KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö: sama kuin edellisissä.
Anni: (Tulee perältä, laulaa).
Kun ärjyivät rannan hyrskyt
Ja kantelo vienosti soi j.n.e.
Emäntä (Oikealta): Anniko täällä laulaa. Kuinka siellä teillä voidaan?
Anni: Niinkuin ennenkin. Kovasti se äitiinkin koski tuo Oton vangitseminen. Itkee ja huokailee yhtämittaa.
Emäntä: Se on sellaista meidän vanhojen ihmisten kanssa, että me emme niin pian voi unhottaa kuin nuoret.
Anni: Emmehän me nuoretkaan voi koskaan tällaisia tapauksia unhoittaa. Nyt on viikko kulunut Oton ja Pekan viemisestä ja sitä mukaa kuin aika rientää, sitä katkerammaksi käy kaiho, sitä itkevämmäksi ikävä. Minua ihmetyttää kun ei Otto ole mitään kirjottanutkaan.
Emäntä: Niin, samaa olen minäkin ajatellut. Ehkä niiltä on kielletty se. Ehkä ne eivät saa kirjottaa.
Anni: Niin, kukapa tietää. (Hetkisen äänettömyys). Minä olen ollut huolissani siitä, tuliko niille rahaakaan mukaan, kun se lähtö oli niin kiireellinen.
Emäntä: Sanoi se ukko antaneensa Otolle 200 mk mukaan. Luulisi sen nyt riittävän Helsingin matkalle.
Anni: Tottahan se riittää. — Mutta kaikesta se isäntä huomasi huolen pitää. Tuskin meistä toisista olisi kukaan sitäkään muistanut. Minulta ainakin meni kaikki voimani itseni hillitsemiseen. Ettei vaan Otto olisi liikutustani huomannut.
Perälä (Tulee perältä): Päivää Anni. Kuinkas sinä voit, tyttöni, nyt. Älä sure yhtään. Tänään ehkä on jo Ottosi täällä.
Anni: Mistäs isäntä sellaista tietää.
Perälä: Ylähuuleni äsken niin makeasti syyhyi tuolla ulkona ja se on ollut minulla aina varmana merkkinä, että odotettuja vieraita tulee.
Anni: Kyllä se taitaa olla hyvin epävarma merkki.
Perälä: Ei se merkki ole ennen minua pettänyt. Mutta onko sinulla muoriseni murkina valmis, eiköhän se ala olla jo syönnin aika.
Emäntä: Mikset ole ennemmin tullut. Johan se nyt on ruoka jähtynytkin näille päivin.
Perälä: Eihän tuolta ennemmin ehtinyt. Vaan tietää kai sen, kun yksi mies tällaisessa talossa huhkii, jossa olisi viidellekin töitä. Mikähän sen Pekankin sisään meni kun se sinne matkalle niin halusi. Ehkä se luuli Otolle yksinään ikävän tulevan.
Anni: Eiköhän se vaan tehnyt sitä teitä pelastaakseen.
Perälä: Ei, kyllä sillä toinen tarkoitus oli. Sillä tiesihän Pekka, että Matleena ne lehdet tänne toi. Ja kyllähän Pekka Matleenan olisi tekonsa tunnustamaan saanut, jos vaan tahtonut olisi. Ei Pekalta siihen konstia olisi puuttunut. Ei se turhaa tuota suurta velikultaa, pappilan maisteria, viittä vuotta palvellut. Saattepas kuulla niin kyllä sillä Pekan matkalla toinen tarkoitus oli. Harmittaa, että minulla ei ollut aavistustakaan, että Matleena nuo lehtiset toi. Kyllä olisin Matleenan tänne käskettänyt ja tunnustamaan pakoittanut. Mutta ehkä oli parasta, että asia näin meni. Muutoin olisi ehkä Pekan piirustukset tulleet pilatuiksi.
Emäntä: No tulehan nyt tänne kamariin syömään. Ei tarvitse pelätä että suutasi poltat, kun ruoka jo kaksi tuntia on keitettynä ollut. Tule sinäkin Anni, tänne meidän kanssamme haastelemaan.
(Menevät kamariin).
Otto (Tulee hetken päästä perältä): Siis kotona taas. Mutta eihän täällä näy ketään. Anninkin sanoivat tänne tulleen, kun tullessani Laurilassa poikkesin. Ehkäpä ovat tuolla kamarissa. (Yrittää mennä kamariin vaan pysähtyy). Ei, täytyy ensin tyyntyä hiukan.
