja joita siellä lukivat sekä ruhtinaat että johtavat kirjailijat ja makutuomarit, työskenteli Grimm tehokkaammin ranskalaisen sävyn maailmanvallan hyväksi kuin kukaan julkisten sanomien toimittaja. Ja sitten kun nämä käsinkirjoitetut lehdet on 19. v. s:lla painettu — niistä onkin syntynyt pitkä rivi vankkoja niteitä — ovat ne myöhempien aikojen lukijoille paljastaneet Pariisin elämän 1700-luvulla niin perinpohjaisesti, että tuskin mikään muu samanaikainen julkaisusarja kykenee siinä suhteessa kilpailemaan niiden kanssa.
Että Grimm'in kirjevaihto tuli sisällöltään niin runsaaksi ja vaihtelevaksi kuin se tuli, johtui kyllä jossain määrin toimittajan omista ansioista, sillä Grimm oli monipuolinen ja kyvykäs kynäilijä, vaikkei häntä voidakaan lukea ajattelijain tai runoilijain joukkoon. Mutta sittenkin onnistui hänen ennen kaikkea ihmeellisellä lahjakkaiden miesten keksimistaidollaan kohottaa aikakauslehtensä siihen korkeaan asemaan, mikä sillä oli. Hänellä oli synnynnäisen johtajan vainu kätkössä viruvien kykyjen etsimisessä ja vaistomainen varmuus oikean tehtävän löytämisessä jokaiselle yksityiselle avustajalleen. Lisäksi oli hän ponteva mies, joka osasi hyötyä ystäväinsä työkyvystä yhtä paljon kuin omastaan. Ja kun Diderot, jos kukaan, ei kitsastellut leiviskällään, niin saattoikin tapahtua, että Grimm heitti lehtensä pitkiksi ajoiksi rouva d'Epinay'n ja Diderot'n käsiin, viipyessään itse matkoilla. Hän sai Diderot'in suostutetuksi jäljennyttämään painamattomat romaaninsa Jacques le Fataliste'in ja La Religieuse'in kirjevaihtoon, voidakseen siten tarjota pienelle lukijapiirilleen kaksi tuotetta, joista ei suurella yleisöllä ollut minkäänlaista tietoa. Ja hän saavutti suuren, kaikiksi ajoiksi muistettavan toimittajamenestyksensä houkutellessaan v:sta 1759 alkaen Diderot'n sepittämään tuon käsinkirjoitetun aikakauslehden tilaajille säännöllisiä arvosteluja niistä suurista maalaus- ja kuvanveistonäyttelyistä, joita 18. v. s:lla joka toinen vuosi järjestettiin Pariisiin. Tehdäkseen ystävälleen palveluksen — ja osaksi ehkä myöskin omassa sielussaan elvyttääkseen niiden aikojen muistoja, jolloin hän nuorena kiertolaisena oli maleksinut maalarien ja kuvanveistäjäin työpajoissa — antautui Diderot taidekirjailuun, josta muodostui hänen tuotantonsa tunnetuimpia ja meidän päivinämmekin luetuimpia osia.
Kun nimittäin monien Diderot'n muiden teosten osaksi on tullut klassillisten suurteosten tavallinen kohtalo: niitä ylistävät monet, mutta lukevat harvat, on hänen kirjoitelmillaan maalauksesta ja kuvanveistosta aina ollut taattu yleisönsä taiteilijain ja arvostelijain piirissä. Tällä en tahdo kuitenkaan sanoa, että niitä olisi siellä yksinomaan ihailtu. Kaukana siitä. On kyllä kirjoittajia, jotka ovat kehuneet Diderot'ta uudemman kirjallisuuden ensimäiseksi varsinaiseksi taidearvostelijaksi, kun taas toiset ovat sanoneet hänen artikkeliensa olevan varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka kuvaamataiteiden arvostelua ei tule kirjoittaa. Mutta hänen menettelytapansa kiittäjät ja laittajat ovat kuitenkin siinä suhteessa yksimielisiä, että he antavat tunnustuksensa sille suurenmoiselle kirjailijakyvylle, millä Diderot on hoitanut kirjeenvaihtajatointansa suurista näyttelyistä puhuessaan. Ja ken huvikseen lukee näitä pian 200 vuotta vanhoja taidekronikoita, hänen ei tarvitse niin vakavasti huolehtia siitä, missä määrin ne pitävät yhtä vallitsevien taideteoriojen kanssa, sillä kirja on yhätikin täynnä elämänlämpöä, ja se merkitsee lopultakin enemmän kuin lait ja profeetat.
