I.
Johannes oli ollut kolme vuotta merillä ja Mikkelinä palannut kotiin Simsöriin, ukko Efraimin verkkomieheksi. Hän oli tyttöjen mielestä pulskistunut entisestään, levinnyt hartioista ja saanut komeat viikset kuin hylkeellä.
Pyhäinmiesten päivänä oli Johannes kirkolla raitaisessa merimiespaidassaan, päässä uusi Englannista ostettu lippalakki. Ulkosaarten pojat piirittivät hänet heti kirkonmäellä, tytöt taas joukolla luovivat läheltä ohi tirkistellen huivinsa reunan takaa.
Johannes seisoi hajasäärin, kädet taskuissa ja kertoi seikkailuistaan karkuretkellä.
Tanskan salmessa oli priki, jolla hän lähti, saanut pahan vuodon, matka jäi kesken ja miehet päästettiin maihin. Johannes oli silloin päättänyt koettaa onneaan maamyyränä ja ottanut pestin rengiksi suureen kartanoon. Hiukan pelotti kun vouti toi kontrahdin, joka oli tehtävä vuodeksi, mutta olisipa hän tiennyt minkälainen elämä oli tulossa, ei hän koskaan olisi raapustanut nimeään paperiin! Huuhtoa sai aamuvarhaisesta myöhään iltaan niin että selkää kolotti ja juuri kun olisi tahtonut hiukan torkahtaa, soivat kellot ja sähkövärkit renkituvassa kuin olisi tuli ollut irti. Ei kestänyt kauvan ennenkuin hän oli tullut täydelle katumapäälle ja alkoi miettiä karkumatkaa. Toista oli sittekin istua märssyssä ja paistattaa päivää!
Joulupyhinä oli saanut hiukan loikoa ja venyttää raajojaan, mutta uudelta vuodelta oli vouti osoittanut tunkiota navetan seinustalla, joka — periköön piru hänet jos hän valehteli! oli pitkä kuin siitä missä Johannes seisoi luotsivanhimman tuvalle ja sanonut:
— Nyt pojat käymme tämän kimppuun tässä!
Silloin oli hän, Johannes, arvellut, että nyt on paras laittautua reissuun. Oli voudille sanonut että räätäli vaatii tekopalkkaansa ja sen nojalla saanut sisällä olevat rahansa kouraan. Yöllä, kun talo nukkui, oli hän liiterissä nikkaroinut pyörät merimieskirstunsa alle, sillä selässä ei sitä jaksanut kantaa, ja alkanut hinata kirstua Kööpenhaminaa kohti sanoen hyvästit Tanskan maanviljelykselle ja pitkille sontatunkioille, joita hän siitäpuolin aikoi välttää.
Mutta viime tingassa oli käydä hullusti. Yksi pyöristä särkyi tiellä ja kun hän oli korjannut sen ainoalla naulalla, joka oli jäänyt taskuun, meni jo toinen hajalle. Onneksi oli tien vieressä paja, johon hän ikkunasta pääsi ja sai puhalletuksi joitakin tarpeita niin että lopultakin tuli kaupunkiin ja sai pestin laivaan, joka seilasi kauvas mulattien maahan, La Plataan.
Päästyään kertomuksessaan tälle kohtaa, näki Johannes Söröläisten tulevan. Ukko Severin oli oikein norpannahkaisissa liiveissään, kaulassa punainen liina. Muori, joka ontui toista jalkaansa, oli pieni ja hinterä miehensä rinnalla, hän oli ennen markkinoita saanut yhdeksännen lapsensa ja oli tullut kirkoteltavaksi. Tytöt, Eedla ja Lyydi oikoivat hameitaan rannassa ja solmivat uudelleen huivinsa, ennenkuin nousivat mäelle, jossa Johannes jo kätteli ukko Severiniä.
Lyydi oli kaukaa tuntenut Johanneksen. Hän punehtui ja nyppi huivinsa nurkkaa puolittain piiloutuen vanhemman sisarensa selän taakse. Asia oli niin että Lyydi ja Johannes olivat aina katsoneet toisiinsa ja olleet jo puolittain kihloissa, kun Johannekselle tuli kolme vuotta sitten äkkinäinen lähtö merille. Ukko Efraim oli ensimäisen vaimonsa kuoltua nainut Kirsan lesken ja Johannes ei pitänyt äitipuolestaan. Sentähden hän oli hankkiutunut kotoa pois.
Hädintuskin sai Johannes puristetuksi Lyydia kädestä ja sanotuksi pari tyhjänpäiväistä sanaa, kun Sörön muori jo huusi tyttöjä kiiruhtamaan, sillä kirkonmenot alkoivat. Muori ei pitänyt Johanneksen ja Lyydin lähentelemisistä sen jälkeen kun Söröläisille oli tullut riita vuohenlaitumesta.
Sisässä puisessa kappelikirkossa sovitteli luotsivanhin, joka myös teki lukkarin ja suntion virkaa, suolaveden kangistamilla sormillaan numeroita tauluun. Sitten alotti hän virren vetäen pitkään ja vihlovasti kuin sumusireeni merellä. Yksi ja toinen ääni yhtyi häneen miespuolellakin, mutta naispuolella lauloivat kokonaiset penkkikunnat, suhauttaen pehmeästi kieltään Jeesuksen ässien kohdalla.
Virren jälkeen tuli väliaika, jolloin yskittiin, ryittiin ja raapastiin jalkaa.
Nyt nousee hylje avantoon, sanoivat pojat ovipuolessa toisilleen, kun ukko Sileniuksen harmaa pää kohosi saarnastuoliin. Ja kuin vanha tähystävä koirashylje avojääkappaleella pappi silmäili pää koholla seurakuntaansa, laskien karvaiset kätensä raamatun päälle, ennenkuin luki tekstinsä ja alotti saarnansa Joonaasta valaskalan vatsassa. Sillä aikaa kun Silenius selitti Joonaan syntiä väliin hihkaisten ja levittäen kätensä niin että nukkuvien silmät revähtivät selälleen, pujahtivat pojat toinen toisensa jälkeen kauppamieheen, josta sai kahvia nisuleivän kanssa ja varustivat taskuunsa tupakkaa itselleen ja karamellejä tyttöjen varalta.
Saarnan jälkeen, kun muori oli kirkoteltavana sakastissa, näki Johannes vilaukselta Lyydin luotsivanhimman aitan luona. Hän kiersi muiden huomaamatta sinne, pisti tytön kouraan karamellitötterön ja veti hänet kallion alle, jossa saattoi rauhassa puhua. Ja siinä uudistivat he vanhat lupauksensa ja päättivät kuulua toisilleen vanhempien uhallakin. Ensi kesänä veisi Johannes Lyydin Simsöriin ja ellei äitipuoli kääntyisi hyväksi aikoi Johannes iäksi lähteä kotoa ja rakentaa oman tuvan mannermaalle. Siihen ei ukko Efraim kuitenkaan suostuisi, koska hän tarvitsi verkkomiestä ja niin ollen päättyisi asia varmaan hyvin. Luottaen siihen erosivat nuoret toisistaan ja Johannes lupasi viikolla pistäytyä Sörössä Lyydiä tapaamassa.