Kuudes Luku.

Mahtajain toimet ja tuumat.

Sill'aikaa kuin Svante Stuure ja Knuutti Posse näin urhollisesti ylensivät Ruotsin aseiden kunniaa, ennätti valtiohoitajakin palata Suomeen. Nyt olisi toivomista ollut, että Ruotsin yhdistetty voima olisi uusilla uros-töillä pakoittanut Venäläiset rauhaan. Mutta valtiohoitaja, joka Ruotsissa oli tullut riidan alkuun arkipispan kanssa, riitaantui tässä sekä Svante Stuuren että Maunu pispankin kanssa eikä ollenkaan osoittanut sitä hallitsija-kuntoa, joka nykyisessä asiain tilassa olisi ollut tarpeellinen. Svante, joka valitti jääneensä koko edellisen kesän Venäläisten syötiksi, eikä saaneensa elatusvaroja tai palkkaa palvelijoillensa, lähti tiehensä Ruotsiin. Valtiohoitaja taas lähti rajan puolelle, ja otti mennessään Turun pispalta 30 lästiä rukiita, luvaten valallisesti niillä Joanaa varustella Ruotsin kruunun hyväksi. Mutta Joana jäi varustamatta, ja Maunu pispa syystä arveli, että ne rukiit olisivat tehneet paremman hyödyn, jos niitä olisi jaettu Suomen hiippakunnan köyhille, jotka nälkään olivat nääntymässä. Lisäksi Sten Stuure melkein väkisin otti suuren rahasumman Pyhän Hemmingin uhreilta; mutta halunsa suojella Suomenmaata ei ollut yhtä suuri kuin halunsa ko'ota varoja. Hän oli jo ehdotellut neuvoskunnalle, että joku osa Suomenmaata sopisi heittää Venäjälle rauhan hinnaksi; mutta neuvoskunta ei siihen suostunut. Nyt hänelle tuli pelko, että muka Svante Stuure nostaisi kapinan häntä vastaan, ja hän arveli täytyvänsä palata Ruotsinmaahan. Maunu pispa tuli kauheasti hädillensä isänmaan, köyhän Suomen tähden, joka näin jäisi Venäläisten saaliiksi. Koko maakunnan täytyisi muka antautua Venäjän alle, eikä olisi muuta odotettavana kuin marttiran-kuolema ja pako. Ruotsista samalla aikaa lähetettiin vakuutus, ett'ei Svante eikä kukaan muu tekisi Stenin poissa ollessa mitään eripuraisuutta; päin-vastoin muka valtiohoitajan palaaminen voisi pikemmin sytyttää kapinaa. Näistä neuvoista huolimatta valtiohoitaja tuli pois Viipurista ja oli Joulun edellä Turussa. Vielä kerran pispa koki taivuttaa hänen huikentelevaista mieltänsä, osoittaen Suomen suurta ja silminnähtävää vaaraa. Stuure puolestaan vaati sitkeästi Maunulta lisää rahaa, ja lupasi niillä pestata sotaväkeä Liivistä. Kun ei kumpikaan suostunut toisen tuumiin, lähti valtiohoitaja vihdoin Ahvenan kautta omaan maahansa. Hän mainitaan Suomessa ollessaan varustaneen väellä Viipuria ja Savonlinnaa ja teettäneen murroksia Pernajasta Hämeen rajalle. Mutta yleisesti häntä syytettiin, että hän sodan alusta saakka oli kehnosti hoitanut Suomen asioita, ja että hän nyt jätti sen kurjaan turvattomuuteen. "Eipä toivomista ole", kirjoitti Maunu pispa, "että hän tällä tavoin voi pelastaa isänmaata, koska hän niin ylen huikentelevainen on toimissansa".

Kaikeksi onneksi alkoivat jo Venäläisetkin taipua rauhantekoon. Käkisalmelta tuli sovinnon tarjouksia, ja Maunu pispa lähti Tammikuun lopulla Porvoosen, keskustelemaan sinne tulleiden Viipurin herrain kanssa asiasta. Siellä päätettiin, että lähettiläs pantaisiin Nougorodissa käymään, ja että jos ei varsinaista rauhaa saataisi toimeen, kumminkin väli-rauha tehtäisiin kevääsen asti. Tällä välin oli rajalla kaikki levollista, ja Maaliskuun 3 p. 1497 vihdoin solmittiin Nougorodissa rauha kuudeksi vuodeksi.

Ennenkuin tämä sovinto vielä oli solmittu, vaikutti tytymättömyys Sten Stuuren toimiin valtakumouksen Ruotsissa. Ylimykset kutsuivat Hannu kuninkaan maahan, ja tämä kruunattiin loppuvuodella 1497. Sten Stuure, joka eroitettiin valtiohoitaja-virasta, tehtiin sen siaan valtio-hovimestariksi ja sai läänitykseksi koko Suomenmaan kaikkine linnoinensa. Syytös, että hän huolettomuudellansa oli ollut syypää Suomen kärsimyksiin, ei kuitenkaan tahtonut hänestä luopua. Mutta pispa Maunu Särkilahdelta, joka aina oli valmis pitämään heikomman puolta, koki tällä kertaa suojella Stuurea kaikista soimauksista. Kuitenkin täytyi Sten Stuuren Johanuksena 1499 antaa läänityksistään Turun, Viipurin ja Savon linnat takaisin kuninkaalle.

Mutta että Hannu kuninkaassa oli kaikkien enin syy ollut Suomen kärsimyksiin, sitä ei kukaan silloin aavistanut. Vihdoin tapahtui, että Paaston-aikana 1501 suuriruhtinaan lähettiläät tulivat Ruotsiin ja Tukholman raastuvassa kuninkaan ja neuvoskunnan edessä esittivät sovinto-ehtonsa. He muistuttivat Hannulle sen liiton, minkä hän v. 1493 oli tehnyt Venäjän kanssa Ruotsia vastaan ja vaativat nyt, että se luvattu uusi rajankäynti tapahtuisi ja Venäjälle annettaisiin Savo ja Karjala. Ja koska Hannu nyt Ruotsin kuninkaana oli valittanut Venäläisten hävityksistä Suomenmaassa ja vaatinut heiltä vangit takaisin, niin Iivana antoi vastata: "Teidänpä käskystä tuli Ruotsinvalta meille molemmille viholliseksi, ja mitä väkeä Ruotsalaisilta siinä sodassa hukkui, se hukkui, veli pyhä, Teidän tähtenne". Nämä tiedot käänsivät Ruotsalaisten sydämmet pois Hannusta. Hän eroitettiin vielä samana vuonna Ruotsin-vallasta, ja Sten Stuure otettiin jälleen valtiohoitajaksi.

