3. Seuraavaiset Luoteis-retket, ja kuinka etsitään kadonnutta Franklin'ia.

Parryn ensimäinen matka oli osoittanut, että sivistyneet ihmiset saattoivat erinomaisetta vastuksetta kestää talven ankaruutta keskellä pohjan autioita. Tämä kokemus kehoitti uusiin yrityksiin, ja Parry oli itse ensimäinen enentämään niitä maatieteellisiä keksintöjä, jotka hän ensimäisellä matkallaan oli aloittanut. Tuskin oli hän talven levännyt kotimaassaan, kun Toukokuussa 1821 hän taas lähti liikkeelle kahdella laivalla, nimeltä Fury ja Hekla. Tällä kertaa hän tahtoi hakea kulkuväylän jossakin Hudson'in-lahden pohjois-seuduilla; mutta laivat jäätyivät talveksi kiinni keskelle jäätukkua rannikon lähellä, missä kuitenkin vietettiin kyllä hupaista talvea, elettiin hyvässä suosiossa rannikon Eskimojen kanssa, ja pidettiin laivojen väestölle luku- ja kirjoitus-koulua ilta-kausilla. Kulkuväylän suhteen ei keksitty tällä kertaa mitään, vaan palattiin v. 1822 Englantiin. Parryn kolmas matka vv. 1824-1825 ei ollut varsin onnellinen; sillä Prinssi-Regent-salmessa laiva Fury särkyi ja väen täytyi toisella laivalla palata kotia. Vielä neljännen kerran v. 1827 lähti tämä rohkea merimies liikkeelle, yrittäen veneillä tunkeuta Spetsberg'eistä Pohjois-navalle. Hän silloin etenikin levuasteelle 82° 40' 30", joka on pohjoisin paikka, missä kukaan on käynyt.

Sillä välin kuin Parry toimitti nämä urheat meri-matkat, olivat Juhana Franklin ja Tohtori Richardson tehneet useat vaivaloiset maa-matkat Hudsonin-lahdelta maan poikki Pohjoisen meren rannalle, tutkien seudut Vaskikaivo-joen (Coppermine River) ja Mackenzie-joen välillä sekä kahden puolen. V. 1829 taas lähti Englannista eräs kauppiaan Felix Booth'in kustantama laiva, jonka komentajat olivat Juhana Ross ja hänen nepansa Jaakko Ross, tarkoituksella tunkeutakseen Prinssi-Regent-salmen läpitse, josta Parry'n oli täytynyt palata v. 1825. Tämä matka oli mitä vaikeimpia. Matkalaiset tutkivat mainitun salmen länsi-puolta, keksivät etelämpänä sen ison saarennon, jonka nimittivät Boothia'ksi ja kävivät jalka-retkillään saman saarennon länsi-rannikolla, missä Magneettinen napa löytyy (vähää pohjasempana kuin 70°). Mutta jo aikaisin oli heiltä laiva hukkunut, ja heidän täytyi nyt monta vuotta elää näillä autioilla seuduilla, eläen niillä varoilla, mitkä löysivät Parry'n särkyneestä Fury'sta. Vihdoin v. 1833, kun pohjoiset vedet olivat enemmin vapaat jäistä kuin tavallisesti, sattui eräs valaskalan-pyytäjä tunkeumaan sinne asti ja pelasti heidät. Kapteini Back, joka sillä välin oli maata myöden lähetetty heitä hakemaan, keksi Ison Kala-joen ja eteni sen suulle. Myöhemmällä matkalla v. 1836 piti Back'in tutkiman Hudsonin-lahden pohjois-osia, mutta jäätyi laivanensa keskelle merta jää-takkuihin ja palasi seuraavana vuonna pahoin turmellulla laivalla.

Nämä retket, joista kunnia melkein yksin-omaisesti lankesi Englannin kansakunnalle, olivat tosin tehneet suurta hyötyä sekä tieteellisesti että käytännöllisesti, — tieteellisesti saattamalla monta uutta teko-asiaa ilmi, — käytännöllisesti taas elättämällä syvimmässä rauhassa sen urhean mielen-laadun, jonka muutoin ainoastaan sodat synnyttävät. Mutta retkien päätarkoitus, luoteisen kulku-väylän keksintö, ei ollut vielä saavutettu. Ett'ei tämmöinen kulku-väylä ikinä voisi kaupan-käynnille kelvata, oli jo aikaa ymmärretty. Kuitenkin eli Englannissa yleinen mieliteko saattaa kaikki epä-tiedot tässä asiassa lopulle ja Englantilaisilla voimilla siis täyttää, mitä Englantilaiset olivat aloittaneet. Vanha Juhana Barrow amirali-virastossa koroitti äänensä, muistuttaen ett'ei pitäisi jättämän tätä kunniaa muille kansoille, ja nyt päätettiin, että hallitus lähettäisi ulos kaksi suurta laivaa Juhana Franklin'in komennon alla. Franklin oli kokenut mies, joka oli palvellut kaikissa ilma-aloissa; hän oli, kuten jo mainittiin, tehnyt maa-matkoja tutkimassa Amerikan pohjois-rantaa, hän oli myöskin ollut kuvernörinä Tasmaniassa. Nyt hän oli 60-vuotias vanhus ja moni arveli hänen liian iäkkääksi tämmöiseen retkeen. Mutta Parry lausui amirali-virastossa: "Jos emme anna hänen lähteä mukaan, niin hän suruun kuolee". Alakomentajina olivat kapteinit Crozier ja Fitzjames, ja laivat, jotka varustettiin paraimmalla tavalla, kantoivat nimet: Crebus ja Terror. Koko retkikunta, yhteensä 129 henkeä, purjehti matkalle Toukokuun 19 p. 1845.

Elokuun 10 p. kirjoitti Franklin Grönlannin rannikolta amiralivirastolle. Sen perästä ei hänestä kuulunut mitään. Kahteen ensimäiseen vuoteen ei kuitenkaan kuulumisia odotettukaan, mutta loppuvuodella 1847 syntyi jo levottomuutta koko Englannin maassa, ja hallitus päätti seuraavana keväänä lähettää kolme eri retkikuntaa etsimään kadonnutta Franklinia sekä viemään hänelle elatus-apua. Jaakko Ross'in piti kahdella laivalla purjehtiman Lankaster-salmen läpi, kaksi muuta laivaa lähetettiin Hoorn-nokan ympäri Beeringin-salmen seuduille, ja Franklin'in vanha toveri Richardson sai käskyn kulkea maamatkaa Mackenzie-joen suulle ja sinne toimittaa ison määrän elatus-varoja, Franklin'ille avuksi, jos hän väkenensä olisi niille seuduille joutunut. Nämä elatus-varat olivat enimmältä osalta niinkutsuttua Pemmikania, s.t.s. kuivattua ja jauhotettua lihaa, sekoitettuna rasvalla ja vähällä sokurilla. Franklin oli ollut varustettu ainoastaan kesään asti 1848, ja se apu, mikä hänelle nyt kolmella eri tiellä toimitettiin, näytti tulevan kyllä tarkkaan tarpeesen. Kaikki kolme retkikuntaa lähtivät liikkeelle kevään aikana 1848. Paitsi niitä olivat tohtori King ja herra Isbister ehdotelleet vielä kaksi etsintö-retkeä maata myöden, toisen pitkin Isoa Kalajokea, toisen Hudsonin-lahden pohjoisseuduille; mutta hallitus ei niihin suostunut. Sitä vastoin toivottiin valaskalan-pyytäjiltä jotakin satunnaista valoa tähän pimeään asiaan, ja Franklin'in puoliso määräsi kaksi palkintoa, 1000 puntaa kumpikin, semmoisen laivan väestölle, joka toimittaisi jotakin tietoa hänen miehensä asemasta ja tilasta.

Koko Englannin maa oli levottomassa odotuksessa. Syksyllä 1848 tuli eräältä Hudsonin-lahden seuran palvelialta, pää-faktori Macphersonilta ilmoitus, että Peel-joen Intianit olivat kuulleet Eskimoilta, kuinka kaksi suurta alusta täynnänsä valkoisia miehiä olivat tulleet niille seuduin, jotka olivat Mackenzie-joen itäpuolella, ja että Eskimot olivat Intianeille näyttäneet veitsiä ja viilejä, jotka näiltä valkoisilta miehiltä olivat saaneet Tämä ilmoitus oli kyllä arveluttava; mutta koska Eskimojen luotettavuus ei ole suuressa arvossa, joutui koko juttu pian unohdukseen. Valaskalan-pyytäjät eivät tuoneet mitään tietoa, ja vuosiluku 1849 alkoi synkeillä aavistuksilla. Lady Franklin koroitti lupaamansa palkinnot 3000 puntaan, ja hallituskin määräsi 20,000 puntaa palkinnoksi sille retkikunnalle, joka tekisi todellista apua Frankin'ille ja hänen väelleen Jäämeressä. Sen ohessa päätettiin lähettää lisää ruoka-varoja Ross'ille, ett'ei hänen tarvitsisi puutteen tähden palata retkeltänsä. Tähän toimeen laitettiin laiva North Star (Pohjantähti); mutta kuinka niin toimittaa, että tämä ollenkaan tapaisi Ross'in laivat? Päätettiin tehdä kaksitoista kopiota amirali-viraston käsky-kirjeestä Ross'ille; nämä suljettiin kahteentoista tina-torveen, joista viisi pantiin puisiin tynnyreihin ja piti heitettämän eri paikoille mereen, mutta seitsemän piti kaivettaman alas seitsemään niemen-nenään meren partaalle ja paikka merkittämän lipulla. Tällä keinoin toivottiin, että joku niistä tulisi Ross'in nähtäväksi. Samaan aikaan varusti Lady Franklin omalla kustannuksellaan valaskalan-pyytäjä-laivan etsintö-retkelle. Hän myöskin kirjoitti Amerikan Yhdysvaltain ja Venäjän hallitukselle, pyytäen heidän apuansa hänen miehensä löytämiseen, ja apu luvattiin kummaltakin kohden.

