TOINEN NÄYTÖS.
Näyttämö: sama kuin edellisessä.
Otto istuu pöydän takana. Pekka vannehtii ämpäriänsä. Emäntä kehrää.
Perälä (Tulee perältä): Olipa onni, että menin katsomaan toimitusta. Muutoin olisivat nostaneet arvan sinun puolestasi Otto.
(Emäntä hätkähtää, lakkaa kehräämästä).
Otto: Kuka sen olisi voinut tehdä?
Perälä: Toinen niistä santarmeista. Hän selitti sinun olevan sairauden takia estetyn. Ja sillä oli todistajat, poliisin Matleena ja eräs toinen vaimoihminen, jota minä en tuntenut. Ja niin viisaasti olivat asian punoneet, että koettivat minut saada pois arvannosto ajaksi huoneesta.
Otto: Kuinka niin?
Perälä: No nähkääs, poliisi Aapeli tuli vähää ennen sinun esille huutoasi kuiskaamaan korvaani, että tulisin hänen kanssansa ulos hetkiseksi, hänellä oli muka tärkeätä asiaa. No minä menin. Siellä alkaa Aapeli pyydellä minulta torpan maata tuolta Jylhänniemen kärjestä. Ja alkaa pitkästi kertomaan, kuinka hän on päättänyt tuon nykyisen torppansa purkaa ja kuinka Jylhänniemi olisi kaunis paikka ja niin edespäin. Minä aloin heti aavistamaan petosta, kun tiesin Aapelilla toistekin sellaisiin puheisiin aikaa olevan. Sanoin lyhkäsesti vaan, että keritäänhän niistä toistekin puhua ja palasin tupaan. Siellä oli Matleena juuri selittämässä, että Perälän Otto on sairaana, eikä voi itse saapua tilaisuuteen, vaan oli valtuuttanut santarmi Molotkinin nostamaan edestänsä arpaa. Ja se toinen vaimo todisti hänen puheensa todeksi. Minä kuuntelin hiljaa väkijoukossa heidän puhettansa siksi kunnes santarmi oli selittänyt, että siinä tapauksessa on hän oikeutettu nostamaan arvan ja aikoi juuri nostaa, kun minä karjasin: seis. Minä olen pojan isä, sanoin minä, ja minäkin olen saanut eräänlaisen valtuuden häneltä. Minut hän valtuutti sanomaan, ettei hän ikinä tule noudattamaan laitonta kutsuntaa eikä niinmuodoin tule nostamaan arpaa, eikä salli, että toisetkaan sitä hänen puolestaan nostavat. Muutoin oli hän äsken kotoa lähteissäni ihan terve.
Otto: No minkä vaikutuksen teki puhe.
Perälä: Seuraus oli se, että santarmin lipunnostoon ojennettu käsi väsähti alas, ja väkijoukko alkoi huutamaan hurraata ja eläköötä minulle ja sinulle Otto.
Otto: Sehän oli suuremmoista. Kuinka sitte kävi?
Perälä: No, sittenkun väkijoukko oli lakannut huutamasta, jatkettiin toimitusta santarmin kaiken aikaa minua mulkoillessa. Mutta sittenkun toimitus oli loppunut, luki santarmi erään paperin, jota sanoi kuvernööriltä saamaksi valtakirjaksi, jossa annettiin heille, santarmeille, valta vangita kaikki ne, jotka ovat jääneet pois syynistä ja että heidät on toimitettava Helsinkiin Poprikohvin puheille. Ja lisäsi sitten sen luettuaan vielä, minuun päin kääntyen, että ei tiedä mihinkä ne sitten sieltä viedään. Tulehan tänne kamariin Otto niin neuvon sinua hiukan siltä varalta, jos Poprikohvin tykö vietäisiin.
(Menevät kamariin).
Emäntä: Kuulehan Pekka, voitko auttaa tahi neuvoa minua eräässä asiassa?
Pekka: Ja se olisi?
Emäntä (Mennen Pekan luokse). Se olin minä, joka äsken annoin valtuuden noille akoille sanoa, että Otto on kipeänä. Taikka oikeastaan se Matleena sitä ensin esitti, että Otto tekeytyisi kipeäksi ja antaisi sen santarmin nostaa arvan edestänsä. Mutta ennenkuin santarmi sen tekisi, tarvitsisi hän saada 50 mk juomarahaa. Ja minä hullu kun annoin tuon rahan.