Mutta Iivana kääntyi sillä välin Liiviä vastaan, vaikka ei sielläkään hänen valloitus-hankkeensa paremmin onnistuneet, kuin ennen Suomenmaassa. V. 1504, Syysk. 14 p., tehtiin vihdoin Nougorodissa Ruotsin ja Venäjän välillä tukeva rauha, joka sittemmin seuraavina aikoina useita kertoja uudistettiin. Joka kerta puhuttiin rajankäynnistä, ja joka kerta jäi asia entiseen epävakaiseen tilaansa. Mutta Suomenmaalle jäi kumminkin sen vanha ala vähentämättä, ja tämä oli pää-etu Viipurin mainiosta pamauksesta.

SUOMALAISET DELAWAREN SIIRTOKUNNASSA POHJOIS-AMERIKASSA.

Joskus on kuultu sanottavan, että muka Suomalaisilta kokonaan puuttuu se urhea vehkeilys-henki, joka kaikissakin kansoissa on ajanut joukon ihmisiä heittämään oman syntymä-maansa rajoja ja hakemaan avarassa maailmassa uutta onnea ja asuin-siaa. Enimmät Euroopan kansat, mutta varsinkin ne, jotka meren läheisyydessä asuvat, ovat perustaneet siirtokuntia vieraissa maissa, joko omassa maan-osassa tai valtamertenkin toisella puolen; — näille uusille asuin-sioilleen ovat vieneet kotimaansa tavat, laitokset ja sivistyksen, ja ovat sillä tavoin kaukaisiin aloihin levittäneet kansallisuutensa nimen ja arvon. Ainoastaan Suomen kansa, — niin vakuutetaan, — ei ole milloinkaan uskaltanut retkeillä koti-nurkistansa ulommaksi, vaan on ollut muka turpeesensa sidottu pahoina niinkuin hyvinäkin aikoina. Jos tässä väitöksessä perää olisi, voisimme helpostikin siihen löytää tydyttävän selityksen. Suomen kansalla on näihin päiviin saakka ollut täysi uutis-asutuksen toimi omassa maassaan. Sillä on ollut ja on vieläkin täysi työ kansoittamassa omat erämaansa, kuokkimassa omat korpensa vilja-maiksi, eikä ole tähän saakka mikään väen-ahtaus pakoittanut tämän kansan jäsentä hakemaan avarampaa tilaa suuressa avarassa maailmassa. Mutta näinkin ollessa ovat Suomalaiset todellakin melkein kaikkina aikoina lähettäneet siirtolaisia ulkomaille. Se on tunnettu asia, että nyky-aikoina paljon Suomalaisia muuttaa Venäjän puolelle, Pietariin, Aunukseen ja vielä edemmäksi, ja että Pohjois-suomesta väkeä on siirtynyt Norjalaiselle Jäämeren rannikolle, missä tavallisesti hyvin hyötyvät näiden seutujen runsaasta kalastuksesta. Mutta varsinkin 17:nnellä vuosisadalla näyttää Suomalaisilla olleen erinomainen halu heittämään omia raukkoja rajojansa. Jo mainitun vuosisadan alussa, ellei jo aikaisemmin, näyttää se siirtymys tapahtuneen, joka on perustanut Suomalaisen väestön Vermlannin ja Norjan metsämaissa sekä muutamissa muissa Ruotsin maakunnissa. Mutta vähäistä myöhemmin valitettiin eräässä kuninkaallisessa julistuksessa vuodelta 1620, että muka paljon väkeä, varsinkin Suomenmaasta, sekä naineita että naimattomia, talonpoikia, trenkejä ja piikoja, muutti joka vuosi ulos Puolalaiseen Liivinmaahan, Preussiin, Kuurinmaahan, Pommeriin, Meklenpuriin, Riikaan, Dantsigiin, Lybekkiin ja vieraisin maihin ja kaupunkeihin.[9] Tätä muuttamisen halua koettiin vuosisadan kuluessa ankarilla asetuksilla tukehuttaa.[10] Mutta Suomen rahvaan rasitettu tila, joka ei millään aikakaudella näy olleen niin raskas kuin juuri näinä Ruotsin loisteen aikoina, ajoi yhäti Suomen miehiä lähtemään onnen-ha'ulle joko Ruotsin puolelle tai muille vielä vieraammille maille. Nämä teko-asiat todistavat selvästi, ett'ei äsken-mainittu syytös Suomalaisen luonteen liikkumattomuudesta ole varsin toden-peräinen. Paremmalla syyllä sopisi sanoa, että kotimaa on heittänyt ja vieläkin heittääpi nämä pesästä lähteneet lapsensa ilman kaiketta holhouksetta, ja että ne sillä tavoin ennen pitkää vieraantuvat pois omasta kansallisuudestaan ja katoovat tietämättömiin. Ne muutamat tiedot Suomalaisten siirtymisestä Pohjois-Amerikkaan, jotka tässä lukijalle tarjotaan, antavat todistusta kumpaiseenkin kohtaan, ensiksi eitä siirtymisen into Suomalaisissa oli varsin suuri, ja toiseksi että siirtolaisten kansallisuus jo alusta saakka jätettiin turvatta ja tuetta muukalaisuuden nieltäväksi. Tämä jälkimäinen seikka, joka kipeästi loukkaa kansallistuntoamme, saapi kenties lohdutuksensa, kun näemme, ett'ei Ruotsalaisetkaan, jotka paremmin varustetuina ja turvatuina lähtivät samaan siirtokuntaan, ole voineet aian-pitkään säilyttää kansalaisuuttansa Delawaren rannoilla. Mutta jos iloisella tai suruisella mielellä, niin mielelläänpä ainakin lukenee nyky-aian Suomalainen muutamat vähäiset tiedot niistä kansalaisistaan, jotka kolmatta sataa vuotta takaperin muuttivat valtameren yli suureen kaukaiseen länteen.[11]