Näistä kaikista niin tarkoista toimista ei lähtenyt mitään hyötyä. Ross vietti ensimäisen talvensa Pohjois-Sommersetin koillismaassa lähellä Regent-salmen suuta, teki sieltä avaroita maamatkoja ja aikoi seuraavana kesänä 1849 sekä vielä v. 1850 jatkaa tutkimuksiansa lännemmäs. Mutta pahaksi onneksensa hän takeltui kulkujäiden sekaan, kuljetettiin niiden voimalla ulos Lankaster-salmesta Davisin-salmeen asti, ja palasi pahoilla mielin Englantiin loppuvuodella 1849. Hän ei ollut mitään kuullut eikä nähnyt Franklin'ista. North Star'in kanssa hän ei myöskään sattunut yhteen, ja tämä palasi seuraavana vuonna. Samate muutkin retkikunnat vähitellen palasivat ja kaikki tyhjin toimin. Alakuloisuus oli suuri, mutta vielä suurempi oli into uusilla ponnistuksilla pelastaa kadonneet kansalaiset. Että nämä vielä saattoivat hengissä olla, luulivat kaikki kokeneet löytömatkaajat — Parry, molemmat Ross'it, Beechy, Back, Sabine, Richardson ja muut, jotka kokoontuivat neuvottelemaan asiasta. Päätettiin siis toimittaa etsintö-retket seuraavana vuonna vielä suuremmassa määrässä kuin tähän asti.

Ne retkikunnat, jotka v. 1850 lähtivät liikkeelle, olivat seuraavat. Ensiksi lähtivät Beeringin-salmen seuduille Collinson ja MacClure kahdella laivalla, nimeltä Enterprise ja Investigator (ne samat laivat, joilla Jaakko Ross äsken oli tehnyt matkansa). Toiseksi varustettiin kapteini Austin'in komennon alle kaksi höyrylaivaa ja kaksi purjelaivaa, joiden piti kulkeman Baffinin-lahden tietä. Samoille seuduille lähetettiin myöskin kapteini Penny kahdella laivalla, jotka kantoivat nimet "Lady Franklin" ja "Sophia", etsittävän miehen vaimon ja veljenlapsen mukaan. Lisäksi vanha Juhana Ross kokoili rahoja ja varusti laivan, jonka komentajaksi hän itse rupesi. Vihdoin myöskin Yhdysvalloista oli aljettu puuhata samaa asiaa; eräs rikas kauppias Grinnell antoi siihen suuret summat, muut varansa myöten, ja näin saatiin kaksi laivaa liikkeelle luutnantti De-Haven'in johdon alla. Näin oli alku-vuodella 1851 yksitoista laivaa etsintö-toimessa, ja sen ohessa oli Hudsonin-lahden seura toimittanut maa-retken jäämeren rannikoille.

Näiden puuhien kautta saatiin ensimäinen varma tieto Franklin'in matkan vaiheista, mutta sekin tieto koski ainoastaan matkan alkupuolta, Havaittiin, näet, että kadonnut väki oli talvella 1845-1846 pitänyt majansa Pohjois-Devonin luonais-päässä (Beechey-saaressa ja Riley-nokassa), Barrow-salmen varrella. Ensimäinen jäänös, mikä löydettiin, oli ainoastaan köyden-pää ja muuta pientä sälyä, joka jo kesällä 1850 lähetettiin Englantiin ja tarkalla tutkinnolla havaittiin kuuluneen Franklin'in laivoihin. Myöhemmin tavattiin paljon jäänyttä kalua sekä kolme hauta-kiveä, jotka kantoivat kuolin-päivä-määrät: Tammik. 1 ja 4 sekä Huhtik. 3 p. 1846. Mutta mihinkä oli Franklin'in laivat tästä lähteneet? — Siitä ei löydetty vähintäkään viittausta.

Tässä ei auta luetella kaikkia retkiä, mitkä vielä seuraavinakin vuosina tehtiin. Lady Franklin ei luopunut panemasta varojansa tämmöisiin yrityksiin ja yleisön mieli seurasi suuttumattomalla innolla ja säälillä kaikkea, mitä tehtiin tässä tarkoituksessa. Keväällä 1852 lähetti hallitus taas ulos suuren retkikunnan, jonka komentaja oli Edward Belcher. Laivat olivat ne neljä samaa, mitkä Austin oli edellisenä syksynä tuonut kotia, aikaisemmin kuin oli odotettu ja suotu. Nyt ne uudesta varustettiin erinomaisen tarkalla tavalla, elatus-varoilla, pyssyillä, kruuti-torvilla, joilla kävisi räjähyttää jää-tukut rikki, ja ilma-palloilla, joilla oli aikomus levittää ilmoituksia. Tämä viime-mainittu laitos, jolla jo Collinson'in retkikunta v. 1850 oli ollut varustettu, ansaitsee erittäin selittää. Ilmaan päästettiin pieni ilma-pallo, johon oli sidottu hitaasti palava tuli-soitto. Tuli-soitossa rippui lankoihin kiinnitettyjä papereita summaton joukko, kaikki loistavan-väristä. Sitä myöden kuin soitto paloi, pääsivät paperit toinen toisensa perästä laskeumaan maahan ja hajosivat siis avaralle alalle. Nämä paperit olivat täyteensä painetut ilmoituksilla, jotka voisivat olla Franklin'ille hyödyksi; ainoastaan tyhjä paikka jätetty, mihin piti, ennenkuin ne ilmaan lennätettiin, kirjoittaa päivämäärä sekä lennättäjän asema ja tila. Näitä papereita annettiin Belcher'ille ei vähempää kuin 500,000, ja retkikunta lähti matkalle Huhtikuussa 1852. Kesällä 1853 oli kaikkiansa 13 laivaa ulkona etsintö-retkillä, ja samana syksynä lähetti Amerikkalainen kauppias Grinnell vielä kerran yhden laivan, jonka komentaja oli tohtori Kane. Mutta Juhana Franklin'ista eivät nämä kaikki etsijät löytäneet mitään sen enempää tietoa. V. 1854 annettiin kaikille Englannin laivoille käsky palata kotimaahan. Kaikki etsintö-retket olivat loppuneet synkeään epätoivoon.

Mutta jos retkien päätarkoitus ei ollut saavutettu, oli kuitenkin tieteen ala paljon levitetty. Meidän on muistaminen, että kartat vielä v. 1850 eivät näyttäneet Amerikan Pohjois-puolella niitä kaikkia saaria ja salmia, joita nykyisissä kartoissa näkyy, ja että vasta Franklin'ia etsittäissä tultiin tarkemmin näitä seutuja tuntemaan. Niinpä kapteini Penny oli v. 1850-1851 löytänyt Viktoria-kuninkaan kanaalin (koulukartassa seisoo "Kuningas S:mi"), jonka pohjois-päässä näytti olevan suuri avoin meri; talvella 1851-1852 oli Kennedy ja hänen seurassaan Ranskalainen Bellot tehneet Barrow-salmen etelä-puolella rohkean jää-matkan, joka kesti koko kolme kuukautta, niin että he laivaansa palatessaan olivat kulkeneet 1200 Englannin (noin 175 Suomen) peninkulmaa; vihdoin kapteini Inglefield oli v. 1852 tutkinut Baffinin-lahden pohjois-päässä Smith-salmen, ja tunkeunut ylös pohjoiselle levulle 78° 35'. Mutta kaikkein merkillisin oli MacClure'n matka ollut; sillä sen kautta oli nyt luoteinen kulku-väylä vihdoin löydetty. Luokaamme tuokioksi silmät Beering'in-salmen puolelle.

Jo edellisessä on mainittu, että v. 1848 kaksi laivaa lähetettiin Beeringin-salmelle. Toinen niistä, nimeltä Herald, kapteini Kellet'in komennon alla, kääntyi siitä koti-matkalle syksyllä 1850; mutta toinen, nimeltä Plover, joka oli ainoastaan varasto-laiva, pysyi vielä pari vuotta niillä tienoilla. Sillä välin oli Tammikuussa 1850 Collinson ja MacClure lähteneet Englannista, ja tulivat kesällä Beeringin-salmelle. Edellinen kuitenkin palasi talveksi Hongkongiin, mutta MacClure, Investigator nimisessä laivassa, oli päättänyt kulkea edelleen, pitäen talvea missä sattuisi ja näin pitkittäin vuosi-vuodelta, kunnes Baffinin-lahti olisi saavutettu. Elok. 5 p. 1850 nähtiin Ploverista ja Herald'ista Barrow-nokan seuduilla, kuinka Investigator jäiden keskellä kiiti täysillä purjeilla koilliseen. Viittauksella annettiin sille neuvo palaamaan, mutta MacClure viittasi vastaan: "Tärkeä tehtävä! Oma edesvastaus". Taistellen yhäti jäiden kanssa, hän syksympänä löysi salmen, joka on Bank-maan ja Prinssi-Walesin-maan välillä, nimitti sen Walesin-prinssin-salmeksi, ja tunkeutui sen pohjois päähän saakka, johon jäätyi talveksi kiinni. Nyt hän huomasi, että tästä kulku-väylä ulottui Barrow-salmeIle ja että luoteis-väylä siis oli löydetty. Mutta jää-tukut olivat seuraavana kesänä niin hirmuisen tiviit ja rajut, että hän ei voinut tunkeutua edemmäs, vaan suurella vaivalla ja vaaralla pelasti laivansa takaisin Walesin-prinssin-salmea myöden. Nyt hän kiersi koko Bank-maan ja tuli Bank-salmeen, mutta joutui kovan lumimyrskyn valtaan ja asettui Syysk. 24 p. 1851 siihen pieneen lahteen, jonka karttamme näyttää Bank-maan pohjoisella puolella (260° idässä Ferrosta). Tämä hänen onneksensa sattui olemaan hyvä satama, ja hän nimitti sen Armonlahdeksi, tunnustaen että Jumala oli hänelle tehnyt suuren armo-työn. Jos nyt vesi olisi ollut sulana itää kohden, olisi hän voinut tästä purjehtia Melville-saarelle, joka kaukaa näkyikin, ja siitä hän olisi kulkenut Parry'n vanhaa tietä Baffin'in-lahteen ja Englantiin. Mutta samana päivänä kuin hän joutui Armon-lahteen, hän siihen jäätyikin. Kevään puolella tehtiin jään yli vähäinen retki Talvisatamaan, johon jätettiin merkitylle paikalle kirjallinen kertomus Investigatorin matka-vaiheista. Seuraava kesä ei vapahtanut matkalaisia heidän jäisestä vankeudestaan Armon-lahdessa. Taas tuli talvi, ja kevät 1853. Elatus-varat olivat loppumallansa, väki isommalta osalta sairasti keripukkia, ja aikomus oli re'illä pyrkiä pois nälkä-kuoleman alta itäisiin ja eteläisiin seutuihin. Silloin tapahtui muutamana päivänä, kun MacClure ja hänen luutnanttinsa kävelivät jäällä, että näkivät miehen rientävän meren puolelta heitä kohtaan. Luulivat olevan jonkun heidän miehiään, joka juoksi muka jää-karhua pakoon, ja alkoivat astua hänen avuksensa. Mutta mies kirkaisi ja koroitti käsiänsä Eskimojen tavalla, niin että toiset eivät tienneet mitä ajatella, varsinkin kun eivät voineet eroittaa hänen puhettansa. Miehen tultua lähemmäksi, kysyi häneltä MacClure: "Ken olette ja mistä?" Voimme arvata hänen hämmästystään, kun vastaus kuului: "Olen luutnantti Pim, ennen Herald'issa, nyt Resolute'ssa, kapteini Kellet on Melville-saaren tykönä". — Asia oli MacClure'lle yhtä vaikea ymmärtää kuin lukijalle. Kellet ja Pim olivat v. 1850 olleet Herald-laivassa Beeringin-salmen seuduilla, kun MacClure jätti heidät hyvästi ja purjehti edelleen. Sitten olivat palanneet Englantiin ja saaneet Resolute-laivan, joka kuului Belcher'in retkikuntaan. He olivat talveksi 1852-1853 tulleet Melville-saaren kaakkois-päähän; siitä Pim oli retkeillyt Talvi-satamaan, josta löysi MacClure'n kertomuksen ja tuli nyt pelastamaan kansalaisiaan. Muassansa oli joukko miehiä, vaikka luutnantti oli edelle rientänyt. Kuinka terve-tullut hän oli, arvaa lukija itsestään. Investigator'in väki, sairaat niinkuin terveetkin, riensivät ylös häntä katselemaan, Hädän aika oli mennyt, toivo ja ilo palasi jälleen. Kuitenkaan ei tahtonut MacClure heittää laivaansa ja lähteä itse kotimaahan; hän viipyi vielä yhden talven 1853-1854, kunnes vihdoin amirali-viraston käskyllä hän lähti Belcher'in laivoissa Englantiin. Investigator on luultavasti vielä Armon-lahden jäissä.

