USKOVAISIA
Bergin Kalle ja hänen akkansa olivat heränneet synnintuntoon ja alkaneet uuden paremman elämän. Se tapahtui senjälkeen kun se suuri parkkilaiva Sälskärissä oli tehnyt haaksirikon ja Kalle oli yhtenä syysyönä kerännyt ulkoluodoilta kaksitoista tolttia lautoja. Silloin oli hän kastunut ja vilustunut ja saanut vian rintaansa ja kun hän nousi sängystä, oli hän muuttunut mies: kulki kumarassa, yski rintaansa pidellen ja puhui itkevällä äänellä.
Kalle oli sairastellut ensi kertaa kuoleman kielissä. Hän oli ovisängyssä maatessaan vanhojen vällyjen alla hytissyt ja hikoillut yht'aikaa ja nähnyt tulisia renkaita tanssivan katossa. Ja kun tauti oli helpottanut oli hän välipäinä ajatellut entistä jumalatonta menoaan ja nähnyt helvetin kidan ammottavan edessään. Stiina, joka ennenkin oli viljellyt sanaa, oli huomannut Kallen sielunhädän ja takonut virsikirjallaan raudan kuumana ollessa ja lopuksi, eräänä lauantaina Mikkelinviikolla oli Kalle ratkennut suureen itkuun, pyytänyt Stiinalta anteeksi kaikki mitä oli rikkonut ja luvannut alkaa uuden paremman elämän, jos Jumala antaisi hänelle vielä elonpäiviä. Stiina oli ilosta vuodattanut kyyneliä ja lukenut virsikirjasta kiitosrukouksen ja Ranssu ja hänen jälessään kaikki kuusi sisarusta olivat seisoneet suu auki sängyn vieressä ja kuulleet isän tärähtelevin äänin sanovan:
— Lapsi-kullat, teidän isänne on ollut pitäjän suurin juopporatti, mutta tästä lähin on hän vaeltava Herransa ja Jumalan silmien edessä. Ja kirottu olkoon viina, joka on pimittänyt minun hengelliset silmäni ja ollut syöstä sieluni iankaikkiseen kadotukseen!
Johon Stiina oli sanonut »amen» ja tuonut padasta suuren kupillisen silakkakeittoa, minkä Kalle oli vahvistuksekseen syönyt. Ja sitten oli hän vaipunut syvään uneen.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina, oli Kalle jo jalkeilla ja horjuvin askelin suuntasi hän kulkunsa rantaan. Kivelle, lähelle lautapinoa, jäi hän läähättäen istumaan katsellen synkkänä tapulia.
Nuo ne olivat olleet perkeleen syöttinä hänen tiellään!
Kalle otti lautoja yksitellen pinosta. Niin hyvää ja puhdasta puuta että sydäntä kirveli! Raahatessaan niitä veneeseen oli hän ajatellut tehdä uuden porstuan tuvan eteen, mutta kaikki semmoiset aikeet olivat nyt haihtuneet. Laudat eivät kuuluneet hänelle, ne olivat melkein kuin varastettua tavaraa. Jumala ei olisi rankaissut häntä niin kovin ellei hän olisi ollut sitä mieltä lautojen suhteen.
Kenen ne sitten olivat? Parkkilaiva oli joutunut hylyksi ja lasti oli ajautunut kaikkiin ilmansuuntiin. Kallesta tuntui kuin olisi Jumalan tahto että hän toimittaisi laudat oikealle omistajalleen ja hän päätti antaa tämän itsensä pitää huolen kuljetuksesta. Hän kantoi laudan kerrallaan sillanpäähän ja työnsi sen siitä mereen. Kun se oli päässyt rantatyynestä tarttuivat pienet laineet siihen ja ajoivat selälle ja siitä itäisille vesille.
Pojat, jotka tuvan ikkunasta olivat nähneet isän puuhat, juoksivat nyt joukolla rantaan. He tahtoivat hekin heitellä lautoja mereen ja syntyi oikein kilpailu siitä kuka saisi lentämään kauimmas sillan nurkasta. Pian oli koko tapuli vesillä ajelehtimassa tuntematonta päämäärää kohti. Viimeistä lautaa tuli Kallen kuitenkin surku, se oli suora ja oksaton ja kuin luotu veneen kylkeen. Kallesta tuntui kuin saisi hän pitää sen yhden ikäänkuin vaivoistaan ja kuin salakähmää joltakulta pisti hän sen kumollaan olevan ruuhen alle. Olkoon siellä siksi kun alahangan varpelaita tulee korjattavaksi!