1. Kuinka "Uusi Ruotsi" perustetaan.

Vuosisadan ajat olivat kuluneet Amerikan ensimäisestä löydöstä, ennenkuin Eurooppalaiset alkoivat perustaa siirtokuntia tämän maanosan pohjoiselle mannermaalle. Ensimäinen uutis-asutus tapahtui v. 1607 Virginiassa, johon sata viisi Englantilaista tulivat yhdellä laivalla ja perustivat kaupungin, jonka nimittivät Jamestown. V. 1614 paikoilla Hollantilaiset asettuivat Hudsonin-virran seuduille ja rakensivat sen suulle linnansa, jonka nimittivät: Uus'-Amsterdam, minkä nimen Englantilaiset sitten ovat muuttaneet New-York'iksi (Uusi York). Tästä Hollantilaiset levittivät valtansa etelään päin pitkin nykyisen New-jersey'n rantamaata, kunnes he vihdoin rauhanteossa v. 1664 heittivät koko alueensa Englantilaisten valtaan. Nämä viime-mainitut olivat sillä välin v. 1620 perustaneet toisen siirtokunnan koillis-puolella Hollantilaista aluetta, niinkutsutussa Uudessa Englannissa. Sata yksi Englantilaista Puritania, jotka olivat kotimaastansa lähteneet uskonvainoa pakoon, tulivat mainittuna vuonna nykyiseen Newhampshiren maahan ja perustivat Plymouth'in kaupungin. Kuinka nämä siirtokunnat versoivat ja lisääntyivät, ei ole tässä tila tutkia. Ainoastaan se sopii mainita, että Hollantilaisten ja Virginiaan asettuneiden Englantilaisten välille oli jäänyt avoin tila, joka ulottui Delaware-virrasta luonaan päin. Mutta koko mainittukin virta, joka nykyään New-jersey'n ja Pennsylvanian rajana kulkee pohjasesta etelään ja luonaan, ja myöhemmin on saanut Philadelphian suuren kaupungin länsi-varrellensa, oli oikeastaan vielä alku-asujainten, Intianien, vallassa; sillä sen Fort-Nassau nimisen linnoituksen, minkä Hollantilaiset olivat koettaneet rakentaa virran itäiselle rannalle, olivat Intianit hävittäneet ja hajoittaneet. Juuri näille seuduille asettui v. 1637 se Ruotsin hallituksen lähettämä siirtokunta, jonka historia tässä lyhyesti kerrotaan.

Jo v. 1626 oli Ruotsissa herännyt suuri into ryhtyä siihen maailman kauppaan, minkä Hollantilaiset ja Englantilaiset olivat alkaneet harjoittaa. Erään Hollantilaisen, Usselinx'in, ehdotuksesta perusti Kustaa Aadolfi kauppa-yhtiön Aasiaa, Afrikkaa ja Magellanin salmea varten, ja kaikki kansanluokat, kuninkaallisesta huonekunnasta talonpoikiin asti, kilvoittelivat ottamaan osakkeita. Laivoja toimitettiin, amiraali, vara-amiraali, asiamiehet ja kauppiaat olivat määrätyt, asia oli valmis toimeen panna. Silloin Ruotsin valta sekaantui Saksan sotaan; joku vuosi myöhemmin kuningas kaatui, ja nuo suuret kauppahankkeet raukesivat.

Mutta pari kolme vuotta myöhemmin sattui, että Hollantilaisten ensimäinen kuvernöri Uus'Amsterdamissa, Pietari Meneve (eli Menuet), eroitettiin virastansa ja tuli Ruotsiin, jossa hän kansleri Aksel Oxenstiernalle ehdotteli siirtokunnan perustamista Delawaren länsi-rannalle. Ruotsin hallitus kohta taipui tähän tuumaan, ja kuin ystävällinen suostumus oli saatu Englanninkin hallitukselta, jonka alamaiset ensin olivat nämä paikat löytäneet, niin retkikunta lähti Götheporista kahdella laivalla Pietari Meneven komennon alla, ja tuli onnellisesti maalle Delaware-lahden länsi-rannalle v. 1636 tai 1637. Intianeilta kohta ostettiin pitkä maan-palsta pitkin lahden ja joen läntistä rantaa ja ristittiin nimellä "Uusi Ruotsi". Sen rajat olivat: etelästä Henlopen-nokka, ulkopuolella lahden suuta, nykyisen Delaware-maan eteläisessä päässä; pohjoisessa Delaware-virran alimmat kosket, nykyisen Trentonin kohdalla, vähäistä ylempänä sitä paikkaa missä virta mutkistuu luonaan päin; länttä kohden piti saataman niin paljon maata kuin tahdottiin ja Ruotsin alue luettiin sitten ulottuvan Susquehanna-virtaan. Kauppakirja tehtiin Ruotsin kruunun nimessä Hollannin kielellä, ja kun Intianit olivat panneet puumerkkinsä alle, lähetettiin se Ruotsin arkistoihin.

Delaware-virta, jonka Intianit nimittivät "Poutaxat", oli syvä, laivan-kululle kelpaava väylä, johon varsinkin lännen puolelta yhtyi useita pienempiä jokia. Näistä on yksi, joka purkauupi pää-virtaan ei kaukana sen suusta, ja Ruotsalaisilta sai nimen: Kristiina-puro. Sen varrelle on myöhempinä aikoina syntynet kaupunki Wilmington. Sinne Ruotsalaiset panivat ensimäisen uutis-asutuksensa, ja rakensivat ei kaukana puron suulta pienen linnoituksen, jollen antoivat niinkuin purollekkin kuninkaansa nimen: Kristiina. Paikka oli hyvin valittu; se ei ollut varsin Hollantilaisten jaloissa, mutta kuitenkin niin lähellä pää-virtaa, että selvästi voitiin eroittaa Delawaren vedet sekä alukset, jotka siinä kulkivat. Hollantilaiset olivat kyllä pian huomanneet nämä Ruotsalaisten toimet, ja heidän kuvernörinsä Uus'-Amsterdamissa Wilhelm Reist antoi Toukok. 6 p. 1638 ulos epäys-kirjan, jolla kielsi Ruotsalaisten oikeutta asettumaan näille maille. Ilmeistä vihollisuutta ei kuitenkaan syntynyt, ja Meneve hallitsi rauhassa pientä siirtokuntaansa, kunnes hän jonkun vuoden perästä kuoli Kristiinassa. Hänen seuraajansa oli Ruotsalainen Pietari Holländare, joka puolentoista vuoden perästä lähti takaisin Ruotsiin. Siirtokunnan ainoa pappi, Reerus Thorkillus, kotoisin Itä-göthin maakunnasta, toimitti jumalan-palvelukset Kristiinan linnoituksessa, kunnes hänkin kuoli v. 1643. Tähän aikaan siis oli siirtokunnan sekä maallinen että hengellinen holhous raukeamassa. Mutta tarpeen hetkellä tuli emä-maasta uusi retkikunta, joka uutis-asutukselle lisäsi uutta voimaa. Tämän retkikunnan johdattajana oli evest-luutnantti, nyt kuvernöriksi määrätty, Juhana Printz, joka kolmella sotalaivalla lähti Ruotsista Elokuussa 1642 ja seuraavan Helmik. 15 p. perille tuli, tuoden mukaansa uuden papin Tukholmalaisen Campanius'en, sekä joukon uutis-asukkaita, varoja ja tavaraa.

Melkein täydellä varmuudella käypi päättää, että ensimäisessä siirtokunnassa, minkä Meneve johdatti, ei seurannut suomalaista. Sitä vastoin on todennäköistä, että niitä nyt tuli Printz'in seurassa, vaikka niiden tuloa ei erittäin mainita. Saamme kohta silmäiltäväksi muutamat siihen vivahtavaiset seikat.