Näin oli Luoteis-väylä vihdoin löydetty, ei tosin semmoinen, joka kaikin aioin tai juuri milloinkaan olisi kuljettavana, mutta kuitenkin syvä ja leveä vesi-juopa: Davisin-salmi, Baffinin-lahti, Lankaster-salmi, Barrow-salmi, Melville-selkä, Bank-salmi ja vihdoin Beeringin-salmi. Myöskin Belcher'in retkikunta oli tehnyt tärkeitä tutkintoja; sen eri osakunnat olivat eri salmista edenneet niiden salmien välitse, jotka ovat Luoteis-väylän pohjoisella puolella, ja siellä havainneet kyllä merkillisen seikan. Jota pohjoisemmaksi tultiin, sitä lauhkeampi oli ilma-ala, mursuja ja muita meri-eläimiä löytyi runsaammin, vesilintuja joukottain. Kaikki näytti osoittavan, että avoin meri näiden saarten pohjoispuolella oli jäistä vapaa. Tätä arvelua vahvisti vielä tohtori Kane'n tutkinnot Baffinin-lahden pohjoispuolella. Hän kulki kesällä 1853 laivassaan Smith-salmea ylös levu-asteelle 78° 45', teki tästä seuraavana talvena reki-matkoja pohjaseen, ja keksi kanaalin, joka menee pohjoista suuntaa Smith-salmesta ja sai "Kennedy'n kanaalin" nimen. Tämä oli jäätynyt levu-asteesen 81°, mutta sitten alkoi jäätön ala, joka levesi suureksi jäättömäksi mereksi. Pohjainen tuuli, joka kesti kolmatta vuorokautta, ei tuonut mitään kulku-jäitä näkö-alaan, kaikkinaisista vesi-eläimistä oli suuri rikkaus, ja vedessä osoitti lämpömittari +36° Fahrenheitia (+2 2/9 Cels.), sill'aikaa kuin ilmassa oli -60° Fahr. (-51 1/9° Cels.) Tästä kaikesta on arveltu, että Pohjoisen-navan ympäristö on lämpimämpää alaa kuin Baffinin-lahden ja Melville-salmen seudut, ja selitys tähän seikkaan on luultavasti haettava jostakin alisesta meren-virrasta, joka etelästä tuopi lämmintä vettä jäämereen. On arveltu siis mahdolliseksi kulkea Spetsbergien ohitse tähän avoimeen mereen ja näin päästä itse Pohjoiselle navalle. Että Smith-salmen tietä ei ole yrittämistä, todistaa Kane'n kokemus; sillä hänen täytyi jättää laivansa sinne ja suurella vaivalla pelastaa itsensä ja väkensä Tanskalaisiin uutis-asuntoihin Grönlannin rannikolle.

Todella nyt ei ollut koko Luoteis-väylän saaristossa muuta tutkimatonta alaa, kuin Boothia'n pohjoispäästä luonaan päin mannermaata kohden. Siihen aikaan kuin viimeiset etsijä-kunnat palasivat luoteisilta vesiltä, alkoi selvetä se tieto, että Juhana Franklin väkenensä laivoinensa oli joutunut juuri näille seuduille, ja että häntä etsittäissä oli jätetty tutkimatta ne ainoat paikat, joista olisi voitu häntä löytää. Tohtori Rae, joka jo ennen oli tehnyt monta rohkeata retkeä Amerikan pohjoisimmalla merenrannalla, lähti v. 1854 kulkemaan Boothian luonais-rannikkoa, nimittäin Ison Kalajoen lahdelta pohjaiseen. Hän tuli sillä retkellä todistamaan, että Boothia ei ollut saari vaan saarento, s.t.s. mannermaahan yhdistetty, ja että Wilhelmi-kuninkaan-maa (se saari, joka on Boothian luonais-puolella) on salmella eroitettu Boothiasta. Mutta matkallansa hän myöskin tapasi joukon Eskimoita, jotka juttelivat, että muka keväällä neljä vuotta sitten[5] toinen Eskimo-joukko oli käynyt hylkeitä ampumassa Wilhelmi-kuninkaan-maan pohjoisrannikolla ja silloin oli nähnyt noin 40 miestä, jotka matkustivat etelään pitkin saaren länsirannikkoa, vetäen muassaan rekiä ja veneen. Niistä ei muka yksikään puhunut Eskimojen kieltä, mutta viittaamalla ilmoittivat, että heidän laivansa olivat särkyneet jäissä ja että kävivät metsän-riistaa etsimässä. Myöhemmin samana keväänä oli noin 30 valkoista miestä tavattu ruumiina mannermaatta, pitkän päivä—matkan päässä länteen päin Isosta Kalajoesta, ja 5 ruumista oli eräässä lähisessä saaressa. Tohtori Rae osti Eskimoilta joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka Englantiin tuotuina helposti tunnettiin Franklin'in väen omaisuudeksi. Seuraavana vuonna 1854 lähetti Hudsonin-lahden seura faktori Anderson'in tarkemmin tutkimaan kuolin-paikkoja. Hänelle Eskimot ilmoittivat, että puheenalaiset miehet olivat kuolleet nälkään; hän löysi myöskin pienessä Montreal-saaressa (Ison Kalajoen suussa) paikan, missä Eskimot sitten olivat veneen hajottaneet, käyttääksensä sen puu-aineet ja naulat. Muutamia Franklin'in väen kaluja hänkin sai ostaa, mutta hän ei löytänyt mitään kirjoja, paperia, pyssyjä, eikä ainoata ihmis-luuta tai hautaa. Syy oli arvattavasti se, että meri toisinaan tulvailee Montreal-saaren yli. Kuinka lieneekin, on ainakin selvästi nähtävä, että viimeinen jäänös Erebus'in ja Terror'in väestöstä näille paikoille heittivät henkensä.

Englannin hallitus oli nyt lakannut etsintö-toimesta; mutta Lady Franklin ei vielä löytänyt lepoa surevalle sydämmelleen. Hän toimitti v. 1857 pienen Fox-nimisen höyry-jahdin, jonka komentajaksi rupesi MacClintock, urhollinen mies, joka oli kelpoansa osoittanut kolmella edellisellä retkellä, Jaakko Ross'in, Austin'in ja Belcher'in kanssa. Hänen väestönsä oli 24 miestä, siinä luvussa myöskin yksi Eskimolainen tulkki Grönlannista, ja lähtö tapahtui Aberdeenista Heinäk. 1 p. 1857. Matka oli erinomaisen vaivaloinen; sillä Baffinin-lahden pohjoisessa päässä takeltui Fox kulku-jäihin ja vietiin talven pimeydessä takaisin ulos Davisin-salmesta, kulkien virran ajamana 1385 Englannin (s.o. kolmatta sataa Suomen) peninkulmaa. Vasta kauhean taisteluksen perästä vapautui Fox jäistä, kääntyi taas pohjaseen ja tuli Lankaster-salmelle Heinäkuussa 1858. Tästä MacClintock haki tiensä etelään, tuli vihdoin Prinssi-Regent-salmen kautta siihen ahtaasen salmeen, nimeltä Bellot-salmi, joka on Boothian pohjois-päässä, tunkeutui sen läpitse ja otti talvi-majansa. Syksyn kuluessa hän kuljetti ulos ruokavaroja sille tielle, minkä kautta hän ensi keväänä aikoi tehdä reki-retkiänsä. Hänen oli määrä kevään kuluessa useissa joukkokunnissa tutkia koko se ala, mikä vielä oli tutkimatta, ja sillä tavoin täyttää luoteisten löytö-matkain tarkoitusta.

