1. Luoteis-retket ennen v. 1819.
Jo lopulla 15:ttä vuosisataa, kun Kolumbus oli löytänyt Länsi-Intian ja Vasko-di-Gama onnellisesti oli Afrikan ympäri tehnyt ensimäisen vesimatkan Itä-Intiaan, syntyi Englannissa halu keksiä joku kentiesi vieläkin lyhyempi tie niille kaakkoisen Aasian seuduille, joiden kalliit kryydit jo aikaa olivat olleet tärkeitä kauppa-tavaroita. Semmoista tietä toivottiin löytyvän joko koillisessa pitkin Euroopan ja Aasian pohjoisrantoja, taikka luoteessa Grönlannin länsipuolella, taikka vihdoin itse pohjois-navan poikki, purjehtimalla ensin täyttä pohjaa ja sitten täyttä etelää. Tämmöiselle löytömatkalle lähetti v. 1496 Englannin kuningas Henrikki VII erään Venetialaisen, nimeltä Juha Kabot, joka viidellä laivalla purjehti luoteesen ja luultavasti tuli Hudson'in-salmelle saakka. Toinen yritys tehtiin Henrikki VIII:nnen hallitessa, mutta kävi onnettomasti. 25 vuotta myöhemmin eli vuonna 1553 tehtiin kolmas yritys, joka ei myöskään ollut varsin onnellinen, mutta kuitenkin yhdessä kohden oli meren-kululle suureksi hyödyksi. Kaksi tämän retken laivoista joutuivat talveksi Lapinmaan rannalle, missä koko väki nääntyi viluun; mutta kolmas, jonka komentaja oli kapteini Chancelor, oli onnellisesti päässyt Vienan-mereen, josta se seuraavana kesänä palasi Englantiin. Sillä tavoin oli Venäjänmaahan löytty uusi kauppatie, joka seuraavalla vuosisadalla, kun Tsaarien valta kokonansa oli suljettu pois Itämerestä, havaittiin kyllä tarpeelliseksi. Vienanmerestä Englantilaiset yhä yrittivät itään päin, ja Tapani Burrough löysi v. 1556 Vaigats-salmen sekä Novaja-Semlian kaakkois-nokan. Mutta pian havaittiin, ett'ei tällä tiellä ollut Kiinaan ja Intiaan pääsemistä. Mitä löytöjä sittemmin on tehty pitkin Aasian pohjoisrannikkoa, se melkein kaikki on luettava Venäläisten ansioksi. Englantilaiset sitä vastoin kääntyivät luoteesen ja löysivät nyt perätysten ne salmet ja selät, jotka kantavat Frobisher'in, Davis'in, Hudson'in ja Baffin'in nimet.[1] Frobisher'in matkat tapahtuivat vv. 1576 ja seurr., Davis'in v. 1585. Erittäin ansaitsee Hudson'in surullinen kohtalo mainitsemista. Hän oli ensimäisellä matkallansa v. 1607 yrittänyt purjehtia pitkin Grönlannin itäistä puolta, toivoen että pohjoisempana löytyisi kulkuväylä länteen päin, mutta 81 l/2° levulla täytyi hänen kääntyä takaisin jäiden tähden. Seuraavalla matkalla hän kulki salmen läpi lahteen, jotka molemmat kantavat hänen nimensä, ja seurasi Labrador'in länsi-rannikkoa etelään. Tässä hänen täytyi hakea talvi-satamaa, mutta laiva-väki näyttää kärsineen oudosta ilma-alasta paljon vaivaa ja rasitusta sekä tästä käyneen ynseäksi. Talvi kuitenkin kului ja laiva oli jo lähtenyt satamastaan, kun Kesäkuun 21 p. väki nousi kinastukseen, otti komentajan ja hänen poikansa kiinni ja heitti ne veneesen oman onnen nojaan. Laivan salvomies, joka oli pitänyt isäntänsä puolta, vaati päästä hänen onnenkumpanikseen, ja lisäksi pakoitettiin kuusi sairasta rupeamaan samaan liittoon. Kaikki nämä näin jätetyt miehet ovat kadonneet tietämättömiin. Kinastuksen päämies sai sitten surmansa tappelussa Eskimojen kanssa. Muut pääsivät vihdoin nälästyneinä ja viheliäisinä takaisin Englantiin. — Muutamia vuosia myöhemmin tapahtuivat Baffin'in matkat. V. 1616 hän kulki Davis-salmen läpi ja rannusti koko lahden, joka on saanut hänen nimensä. Pohjasessa hän keksi Smith-salmen ja luoteessa Lankaster-salmen, mutta jälkimäisessä häntä kohtasi jääsalpa ja hän palasi tältä luoteisväylän oikeasta oven-suusta sillä luulolla, että Lankaster-salmi oli ainoastaan umpiperä. Kaksi vuosisataa jätettiin asia sen luulon nojaan; sillä kaikki luoteiset löytömatkat, mitkä sillä välin tehtiin, kulkivat Hudsonin lahden pohjoiselle puolelle.