2. Siirtokunnan vaiheet Hollantilaiseen valloitukseen saakka.

Vähäistä ennen Printz'in tuloa olivat Hollantilaiset uudesta rakentaneet Nassau-linnoituksensa virran itäiselle rannalle vastapäätä nykyistä Philadelphiaa. Uusi Ruotsalainen kuvernöri, joka ei tahtonut jättää Hollannille aivan vapaata valtaa, alkoi nyt levittää uutis-asukkaitansa pitkin alisen virran länsi-vartta. Oman asuntonsa hän asetti Tenackongh eli Tinicum nimiseen saareen, joka oli virrassa muutamia peninkulmia alempana Fort-Nassau'sta ja vähää etelämpänä nykyistä Philadelphiaa, sekä kolme peninkulmaa virran-suulta ylöspäin. Rannalle vastapäätä kuvernörin asuntoa rakennettiin linnoitus, nimeltä Uusi Göthepori, ja samalle paikalle tehtiin muhkea puinen kirkko. Linnan ja kirkon lähiseuduille etevimmät siirtolaisetkin asettuivat. Mutta muitakin uutis-asuntoja löytyi pitkin virran länsirantaa, sekä pohjoispuolella Götheporia että varsinkin Kristiinan ja Tinicum'in välillä. Tavallisesti oli semmoisella uutis-kylällä pieni linnoituksensa, joka saattoi varjella asukkaat Intianein päällekarkauksista. Niinpä vähää ylempänä Götheporia oli Korsholman linnoitus Passajung'issa. Peninkulman matka Götheporista alaspäin oli taas Upland niminen linnoitus. Mutta tämmöiset linnoitukset useimmiten eivät muuta olleet kuin hirsi-huone, varustettu ampuma-rei'illä. Vähäistä alempana Uplandia, noin Götheporin ja Kristiinan keski-välissä, oli paikka jonka Intianit nimittivät Kamassung, Chamassungh; mutta siirtolaiset antoivat tälle seudulle nimen "Finland" eli Suomi, koska siinä Suomalaiset asuivat yhdessä. Paikka kutsutaan nykyaikoina "Marcus Huck", ja on noin 3 peninkulmaa Philadelphiasta luonaan päin. Kuinka suuri paljous Suomalaisia oli, on mahdoton likimäärinkään arvata. Todennäköistä on, että jo Printz'in kanssa v. 1643 tulivat ensimäiset, ja että niiden lukumäärä lisääntyi v. 1647 ja seuraavina, jolloin uusia siirtolaisia mainitaan tulleen meren yli. V. 1649 mainitaan Ruotsin neuvoskunnan pöytäkirjoissa, että muka 300 Suomalaista olivat pyytäneet päästäksensä Uuteen Ruotsiin.[12] Arvattavasti eivät kaikki halulliset kuitenkaan tulleet toiveidensa maahan. Mutta joku sata-määrä niitä ainakin lienee löytynyt, mitkä Kamassungissa, mitkä taas Ruotsalaisten seassa muissa kyläkunnissa.

Delaware-seutujen ilma-ala oli tosin lämpöisempi ja maanlaatu höystöisempi kuin siirtolaisten kotimaassa. Kuitenkin luonnolliset rikkaudet pian loppuivat ja työtä tarvittiin täällä niinkuin muuallakin. Ensin siirtolaisten tullessa kasvoi yli-ympäri eräs ruohon-laji, nimeltä metsä-ruis, joka ylöttyi elikoille mahaan asti ja tarjosi parahinta laidunta. Mutta tämä vähitellen hävisi ja oli viljelyksellä palkittava. Muutoin siirtolaiset enimmästi käyttivät samat elinkeinot ja tavat kuin ennen kotimaassaan, ainoastaan niillä eroituksilla, mitkä eri ilma-ala teki tarpeelliseksi. Talvi oli täällä paljoa lyhyempi, mutta toisinaan kyllä ankara. Lopulla Syyskuuta vanhaa lukua (s.o. Lokakuun alussa) kylvettiin nisut ja rukiit, ja leikattiin Kesäkuun keskellä tai lopulla; joskus tehtiin elo Toukokuunkin lopulla, nimittäin vanhaa lukua. Ohrat ja kaurat kylvettiin Huhtikuussa ja tuleentuivat tavallisesti Heinäkuun keskupaikoilla. Tattarit kylvettiin Heinäkuun alussa tai keskellä ja olivat leikattavina lopulla Syyskuuta tai vähän myöhemmin.[13] Uusia viljan-lajia oli maisi, joka nimitettiin Intiani-ohriksi, koska se oli maan alku-asujainten etevin elatus-aine. Tupakka-viljelys, joka oli ollut Ruotsin hallituksen päätarkoituksia tätä siirtokuntaa perustaessa, ei kuitenkaan ennättänyt paljon edistyä, vaikka maanlaatu ja ilma-ala olivat siihen kyllä edulliset.

Intianien kanssa elivät siirtolaiset tavallisesti hyvässä ystävyydessä, ostivat niiltä kaikenlaisia kalliita turkiksia ja maksoivat neuloilla, veitsillä, kirveillä, pyssyillä, j.m. Kesällä tavallisesti alku-väestö tuli sydänmaista virran rannalle ja piti silloin seuruutta siirtolaisten kanssa, jotka monikin oppivat tämän villi-kansan kieltä. Maisteri Campanius käänsi tälle kielelle Lutheron katkismuksen ja alkoi heille saarnata kristin-uskoa. Tämä oli nähtävästi ensimäinen lähetys-toimi Pohjois-Amerikassa ja ensimäinen kirjallinen yritys Ruskeanahkain kielellä. Kuitenkaan ei käynyt täydellisesti luottaa Intianien ystävyyteen, vaan siirtolaisten täytyi asua lähellä toisiansa ja varustaa huoneitansa ampuma-rei'illä.

Hollantilaisten kanssa taas ei koskaan voinut oikeata ystävyyttä syntyä. Tosin Ruotsalaiset ja Hollantilaiset yhdessä liitossa estivät Englantilaisten pesäytymistä Delawaren rannoille. Mutta toisiansa vastaan heillä oli samat pahansuovat tarkoitukset. Kuvernöri Printz rakennutti itäpuolelle virran suuta, noin kaksi peninkulmaa Kristiinasta, uuden linnoituksen, nimeltä Helsingpori, jonka varustus-väki tutki kaikki Hollantilaiset laivat, mitkä virtaan tulivat. Kun nyt Ruotsalaiset olivat itärantaan ruvenneet, päättivät Hollantilaiset vuorostaan ottaa siaansa länsirannallakin, ja rakensivat v. 1651 Fort-Casimir nimisen linnoituksen (nyk. New Castle) niin lähelle Kristiinaa, ett'ei ollut kuin peninkulman väliä ja toinen peninkulma Fort-Casimir'ista Helsingporiin. Pian sen jälkeen Ruotsalaiset heittivät Helsingporinsa autioksi. Hollantilaiset alkoivat nyt tulla voitolle ja kuvernöri Printz, joka ei nähnyt voivansa vastustaa niiden karttuvaa valtaa, palasi Eurooppaan v. 1652. Pappi Campanius oli jo ennen palannut. Hänen siaansa oli Printz'in aikana kaksi pappia tullut Ruotsista. Jumalan-palvelukset pidettiin Tinicumissa ja Kristiinassa.