Tässä on sovelias muistuttaa, että taito tehdä reki-retkiä oli kymmenenä vuotena paljon edistynyt. Re'et olivat jo suikeammat, kuormat mukavammin sovitetut, ja Eskimo-koiria käytettiin juhdiksi. V. 1848 saattoi reki-retki olla ulkona ainoastaan 40 vuorokautta ja tutkia noin 200 Engl. peninkulmaa rannikkoa; mutta Austin'in matkalla kestivät reki-retket 80 vuorokautta, kulkien 800 peninkulmaa; ja Belcher'in seuran reki-retket olivat yhtenään liikkeellä enemmän kuin sata vuorokautta, tutkien sillä välin lähes 1400 Engl. peninkulmaa. Oli myöskin saatu tarkka kokemus, kuinka suuren painon roteva mies saattoi vetää raskaassa kelissä, ja kuinka monta päivää perätysten, — kuinka vähällä ruualla hän saattoi tulla toimeen, — ja kuinka ankaraa pakkasta tarjeta. Tämä kokemus oli antanut seuraavan säännön: suurin paino miehelle oli 220 naulaa, josta joka päivä jäi pois 3 naulaa miehen kuluttamaa ruokaa ja poltto-aineita, nimittäin naula leipää, naula lihaa ja kolmas naula sisältävä viinaa, teetä, kakaota, sokuria, tupakkaa ja poltto-ainetta keittämistä varten. Semmoisella päivä-muonalla saattoi mies matkustaa yhtenään sata päivää ja 10 Engl. peninkulmaa (15 uutta virstaa) päiväänsä, kestäen helposti noin 30° kylmää Cels. Jos koiria oli, niinkuin MacClintock'illa, väheni miesten vaiva paljon ja matka kului siis pikemmin; mutta siinäkin tilassa oli semmoinen matkustus ankaraa toden-tekoa. Retkellään Maaliskuussa 1859 oli hänellä pakkasta 45° Cels. ja lumen-hanki kävi niin kovaksi, että koirien jalat rampaantuivat. Kahdeksan- tai kymmenen-tuntisen jalka-matkan perästä, jolloin silmät pahasti huikenivat lumen-paisteesta ja kädet ja kasvot yhäti viluttuivat, kului vielä lähes kaksi tuntia, ennen kuin lumi-maja oli valmistettu; sitten annettiin koirille ruokaa sekä kuljetettiin tarpeelliset kalut re'iltä majaan, muun seassa myöskin kaikki saappaat, kintaat ja koirien valjaat, ett'ei koirat söisi niitä suuhunsa miesten nukkuessa. Kun kaikki miehet olivat kokoontuneet majaan, niin "ovi tukittiin lumella, keitto-lamppu sytytettiin, jalkineita muutettiin, kirjoitettiin matka-kertomusta, vedettiin kellot, käärittiin peitteet ruumiin ympäri, sytytettiin piiput ja keskusteltiin kunkin koiran ansiosta, kunnes ehtoollinen valmistui". Kun lamppu taas oli sammutettu, katosi pian se lauhkeus, mikä majassa oli syntynyt, ja jäätyneet peitteet tuskin antoivat niin paljon lämmintä, että nukkua voitiin, sill'aikaa kuin koirat ulvoivat ulkopuolella majaa. "Tämmöinen matkustus", sanoo yksi MacClintock'in tovereista, "on niin väsyttäväinen, ja jano niin kova, että sitä tee-kupillista ja pemmikan-naulaa, mikä ehtolliseksi saadaan, ei vaihetettaisi koko mailman kalleuksiin".

MacClintock'in etevin reki-retki alkoi Huhtikuussa ja kesti kolmatta kuukautta. Väki jakaantui kolmeen retkikuntaan, jotka lähtivät eri haaroille. Franklin'in väen vaiheista löysivät seuraavat tiedot.

Eskimoilta saivat ostaa joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka kantoivat Franklin'in, Crozier'in ja muiden nimiä; hinta oli tavallisesti neljä neulaa hopea-lusikasta. Myyjät tiesivät jutella, että Wilhelmi-kuninkaan-maan luoteispäässä oli ollut kaksi laivaa, joiden väki oli lähtenyt tiehensä Isolle Kalajoelle päin, mutta osaksi uupui matkalle, että toinen laivoista sitten oli upponut syvään veteen, mutta toinen ollut viskattu maalle, ja että jälkimäisestä Eskimot olivat ottaneet itsellensä puu-aineita, niin että koko aluksesta ei ollut enää paljo mitään jälellä; että siinä myöskin oli ollut monta kirjaa, vaan että ilma ne jo aikaa oli hävittänyt. Montreal-saaresta löysi MacClintock muutamia vähäisiä kaluja; Wilhelmi-kuninkaan-maan luonais-rannalla taas tavattiin erään palvelija-poian maalliset jäänökset, ja vihdoin sen länsi-nokan seuduilla nähtiin vene, jota oli re'en päälle sovitettu ja jossa makasi kahden miehen luurangot, ynnä kelloja, pyssyjä, muutamia painetuita kirjoja ja muuta kalua, vaan ei mitään ruokaa paitsi joku määrä kakaota ja teetä. Mutta tärkein löytö tehtiin koillisempana, nimittäin kaksi lyhyttä kertomusta, jotka olivat kätketyt kiviseen raunioon merkityllä paikalla. Ne olivat kirjoitetut Toukok. 28 p. 1847 ja Huhtik. 25 p. 1848, molemmat yhteen paperiin, niin että jälkimäinen oli 11 kuukautta myöhemmin lisätty edellisen reunan ympäri. Ne kuuluvat näin:

"Toukok. 28 p. 1847. — H. M. laivat Erebus ja Terror pitävät talvensa jäässä pohjoista lemua 70° 05', läntistä pituutta 98° 23'.[6] Ovat olleet talvensa 1846-47[7] Beechy-saarella, pohj. levua 74° 43' 28", länt. pituutta 91° 39' 15", kuljettuansa Wellingtonin-kanaalia levulle 77° ja palattuansa pitkin Kornwallis-saaren länsi-puolta.

Sir Juhana Franklin retkikunnan komentajana.

Asiat hyvin.

Osakunta, sisältävä 2 upsieria ja 6 miestä, lähti laivoista maanantaina Toukok. 24 p. 1847.

Gm. Gore, luutnantti.
Kaarlo F. Des Boeur, apulainen".

"Huhtik. 25 p. 1848. — H. M. laivat Terror ja Erebus heitettiin Huhtik. 22 p., 5 lieu'ta[8] pohjois-luoteessa tästä, oltuansa jäissä hamasta Syysk. 12 päivästä 1846. Upsierit ja väestöt, yhteensä 105 henkeä, kapteini F. R. M. Crozier'in komennon alla, tulivat tässä maalle, pohj, lev. 69° 37' 42", länt. pituutta 98° 41'. Sir Juhana Franklin kuoli Kesäk. 11 p. 1847; ja kuolleiden koko määrä tällä retkellä on ollut tähän päivään saakka 9 upsieria ja 15 miestä.

(Sinetti) F. R. M. Crozier,
Kapteini ja vanhin upsieri.
(Sinetti) Jaakko Fitzjames,
Kapteini Erebus laivassa.

Ja huomenna, 26 p., lähdetään Isolle Kalajoelle".

Nämä näin löydetyt kertomukset ja muut jäänökset, jotka MacClintock sitten syksyllä 1859 toi Englantiin, levittivät tarpeellisen valon siihen onnettomuuteen, joka oli koko tätä retkikuntaa kohdannut. Erebus ja Terror olivat Wilhelmi-kuninkaan-maan luoteispuolella jäätyneet kiinni kahdeksi talveksi, 1846-1847 ja 1847-1848; Franklin oli sillä välin kuollut; muu väki oli keväällä 1848 koettanut matkata Kalajoelle, päästäksensä siitä Hudsonin-lahdelle; he olivat nähtävästi ottaneet mukaansa liian raskaita kuormia; isompi osa oli jo alku-tielle uupunut, muutamat päässeet Kalajoen suulle ja siellä heittäneet henkensä. 129 miehestä ei jäänyt henkiin yhtä ainoata, joka olisi voinut kertoa toveriensa loppua.

Tämän onnettoman tapaturman rinnalla on lohdullinen tietää, että ihmis-hukka luoteis-retkillä yleensä on ollut erinomaisen vähäinen. Vanhan Parry'n aioista MacClintock'in viime retkeen asti oli näillä pohjoisilla seuduilla verrattain vähemmän väkeä kuollut, kuin Englannin laivastossa muilla vesillä.

PUMPULI.

Pumpuliksi nimitetään hieno ja silkkimäinen siemenen-kukka useissa Gossypium-suvun lajeissa, mitkä kuuluvat Malvojen heimoon (Malvaceae). Kaksi tavallisinta lajia ovat Pumpuli-pensas (Gossypium herbaceum) ja Pumpuli-puu (Gossypium arboreum). Edellinen, joka muutamissa maissa voi kasvaa kahden, kolmen kyynärän korkealle, antaa lumi-valkoisen taikka kellahtavan pumpulin. Mutta Pumpuli-puu nousee koko kahdeksan tai kymmenenkin kyynärän korkeaksi ja antaa erinomaisen hyvää pumpulia. Tätä hyödyllistä kasvia löytyy milloin mitäkin lajia kaikissa lämpimissä ja höystöisissä maissa sekä Vanhassa että Uudessa maailmassa: — Kiinassa, Itä-intiassa, Arapiassa ja Syriassa, melkein yli koko Afrikan, Kreikassa, eteläisessä Italiassa, Siciliassa ja Espanjassa, Brasiliassa, Kolumbiassa, Länsi-intiassa ja eteläisissä Yhdysvalloissa. Mutta enin pumpuli, mikä Euroopassa tarvitaan, on tähän asti tuotu viime-mainitusta seudusta, olletikkin Etelä-Karoliinasta, Georgiasta, Floridasta, Alabamasta ja Luisianasta eli Uus'Orleanista, ja on ollut viljelty Neekeri-orjilla.