Pekka (viheltää): Viisikymmentä markkaa!
Emäntä: Niin. Ajattelin kysyä neuvoasi, tuon rahan takasin saamiseen.
Pekka: Kyllä taisi mennä sen tien koko raha.
Emäntä: Vaan jos panisi Matleenan ahtaalle ja sanoisi, että te Oton kanssa näitte koko tapauksen, kuinka minä rahan hänelle annoin?
Pekka: Tuskinpa se auttaisi. Mutta voisihan sitä koettaa.
Anni (Tulee perältä isänsä kanssa). Joko isäntä tuli kotiin? Kuinkahan siellä syynissä kävi?
Laurila: Hyvää päivää. Niin, me tulimme tuloksia tiedustelemaan.
Emäntä: Eihän ne mieluiset uutiset olleet, joita ukko mukanaan toi.
Laurila: Vai eivät…
Emäntä: Vangitsemaan tulevat ja Poprikohvin luo vievät.
Laurila: Vai vangitsevat. No onko Otto kotona? Mitä poika tuumii?
Emäntä: Tuolla on kamarissa isänsä kanssa. Mitäpäs se tuumii, eihän se karata aio.
Laurila: No, siinä parhaiten tekee. Käyköön sitten kuin luotu lienee.
Perälä (Kurkistaa kamarin ovelta): Jassoo, tänne tuli vieraita. (Astuu sisälle Oton kanssa). Mitäs naapuriin kuuluu?
(Tervehtii Laurilaa ja Annia).
Laurila: Eipä kummempia. Entisellään ovat… No teiltäkö ne aikovat väkeä vähentää?
Perälä: No niin ne aikovat. Vaan eipä tuo nyt ole mikään kiire työn aikakaan, joten tästä nyt kyllä joutaakin hyvästi huvimatkallekin.
Laurila: Ei ne sentään ikuteille uhkaa…
Perälä: Helsingissä se on aikomus käyttää, sen ison herran puheilla. Vaikka kyllä santarmi pelotteli, että sieltä muuallekin viedään.
Laurila: Niin… minkäpäs lain nojalla ne pitemmälle veisivät.
Pekka: Mutta nyt ne herrat ajaa karauttavat pihaan. Poliisi ja kaksi santarmia.
Emäntä: Herrajesta, joko ne tulivat.
Anni (Syleillen Ottoa): Voi Otto rakas, nyt ne sinut vievät.
Perälä: Tyyntykää naiset ja näyttäkää niinkuin ei tapaus teihin laisinkaan koskisi, ettei noille piruille tule mitään ilon aihetta. Teidän liikutuksenne ja pelkonne on heidän ilonsa, kun sitä vastoin teidän tyyneytenne on heille kiusaksi.
Poliisi Aapeli (Tulee sisään santarmien kanssa. Jokaisella heillä on käsirautoja käsissä): Hyvää päivää. Taisi tulla vähän odottamattomia vieraita. Vaan ikävä velvollisuus pakoitti meitä tulemaan.
Otto (Astuu esiin): Tulitte siis vangitsemaan minua. Tässä ovat käteni, kytkekää!
Aapeli: Niin… kyllä sekin käyntimme aiheutti. Vaan vielä on toinenkin asia.
Perälä: Antaapa kuulua.
Aapeli: Niin… nämä santarmit ovat saaneet tietoonsa että talossa luetaan kiellettyä kirjallisuutta ja että sitä on täältä muuallekin levitetty.
Perälä: Se on valhe. Jos pieninkin palanen löytyy niin vangitkaa ja viekää minutkin.
Aapeli: Niin… en minäkään asiaa usko, vaan kun näille santarmeille kerran sellaista on ilmotettu, niin sen vuoksi ovat he pakoitetut toimittamaan kotitarkastuksen. Parasta on siis että annatte kaappienne avaimet.
Perälä. Sitä ei ole tarvis. Sillä ainoa paikka missä meillä kirjallisuutta säilytetään on tuo hylly tuossa. Tarkastakaa onko postillat sensuroittuja. (Toinen santarmeista menee tarkastamaan hyllyä). Ja jos tahdotte toisetkin huoneet tarkastaa, niin seuratkaa minua.
(Aapeli ja toinen santarmi seuraa isäntää oikealle).