Printz'in lähdettyä oli kuvernörin-virka jäänyt hänen vävyllensä Juhana Papegoja'lle. Mutta v. 1654 tuli Ruotsista uusi retkikunta yhdellä laivalla, kenraali-tirehtöri Juhana Rising'in komennon alla. Halu muuttaa uuteen maailmaan oli kotimaassa niin suuri, että paitsi niitä, jotka nyt tulivat Rising'in kanssa, vielä sata perhekuntaa olivat vastoin mieltänsä jääneet Götheporiin, koska eivät saaneet laivassa tilaa. Rising'in retki tarkoittikin enemmän sotaista tointa kuin siirtolaisten kuljetusta. Hänen ensimäinen tekonsa oli purjehtia Fort-Casimir'in edustalle ja pakoittaa Hollantilaiset siitä lähtemään. Ruotsalaiset sitten rakensivat sen uudesta entistä vahvemmaksi ja nimittivät sen Kolminaisuuden-linnaksi. Pian sen jälkeen lähti Papegoja Eurooppaan ja koko hallitus tuli Rising'in käsiin.

Jos Rising oli toivonut, että Hollantilaiset heittäisivät asiansa sille kaupalle, hän tosin oli suuresti erehtynyt. Näillä oli lähisessä Uus'Amsterdamissa jo mahtava varustus aina saapuvilla; Ruotsalaisilla taas oli ainoa turva odotettava kaukaisesta kotimaasta. Tätä etuansa Hollantilaiset eivät jättäneet käyttämättä. Ensin kuitenkin olivat sovintoa tekevinään ja uuvuttivat Ruotsalaiset suruttomuuteen. Mutta seuraavana vuonna Elok. 30 p. purjehti Hollantilainen kuvernöri Stuyvesant seitsemällä laivalla ja 6-7 sadan miehen kanssa Uus'-Amsterdamista. Kolminaisuuden-linna kohta joutui hänen valtaansa; sama kohtalo oli Kristiinankin, missä Rising itse komenti, ja ennen Syyskuun loppua oli Ruotsin valta Amerikassa kokonaan tauonnut. Heittämys-ehdoissa määrättiin, että kuvernöri, virkamiehet, sotaväki ja muut Ruotsin alamaiset saisivat lähteä tiehensä; mutta "jos jotkut Ruotsalaiset ja Suomalaiset eivät tydy lähtemään, niin kuvernöri Rising saakoon heitä siihen taivuttaa soveliaalla keinolla; ja jos siihen taipuvat, niitä ei ole väkivallalla pysyttämistä; mutta ne, jotka jäävät, saakoot vapauden pysyä Augspurin tunnustuksessa ja pitää yhden opettajan tykönänsä". Ainoastaan 19 miestä tekivät uskollisuus-valan Hollantilaisille; muut nähtävästi aikoivat muuttaa takaisin Eurooppaan, jahka saisivat kiinteän omaisuutensa myydyksi. Mutta harvat perästäkään lienevät irti lähteneet siitä uudesta mailmasta, joka heille jo oli koti-maaksi muuttunut.

Hollantilaisten valloitus oli tapahtunut verta vuodattamatta. Sitä vastoin oli sodan seurassa kulkenut ryöstöä ja väkivaltaa. Itse hallitus-tapa Hollantilaisilla oli epäluuloinen ja sillä tavoin kyllä tirannillinen. Niin pian kuin joku Ruotsin entisistä alamaisista joutui vähimmänkin epäluulon alle, joko ystävyytensä täyden Intianien kanssa tai muista syistä, hän kohta vastoin mieltänsä muutettiin Uus'-Amsterdamiin. Hyväksi onneksi ei tämä valta tullut pitkä-ikäiseksi. Tosin ei Ruotsinmaa muilta suurilta hankkeiltansa malttanut enää ajatella kadotettua siirtokuntaansa. Mutta Englanti, jonka meri-valta yhä oli kasvamassa, katseli jo ahnailla silmillä Hollantilaisten vanhoja ja uusia alueita Pohjois-Amerikassa.

3. Ruotsalaiset ja Suomalaiset vieraan vallan alla.

Hollantilainen valloitus oli nyt ikipäiviksi eroittanut siirtolaiset heidän emä-maastaan. Kuitenkin heidän kansallisuutensa kauan aikaa pysyi voimissa, johon lienee sekin syynä ollut, että kaikki ne, jotka olivat asuneet ala-puolella Kristiina-puroa, pakoitettiin muuttamaan yläpuolelle, koska Hollantilaiset tahtoivat yksin-omaisesti isännöidä virran suulla. Näin tulivat maan entiset isännät asumaan enemmin yhdessä tukussa. Heidän voutinsa oli Hollantilainen Yrjö van Syke, mutta ala-voutina oli eräs Suomalainen Antti Jurgen (Yrjönpoika?), joka kohta alussa oli tehnyt uskollisuusvalan Hollannille. Jokaisen "Ruotsalaisen ja suomalaisen perheen" päälle pantiin vuotiseksi veroksi 5 tai 9 Hollantilaista gylleniä eli florinia.

Ensi keväänä valloituksen jälkeen, eli Maaliskuussa 1656, tuli vielä Ruotsista yksi laiva täynnänsä siirtolaisia, jotka eivät tienneet viimeisistä onnen vaiheista mitään. Hollantilaiset olisivat tahtoneet estää heidät maalle menemästä; mutta Intianit, jotka paljon rakastivat Ruotsalaisia, kuljettivat uhallakin heidän laivansa ylös virtaan. Sitten Hollantilaiset päästivät laivan kotia palaamaan, mutta iso osa siirtolaisista näkyy jääneen.