— Nyt, lapset, on syntilaudoista päästy, sanoi Kalle pojille, jotka innoissaan olivat kanniskelleet itsensä hikeen.
— Ne menevät Tallskäriin, huomautti Ranssu, pitäen kiveltä silmällä puutavaran kulkua.
Niin pitkälle ei Kalle ollut ajatellut. Oliko Hamberg korjaava talteen laudat? Tietysti. Hän oli vielä kiinni maallisessa tavarassa eikä ajatellut sieluaan. Eipä paljon puuttunut että Kallea hiukan kadutti kun hän niin oli työntänyt vaivalla hankitun saaliinsa toisen suuhun. Niinkuin ei Hambergilla ilmankin olisi tavaraa ohut! Mutta kun hän muistutti itselleen että lautojen päissä leimat ja niistä ehkä voisi tulla kysymys, ei hänestä enää ollut niin väliä kuka ne sai, kunhan tulivat pois Hamnholmista.
Ja tyytyväisenä että oli tehnyt kuten sisällinen ääni käski, kulki hän rintaansa pidellen tupaan, jossa Stiinan kanssa otti puheeksi hartaushetken, minkä he olivat aikoneet saarelaisille pitää ensimäisenä adventtina.
* * * * *
Bergin Kallen kääntyminen oli tehnyt syvän vaikutuksen mieliin. Parkkilaiva Elben haaksirikkoa oli seurannut paljon surua ja onnettomuutta saaristossa; siitä syksystä periytyi moni rintatauti kalastajasuvuissa ja Aspön Löf oli molempine poikineen saanut surmansa saman lautalastin vuoksi, joka käänsi Kallen mielen. Sanaa viljeltiin saarten tuvissa ahkerammin kuin moneen aikaan ja sydämet avautuivat sille kylvölle, joka tätä ennen tavallisesti oli langennut kivikkoon. Kippari Udd oli saanut voimallisen hengen saarnata ja hänen selittäessään Johanneksen ilmestystä Skorfössä olivat vanhat paatuneet syntiset, kuten Kalle Krokström ja Sepetin torppari heltyneet ja Malakias-suutari, jolla oli tapana polityyrilakasta tehdä puolikupposia kun ei viinaan ollut varaa, oli ostanut Sionin Harpun ja kulki hartaushetkissä kuten muutkin. Herätys liikkui saaresta saareen. Ainoastaan Hamberg oli vastahakoinen ja oli vain puoleksi avannut korvansa sanalle. Rosina oli tosin saanut hänet kanssaan kokouksiin, mutta äänettömänä hän siellä istui ja imi piippuaan ja syljeksi sivulleen, pistäytyen usein mäellä ilmaa katsomassa ja rannassa veneitä. Hän ei ymmärtänyt miksi nämä uskovaiset toistelivat vain vissejä raamatunlauseita ja vain vissejä psalmeja, kun ne hänen mielestään kaikki olivat yhtä tehokkaat ja hyvät.
Elämä Hamnholmissa oli kokonaan muuttunut. Kun sieltä ennen oli kuulunut naapuriin, salmen taakse, Kallen rähinää ja kinastelua Stiinan kanssa, tuli sieltä nyt tuulen mukana virrensäveliä aamuin illoin.
Kaikkien täytyi ihmetellä sitä uskon muutosta, joka Kallessa oli tapahtunut. Sillä turhaan hän ei ohut kutsunut itseään pitäjän suurimmaksi juopporentuksi, ennen heräämistään.
Siihen aikaan oli nimittäin Kalle ollut oikea vitsaus omaisilleen ja muille. Kaupungista tullessaan oli hän tavallisesti humalassa ja elleivät Stiina ja lapset silloin totelleet hänen pienintä viittaustaan, raivosi hän kuin pakana. Kerran oli Stiina hänen nukkuessaan uskaltanut piilottaa viinapullon kala-aittaan rysien alle. Kun Kalle heräsi oli hän heti kysynyt sitä. Stiina koetti selittää että pullo oli ollut tyhjä, mutta silloin oli Kalle hypännyt tasajalkaa sängystä, siepannut orrelta luodikon ja uhannut sillä. Stiina ja lapset pääsivät hädin tuskin pakoon salmen taakse ja viipyivät siellä koko yön. Kun he aamulla palasivat, nukkui Kalle lattialla luodikko vieressään. Kostoksi Stiinalle oli hän naulannut tämän kahvipannun kuustuumaisella naulalla tuvan seinään.