Emäntä: Herra auttakoon meitä. Vallanhan nyt maailma on nurin. Kun ihan syyttömästi tullaan ja tarkastetaan talo. Että se tuo Aapelikin kehtaa, niin paljon kun sitä on autettu meiltäkin. Milloin jauhoja, milloin jyviä…
Pekka: Tarvitseeko auttaa ja hyysätä kaikkia? Siitä sen näkee. (Menee auttamaan santarmia kirjojen tarkastuksessa). Katso sinä vieraanmaan mies. Tämä on Lutheruksen postilla präntätty Turussa 1706 post kristum natum. Ja tämä paksumpi kirja tässä on piplia eli pyhä raamattu kuvien kanssa. Kuviin on useat vanhan kansan kirjailijat kirjottaneet sopivat tekstit. Tuossa näet Mooseksen. Se on jo harmaapäinen mies — sille voisi vaikka ristinmerkin tehdä. Muutoin on se mies kirjoittanut tekstin hyvin useaan kuvaan. Vielä on tällä kirjalla arvoa sen vuoksi, että se on niin vanha, että silloin kuin tämä kirjoitettiin, ei tietty mitään santarmeista eikä kasakoista. Sillä jos silloin olisi niistä tietty niin olisi niistäkin jotain mainittu niissä paikoissa, joissa puhutaan maan vaivoista ja vitsauksista. Eikö niin?
Santarmi: Da, da.
Otto: Älä hiidessä puhu, ei tiedä vaikka ymmärtäisi.
Pekka: Sen vuoksi minä juuri koitankin puhua. Sillä mieleni alkaa tehdä mukaasi lähteä. Jos en muutoin pääse, niin näytän sitä äskeistä lehteäni. Niin, mihinkä minä jäinkään? Niin, maan vaivoihin ja vitsauksiin. Sanoin, että tämä kirja kirjoitettiin ennemmin kuin santarmit tuotiin. Se äskeinen sanani ei ole oikein paikallaan, sillä loppupuolella tätä kirjaa puhutaan pirulta riivatuista, joista nähtävästi nykyiset santarmimme polveutuvat.
Laurila (Nauraen): Aika poika tuo Pekka.
Pekka: Niin, tosiperäinen tarina kertoo näiden pirulta riivattujen alkaneen käyttää harmaata sinelliä ja sapelia ja myöhempinä aikoina ovat ne ottaneet vormuunsa kaluunat ja paraatitupsun.
Perälä (Tulee oikealta Aapelin ja santarmin kanssa): Niin, kuten näette on etsiminen turhaa. Sillä meidän talossa ei vielä tähän päivään asti ole mitään luvattomia lehtisiä näkynyt.
Aapeli: Niin kyllähän sen tiesin jo taloon tullessanikin. Vaan kun on määrä tehdä tarkastus, jos ilmianto tulee. (Menee myöskin tarkastamaan kirjahyllyä). Kyllähän sen tietää, ettei täältä mitään löydy, vaan täytyyhän sitä tarkastaa. (Löytää Matleenan piilottamat lehtiset). Mutta mitäs nämä ovat? "Vapaita sanoja". Olipa tämä ikävä löytö.
Perälä: "Vapaita sanomia". Mistä ja miten? Minä en yhtään käsitä.
(Kaikki rientävät tarkastamaan lehtisiä.)
Aapeli: Tällainen pinkka. Ei suinkaan tämä ole kaikki omiksi tarpeiksi. Tämä on raskauttava asianhaara?
Perälä (Masentuneena): Minä olen mennyt mies. Kuka teki minulle tämän konnan työn!
(Pekka pistelee salaa lehtisiä povitaskuunsa).
Aapeli: Siinä ei siis nyt muu auta kun… kyllä me olemme pakotetut vangitsemaan Perälän.
Emäntä (Huudahtaa): Herra auta! Syyttömästi! Ilman tutkintoa ja tuomiota.
Aapeli: Aika on sellainen. Meillä on niin ankarat asetukset.
Molotkin: Ankara on asetus. Vangita täytyy. (Tarkastaa rautojaan). Vaan jos… (vetäen Aapelia syrjään ja sipisee hänen korvaansa.)
Laurila: Kyllä elämme kurjaa aikaa.
Pekka: Älkäähän nyt isäntä antako liiaksi surulle valtaa. Ehkä tähän vielä neuvo keksitään.
Perälä: Kyllä se nyt vaan mustalta näyttää. Vaan ole sinä nyt isäntänä sillä aikaa talossa kun minä poissa olen. Sillä sinuun minä voin luottaa. Ja sinulle voin elämiseni uskoa.