On muutoin helppo ymmärtää, ettei Diderot olisi voinutkaan kirjoittaa taidearvosteluansa niiden periaatteiden mukaan, joita käytetään johonkin nykyaikaiseen näyttelysalonkiin tuotuja taide-esineitä käsiteltäessä. Diderot'n kirjoituksethan levisivät melkein yksinomaan sellaisen yleisön keskuuteen, jolla ei ollut tilaisuutta itse nähdä käsiteltyjä tauluja eikä veistoksia ja jolta ei siis voinut vaatia suurempaa kiintymystä taideteosten teknillisiin ominaisuuksiin. Niissä olosuhteissa menetteli hän kaiketikin vain oikein kun hän otti tehtäväkseen tarjota lukijoilleen niin tarkkoja ja havaannollisia kuvauksia kuin mahdollista ja elävöittää kuvauksia kertomalla kaikenlaisia juttuja taiteilijoista ja siroittamalla siihen väliin pieniä mietelmiä esitetyistä aiheista ja lyyrillisiä, usein hiukan elegisiä vuodatuksia villin luonnon kauneudesta eli romanttisen maiseman tenho voimasta. Hänen kirjoitelmansa olivatkin sentähden useissa tapauksissa näytteille asetettujen taideteosten johdosta pikemmin kuin niistä itsestään syntyneitä pakinoita, ja niinpä onkin käsitettävää, miksi hänen näyttelykronikoitaan on sanottu huonoiksi malleiksi nykyaikaisille taidearvostelijoille.
Ne, jotka ovat ankarimmin tuominneet Diderot'n kuvaamataidekirjoitelmia, eivät ole kuitenkaan ottaneet riittävästi huomioonsa, että se maalaustaide, josta hänen oli puhuttava, houkutteli tunteistelevine, huvittavine tai mahtipontisine aiheineen aivan harvinaisen voimakkaasti käyttämään puhtaastaan kirjallista tulkintaa. Jos hän sepitti pikku-uuteloita selittääkseen Greuze'in ja Chardin'in tai Boucher'n, Fragonard'in ja Baudoin'in tauluja, niin ei maalareilla itselläänkään ollut siinä mitään valittamisen syytä. Heille oli vain eduksi, että heidän puhtaasti kirjallisia kuvasepitelmiään tulkitsi arvostelija, joka ehkä suuremmalla oikeudella kuin moni meidän päiviemme taidekirjailija olisi saattanut itseensä sovittaa Théophile Gautier'n kuuluisan lauseen: "Je suis un homme pour qui le monde visible existe" (Minä olen mies, jolle näkyvä maailma on olemassa), Diderot'lla oli nimittäin enemmän kuin useimmilla hänen aikalaisillaan ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä taidearvostelijan henkisessä varustuksessa. Hänellä oli silmän terävyys tavallista paljoa suurempi, ja silmänsä muistin oli hän kehittänyt suorastaan hämmästyttävän varmaksi. Huolimatta suuresta mieltymyksestään kertovaan taiteeseen kykeni hän sentään arvostamaan sellaistenkin taulujen puhtaasti maalauksellista tunnetta, joista puuttuivat niinkin tyystin kaikki kirjalliset tai kuvittavat ainekset kuin esim. Chardin'in hiljaiselotauluista. Mitä enemmän hän askarteli maalauksen ja kuvanveiston kanssa, sitä enemmän oppi hän myös — ehkei vähimmin sentähden, että hän oli niin halukas ottamaan vastaan vihjauksia taiteilijoilta itseltään — huomaamaan puhtaasti teknillisiä ansioita ja puutteita. Hänen myöhäisemmät näyttelykronikkansa ovatkin paljon ammattimaisempia kuin aikaisemmat, ja hän kasvatti siten yleisöään sitä mukaa kuin hän itse kehittyi.