Monta yötä oli Stiina saanut maata navetassa tai ladossa kun ei uskaltanut tupaan, josta Kalle oli hänet kyydinnyt.
Kerran kun he olivat syöttejä tarpomassa ja hän oli uskaltanut tiuskasta Kallelle että »souda hiljemmin», oli Kalle ärjässyt että »sinä tässä minua neuvomaan!» ja vetänyt airot ruuheen. Tuuli oli kuljettanut ruuhen selälle Tiirakiveä kohti ja Kalle oli hypännyt sille, päästänyt Stiinan kellumaan nuoran varaan, jonka oli sitassut saapasvartensa ympäri ja poltellut siinä piippua iltaan asti. Naapurit näkivät ikkunoistaan ukon istuvan kivellä ja akan ruuhessa itkevän, mutta antoivat heidän olla omillaan, kun tiesivät Kallen luonteen.
Vaan toisen kerran oli Hamberg ottanut Kallen kouriinsa, pannut pitkälleen siltapalkille ja pehmittänyt kelpo lailla. Se tapahtui vähää ennen suolajuttua, kun Kalle oli vienyt Hambergin veneen Sälskäristä, niin että tältä meni pyyntipäivä hukkaan.
Suolajuttu oli tämmöinen:
Kalle oli lähtenyt kaupunkiin suoloja hakemaan vuotavalla veneellään. Kun suolat oli ostettu ryssän puodista ja säkki viety veneeseen laiturin kyljessä, oli hän tavannut Sepetin torpparin, jonka kanssa oli menty kaupunkiryypylle. Ryyppyä oli kuitenkin kestänyt seuraavaan aamuun asti. Kun Kalle silloin silmät turruksissa oli tullut satamaan, ei veneestä näkynyt kuin nokka ja mastonpää. Se riippui kuin hirtetty rautarenkaassa, oli vuotanut upoksiin ja suolasäkki liuennut veteen. Kotona pahenivat silakat ja Stiina vetisteli naapurien luona.
Sälskärissä taas oli Kalle ollut pahimmalla riehumatuulellaan. Hän oli tullut sinne illalla, kun Hamberg ja Kalle-Kustaa jo olivat laskeneet verkot ja paneutuneet makuulle mäelle pingotetun purjeen alle. Aluksi oli hän tehnyt vain pientä kiusaa, heitellyt kiviä ja soraa purjeen päälle, niin etteivät miehet päässeet nukkumaan. Kun Hamberg oli kieltänyt sävyisästi, oli hän nauraa hihittänyt juoponnauruaan ja vähän päästä olivat taas kivet rapisseet telttaan. Hamberg oli kironnut purjeen reunan alta ja käskenyt olemaan siivolla, mutta kun Kalle oli itsepäinen kuin synti, aikoi hän antaa selkään rauhanhäiritsijää. Kalle oli silloin yrittänyt alta pois, mutta liukunutkin mereen näljäiseltä kalliolta ja kun hän vihdoin oli kömpinyt kuiville, riisui hän vaatteet päältään, lähti ilkialastomana juoksemaan pitkin rantoja, läimähytellen märkiä housujaan kiviin ja kallioihin koko ajan pannen hiu-hiu! Hamberg ja Kalle-Kustaa katselivat teltastaan miehen markkinakujeita naureskellen keskenään. Arvelivat että kylläpähän vähitellen selkiää ja paneutuivat nukkumaan. Mutta aamulla oli Hambergin vene poissa — Kallen oma ruuhi oli päässyt tuuliajolle, hän oli ottanut Hambergin veneen ja lähtenyt Hamnholmiin. Housut ja muut vaatteet olivat unohtuneet rantakiville… Ennenkuin Stiina oli saanut veneen takaisin tuoduksi, oli jo ilta, ja päivä oli kalamiehiltä mennyt hukkaan.
