Viides Luku.
Kosto-retket v. 1496.
Venäjässä tämä suurten hankkeiden huono loppu synnytti paljon mieli-karvautta. Iivana Vasilinpoika itse muutti lähemmäksi rajaa Nougorodiin, ja toimitti sieltä uuden retkikunnan, jonka piti vielä samana talvena käydä kostamassa edellisen retken vaurioita. Tämän uuden sotavoiman päälliköiksi pantiin Nougorodilaiset voivodat ruhtinas Vasili Kosoi ja Andrei Tiheliadnin. Tammik. 17 p. lähtivät Nougorodista ja saivat käskyn tunkeutua Savoon ja Hämeesen asti mutta karttaa Viipuria. Tämä puuska tuli varsin äkki-arvaamatta Suomen päälle. Stuure oli hajoittanut väkensä talvi-majoihin. Hän oli jonkun osan lähettänyt Satakunnan kuninkaan-kartanoon Kokemäelle; Talalaiset ja pestatun väen hän oli toimittanut Viipuriin, ja 70 huovia Knuutti Kaarlonpojan komennon alla hän määräsi Savonlinnan vahvistukseksi. Nämä viimemainitut, kun he Helmik. 2 p. olivat perille tulemassa, joutuivat vihollisen saaliiksi; sillä Venäläiset jo makasivat Savonlinnan edustalla. Ainoastaan 7 tai 8 huovia, niiden seassa Knuutti Kaarlonpoika, pääsivät tästä pulasta hengissä pakoon. Venäläiset eivät kuitenkaan malttaneet viipyä Olavinlinnaa piirittämässä. Kauhealla hävityksellä levisivät länteen päin, etenivät Hämeenlinnan seuduille saakka, ryöstivät Hattulan kirkkoa, ja olivat ainoastaan kahden päivämatkan päässä itse Turusta. Voimme arvata, mikä kiire tästä tuli valtiohoitajalle. Arpakapula kulki Ahvenassa ja Uudella maalla, ja mies talolta nostettiin aseisin. Sillä tavoin saatiin kokoon, jos Riimikronikkaan saamme luottaa, koko 40,000 miestä, joista oli 900 huovia; tykistöä mainitaan olleen 103 "skerpentiniä". Helmikuun 24 p. marssittiin tällä voimalla Turusta ulos. Mutta Venäläiset olivat jo voittosaaliinsa kanssa kääntyneet kotimatkalle, eikä Stuure tavannut ainoatakaan vihollista. Riimikronika sanoo:
"Mitä nyt auttoi kaikki pidetty huoli?
Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli.
Niissä ei kuulunut yhtä ihmis-sanaa;
Eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa".
Tämä kuvaus saattaa olla liiallinen; mutta epäilemättä oli hävitys ollut mitä kovimpia. Maalisk. 6 p. tulivat hävittäjät suuren vankijoukon kanssa takaisin Nougorodiin. Sten Stuure taas, joka jo toisen kerran oli myöhästynyt toimissansa, päästi nostoväen jälleen kotia ja majoitti sotamiehensä pappiloihin.
Silminnähtävä oli, että jos Venäläiset pääsisivät tekemään useita semmoisia retkiä, Suomenmaa vihdoin hervottomuudesta joutuisi Venäjän alle. Viimeinen kokemus oli osoittanut, että harjaantumaton talonpoikainen nostoväki ei riittänyt suurempaan sotaan, ja maassa löytyvä varsinainen sotaväki oli liian vähäinen. Tosin ne 400 miestä, jotka viime syksynä olivat Stuuren joukosta jääneet, tulivat Paaston aikana, Maaliskuun alussa, perästä. Mutta lisää tarvittiin, ja valtiohoitaja palasi Maaliskuun lopulla Ruotsiin, hakemaan enemmän väkeä Suomenmaan puolustukseksi. Väkeä tulikin; mutta Sten Sture, joka oli luvannut ennen kuukauden kuluttua tulla takaisin Suomen puolelle, viipyi koko kesän Ruotsissa pitämässä herrain-päiviä Tanskan asioista. Suomen sotapäälliköksi oli jäänyt Svante Stuure, ja hänen kanssansa Sten Turenpoika Bielke ja Eerikki Trolle.
Sill'aikaa kuin maalliset mahtajat niin heikolla menestyksellä holhoivat Suomenmaan puolustamista, oli hengellinenkin valta täydessä toimessa samaa tarkoitusta varten. Linköpingin mainio pispa Hemming Gadd ja eräs Turun kaniikki Henrikki Wenne kiirehtivät Romaan, missä silloin paavi Aleksanteri VI istui kristikuntaa hallitsemassa. Tältä mieheltä osasivat toimittaa kaksi hengellistä kirjettä eli bullaa Suomen eduksi; toisella kiellettiin Hannu kuningasta tällä hädän aialla Ruotsin valtaa ahdistamasta; toisella luvattiin ane synnistä ja piinasta niille, jotka lähtisivät risti-sotaan Venäläisiä vastaan. Mutta Kristuksen siainen otti hyvän hinnan avun-teostansa, niin että lähettiläisten täytyi eräältä Florensilaiselta rahakauppiaalta lainata 880 dukatia bullain lunnaiksi. Kuitenkin viipyivät nämä kalliit kirjeet niin kauan tiellä, ett'ei niistä sinä vuonna mitään apua ollut. Hannu kuningas yhä jatkoi juoniansa, jotka pidättivät valtiohoitajan Ruotsin maalla, ja Iivana valmisti uusia hävitys-retkiä Suomea vastaan.