Ei sovi kuitenkaan jättää mainitsematta, että niinä yli 20 vuotena, joiden kestäessä Diderot harrasti taidearvostelua, hänen kirjoituksiinsa tunkeutui vähitellen yhä enemmän ja enemmän moralisoivia aineksia. Entisestä seikkailijasta, joka oli nuoruudessaan joutunut vikapääksi erääseen ranskalaisen kirjallisuuden säädyttömimpään romaaniin, oli nyt tullut vanha mies, jolla oli oma tytär kasvatettavanaan. Sikäli kuin tämä nuori tyttö varttui vuosiltaan, kasvoi myöskin hänen isänsä taipumus tuomita kaikkea epäsiveellistä taidetuotantoa. Sellaisesta hyveintoilusta ei luonnollisesti olisi itsessään mitään sanomista, sitäkin vähemmän, kun hyvä joukko 1700-luvun naiskammiomaalareita ansaitsi kylläkin ripitystä irstaista sepitelmistään. Mutta siitä huolimatta ei ole kuitenkaan järjetön se väite, että Diderot joutuu huonompaan valoon siveellisyyskiivailussaan kuin jos hän olisi jättänyt sellaiset asiat syrjään taidearvostelussaan. Hän eli kevytmielisenä aikana, ja hänen mielikuvituselämänsä oli, niinkuin olen jo usein huomauttanut, saanut tartunnan yleisestä tapainturmeluksesta. Sentähden saattaakin hän keksiä irstaisuutta sellaisissakin taideteoksissa, jotka tavallisesta katsojasta näyttävät siveellisessä suhteessa täysin moitteettomilta. Puhtaasti tarkastelevaa, intohimotonta kuvaamataiteen näkemystä, joka saa sekoittumattoman ilonsa viivojen, muotojen, värien ja valon yhteissoinnusta, ei hän kyennyt omaksumaan. Hänen olemuksensa oli liian rauhaton salliakseen hänen syventyä pelkästään esteettiseen nauttimiseen.
Huolimatta kaikista hänen innostuneista ja kaunosanaisista taulujen ja veistosten ylistyksistään olisinkin sentähden sitä mieltä, ettei hänen suhteensa kuvaamataiteisiin ollut aivan välitön eikä luonnollinen. Maalaus ja kuvanveisto olivat, niin ajattelisin, liian hiljaisia ja kaukaisia ilmaisumuodoiltaan voidakseen kokonaan vallata hänen mielensä. Hän haaveili kernaasti kauniiden kuvien edessä, häntä veti niihin, niinkuin kaikkeen, mikä oli aistillista kauneutta ja havaannollista, kouriintuntuvaa todellisuutta, mutta hän ei ollut kuitenkaan oikealla alallaan niiden vaiteliaassa ja liikkumattomassa maailmassa. On nimittäin muistettava, ettei hän ollut ainoastaan mies, jonka esineellisyystajunta oli erikoisen voimakas, vaan vielä suuremmassa määrässä yhteisöluonne, joka aina sekä tieteessä että runoudessa etsi tietä elämään. Sentähden palvoi hän ennenkaikkea teatteria, puhtainta yhteisötaidemuotoa, joka liittää ihmiset yhteiseen nautintoon, joka antaa runoilijoille ja näyttelijöille tilaisuuden puhua suoraan suurille joukoille ja joka tarjoaa heille mahdollisuuden — jätän ratkaisematta, onko tämä mahdollisuus vain kuviteltu tai todellinen — välittömästi vaikuttaa näiden joukkojen siveelliseen käsityskantaan ja siveelliseen toimintaan.