Kun Kalle hyvässä kohmelossa pari päivää senjälkeen poikkesi Tallskäriin, oli Hamberg pannut hänet pitkin pituuttaan siltapalkille ja pehmittänyt yhdellä kertaa sekä tästä että muista kepposista. Kului kauvan ennenkuin Kallella senjälkeen oli asiaa Hambergin puolelle.
* * * * *
Talvi oli ollut hurskas ja hiljainen saaristossa. Kippari Udd ja Kalle olivat pitäneet kokouksia, ja moni viinapullo oli virunut tyhjänä ja surullisena kaapin nurkassa. Mutta Hamberg otti yhä aamunaukkunsa, kuten ennen, todistaen omilla raamatunlauseillaan Rosinaa ja Kallea vastaan, jotka pitivät sitä suurena syntinä, ja Ruotsin rouva eli turhuudessa kuten ennen solmien kaulaansa nauharusetin ja kähertäen otsatukkansa.
Oli taas päästy hauenkutuun ja uuden elämän makuun.
Helluntai-sunnuntaina oli Kalle ilmoittanut pitävänsä sananselitykset
Hamnholmissa.
Koivulehdet olivat juuri puhjenneet, ne lemusivat kauas merelle ja ulkona lahdella oli taas valoa ja väikettä ja elämää. Saaret ja luodot loikoivat päivänpaisteessa; iltasin kuului sisäpoukamista kuikan tunteellinen ääntely tai pesivän naaraskoskelon tyytyväinen kotkotus. Muutaman päivän viipyivät allit matkoillaan ulkokarien vaiheilla, tiheinä parvina kuin verkonkohot ne keikkuivat laineilla, ja aikaisina aamuina lauloivat kuorossa: akullak, akullak!
Kalle oli raappinut pois partansa, Stiina siistinyt tuvan, ja ajanut lapset mäelle ja pannut kahvipannun tulelle. Puolenpäivän ajoissa laski Kalle Krokström vanhan latansa sillan kylkeen ja häntä seurasivat pian muut, mikä purjehtien mikä soutaen. Pojat eivät paljo vilkasseet tulijoihin, he pyydystelivät rannassa mutuja likoomaan pannulla puuropadalla.
Kalle otti yskien ja toivottaen ylhäältä siunausta vieraat vastaan. Hän oli mennyt huonoksi talven aikana. Monet ajattelivat ettei hänellä enää ole pitkälti elettävänä tässä murheenlaaksossa.
Kun kantajoukko: kippari Udd ja Kalle Krokström, Sepetin torppari ja suutari Malakias, Kalle-Kustaan Eeva ja Rosina ja muutamia muita oli koolla, juotiin kahvia ja laulettiin »O, Jesu, annos anna». Kippari piti lyhyen rukouksen ja hänen jälkeensä siirtyi pöydän taakse Kalle valaisemaan päivän tekstiä eri puolilta ja vetämään siitä johtopäätökset syntisen ihmisen vaellukseen nähden täällä alhaalla. Hän terotti mieliin kuinka uskovaisten tuli kilvoitella keskenään hyvässä ja ohjata veljellisesti toinen toistaan oikealle tielle. Ja lopuksi hän äänellä, josta kivetkin olisivat heltyneet itkuun, kehoitti niitä nuoria, jotka vielä vaelsivat suruttomina — tällä hän tarkoitti Kalle-Kustaata ja Täi-Nordlingia, jotka olivat poikenneet uskovaisten kirkkoon ja istuivat lakkiaan pyöritellen ovensuussa — hylkäämään huonon menonsa ja antautumaan hänelle, joka on sanonut…
Eeva katseli silmät tikkuna, minkä vaikutuksen Kallen puhe tekisi poikaan, mutta Täi-Nordling tunsi olonsa epämukavaksi siinä uskovaisten nuhtelevien ja paheksuvien katseiden alla, hän sylkäsi pitkän syljen ja siirtyi rantaan odottamaan Kustaata. Ja vielä illalla, kun pää oli lämmennyt Husössa ja kaikki saarnan jäljet haihtuneet tuuleen, oli Täi-Nordling vakuuttanut muille pojille:
— Ellen olisi ollut Kallen renkinä ja tietänyt kummoinen tuhannen vietävä hän on toisella päällä, olisin uskonut että Jumalan enkeli puhui hänen suustaan.