Anni (Kurkistaen kamarin ovelta): Tuliko tänne ketään? (Huomaa Oton, rientää syleilemään häntä). Oi Otto! Otto! Olethan jo kotona. Oletko ihan vapaa nyt kaikesta? Voi, et tiedä kuinka olen sinua ikävöinyt.
(Perälä ja emäntä tulevat).
Otto (Suutelee Annia): Samoin minäkin sinua. Vaan sitä hauskemmaksipa taas olomme tulee. Minä olen vapaa.
Anni ja Emäntä: Vapaa! —
Otto: Niin, vapaa kaikesta vastasenkin varalle.
Perälä: Niin, tiesinhän sen etteivät ne mihinkään voi viedä. Mutta missä on Pekka?
Anni ja Emäntä: Niin missä on Pekka?
Otto: Hän tulee heti. Poikkesi vaan tuonne poliisin mökkiin. Hänellä oli sinne hiukan asiaa. Mutta sen voin sanoa, että ilman tuota Pekkaa ei matkani niin hauskaksi olisi sukeutunut.
Anni: Mutta kerrohan nyt, mitä se Poprikohvi sanoi ja kuinka siellä oikein kävi?
Perälä: Niin kerrohan nyt vähän. Mutta istukaamme ensin, ettemme sinua väsytä, kun juuri olet matkalta tullut.
Otto: No se on hyvin pian kerrottu. Kun Helsinkiin saavuimme, oli asemalla suuri ihmisten paljous meitä vastassa. Niillä oli siellä tieto meidän tulosta. Meitä oli kaikkiaan kolmatta kymmentä poikaa siinä junassa. Meidän pitäjästä oli yksitoista.
Perälä: No, käsiraudoissako teitä kaiken aikaa vietiin.
Otto: Ei. Junassa jo päästettiin irti. No niin. Helsingissä vietiin meidät suoraa päätä Poprikohvin tykö. Se oli sellainen suuri harmaapartainen mies. Ihan kuin tuo Mooseksen kuva tuolla raamatussa, jota Pekka sille santarmille näytti. Niin. Hän puhutteli tulkin kautta meitä kaikkia erikseen. Kyseli minkä vuoksi emme ole syyniin menneet ja onko joku meitä kieltänyt menemästä ja niin edespäin. Muutoin koetti puhua ystävällisesti ja tarjosi kaikille matkarahat takasin. Toiset ottivat, vaan kun Pekalle ja minulle tarjottiin, sanoi Pekka: Me Perälän pojat emme mitään tarvitse. Meille annettiin lähtiessä kyytirahat talon puolesta.
Perälä: Aika poika se Pekka. No kuinkas hän asioistaan selvisi?
Otto: Se selvisi parhaiten. Se pakoitti jo matkalla santarmin tunnustamaan, että ne lehtiset olivat Matleenan tuomat. Ja santarmin piti Poprikohville selittää, että Pekka oli tuotu syyttömästi, erehdyksestä sinne.
(Melua kuuluu eteisestä).
Emäntä: Mikä meteli siellä on?
(Pekka, Matleena, Laurila ja kyläläisiä tulee perältä. Pekka tyrkkii Matleenaa edellään).
Pekka: Hyvää päivää. Terveisiä Helsingistä ja erittäinkin Poprikohvilta. (Matleenalle). Mene keskilattialle vaan. Tässä tuon minä teille hyvät ihmiset kumman otuksen. Odottakaa, hän tekee itse tunnustuksen. Kuulkaa, hän ensiksi esittää itsensä. (Kyläläiset nauraa virnistelevät). Sanohan minun perässäni. Minä olen poliisin Matleena ja Poprikohvin kätyri.
(Matleena ei puhu mitään).
Kyläläiset (Heristäen nyrkkiä Matleenalle): Sanotko? Puhutko? Muutoin…
Matleena: Minä olen poliisin Matleena…
Pekka: Ja Poprikohvin kätyri.
Matleena: Ja Poprikohvin kätyri.
Pekka: Salainen urkkija ja kielletyn kirjallisuuden levittäjä.
(Matleena on hetken vaiti; kyläläiset näyttävät nyrkkejään.)
Matleena: Salainen urkkija ja kielletyn kirjallisuuden levittäjä.
Pekka: Se olin minä, joka ne "Vapaat sanat" tuonne hyllylle varkain pistin.
Matleena: Minä pistin ne "Vapaat sanat" tuonne hyllylle.
Pekka: Sitten narrasin minä vielä tämän talon emännältä 50 mk.
Matleena: Narrasin emännältä 50 mk.
Pekka: Ja annoin sen santarmille, että hän vetäisi Oton edestä arvan.
Matleena: Ja annoin sen santarmille, että hän vetäisi Oton edestä arvan.