Näissä maissa käypi viljelys seuraavalla tavalla. Aikaisin talvella, kun maa on jauhon-tapainen, ajetaan pelto pienellä auralla, joka kutsutaan härän-kieleksi, pitkiin riveihin eli kannaksiin, joiden väli on kaksi, mutta höystöisessä maassa kolmekin kyynärää. Touon-aian tultua, kynnetään matala vako pitkin kannaksen harjua, siihen sirotetaan siemen, ja päälle pohjataan ungalla. Parin viikon perästä tulevat taimet näkyviin; niitä perataan ja harvennetaan, niin että niiden väli on 8 tai 10 tuumaa. Aina tuon-tuostakin kynnetään kannasten eli rivien välit, niin että rikka-ruoho häviää ja taimet mullitetaan; — nämä vielä harvenetaan, kunnes jokainen varsi on 12:n tai 18:n tuuman päässä toisistansa. Kaikki tämä perkaus- ja holhoustoimi pidetään varsin tarpeellisena pumpuli-kasvin menestymiseksi. Pensas alkaa kukoistaa Kesäkuussa, ja sen perästä puhkee uusia kukkia yhtenään, kunnes hallan aika tulee. Jokainen kukka tarvitsee 70 päivää valmistuakseen siemeneksi. Siementen ympäri on hohkamainen verho, josta kasvaa pitkää untuvaa, ja kaikki on suljettu kuivaan koteloon, joka aukenee kolmella tai viidellä liuskalla. Kotelon auettua alkavat siemenet untuvineen varista maahan, ja nyt on tarpeellinen, että pumpuli aikanansa poimitaan, ennenkuin tuuli ja sade sen pilaa. Monta kuukautta siis, sitä myöden kuin hedelmät aukenevat, käydään aina poudan aikana kokoamassa puhjenneet villat. Nämä vedetään sormin, niin taitavasti että enin osa siemeniä sekä rikat ja roskat jäävät pois, mutta pumpuli-aine pannaan suuriin koppiin. Ne siemenet, jotka eivät ole erinneet, perataan pois eräällä veden käyttämällä koneella, jossa on kaksi vastoin-päin kääntyvää telaa eli valssia, niin vähällä välillä että ainoastaan tuo silkkimäinen tukka mahtuu siitä kulkemaan. Näin puhdistunut pumpuli piestään raipoilla ja pannaan pakkoihin, jotka koneellisella voimalla likistetään kokoon. Pakassa on lähes 20 Suomen leiviskää.

Jos yksinäinen pumpuli-karva katsellaan suurennus-lasilla, havaitaan se pitkäksi, usein vähän kiertyväksi pilliksi, jonka pinnassa näkyy pitkin päin käypiä viivoja sekä tuolla täällä tummat pilkut. Usein on pilli muodoltansa nauhamainen. Sen paksuus on vaihdellen 1/200 toi 1/250 tuumaa.

Eri pumpuleissa on eri karvan-mitta; sen mukaan eroitetaan pitkävillainen pumpuli ja lyhyt-villainen pumpuli. Tämä eroitus ei tule eri kasvin-lajeista, vaan ainoastaan erilaisesta ilma-alasta. Pitkä-villainen pumpuli (ranskaksi: cotons longue soie, englanniksi: sea-island cotton, s.o. meri-saaren pumpuli) on karvansa pituudelta vähän toista tuumaa, ja saadaan ainoastaan pitkin meren rannikkoa, Brasiliassa, Etelä-Karoliinassa, Georgiassa ja vähäisessä osassa Floridaa. Suolan-sekainen maa ja merestä nousevat suolaiset höyryt arvataan vaikuttavan tämän kalliin pitkä-karvaisuuden. Mutta senlaatuinen pumpuli on hyvin harvinainen ja käytetään ainoastaan hienoimpiin kankaisin. Vuonna 1858 vietiin Yhdys-valloista ulos enemmän kuin 1100 miljoonaa naulaa pumpulia, josta ei ollut pitkä-villaista kuin 12 miljoonaa naulaa. Lyhyt-villainen pumpuli (ranskaksi: cotons courte soie, englanniksi: Upland cotton, s.o. Sydän-maan pumpuli) käytetään tavallisiin ja karkeihin kankaisin.

Suomenkielinen nimitys Pumpuli on syntyperäänsä saksalaisesta sanasta Baum-wolle, joka oikeastaan merkitsee: puunvilla. Englantilainen nimitys: Cotton, samate kuin Ranskalainen: Coton, ja vielä liiemmin Espanjalainen: Al-godon, tulevat Arapialaisesta nimestä: Al koton; sillä Arapialaiset ensinnä toivat pumpulinviljelyksen ja kutomisen Eurooppaan.

Viime vuosi-sadan keski-paikoille asti oli pumpulin virka maailman teollisuudessa ja sivistyksessä vähä-pätöisempi; mutta siitä alkaen on sen vaikutus yhä karttunut. Lähettäkäämme hätäinen silmänluonti pumpulin historiaan.

Pumpuli-teollisuuden ensimäinen kätkyt on Itä-intia. Iki-vanhoista aioista oli tässä merkillisessä maassa, missä, kuten Straboni lausuu, "villa kasvoi puissa", asukasten tapana pukeutua pumpulisiin vaatteisin. Heidän kätevyytensä, malttavaisuutensa ja vuosisatojen harjoitus antoivat näille tuotteille suurenkin kelvollisuuden, vaikka valmistus-keinot olivat hankalia. Plinion kautta (Hist. nat. XIX 1.) tiedämme, että Egyptissä jo vanhastaan ko'ottiin eräs pensas, nimeltä gossypium, jonka hedelmässä kasvoi villaa; siitä muka tehtiin vaatteita, joita ainoastaan papit saivat kantaa. Tämä epäilemättä oli Gossypium herbaceum, joka Egyptissä, Syriassa, Persiassa ja Intiassa kasvaa itsestään. Mutta ainoastaan viime-mainittu maa näyttää harjoittaneen pumpuli-teollisuutta jossakin isommassa määrässä. Arriano, kirjassaan Punaisesta merestä, puhuu pumpuli-kankaista, joita Arapialainen kauppa toi Intiasta mainitun meren rannikoille. Intian kaupunki Masalia, nykyään Masulipatam, oli jo silloin mainio pumpuli-kudelmistaan, ja Intian musliinit tunnettiin Kreikanmaalla saakka, missä naiset niitä pitivät kalliina koristuksena.

Toinen pumpuli-teollisuuden kätkyt on Amerikka. Sitä harjoitettiin sekä saarissa että mannermaalla jo silloin, kun Eurooppalaiset ensin löysivät Uuden-maailman. Olletikin Mexikolaiset olivat hyvin kauas edistyneet pumpuli-kangasten valmistuksessa. Niinpä Fernando Cortez lähetti Kaarlo V:lle pumpuli-kudelmia, jotka olivat erinomaisen hienoja ja painetut monenlaisiin väriin. Muutamista Perulaisista haudoista on, muumioittujen ruumisten ympäriltä, löydetty pumpuli-kankaita, jotka hyvin paljon tulevat niiden sukuun, joita me nyky-aikana valmistelemme. Tiedämme myös, että pumpuli-pensas kasvoi siinä maan-osassa viljelemättä; sillä ne löytö-matkaajat, jotka ensin kävivät Missisipin rannoilla, näkivät sitä siellä kasvavan suuren paljouden.

Euroopan maista on Espanja ensimäinen, johon pumpulin viljelys ja valmistus asetettiin Arapialaisten eli Maurien toimella, Abberaman III:nnen hallitessa, alkupuolella kymmenettä vuosi-sataa. Valencian aukeilla istutettiin ensimäiset pumpuli-kasvit; ne menestyivät hyvin, ja pumpuli-tehtaat Granadassa, Kordobassa ja Sevillassa tulivat pian varsin kuuluisiksi. Viime-mainitusta paikasta saatiin yhtä hienoja kankaita kuin Syriastakin. Sitä vastoin kesti kristityssä Euroopassa jonkun-lainen vastahakoisuus tälle teollisuudelle, minkä muka uskottomat olivat ensin alkaneet harjoittaa. Noin v. 1300 paikoilta tavataan Italiassa ensimäiset pumpulin-kutomiset. Tästä taas toivat Venetialaiset ja Genualaiset ensin pumpuli-pakkoja Englantiin. Mutta pumpulia ei Englannissa silloin muuksi käytetty kuin kynttilän-sydämmiksi. V. 1430 ottivat muutamat kankurit Chesterin ja Lankasterin maakunnissa sitä käyttääksensä karkeihin kankaisin. Vähitellen tämä teollisuus tästä karttui karttumistansa, varsinkin kun koneelliset valmistus-keinot keksittiin. Puute raaka-aineista, jota ei käynyt Englannissa viljeleminen, alkoi jo tulla tuntuvaksi, kun vihdoin Amerikan Yhdysvalloissa pumpulin viljelys yleni mahtavaksi elin-keinoksi ja täytti sekä Englannin että Ranskan tehtaiden tarpeet. Sitä ennen oli kehrättävä ja kudottava pumpuli tuotu Englantilaisesta Itä-Intiasta, Martinique'sta, Guadeloupe'sta, sekä Neapelista, Espanjasta ja eteläisestä Ranskastakin. Mutta Yhdysvaltain kasvattaman pumpulin paljous ja sen helppo hinta sysäsi pian muut tuote-paikat syrjälle.

Vaikka Amerikassa pumpuli oli vanhastaan tunnettu, sen elinkeinollinen viljelys ei ole aivan vanha. Muutamat siirtolaiset Fear-nokassa Floridan rannalla olivat ensimäiset, jotka siihen rupesivat. Tästä elin-keino levisi, ja tuote aljetttin viedä Eurooppaan kehrättäväksi ja kudottavaksi. Ensimäinen pumpuli-pakka tuotiin Amerikasta Englantiin v. 1569. Manchesterin pumpuli-teollisuus, joka nyt on suurin ei ainoastaan Englannissa vaan koko maailmassa, alkoi vuodesta 1641. V. 1678 kehrättiin tai kudottiin siinä kaupungissa jo 2 miljoonaa Suomen naulaa pumpulia. Kuitenkin tämä teollisuus ei edistynyt kuin vitkalleen, ennenkuin keksittiin uudet kehräys-koneet: jenny ja muuli-jenny, joista kohta tulemme puhumaan. Ranskassa alkoi pumpuli-teollisuus vasta lopulla 17:ttä vuosisataa, ja Amiens oli sen ensimäisiä pesiä. Nykyänsä sitä enimmästi harjoitetaan Myhlhaus'in ja Rouen'in seuduilla, ja Ranskalla on Englannin-jälkeinen sia pumpuliteollisuudessa. Ranskassa luetaan vuotinen valmistus-arvo noin 520 miljoonaksi Suomen markaksi, mutta Englannissa 1150 miljoonaksi markaksi. Muut maat Euroopassa eivät tule läheskään näiden verroille.