Samassa kuin Ruotsin sankari-kuningas Kaarlo X kuoli, oli myöskin kaikki pelko ja toivo kadonnut, että Ruotsi valloittaisi siirtokuntansa takaisin. Sitä suurempi oli nyt Hollantilaisten pelko Englantilaisista, ja heillä mainitaan olleen syvästi juurtunut se epäluulo, että muka siirtokunnan Ruotsalaiset ja Suomalaiset olivat Englantilaisiin mieltyneet mutta vihasivat nykyisiä herrojansa. Kuinka laita lieneekään ollut, niin v. 1664 Syyskuussa vihdoin tapahtui, että vähäinen Englannin laivasto vähällä vaivalla valloitti sekä Uus'-Amsterdamin että Fort-Casimir'in ja koko Hollantilaisen alueen Pohjois-Amerikassa. Bredan rauhanteossa v. 1667 maa jäi Englannin haltuun. Kuusi vuotta myöhemmin, kun sota taas oli syttynyt näiden meri-valtain välille, ottivat kyllä Hollantilaiset tämän alueensa takaisin, mutta jättivät sen jo seuraavana vuonna 1774 Westminsterin rauhan-teossa Englannille, jonka valta sitten pysyi vuosisadan aiat, kunnes Amerikan Yhdysvallat syntyivät.

Ennenkuin menemme edemmäksi, katselemaan siirtolaisten onnenvaiheita Englantilaisen hallituksen alla, sopii tässä mainita eräs merkillinen tapaus, joka todistaa, että siirtymisen halu ainakin Suomalaisissa vielä pysyi vireänä, vaikka Uusi Ruotsi jo oli joutunut pois emä-maan vallan alta. V. 1664, Toukok. 24 p., kirjoitti Ruotsalainen asiamies Amsterdamissa Hollannin maalla, että sinne oli tullut joukko Suomalaisia perheitä, kaikkiansa 140 henkeä, vanhoja, nuoria ja lapsia, jotka olivat menossa Uuteen Ruotsiin. Kirjeen-tekijä mainitsee, että lapset enimmältään kulkivat paljailla paitasillaan, ja että enin osa näistä matkalaisista oli umpi-suomalaisia, jotta ainoastaan muutamat miehistä osasivat ruotsiakin. Kuitenkaan eivät tulleet itse Suomenmaasta, vaan olivat kotoisin Medelpadista, Ruotsin pohjois-osasta, Niurunta-joen seuduilta, Sundsvallin, Bergsjö'n ja Torpan pitäjistä, ja olivat pitäjäläistensä ja pappiensa suosiolla lähteneet matkalle, myytyänsä kaiken omaisuutensa. Talvi-kelin aikana, olivat ensin kulkeneet omilla hevosillaan Talaen maakunnan kautta Kristianiaan Norjassa. Sieltä olivat Hollantilaisessa laivassa päässeet Amsterdamiin, ja hakivat nyt tilaisuutta päästä valtameren yli. Heillä oli muassansa muutamia Uudesta Ruotsista v. 1657 lähetettyjä kirjeitä, joissa sitä maata paljon kiitettiin; ja koska heidän kotimaassaan vilja oli niin tyyris ja heitä muutoin kovin rasitettiin, olivat päättäneet muuttaa Amerikkaan. (Ks. Gezelius d. y. minne, siv. 251). Lienevätkö tästä sitten päässeet matkansa perille, ei enää mainita. Mutta entisten Suomalaisten siirtyjäin suhteen antaa tämä tapaus muutamia osviittoja. Ensiksi näemme, että vielä v. 1657, jolloin Ruotsin valta jo oli Amerikassa lakannut, Suomalaiset kuitenkin hyvin menestyivät uusilla asuin-sioillansa. Toiseksi havaitsemme, että siirto-kunnan Suomalaiset jäsenet ainakin osaksi olivat lähteneet niistä Suomalaisista, jotka vuosisadan alusta saakka olivat asettuneet Ruotsin metsämaihin. Että näitä siellä monella tavalla rasitettiin sekä kansallisuutensa että toimeen-tulonsakin puolesta, on totuus, joka ei kuulu nykyiseen aineesen.[14] Mutta Suomen-puolisilla Suomalaisilla tuskin lienee tähän aikaan ollut parempaa onnea nautittavana, eikä siis käy suoraan päättää, ett'ei joku osa siirtolaisista olisi itse Suomenmaasta lähtenyt Amerikkaan, vaikk'ei meillä tätä nykyä ole tarkempaa tietoa heidän synty- ja koto-perästänsä.

Palaamme Delawaren rannoille. Se hallitus, jonka alle siirtolaiset nyt joutuivat, oli erinomaista laatua. Eräs rikas Englantilainen Wilhelm Penn, Vapisija-lahkokunnan (Quakerien) mainioimpia miehiä, oli Englannin kruunulle tehnyt hyviä palveluksia, jonka tähden hänelle omaisuudeksi lahjoitettiin se maakunta, joka oli länsi-puolella Delaware-virtaa. Tämä tapahtui v. 1681, ja seuraavana vuonna kävi Penn jo tiluksiansa katsomassa, tuoden sinne joukon uskolaisiaan ja perustaen Philadelphian kaupungin, noin 4 1/2 peninkulmaa ylempänä entistä Kristiinaa, eräässä paikassa jossa kolme Ruotsalaista veljestä Svensson ennen asuivat. Hallitus nyt tuli Penn'in ja hänen perillistensä haltuun, ja maa sai nimen Pennsylvania, s.o. Penn'in metsistö. Entiset uutis-asukkaat saivat pysyä tilojensa nautinnossa, olivat osalliset maakunnan sääty-kokouksessa, ja valitsivat jäseniä kuvernörin neuvos-kuntaan. "Omistajan" kanssa — tämä nimi (Proprietor) Pennille annettiin — oli heidän välinsä ensimältä varsin sovinnollinen. Se kuvaus, minkä hän eräässä kirjeessä Philadelphiasta v. 1683 heistä antoi, ansaitsee sanasta sanaan kertoa:

"Ensimäiset uutis-asukkaat näillä seuduilla", sanoo maan uusi herra, "olivat Hollantilaiset, ja pian niiden jälkeen Ruotsalaiset ja Suomalaiset. Hollantilaiset kävivät kauppaa, Ruotsalaiset ja Suomalaiset viljelivät maata. Hollantilaisilla on kirkko New-Castlessa (ent. Fort-Casimirissa), ja Ruotsalaisilla on yksi Kristiinassa, toinen Titicum'issa ja kolmas Wicaco'ssa puolen Engl. peninkulman päässä tästä kaupungista.[15] Ruotsalaiset asuvat Delawaren suolattoman veden varrella." (Tässä käsitetään sekä Suomalaiset että Ruotsalaiset yhteisellä Ruotsalais-nimellä). "He olivat suorasukaista, rotevaa ja ahkeraa väkeä, mutta eivät ole paljon edistyneet hedelmä-puiden hoidossa ja istuttamisessa, ikäänkuin enemmin haluaisivat tarpeiden käytäntöä kuin rikkautta ja kauppaa. Arvaan, että Intianit enensivät heidän huolettomuuttaan, tarjoten heille hyötymisen keinoja, nimittäin nahkoja ja turkiksia rommin ja muun väkevän juoman edestä. He ottivat minua ystävällisesti vastaan, — kunnioittavat esivaltaa ja käyttäivät siivosti Englantilaisia kohtaan. — Koska ovat kelpo väkeä ja ruumiilta rotevat, niin heillä on kauniita lapsia ja melkein joka huone täynnä; harva löytyy, jolla ei ole kolme, neljä poikaa ja yhtä monta tyttöä; muutamilla on kuusi, seitsemän ja kahdeksankin poikaa. Ja minun täytyy sanoa heidän kunniakseen, näen harvassa raittiimpia ja ahkerampia nuorukaisia".