Venäjän etevimmät kanteet Ruotsia vastaan olivat: 1:ksi, että tuo uusi linna Savossa oli rakennettu Venäjän puolelle rajaa; ja 2:ksi, että koko Perä-pohja alkuperäisen rajakäynnin mukaan olisi kuuluva Venäjän alueesen, vaikka Ruotsi sen oli muka aikojen kuluessa omaksensa anastanut. Tässä ei ole tila tutkia näiden kanteiden oikeutta; siinä kyllä, eitä Iivana edellä kaiken tahtoi Venäjälle valloittaa ne rajat, mitkä hän arveli vanhempain rauhankirjain määräämiksi. Tästä syystä Venäläiset taas Heinäkuussa hävittivät Juvassa, joka siihen aikaan käsitti koko koillisen Savonmaan. Mutta vielä suurempi retki tehtiin samaseen aikaan Vienan puolelta Pohjanmaata vastaan. Kaksi veljestä, ruhtinaat Iivana ja Pietari Ushati, kokosivat suuren sotajoukon Vienan seuduilta, Äänisjärveltä ja Ustjugista asti, kulkivat pitkin jäämeren rannikkoa Norjalaisen alueen läpi ja samosivat Lapin kautta Pohjanmaalle, eli niinkuin Venäjän kronikat sen nimittävät, "kymmenen virran maalle", hävittäen koko rannikon Tornion ja Kalajoen välillä. Asukkaat eivät nähneet muuta neuvoa kuin antautua Venäjän alle. Kun voivodat syksympänä palasivat Moskovaan, seurasi heidän kanssansa Liminkalaisia, jotka suuriruhtinaalle tarjosivat maakunnan alamaisuutta. Iivana otti heidät suosiolla vastaan ja antoi heidän palata kotiin. Näin Suomessa valtiolliset, kansalliset ja uskonnollisetkin siteet katkesivat, ja henki jo näytti lähtevän nääntyvästä ruumiista.
Se sotavoima, joka nyt vihdoin oli Suomeen ko'ottu, näyttää kesänsä maanneen Viipurin seuduilla, eikä siis voinut kaukaisia meteliä estää. Mutta tarpeelliseksi nähtiin jollakulla uros-työllä kostaa Venäläisille heidän tekemiä vahingoitaan, ja syys-kesällä siis valmistettiin suuri retki Viipurista Joanaa vastaan. Tarkoitus oli nähtävästi muuttaa sodan kauhut Viron puollelle rajalle ja houkutella Liivin ritarit sodan osallisuuteen, kuten he liitossaan v. 1492 olivat luvanneet. Kohta Neitsyt Maarian taivaasen-oton jälkeen (Elok. 15 p.) purjehtivat Svante Stuure ja Knuutti Posse 70:lla aluksella ja 2000:n miehen kanssa ulos Viipurista ja tulivat Elok. 19 p. Narvajoelle, joka oli vanhastaan rajana Viron ja Venäjän välillä. Virran suulla oli vastapäätä toistansa näiden eri valtojen kaksi raja-linnaa, länsipuolella Narva ja itäpuolella tuo neljä vuotta sitten rakennettu Ivangorod eli Joana, jota nyt retki tarkoitti. Ruotsalaiset kohta alkoivat ampua kaupunkia tykeillänsä, eivätkä paljon vastusta saaneet. Joanassa oli noin 3000 miestä; mutta komentaja ruhtinas Juri Babitsh pelästyi kohta ja pötki häpeällisesti tiehensä. Kaksi muuta ruhtinasta, jotka sotajoukon kanssa seisoivat lähellä, eivät myöskään tulleet avuksi, ja Joana joutui kahden viikon perästä Syysk. 2 p. piirittäjäin valtaan. Ruotsalaiset saivat ylen suuren voittosaaliin. Mutta Knuutti Kaarlonpoika, joka viime talvena oli onnellisesti päässyt Venäläisten käsistä Savonlinnan edustalla, joutui tällä kertaa vihollisten valtaan ja surmattiin hirmuisesti. Ruotsalaiset olivat nyt voittaneet paikan, joka meren-takaisuutensa tähden oli heidän melkein mahdoton pitää. He tarjosivat Joanan Liivin maamestarille, mutta tämä ei tohtinut rikkoa rauhaa Venäjän kanssa. Seuraus oli, että Ruotsin väki saaliinsa ja vankiensa kanssa palasi Viipuriin, jättäen Ivangorodin auki ja autioksi. Mutta Venäläiset ottivat sen taas haltuunsa ja varustivat entistä paremmaksi, häikistellen Liivin ritareita, jotka olivat päästäneet niin hyvän otuksen käsistään. Pilkallansa ampuivat Joanalaiset virran yli, niin ett'ei kukaan voinut turvallisesti kulkea Narvan kaduilla, ja itse Narvan pormestari Juhana zur-Meininge ammuttiin sillä tavoin kuoliaaksi.