Siitä pumpulin paljoudesta, mikä maailmassa kasvatetaan, on tehty arvion-mukainen lasku, joka osoittaa, että v. 1858 kasvoi noin 4550 miljoonaa Suomen naulaa. Kun pumpuli-pakkaan menee lähes 20 leiviskää eli 400 naulaa, syntyy tästä enemmän kuin 11 miljoonaa pakkaa. Tästä tuote-summasta luopuu eri maiden osiksi seuraavat määrät:

Yhdysvallat tuottavat1385,000,000naulaa.
Brasilia78,000,000"
Muut Etelä-Amerikan maat22,000,000"
Itä-Intia1036,000,000"
Kiina ja Siami1755,000,000"
Persia ja Turkestan120,000,000"
Egypti69,375,000"
Algeria425,000"
Sierra-Leone100,000"
Muu Afrika70,000,000"
Välimeren seudut Euroopassa14,100,000"
yhteensä4550,000,000naulaa.

On laskettu lukua, että koko tämä vuotinen saalis riittäisi ympäröitsemään maa-palloa päivän-tasaajan kohdalla semmoisella pumpuli-vyöllä, jonka leveys olisi puolen-toista kyynärää ja paksuus puolen kyynärää. Kuinka vahvasti pumpulin-viljelys Amerikan Yhdys-valloissa on viimeisinäkin vuosikymmeninä karttunut, näemme siitä, että saalis v. 1830 oli ainoastaan 400 miljoonaa naulaa, mutta 1859 viidettä vertaa eli 1840 miljoonaa naulaa. Kaikesta pumpulista, mikä Englannin tehtaissa kehrätään, on 85 % ollut Yhdys-valloista tuotua. Meidän on muistaminen, että koko tämä pumpulin paljous on kasvatettu Neekeri-orjilla, ja että pumpulin-viljelys on juuri etevin syy, minkä tähden eteläiset valtiot eivät suostu vapauttamaan orjiansa. Se sota, mikä sittemmin on syttynyt pohjoisten ja eteläisten valtain välillä, tulee nähtävästi paljon muuttamaan pumpuli-viljelyksen seikat ja suhteet. Euroopassa kärsitty pumpuli-pula synnyttää synnyttämistään uusia viljelys-paikkoja pitkin Aasian, Afrikan ja Australian rannikoita, ja kun kerran vapaa työ tulee kasvattamaan Euroopan pumpuli-tarpeet, on myös, toivoaksemme, orjuus Amerikassa kadottanut viimeisen tukensa.

Nykyänsä ovat kaikissa sivistyneissä maissa pumpuliset vaatteet levinneet kaikkiin säätyihin. Syy on näiden vaatteiden keli-hinta, joka isommaksi osaksi tulee koneellisesta valmistuksesta. Niin kauan kuin meidänkin maassa pumpuli kehrättiin ainoastaan tavallisessa rukissa, kului yhdeltä ihmiseltä viikon päivät kartatessa ja kehrätessä naulan pumpulia. Vasta 1820-luvulla aljettiin Suomessa ostaa koneella tehtyä niinkutsuttua "Engelskan lankaa". Samaseen aikaan syntyi Tampereella Suomen ensimäinen pumpuli-tehdas. V. 1860 oli niitä maassamme 4 kappaletta, joiden työväen paljous oli 2300 henkeä ja valmistus-arvo noin 2,700,000 markkaa.

Jos lähdemme silmäilemään itse kehräys-taiteen historiaa, havaitsemme, että alkupuolella viime vuosisataa rukkikin vielä oli Suomessa tuntematon. Silloin kehrättiin ainoastaan värttänällä eli kehrävarrella, jota vielä nykyiset vanhat muistavat nähneensä. Vanhanaikainen kehrääjä, joka istui jossakin korkealla, esim. pirtin halko-orsilla, hiersi kehrävartta pitkin reittänsä semmoisella voimalla, että se siitä pyöri kappaleen aikaa, laskeutuen laattia kohden ja samassa punoen langaksi tuota kehrääjän hyppysistä lähtevää lapetta. Juuri kun värttänä oli lakata kieppimästä, temmattiin se takaisin ylös, lanka kerittiin sen ympäri ja temppu alkoi uudelleen. Värttänän rinnalla oli rukki jo suuri edistys-askel. Kuitenkin on vasta kehräys-kone tehnyt vaatteet meille niin halpahintaisiksi ja hyviksi, kuin nykyänsä ovat.

Se kone, joka on vaikuttanut niin suuren muutoksen kaikkien säätyin jokapäiväisessä olossa, ansaitsee erinäistä tarkastusta. Ensimäinen toimi koneellisessa kehräyksessä on venyttää ja likistää yhteen ne pumpuli-karvat, joista langan pitää syntymän, niin että ne vähitellen yhtyvät tasaiseksi nauhamaiseksi lappeeksi. Tämä tapahtuu käsi-kehräyksessä meikein huomaamatta, sormien painaessa ja silittäessä hahtuvaa. Koneellisesti se käy sillä tavoin, että kartattu pumpuli monituisesti kulkee kieriväin telain välitse, jotka liikkuvat eri nopeudella. Näin syntynyt lape kerääntyy rullaan ja on nyt valmis kehrättäväksi.

Vasta viime vuosisadan keskipaikoilla keksi eräs köyhä Englantilainen kaiteentekijä, nimeltä Highs, ensimäisen kehräys-koneen, jonka hän nimitti tyttärensä nimellä: Jenny. Tässä koneessa oli iso joukko kehräpäitä, jotka kaikki kulkivat yhteisellä liike-voimalla ja valmistivat lankansa tuosta lappeeksi sovitetusta pumpulista. Mutta tällä tavoin ei kuitenkaan saatu niin hienoa, tasaista ja tukevaa lankaa, että se olisi loimeksi kelvannut. Silloin Rikhard Arkwright, parran-ajaja Prestonissa Englannin-maalla, keksi koneen, joka muutti koko kehräys-taiteen uudelle kannalle. Valmis nauhamainen pumpuli-lape pantiin kulkemaan useiden parittain olevain telojen välitse, josta aliset olivat juovikkaat, yliset sileät, ja kukin jälkimäinen pari kieri suuremmalla nopeudella kuin edellisensä. Tällä lailla täytyi lappeen venyä venymistään niin pieneksi kuin lanka aiottiin, ja samassa se punottiin erinäisellä kieputuksella. On sovelias sivu-mennen mainita, että Arkwright keksinnöllään ansaitsi itselleen äärettömän rikkauden. Mutta vasta Samuel Crampton, joka sovitti yhteen jenny-koneen ja Arkwrightin telat keksi sillä tavoin nykyisen kehräys-koneen, joka siitä syystä sai nimen: muuli-jenny eli sekasukuinen jenny. Seuraavan sivun kuva voipi antaa käsityksen tämän koneen rakennuksesta.

R, R, R ovat rullat, joiden päällä pumpuli-lappeet ovat kerittynä, kulkien tästä tela-parien T välitse kehräpäähän I. Rattaat A A kulkevat pikkuista rauta-tietä eteen päin, venyttävät langan kulkiessaan ja palaavat taas saman tien. Ratasten liikunto panee samassa liikkeelle hiulun H, joka, niinkuin tavallisessa rukissa, pyörittää kehrän K ja koko kehräpään K I. Telat T ovat nuo Arkwright'in keksimät, jotka kierivät eri nopeudella ja sillä tavoin pienentävät lappeen langaksi, samassa kuin kehräpää I sen punoo punomistaan. Kun rattaat alkavat eteen päin kulkea, nostaa pidäke P langan korkealle ja estää sen kerääntymästä kehräpäähän; silloin lanka venyessänsä kiertyy. Mutta kun rattaat ovat päässeet matkansa päähän ja alkavat takaperin kulkea, niin pidäke laskeutuu; lanka silloin kerääntyy kehräpäähän, ja ohjake O sovittaa sen kulkua, niin että kehräpäässä syntyy huin eli käämin muotoinen terä. Tämä rattaiden liikunto edes-takaisin toimittaa siis koko kehräyksen, joka telojen avulla tarkemmin tasoitetaan. Olemme tässä vain osoittaneet, kuinka yksi kehräpää liikkuu ja vaikuttaa. Mutta kahdet rattaat, jotka kahden puolen liikkuvat rinnatusten ja molemmat varsin yhtä tasaa, panevat kerrallaan noin sata-määrän kehräpäitä käymään. Tämä se ihmeteltävä muuli-jenny on, joka niin silmin-nähtävällä tavalla on edistänyt ihmiskunnan rikkautta ja ruumiillista toimeentuloa.

VIIPURIN PAMAUS.

Ensimäinen Luku.

Pohjoisten valtakuntain väli lopulla 15:tta vuosisataa.