Penn palasi pian sen jälkeen Eurooppaan ja maa hallittiin hänen määräämän kuvernörin kautta. Näillä aioin mainitaan ikävä tapaus, joka lienee vähän hämmentänyt entisen hyvän välin. Eräs petturi, joka nimitti itsensä Königsmarck, tuli uutis-asukasten pariin ja nosti kapinan, ei tietoa mistä asiasta. Hän sai monta seuralaista varsinkin Suomalaisista; mutta kapina pian tukehutettiin ja Königsmarck polttomerkittiin sekä ajettiin pois maasta. Hänen seuralaisensa osaksi menettivät tilansa ja tulivat suureen vahinkoon. Sen pahempi, on koko tämä asia varsin hämärä; Königsmarck'in oikea syntyperä ja tarkoitukset ovat vallan tuntemattomat.

Sillä välin siirtokunnan hengellinen tila alkoi yhä enemmin rappiolle käydä. Ainoa Ruotsalainen pappi, joka entisistä aioista oli jälillä, kuoli v. 1688. Eräs Hollantilainen pappi oli vuodesta 1677 alkaen saarnannut Wicaco'n hirsi-linnassa niille ylisen virran Ruotsalaisille, jotka jo ymmärsivät Hollannin kieltä; mutta hänkin jo oli vanha ja sokeaksi tullut. Hengellinen puute oli nyt kovimmallaan. Penn oli asiasta puhutellut Ruotsin ministeriä Lontoossa, mutta koko toimi jäi sikseen. Siirtolaiset itse olivat kahdesti kirjoittaneet Ruotsiin, pyytäen sieltä pappia; mutta kirjeet eivät nä'y perille tulleen. Nyt kääntyivät Amsterdamin Lutherolaisen konsistorion luoksi; mutta eipä sieltäkään mitään apua tullut. Sattumus vihdoin, tai oikeammin sanoen Jumalan armollinen sallimus toi heille silloin pelastuksen varsin odottamattomalla tavalla. Meidän tulee tätä tapausta vähää tarkemmin katsastaa, koska se antaa viimeisen tiedon Suomalaisuuden tilasta Delawaren rannoilla.

Tähän aikaan oli eräs Antti Printz, joka sanoi olevansa entisen kuvernöri Printz'in nepa, sattunut käymään näillä seuduilla ja tullut tuntemaan kansalaisiaan Pennsylvaniassa. Palattuansa Eurooppaan, hän kertoi heidän tilansa Götheporin postimestarille, Juhana Thelin'ille, joka taas toimitti siitä tiedon kuninkaallensa Kaarlo XI:nnelle. Ruotsissa vanhat rakkauden tunteet elähtyivät jälleen. Kuningas kirjoitti Tammik. 11 p. 1692 Turun pispalle Gezelius'elle, että tämä ensi tilassa toimittaisi Ruotsin puolelle erään papiksi vihityn nuorukaisen ynnä 30 Suomalaista pipliaa ja 200 virsikirjaa, jotka kaikki, sekä papin että kirjat, kuningas aikoi lähettää Amerikkaan.[16] Mutta nyt kohtasi uusi este. Antti Printz, joka olisi voinut antaa tarpeelliset osoitukset lähetys-toimelle, oli kadonnut tietämättömiin. Tarpeellinen oli siis pyytää itse siirtolaisilta tarkempia tietoja heidän tilasta ja tarpeistaan, ja postimestari Thelin tätä varten kirjoitti heille kirjeen Marrask. 16 p. 1692. Tämä kirje, joka seuraavalla Toukokuulla tuli Delawaren rannoille, synnytti siellä suuren riemun. Toukok. 31 p, 1693 siirtolaiset kirjoittivat vastauksensa, pyytäen kaksi Ruotsalaista pappia, joita lupasivat palkata, ja joukon hengellisiä kirjoja, joista lupasivat hinnan maksaa. He muutoin sanoivat elävänsä onnellisina maanviljelyksensä tuotteista, hyvässä sovinnossa hallituksensa ja naapuriensa kanssa. Ainoastaan hengellisissä tarpeissa oli heillä puute, jonka nyt anoivat saada autetuksi. Suomalaisten puolesta kuitenkin kirjoitettiin: "Suomalaista pappia ei ole meillä ollut, emmekä tarvitse, sillä me ymmärrämme kaikki ruotsia". Allekirjoittaneina oli 30 miestä, niistä monta, joiden nimet silminnähtävästi olivat Suomalaisia. Muassa seurasi luettelo Ruotsalaisen seurakunnan perhekunnista ja montako henkeä oli kussakin perhekunnassa, kaikkiansa 939 henkeä ja 139 perhettä. Nimissä tavataan monta, jotka selvästi ovat suomenkielistä syntyperää, esim. Nils Laican (Laikkanen), Eric Molica (Mooikka), Hindric Parckon (Parkkonen), Olle Kuckow (Kukko), Isaak Savoy (Savo), Nils Repott (Repotti), — paitsi muita, joita käypi arvata suomalaisiksi, niinkuin Homman (Hommanen?), Sinnika ja Seneca (Sinikka?), Weinom (Veinonen? Väinönen?), Tossa (kenties Thoresson?). Monella ei ollut suku-nimeä ollenkaan, josta syystä hänen kansallisuuttansa ei käy arvaamallakaan tietää.

Suomalaiset siis olivat nyt puolen vuosisadan kuluessa muuttuneet Ruotsalaisiksi, ja syy oli se, ett'ei heidän kansallisista ja hengellisistä asioistaan pidetty alusta saakka mitään huolta. Ruotsin hallituksen toimi pelasti muutamaksi aikaa Ruotsalaisuuden yhtäläisestä kohtalosta. V. 1697 vihdoin tuli Ruotsista kaksi Ruotsalaista pappia ja paljon Ruotsalaisia kirjoja. Suomalaisesta papista ja kirjoista ei enää ollut kysymystä. Tämä Ruotsalainen lähetys-toimi sitten jatkettiin vuoteen 1789 asti, jolloin Ruotsin kieli jo oli melkein unohtunut Amerikassa, ja Ruotsalaiset seurakunnat pyysivät saada ottaa opettajia omasta maastaan. Viimeinen Ruotsalainen pappi, Niilo Collin, kuoli v. 1831. Seurakunnat ovat sitten yhdistyneet Episkopali-kirkkoon.