Pekka: No perhana. Ja minä kun juuri meinasin pyytää isäntää renginkin töitä jonkun aikaa hoitamaan, sillä minäkin ajattelin tässä vähän tuulettelemassa käydä.
Aapeli: Tämä Molotkin tässä esitti, että jos jotenkin pimitettäisiin tämä vastenmielinen asia. Ettei ketään tarvitseisi vangita. Jos isäntä korvaisi jotenkin tämän asian vaikka — rahalla. Ja sitten Otto kirjoittaisi anteeksi pyyntökirjan poissa olostaan. Satasen pistätte Molotkille ja tuon anteeksi pyynnön Otto kirjoittaa, niin kaikki on ohi.
Emäntä (Ilostuen): Tehkää niin.
Perälä: Ei koskaan. Tässä ovat käteni. Vangitkaa!
Otto: Ja tässä minun.
Pekka: Stop Molotki. Minäkin puhun. Isäntää ei vangita, vaan minut. Sillä nuo lehtiset olivat minun. Ja tässä niitä on vielä lisää. (Heittää taskustaan lehtipinkan pöydälle). Siis raudat tänne syyllisen käsiin. Minä olen ainoa, joka niitä tässä talossa olen lukenut ja olen Ottoakin syynistä pois jäämään kehottanut. Minä seuraan Ottoa.
Molotkin: Koska asia niin on, niin tietysti isäntä on vapaa ja sen sijaan vangitsen minä sinut.
(Kiinnittää raudat Pekan käsiin.)
Pekka: No minnekäs se meidän matkamme sitten pitää, jos saan luvan kysyä.
Molotkin: Helsingin kautta Venäjälle.
Pekka: Ei hyvä ystäväni ja matkatoverini. Minulla ei ole yhtään halua nähdä sinun syntymäarojasi eikä laajaa "isänmaata" kuten Poprikohvi sitä on suvainnut kutsua. Minä kyllä tyydyn siihen, kun saan Helsinginkin nähdä. Kunhan nyt vaan sitä kaikista vanhinta veljeäni saan puhutella, niin olen kyllä valmis taas tuolta nevaniityltä heiniä hakemaan.
Molotkin: No oletteko valmiit? Siis lähdetään Aapelin mökille, sinne onkin jo kaikkiaan kasaantunut yhdeksän kappaletta. Kun nyt nämä vielä viedään niin on niitä kaikkiaan yksitoista. Mistähän niille kaikille hevosen asemalle saa.
Aapeli: Tottahan nyt tällaisessa kylässä hevosia saa.
Perälä: No meidän poikien takia ei teidän tarvitse päätänne vaivata. Minä kyllä kyyditsen poikani asemalle. Odottakaan vähän, minä pistän Mustan aisoihin.
(Menee perälle).
Anni: Pelkäätkö Ottoni, koska väriset?
Otto: En yhtään kultani. Tuntuu vaan hiukan epämukavalta nämä raudat. Minua kauhistuttaa, kun näen kuinka pitkälle vääryys saa mennä.
Anni: Koeta kestää kärsivällisesti. Usko, että oikeus kerran voittaa.
Molotkin: Ehkä lähdetään ulos. Isäntä näkyy jo valjastavan hevosta. No, mars!
Pekka: Älkää nyt järin murehtiko. Kyllä me pian palataan. Hyvästi nyt vaan.
(Menevät).
Otto: Hyvästi Annini!
(Suutelee Annia).
Anni: Hyvästi Otto. Muista että täällä sykkii sinulle aina uskollinen sydän, vaikka eromme pitkällekin venyisi. (Ottaa Ottoa kaulasta). Hyvästi Ottoni. Pysy totuudessa! Ole aina suora!
Otto: Hyvästi Laurila. Lohduttakaa ja rohkaiskaa Annia.
Laurila: Kyllä, kyllä. Hyvästi vaan.
Otto: Hyvästi äiti! Älkää nyt murehtiko liikaa.
Emäntä (Ottaa kaulasta Ottoa): Jumala varjelkoon ja auttakoon sinua poikani.
(Istuutuu penkille ja purskahtaa itkemään.)
Otto (Menee perälle Aapelin ja toisen santarmin kanssa. Annille): Hyvästi rakkaani!
(Menevät).
Anni (Liikutettuna heittäytyy isänsä syliin): Oi, isä, isä. Minä en enää enempää jaksa…
Esirippu alas.