Jo kaksi vuosisataa olivat Venäjä ja Ruotsi taistelleet Karjalan omistamisesta. Ensi alussa oli voitto näyttänyt kallistuvan Ruotsalaisten puolelle, siihen aikaan kun Torkel Knuutinpojan ritari-retket uhkasivat temmata koko Karjalaisen heimokunnan pois Nougorodin alta ja rajoittaa Slavilaisten valtaa heidän omiin kansallisiin ääriinsä. Mutta pian oli onni taas kääntynyt, varsinkin Ruotsalaisen marskin surman jälkeen, ja aikoja oli ollut, jolloin itse Viipurinkin linnassa Nougorodilainen posadnikki isännöitsi. Pähkinälinnan rauhanteko v. 1323 koki nämä seikat sovittaa sillä tavoin, että isompi osa Karjalais-heimokuntaa jäi Venäjälle, mutta Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat ynnä Viipurin linna heitettiin Ruotsin omaksi. Rajajoki ja ylinen Vuoksen-virta tulivat valtakuntien rajoiksi asutulla alalla; ylempänä taas, missä asumaton erämaa alkoi, olivat rajapyykit harvassa ja epä-vakaisia, ja antoivatkin sitten alituisia riidan syitä, sitä myöden kuin takamaat kahden puolen täyttyivät uutis-asukkaista. Mutta syvempi syy, kuin rajain epä-vakaisuus, esti tämän rauhan tulemasta "ikuiseksi", kuten sovinto-kirjassa oli luvattu. Slavilainen valta oli kerran mahtavakin ollut ja silloin tottunut pitämään Suomensukuiset kansat laillisena perintönänsä. Nyt se heikkoutensa ja hajallisuutensa aikana oli Germanilaisille kansoille kadottanut ison osan tätä luultua omaisuuttaan, nimittäin Saksalaisille Liivin ja Viron maat Peipos-järveen ja Narva-jokeen saakka, ja Ruotsalaisille koko Suomenniemen varsin lähelle sitä valtatietä, josta Nougorodin ja Venäjän kaikki länsimainen kauppa kulki. Nämä vauriot syvästi loukkasivat Slavilaisten etua, mutta vielä syvemmin heidän kopeuttansa ja uskonnollistakin tuntoa; sillä heidän uudet naapurinsa lännessä tunnustivat Romalaisen paavin hengellistä valtaa, mutta Venäläiset noudattivat Kreikan-kirkon sääntöjä, ja nämä veljes-kirkot vihasivat toisiansa pahemmin kuin pakanoita. Näin asiain ollessa ei ollut kuin luonnollista, että Venäjä, sitä myöden kuin se jälleen voimistui, kokisi kostaa entiset kärsimänsä, ottaen takaisin, mitä oli kadottanut, ja lisäksi valloittaen, mitä sodan onni antaisi. "Ikuisen rauhan" siasta oli perustettu ikuinen rauhattomuus, ja Karjala kahden puolen valta-rajaa oli jo kaksi vuosisataa ollut alituisena vainon tantereena.

Lopulla 15:tta vuosisataa tämä rauhattomuus sai pelättävän muodon. Siihen asti oli tuo tasavaltainen Nougorod melkein yksinänsä ajanut Slavilaisuuden asiat tällä puolen. Nyt sitä vastoin Moskovan suuriruhtinas-kunta, hallitsijansa Iivana Vasilinpoian alla, kohosi koko Venäläisen vallan pääksi ja astui yhdistetyillä voimilla sota-kentälle. Samalla aikaa taas länsi-valtojen voimat olivat enemmän hajallansa kuin milloinkaan. Liivissä oli pitkällinen sota raivonnut hengellisen ja maallisen vallan välillä, ja kun tämä talttui, syttyi verinen riita Riian kaupungin ja Saksalaisen ritariston kesken. Ruotsin-vallassa oli tosin Sten Sture vanhempi osannut karkoittaa Tanskalaiset maasta ja piti nyt hallitus-ohjat valtio-hoitajana. Mutta valtakunnan sekä maalliset että hengelliset herrat olivat liian mahtavat ja itsevaltaiset, että Stuuren toimissa olisi oikeata jäntevyyttä voinut olla, ja Tanska puolestaan koki julkisilla ja salaisilla juonilla kylvää eripuraisuutta. Se raju-ilma, joka oli yltymässä Venäjän puolelta, oli tosin jo vetänyt Ruotsin hallituksen silmät Suomen rajan varustamiseen, ja Eerikki Akselinpoika Tott, joka v. 1475 sai Viipurin läänitykseksi, oli rakennuttanut uuden Olavin-linnan eli Savonlinnan, vieläpä ympäröinnyt Viipurin kaupunkia kivisellä muurilla. Vaaran karttuessa, kokivat Ruotsin hallitusmiehet sovittaa sisälliset riidat Liivinmaassa ja sitoa sen maan mahtajat yhteiseen liittoon Venäjää vastaan. Tämä vihdoin onnistuikin v. 1492, jolloin Lokak. 22 p. senlainen välipuhe solmittiin Tukholmassa. Mutta samalla aikaa oli Venäjäkin itsellensä löytänyt liittolaisen, joka Ruotsille oli mitä vaarallisimpia. Se oli Tanskan ja Norjan kuningas Hannu eli Juhana, joka yhä etsi tilaisuutta valloittaksensa Ruotsin kruunua ja tätä tarkoitusta varten ei epäillyt houkutella eri-uskoisen Venäjän tylyjä laumoja Suomen päälle. Kesällä 1493 kävivät hänen lähettiläänsä suuriruhtinaan tykönä, ja seuraus oli, että Iivana kohta lähetti lankonsa, Demetrio Palaiologon, Tanskaan, missä liitto solmittiin Marrask. 8 p. yhteisesti Sten Stuurea ja Liivin maamestaria vastaan. Kahden puolen luvattiin naapuri-sopua ja uusi rajankäynti, niin pian kuin Hannu kuningas saisi Ruotsalaisen kruunun ja sen kanssa Suomenmaan omaan haltuunsa. Suuriruhtinas taas ei mielestään vaatinut kohtuuttomia, kun lupasi tytyä siihen, mikä muka vanhastaan oli Nougorodin ja Venäjän-vallan oikeata omaisuutta ollut. Mutta siihen luokkaan hän lukikin Äyräpään, Jääsken ja Savon kihlakunnat, eli koko sen osan Karjalaa, minkä Torkel Knuutinpoika muinoin oli valloittanut. Kysymys oli siis, pitikö Suomenmaan kadottaman kahden vuosisadan viljelystyöt ja kaikki ne ponnistukset, joilla Savo ja Karjala olivat juuttuneet emämaahan kiinni. Semmoista ajatusta Suomen kansallistunto jo siihen aikaan kauhistui.

Toinen Luku.

Suomalaisten puolustus-neuvot ja Venäläisten päälle-karkaus Syyskuussa v. 1495.

Suomenmaassa oli jo kauan aikaa aavistettu myrskyn tuloa ja ne miehet, jotka tälle maalle hyvää soivat, mutta varsinkin Turun jalo pispa, Maunu Särkilahdelta, olivat kovin tuskillaan tämän poloisen isänmaansa pelastuksesta. Tosin oli loppuvuodella 1487 rauha rakennettu Venäjän kanssa viideksi vuodeksi. Mutta jo kauan ennen kuin sovittu aika loppui, oli pienempiä meteliä tapahtunut pitkin rajaa Lapin seuduilla Rajajokeen saakka, eikä ollut milloinkaan tietoa, minä hetkenä Iivanan koko voima maahan hyökäisi. Sitä vastoin Suomen puolustus-neuvot olivat kyllä heikkoja, ja Maunu pispan itsensä oli jo pari kertaa täytynyt omien palvelijainsa kanssa rientää Knuutti Possen avuksi, joka Viipurin haltiana oli pantu ensimäistä puuskaa kestämään. Mikä apu hädän hetkellä voisi tulla Ruotsin puolelta, oli aina epätietoista, koska Sten Stuure paljoa huolellisemmin valvoi omia etujansa Tanskan kuningasta ja Ruotsin ylimyksiä vastaan, kuin Suomen etuja ja Suomen raja-asioita. Ylipäänsä valtiohoitajan luonne synnytti täällä puolen enemmän epäluuloa kuin turvallisuutta, ja milloin hän viime kerran oli Suomessa käynyt, talvella ja kesällä 1491, oli hänelle riita syttynyt Maunu pispan kanssa, vaikka tosin sovinto taas tehtiin Turun sakaristossa ennen hänen lähtöään. Se liitto, minkä Stuure seuraavana vuonna oli solminut Liivin maamestarin kanssa, ei myöskään ollut niin paljoksi turvaksi, kuin ensi silmäyksellä näytti. Iivana, näet, oli sinä vuonna rakennuttanut Joanan eli Ivangorodin linnan varsin vastapäätä Narvaa, ja maamestari, joka tästä tuli hädilleen, oli rientänyt hakemaan Ruotsin liittoa, mutta tarkoitti silmin-nähtävästi ainoastaan apua itselleen eikä suinkaan avun-tekoa Suomenmaalle. Sitä vastoin oli varomista, että juuri tämä liitto vielä enemmin yllyttäisi Iivanan vihaa, ja että se ryntäys, mikä kenties oli aiottu Vironmaahan, nyt tulisi siitä syystä kääntymään Suomea vastaan.

Tammikuussa v. 1493 oli Viipurissa jonkunmoinen kokous, jossa keskusteltiin varustus-toimista Venäjää vastaan. Tämä vuosi ja seuraava kuitenkin kuluivat jommoisessakin rauhassa. Mutta aikaisin kesällä 1495 saatiin tieto, että Venäläiset varustivat suurta valloitus-retkeä Suomenmaahan. Ensimäinen sana tästä asiasta tuli Räävelin pispalta ja kaniikeilta Maunu pispalle Turkuun, ja tämä kohta lähetti tiedon Ruotsiin. Sten Stuurelta silloin tuli vastaus, että pispan piti väkenensä rientämän Viipuriin, ja Maunu lähtikin meritse sinne Elokuun keskipaikoilla. Ennen lähtöänsä hän näyttää antaneen käskyn läntisille maakunnille, että neljä talonpoikaa varustaisivat joka viidennen rientämään rajaa kohden Viipurin avuksi. Itse Viipurissa ei vielä nä'y olleen tarkkaa käsitystä vaaran koko suuruudesta. Maunun tultua, Posse otti pispan palvelijat ja muuta väkeä mukaansa ja marssi uljaasti rajan yli. Mutta pian tuli havaitsemaan, että Venäläisten joukko oli hänelle liian väkevä, ja hänen täytyi peräytyä Viipurin muurien taaksi. Tämä ensimäinen kokemus osoitti tarpeelliseksi ryhtyä voimallisimpiin varustus-neuvoihin. Pispa, joka valtiohoitajan poissa ollessa oli ylimmäinen mies koko maassa ja paremmin kuin kukaan saattoi kiihoittaa tämmöiseen sotaan uskon vihollisia vastaan, lähetti nyt Viipurista käskyn kaikille Suomen asukkaille, että joka mies, joka oli viisitoista täyttänyt, tarttuisi aseisin ja rientäisi Viipurin avuksi. Kohta sen perästä hän itse lähti Turkuun järjestämään tätä maan-nostoa. Sillä välin hän oli lähettänyt kirjeen toisensa perästä sekä Upsalan arkipispalle että valtiohoitajalle, pyytäen voimallista ja viipymätöntä apua Ruotsin puolelta.