Pekka: Ja… (Kaivaa taskustaan rahaa antaa Matleenalle), Ja tässä on emännälle takasin se raha.
Matleena (Antaa rahan emännälle): Ja tässä on se raha emännälle takasin.
Pekka (Hellittää irti Matleenan): Ja nyt saat mennä.
(Matleena luikkii tiehensä perältä).
Perälä: Mitä ihmeen peliä sinä Pekka oikein pidät? Ja mikä oli tuo 50 markkanen?
Pekka: Se oli, niinkuin Matleena tunnusti, se raha, jonka emäntä hänelle antoi, että Molotki Oton edestä arvan vetäisi. Emäntä pyysi minua hankkimaan tuon rahan takasin ja minä päätin sen hankkia.
Perälä (Emännälle): Oletko sinä antanut rahaa santarmeille sellaiseen tarkoitukseen?
Emäntä: Kyllähän minä annoin, kun Matleena sanoi, että sillä voin poikani pelastaa.
Pekka: Älkää olko vihoissanne emännälle. Ottakaa huomioon pari asianhaaraa ensin. Ensiksikin on emäntä uskonut Matleenan hyvää tarkoittavan eikä osannut häntä kavaluudesta epäillä, toiseksi oli äidin mielestä tärkeää pelastaa poikansa, hinnalla millä hyvänsä, kun Matleena ensin oli hänelle uskottanut kaikellaista vangitsemisesta ja Venäjälle viemisestä. Kun näitä seikkoja hiukan punnitsette, niin en luule olevan syytä emännälle vihoitella. Ja loppujen lopuksi kun tuo rahakin nyt on takaisin saatu, niin saanee kai asia painua unhoon?
Perälä: No — minä en tule olemaan ensimäinen sitä esille vetämään. Mutta kuinka menettelit saadaksesi tuon rahan takaisin.
Laurila: Niin, kerrohan se.
Pekka: No niin. Silloin kun emäntä minulle tuon salaisuutensa uskoi, oli raha jo Molotkilla. Huomasin, että oli turhaa sitä enää Matleenalta kiristää. Sen vuoksi päätin seurata Molotkia hinnalla millä hyvänsä. Ja siitä syystä omistin ne "Vapaat sanat" omikseni, ja pääsin mukaan. Matkalla kerroin asian Otolle. Ja päätimme sanoa Molotkille, että olimme nähneet emännän antavan Matleenalle rahan ja vaadimme rahan häneltä pois. Muussa tapauksessa lupasimme ilmoittaa asian Poprikohville. No mitäs muuta kuin Molotki pulitti rahat takaisin. Sitten käskin Molotkin selittää Poprikohville, että minut oli erehdyksessä vangittu. Oli luultu toiseksi ihmiseksi. Ja että asia muka vasta Helsingissä huomattiin. Ja jos ei Molotki näin tekisi, niin — sitten taas uhattiin sanoa Poprikohville tuo rahajuttu. Seuraus oli, että kävi ihan niinkuin olin sitä ajatellutkin. Ja saadakseni Molotkin sitä uskomaan minä mennessäni tuolla poliisin mökillä Molotkin nähden hiljaa Matleenalta kysyin, kumpi noista santarmeista oli Molotki, jolloin Matleena sormellaan osotti Molotkia. Junassa taas Molotkllle selitin kysyneeni Matleenalta, kummalle hän rahan antoi. Molotki tuli siis siihen uskoon, että Matleenakin oli asian ilmaissut. No niin, tässä siis olen, valmis taas töihin menemään.
Perälä (Nauraen): Sukkela sinä olet, Pekka. Tänään ei sinun tarvitse vielä töihin mennä. Saat levätä matkastasi tämän päivää. Illalla pyytäisin sinua sentään viuluasi vinguttamaan hiukan sillä olempa päättänyt illaksi ilot laittaa… (Kääntyen kyläläisiin päin) joihin teitäkin hyvät naapurit ja ystävät, tulemaan käsken.
Laurila: Minä taas ehdottaisin, että laulaisimme vielä, ennenkuin eroamme, tästä Maamme laulun ja huutaisimme eläköötä Suomelle. Se mielestäni innostaisi yhä edelleenkin taisteluun oikeuksiemme ja vapautemme eteen. (Perälälle). Jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan.
Perälä: Minullako laulua vastaa? Ei tule kysymykseenkään. Minä voin sen vaikka alottaakin.
(Alkaa laulaa "Maamme" johon toiset yhtyvät. Laulun loputtua
huutavat he eläköötä Suomelle, jonka kaikuessa esirippu laskee).