Kertomus kuinka Englannin laivat Hekla ja Griper viettivät talvensa Melville-saaren tykönä v. 1819-1820; ynnä silmäilys edellisiin ja jälkeisiin luoteis-retkiin.
Jos Englannin rikkaus, sen mahtavuus merellä, sen avara valta kaikissa maan-pallon osissa ovat asioita, joita täytyy ihmetellen katsella, niin ei ole unohtamista, että kaiken tämän loiston perustuksena on joku omituinen kestävyys kansallisessa luonteessa, joku jäykkyys ja vakavuus, joka ei koskaan heitä kesken tehtäviänsä. Tämä suuttumattomuus näkyy sekä Englantilaisten historiassa että heidän yksityisessä elämässäänkin; mutta olletikkin ovat nykyisen vuosisadan löytö-matkat luoteisessa Jäämeressä antaneet todistuksen, että Englantilaisen rohkeus voipi, Englantilaisen taidon ja sivistyksen avulla, voittaa kovimmatkin vaarat ja vastukset, mitkä tylyin luonto saattaa tarjota. Se on todellaki ylevä tunto, joka sydämmeen ryhtyy, nähdessämme kuinka ihminen voipi ei ainoastaan toimeen tulla vaan myöskin nauttia elämän iloa siinä, missä melkein kaikki muu elävyys pakenee tuiman kylmän alta. Semmoisen esimerkin tarjoo Heklan ja Griperin talvi-majoitus lopulla vuotta 1819 ja alussa v. 1820, josta tässä aion antaa kertomuksen. Mutta lukija epäilemättä kaipaisi asian oikeata käsitystä, ellen ensiksi tekisi lyhyen katsahduksen edellisiin löytö-matkoihin samoilla seuduilla ja samassa tarkoituksessa. Otetaan siis tässä ensin silmäiltäväksi näiden matkustusten alku ja tarkoitus.