Voimme heittää nämä kaksi vuosisataa siksensä. Luoteis-väylän asia tuli ainoastaan aika-ajottain kysymykseen ja matkustukset niillä seuduin eivät mainittavasti lisänneet maantieteen alaa. Mutta kapteini Knight'in matka v. 1719 on kuitenkin mainittava onnettoman loppunsa tähden. Hän komenti rekatti-laivan ja muun aluksen, mitkä Hudsonin-lahden Seura, joka käyttää turkisten kaupan näillä seuduilla, oli matkalle lähettänyt. Laivat menivät Southampton-saaren ja mannermaan välitse pohjaseen, ja kun ei isoon aikaan kuulunut niistä mitään, luultiin niiden jo päässeen Tyveneen mereen asti. Asian laita ei ollut niin onnellinen. Vähitellen löydettiin laivan-kaluja pienestä Marmorisaaresta ja vihdoin v. 1748 keksittiin eräästä lahdelmasta itse laivat hajonneina veden alla. Eskimot tiesivät jutella, että ne pahoin vialloisessa tilassa olivat lahdelmaan tulleet. Väestön lukumäärä oli alussa ollut 70 miestä, ja Eskimoilta olivat tuolloin tällöin saaneet elatus-aineita, joista he maksoivat kaikenlaisilla rautavaluilla, mitkä heidän seppänsä alituisesti oli takomassa. Kuitenkin oli jo ensimäisen talven kuluessa 50 heistä kuollut. Kun toisen talven perästä Eskimot taas kävivät heitä katsomassa, oli ainoastaan kaksi miestä enää hengissä. Näiden raukkain oli tapa usein kiivetä erään kallion kukkulalle, tarkastaen kaakon puolelle, ikäänkuin apua odottaen; kuin ei mitään näkynyt, istuivat itkemään. Vihdoin toinen heistä kuoli, ja toinen, joka koetti peittää toverinsa maan poveen, kaatui nääntyneenä puolitekoiseen hautaan ja heitti henkensä hänkin. — Saman vuosisadan kuluessa Venäläiset tutkivat Kamtshatkan vedet; Beering ja Tshirikov löysivät Aleutien saariston, ja edellinen keksi sen salmen, joka eroittaa Uuden maailman Vanhasta ja nyt nimitetään Beeringin-salmeksi. Tällä tiellä yritti Englannin mainio kapteini Cook, kolmannella matkallansa v. 1776, hakea kulku-väylän Amerikan ympäri, mutta palasi sillä tiedolla, että 70:nteen levu-asteesen saakka ei löytynyt pääsöä itään päin. Tästä yritykset pysähtyivät koko neljäksi-kymmeneksi vuodeksi. Mutta v. 1815 tapahtui, että Venäjän luutnantti Kotzebue kulki Itämerestä Beeringin salmelle, ja vaikk'ei hänen matkansa tuottanut mitään mainittavaa uutta, se kuitenkin viritti Englantilaisissa halun lähtemään uusille kokeille. Tämä halu eneni, kun kuului, että se ääretön jäiden paljous, joka kauan aikaa oli ollut kiintyneenä Grönlannin itäiseen rannikkoon, nyt oli lohjennut ja kulkenut eteläiseen valtamereen. Niinpä kaikki Islannin lahdet ja vuomat olivat vv. 1816 ja 1817 tulleet täyteensä jäitä, jotka Grönlannista sinne ajeltuivat, ja eteläisillä vesillä niin kaukana kuin 40° levulla tavattiin suuria jää-tantereita ja vuoria, jotka usein moneksi päiväksi estivät laivain kulkua Yhdys-vallan ja Englannin välillä. Että nämä jäät tulivat Grönlannin rannoilta, ja että pohjan vedet sillä tavoin olivat auenneet, todistivat vielä varmemmin valaskalan-pyytäjät. Näin asian ollessa päätettiin v. 1818 lähettää liikkeelle kaksi retki-kuntaa, toinen luoteesen, toinen pohjoisnapaa kohden. Jälkimäinen, jonka johtajat olivat Buchan ja Franklin, palasi tyhjin toimin, koska yksi laivoista oli jäistä saanut loukkauksen. Sitä vastoin Juha Ross ja Parry, jotka lähtivät Baffin'in lahteen, etenivät hyvän matkaa Lankaster-salmeen, kunnes Ross luuli näkevänsä salmen pohjassa vuori-selänneen, joka estäisi edemmäs pääsemistä. Hän ei purjehtinut lähemmäksi, tutkimaan josko näkemänsä oli todellista vuoria vai ainoastaan ilmassa kangastusta, semmoista usein nähdään kylmän ilma-alan vesillä, vaan kääntyi laivoinensa takaisin ja tuli kotia. Useat Ross'in kumppaneista olivat kuitenkin vakuutetut, että Lankaster-salmi oli avoin väylä. Seuraavana vuonna lähetettiin Parry ja Liddon ottamaan asiasta selkoa, ja heidänpä matkavaiheista seuraa tässä laveampi kertomus.