Viikolla, tämän kokouksen jälkeen tuli Hamberg eräänä aamuna niin myöhään että paikat laiturin kyljessä olivat jo vallatut. Vennströmillä oli korissaan vain pari kappaa silakoita, jonka vuoksi Hamberg huusi veneestään:
Päästä minut sinun sijallesi, niin saat kaksi pulloa olutta!
Tämä tarjous herätti kauhistusta uskovaisissa He kuiskailivat keskenään ja kun kauppa-aika oli loppumassa tuli Bergin Kalle yhdessä Kalle Krokströmin kanssa nuhtelemaan Hambergia.
— Oletko sinä, rakas veljemme, niin synnin pimittämä ettet ymmärrä omaa tilaasi, vaan houkuttelet vielä lähimmäisesikin kadotukseen! »Joka pahentaa yhden näistä pienimmistä…»
Tässä keskeytti Hamberg heidät vetämällä olutpullon kummastakin taskustaan. Bergin Kalle tuijotti niihin kuin ei olisi moisia nähnyt eläissään.
— Ota tästä, Kalle, sinäkin ja heitä hiiteen saarnaamiset! Kelpasi se ennen sinulle, vaikket osannut pitää määrääsi!
Vaan Kalle on jo syvään huokaisten ja käsillään torjuen peräytynyt laiturin toiseen päähän.
Sieltä tulee hänen itkunsekainen äänensä:
— Mene, mene kiusaaja siihen paikkaan, joka sinulle valmistettu on!
Sinä kesänä kävi uskovaisten asiain huonosti. Kalantulo oli hyvä, joten saatiin rahoja irti ja synnin viettelykset kasvoivat sitä mukaa. Ensin lankesi suutari Malakias; hänelle tuli uusi kisälli, joka ei tiennyt talon tavoista ja toi pullon repussaan. Seuraavana päivänä heitti Malakias Sionin Harpun aitan katolle. Sitten oli Kalle Krokströmin vuoro. Hän oli saanut rahdatakseen kiviä pohjalastiksi englantilaiseen kuunariin ja ansaitsi sillä kaksisataa markkaa. Lauantaina meni hän kaupunkiin hakemaan kannun viinaa ja patterin olutpulloja.
Seuraavana päivänä oli kestit, joihin oli kutsuttu Hamberg, Vennström, Pikku-Vinter, Kalle-Kustaa ja Täi-Nordling. Kalle lauloi käsi Hambergin kaulalla ja vannoi ettei enää mene hihulien seuroihin, joissa tarjotaan vain sikurivettä ja armonsanoja. Vennström soitti Sionin harppua tuolinselustalla ja pikku-Vinter kertoi kamalimmasta hetkestä elämässään. Se oli ollut siihen aikaan kun hän oli sukeltajana ja oli laskeutunut uponneeseen laivaan merenpohjassa. Kun hän astui salonkiin, jossa ihmiset vielä istuivat, oli oven auetessa virta pannut ruumiit liikkeeseen. Silloin oli häntä puistattanut pahemmin kuin koskaan muulloin.
Kesken ilonpitoa astui Bergin Kalle tupaan. Hän oli kuullut uskonkumppaninsa surkeasta lankeemuksesta ja tahtoi pelastaa hänet vielä viime hetkellä.
Kalle Krokströmiltä jäi suu auki, kun hän huomasi tulijan. Sionin harppu vaikeni äkkiä; syntyi hiljaisuus.
Sitte levisi Kalle Krokströmin naamaan korvia myöten hymy. Hän nosti kuppinsa pöydältä, horjui Bergin Kallea kohti ja pannen kätensä hänen kaulaansa kallisti sitä hänen suutaan kohti:
— Juo sinäkin, Kalle! Se tekee hyvää sinun rinnallesi! Ei ilman viinaa elä muut kuin apostolit Nikolainkirkon katolla!
Ja kun Kalle oli saanut sieramiinsa vanhastaan tutun hajun, alkoi leuka väkättää, suupielet elää ja puoleksi nauraen puoleksi itkien tyhjensi hän kupin yhdellä siemauksella, irvisti pahasti ja taittoi suuhunsa sokeripalan pöydältä, sanoen.
— Ähää!