Lopuksi sopii mainita kaksi Suomalaista, jotka ovat eri aikoina käyneet näitä entisiä kansalaisiaan tervehtimässä. Ensimäinen oli maisteri Pietari Schaefer, joka lopulla 17:tta vuosisataa oli Turussa kanteen alla uskon-erhetyksistään, sitten kuleksi monessa paikassa ulkomailla ja vihdoin tuli Uuteen Ruotsiin. Siellä moni piti häntä pyhänä miehenä, niin että Penn'sneck'in asukkaat (itäpuolella virtaa) pyysivät häntä papikseen. Hän ei siihen ruvennut, vaan palasi pian Eurooppaan ja oli jo v. 1701 taas Turussa. — Toinen kävijä oli Talous-provessori Turussa Per Kalm, joka vv. 1748-1750 tieteellisessä tarkoituksessa oleskeli Pohjois-Amerikassa ja sillä välin muutamat kuukaudet toimitti papin virkaa Racoon-kirkossa (kaakkoisessa Philadelphiassa, itäpuolella virtaa). Siellä hän naikin edellisen papin lesken, ja palasi provessori-virkaansa v. 1751. Hän on matkastaan painattanut lavean kertomuksen.

FOOTNOTES:

[1] Tavallinen koulukartta Pohjois-Amerikasta sisältää kaikki tarpeelliset osoitukset Luoteis-retkien suhteen. Lisäksi on siv. 34 pieni kartta liitetty.

[2] Yhteen päiväntasaaja-asteesen menee lähes 70 Englannin peninkulmaa, mutta vähää enemmin kuin 10 Suomen peninkulmaa.

[3] Englantilaiset lukevat puolipäivä-piirit sekä länteen että itään Greenwich'istä, joka on noin 17 1/2° itäpuolella Ferroa. — Mainittu puolipäivä-piiri on siis noin 267 1/2° idässä Ferrosta meidän kartoissamme.

[4] Englantilaiset noudattavat lämpömittarissaan Fahrenheit'in laatua, joka merkittää kiehuma-asteen +212 ja jäätymä-asteen +32. Ranskalaisten noudattama Reaumur'in lasku merkittää jäätymä-asteen 0 (varsin niinkuin meidän käyttämä Celsius'en lasku), mutta kiehuma-asteen +80, kun Celsius'en kiehuma-aste taas on +100. Näissä eri laskuissa on asteiden suhde, niinkuin 9, 4 ja 5. Alla oleva kaava osoittaa silmälle eroituksen. Että Celsius'en lasku on järjellinen, tuskin tarvinnee muistuttaa.

CelsiusReaumurFahrenheit
veden kiehuma+100+80+212
veden jäätymys00+32
-17 7/9-14 2/90
-40-32-40
-50-50-58

[5] Siis v. 1850; mutta syytä on uskoa, että Eskimojen ajan-lasku ei ollut tarkka.

[6] Nimittäin Greenwich'istä, s.t.s. noin 279° itään päin Ferrosta.

[7] Tämä on silminnähtävä virhe kirjoittajalta, ja pitää oleman 1845-6.

[8] Se on noin 2 Suomen peninkulmaa.

[9] Ks. Schmedeman, Kongl. Stadgar etc, siv. 186.

[10] Ks. esim. Suomen sotapäällikön Kustaa Evertinpoika Horn'in kuulutus Helsingistä Kesäk. 12 p. 1657 (Pipping, Luettelo, N:o 90), ja Kaarlo Xl:nnen sääntö niistä, jotka maaherran luvatta muuttavat Suomesta ja Ahvenasta Ruotsin puolelle (Fryxell, Berättelser, XVIII siv. 145), paitsi muita esimerkkejä.

[11] Lähteinä; Jehu Curtis Clay, Annals of the Swedes on the Delaware, 2:d ed., Philadelphia 1858. — Israel Acrelius, Beskr. om de Svenska församlingars tillstånd uti nya Sverige, Stockholm 1759. — Tobias Biörk, Diss. gradualis de Plantatione ecclesiae Suecanae in America, Upsala 1781. — C. D. Arfvedsson, De Colonia Nova Suecia, Upsala 1825.

[12] Ks. Carlson, Sv. Folk. Hist. under Pfaltziska huset, I siv. 260.

[13] Ks. Pehr Kalm, Resa tili norra Amerika, II siv. 266.

[14] Suomalaiset Ruotsissa elättivät itsensä enimmästi kaskenviljelyksellä, jota pidettiin vahingollisena metsän-haaskauksena. Ruukkien omistajat siis jo aikaisin toimittivat kovia asetuksia heitä vastaan. 1647 vuoden metsä-asetus, sen 9:s pykälä, sääsi, että jos näiden Suomalaisten asuminen havaitaan maalle ja vuori-ruukeille vahingolliseksi, jota laamanni, kihlakunnan tuomari ja lautakunta tutkikoon ja tuomitkoon, silloin niiden asumus ja torppa on hajotettava ja hävitettävä, ja heidän kaskensa viljoineen pois otettava, ja jos joku sitten luvattomasti siinä uudesta tekee työtä ja rakentaa, se on vangiksi otettava, hänen asumuksensa poltettava, ja koko hänen omaisuutensa menetettävä kolmijaolle kruunun, kihlakunnan ja päällekantajan välille. Tämä asetus uudistettiin v. 1664. Ks. Schmedeman, Kongl. Stadgar. — Kuinka heidän kansallisuuttansa kohdeltiin, osoittaa yksi esimerkki. V. 1682 toimitti Länsi-pohjan maaherra itsellensä kuninkaallisen käskyn, jonka voimasta piti sieltä asuvain Suomalaisten taikka oppiman Ruotsin kieltä uskon-opetusta varten taikka muuttaman pois koko maakunnasta. Ks. Gezel, d. y. minne, siv. 50.

[15] Wicaco-kirkko, joka vielä seisoo Philadelphian etelä-päässä, oli Pennin aikana ainoastaan hirsi-linna (block-house), varustettu ampuma-rei'illä Intianien ryntäyksiä vastaan. Jumalan-palvelukseen se ensin käytettiin v. 1677. Nykyinen kirkko rakennettiin vasta v. 1700.

[16] Ks. Åbo Tidningar 1799, N:o 43. Kuningas ehdotteli opistolaisen Kaarlo Thelin'in, joka muka oli mainittu taipuvaiseksi lähtemään tälle lähetys-matkalle. Hän oli kenties postimestarin sukua, ja arvattavasti sama mies, joka v. 1693 tuli pitäjän-apulaiseksi Lemussa.