Mutta ennen kuin vielä pispan toimittama nostoväki, saati Ruotsista toivottava apu, saattoi liikkeelle tulla, olivat Venäjän laumat jo samonneet rajan yli ja tulivat hirveästi hävittäen Viipurin edustalle. Niiden voima mainitaan olleen 60,000 miestä ja päällikkönä oli ruhtinas Danilo Vasilinpoika Shtjena, mutta Nougorodilaisen joukon johdatti voivoda Jaakko Sakarjitsh ja Pihkovalaisen osakunnan ruhtinas Vasili Shuiskoi, joiden lisäksi seurasi useita ruhtinaita ja mahtavia miehiä. Tämmöinen voima näytti olevan aiottu koko Suomenmaan valloittamiseen, ja Venäläiset kehuivatkin ei aikovansa palata, ennenkuin olisivat nähneet Tukholman. Heillä oli muassansa kaikenmoisia piiritys-aseita, muun seassa myöskin suunnattoman suuria tykkejä, joista muutamat mainitaan olleen 24 jalan pituista. Näin varustetuina tulivat Rajan yli Ristin-päivänä, Syysk. 14 p., ja etenivät Viipuria vastaan. Niinkuin tavallisestikin, seurasi surma ja hävitys sodan jäljissä. Äyräpää, Uusikirkko, Kivennapa ja Jääski eli koko maakunta Viipurin itäpuolella oli jo tuhkina suitsemassa, ja kaikki asukkaat, mitkä eivät päässeet pakoon, joutuivat surman omiksi.

Kolmas Luku.

Viipurin piiritys, Vatikiven kähäkkä, ja Venäläisten ensimäinen rynnäkkö.

Silloin, niinkuin nytkin, oli Viipurin kaupunki kaakkois-puolella sitä salmea, missä Torkelin rakentama linna seisoi pienessä saaressaan. Etelä-puolella oli meren lahti, josta Uuraan salmen kautta tullaan aavalle Suomenmerelle. Pohjois-puolella kaupunkia taas oli Suomenveden-pohja, joka luoteesen päätyy Latookan salmeen, mutta kaakkoa kohden pitkin kaupungin kuvetta lähettää kapenevan kaistaleen, nimeltä Salakkalahti. Kaupunki, joka siis ainoastaan kaakon puolelta yhtyi mannermaahan, oli ollut helppo varustus-värkeillä lujentaa, ja luultavaa on, että jo ennen Tottin aikoja jonkun-moinen vallitus oli ollut suojeluksena Venäläisten päällekarkauksia vastaan; muutoin olisi vaikea ymmärtää, kuinka Mustaveljekset eli Dominikanit olisivat jo v. 1450 uskaltaneet tänne luostarinsa rakentaa. Mutta se muuri, minkä Tott nyt pari kymmentä vuotta sitten oli rakennuttanut, oli täydellinen kivestä tehty linnoitus, jonka rinteestä kohosi useita vahvoja torneja. Saman varustuksen takana kokosi Knuutti Posse ne vähäiset voimat, mitkä tässä hädässä olivat saatavana. Maan etevimmät ritarit ja päälliköt palvelijoinensa olivat jo saapuville tulleet, ja niiden seassa mainitaan Henrikki Eerikinpoika Bitz Pohjois-Suomen laamanni, Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika, eräs Winholt niminen luultavasti Saksalainen sekä useat muut. Myöskin pispa Maunu oli sinne jättänyt palvelioitansa, joiden lukumäärä oli kuudetta kymmentä. Lisäksi alkoi talonpoikia kokoontua lähisistä maakunnista. Ensimäiset olivat rajaseutujen pakolaiset, mutta nämä enimmäksi osaksi lähtivät taas tiehensä. Sitä vastoin ennättivät jo Uusmaalaiset paikalle, vaikka niiden sotakunto, kuten kohta saamme nähdä, ei ollut juuri kehuttava. Näillä voimilla oli ainakin ensimäistä puuskaa kestäminen. Samalla aikaa piti Posse huolta Länsi-Suomen suojeluksesta, jos vihollinen yrittäisi samota sinne asti. Eräs Pentti Niilonpoika lähetettiin Viipurista Kymijoelle valmistamaan murroksia ja suojelus-värkkiä. Hän palasi kohta taas Viipuriin, ja Klaus Henrikinpoika Horn Etelä-Suomen laamanni, sekä Herman Fleming Louhisaaren herra asetettiin vahtia pitämään Kymijoella. Turun seuduilla oli rahvas varustaimallaan; mutta puute oli ritareista ja ase-miehistä, jotka olisivat voineet johdattaa talonpoikien joukkoja ja lisätä heille uskallusta. Lokakuun 1 p. marssivat kaikki Turun läänin "vapaat miehet", Turun ohitse. Eräs Severin eli Söyrinki niminen heitä johdatti, ja pispa siunasi heidän lippunsa uskon ja isänmaan suojelemiseksi.

Pyhän Matheus'en päivänä, Syysk. 21 p., olivat Venäläiset alkaneet levittää leirinsä Viipurin etelä-puolella.

"Heitä tuhansia Viipurin edustalla löytään,
Koko kentän rakentavat värkkiä täyteen;"

kertoo Ruotsin riimikronika. Kolme ensimäistä viikkoa piirittivät kaupunkia ainoastaan itä-puolelta, ja länsi-puolelta oli Viipuri vielä vapaana ottamaan vastaan ne lisäväet, mitkä tulla lappasivat kaikista Suomen maakunnista. Vihollinen sill'aikaa valmisteli piiritys-värkkiänsä ja tutkieli lähiset saaret ja seudut. Kaupunkilaiset puolestaan tekivät muutamia uloskarkauksia. Viikolla Lokak. 4-10 pp. välillä tapettiin muutamilla saarilla noin 40 Venäläistä, ja Winholt teki toisen retken samalla onnella. Mutta Venäläiset jo alkoivat kiertää Suomenveden-pohjaa ja pyrkiä Lavolan salmen yli, sulkeaksensa Viipurin länsi-puoltakin. Tätä estääksensä lähetettiin yöllä maanantaita vastaan, Lokak. 11-12 pp. välillä, retkikunta ulos kaupungista Lavolan seuduille. Johdattajina olivat Niilo Pentinpoika, Maunu Frille ja Winholt; muassa seurasi 100 aatelis-palvelijaa ja noin 800 Uusmaan talonpoikaa. Matka kävi veneillä kolme neljännestä peninkulmaa luoteesen, vaikka Lavolan salmi viepi vedet ulos Juustilanjärvestä. Salmi, joka meidän aikoina on muuttunut Saimaan-kanavan suuksi, oli etelä-osassaan veneen-kululle kelvollinen; mutta sen pohjois-päässä, noin pari uutta virstaa ylöspäin oli koski, joka kutsuttiin Vatikiven- eli vanhoissa kirjoissa Vatukiven- koskeksi. Sama paikka mainitaan olleen Venäläisten tavallinen ylikäytävä, kun he tahtoivat Viipuria kiertämällä samota sisämaahan. Mahdollista on, että Viipurilaiset tällä kertaa olivat tänne laittaneet muutamia varustus-värkkiä estämään vihollisen pääsöä lännemmäksi, ja retken tarkoitus ei ainakaan näy muuta olleen, kuin vastustaa Venäläisten tuloa salmen yli.

Mutta asia kävi varsin onnettomasti. Tuskin oli maalle noustu veneistä, niin tuli huuto, että Venäläiset lähestyivät. Uusmaan talonpoiat kohta ryntäsivät veneisin toinen toisensa päälle, niin että toinen puoli aluksista uppoontui. Sitä vastoin aatelis-palvelijat tekivät viholliselle miehuullista vastarintaa, sill'aikaa kuin vesi muutamista veneistä taas tyhjennettiin. Joukko Venäläisiä tapettiin ja Uusmaalaiset alkoivat jälleen rohjentua. Mutta nyt tuli isompi Venäläis-voima; aatelis-palvelijain täytyi peräytyä rannalle päin, ja talonpojat syöksyivät taas pakoon veneisinsä. Tämä Uusmaalaisten veltto pelkurius tuotti tuhon kaikille. Noin 100 talonpoikaa hukkui. Aatelispalvelijoista ei tullut takaisin kuin 8 tai 10, ja muiden seassa olivat kaikki Maunu pispan palvelijat, paitsi kokkia ja viittä miestä, kaatuneet tai vangiksi tulleet. Vangiksi myöskin joutuivat Niilo Pentinpoika ja Maunu Frille. Mutta Winholt pelasti itsensä sillä, että hän köyden avulla vedessä laahasi veneen perästä. Tämä Vatikiven onneton kähäkkä synnytti paljon mieli-karvautta Viipurissa. Posse oli ä'issään talonpoikien kelvottomuudesta ja vakuutti, että jos 400 Uusmaalaista kuulevat äänen kahdesta Venäläisestä, he muka oieti pötkivät pakoon. Jotain syytä hänellä näkyy olleenkin; sillä paljas sanoma tästä onnettomuudesta hajoitti metsiin 150 Porvoon-lääniläistä, jotka matkalla Viipuriin jo olivat tulleet Säkkijärvelle. Pahinta oli, että Venäläisillä nyt oli vapaa pääsö Lavolan salmen yli, josta heitä joka hetki täytyi odottaa saartamaan Viipuria lännenkin puolelta. Tämä varottu asia kävikin varsin pian toteen.

Jo luultavasti toisena päivänä teki Venäläisten päävoima itäiseltä eli Pantsarlahden puolelta ensimäisen rynnäkkönsä kaupunkia vastaan, tuoden risu-vihkoja, tankoja ja tikapuita. Kaupunkilaiset tekivät voimallista ja onnellista vastarintaa. Kahdella lipulla viholliset tunkeusivat Mustaveljes-luostarin editse muurin ja meren välille; mutta he ajettiin väkivoimalla takaisin ja palasivat leiriinsä. Juuri päävoiman peräytyessä, ilmaantui toisella puolen kaupunkia se osakunta, joka oli kiertänyt Suomenveden—pohjaa. Heitä oli paitsi jalkaväkeä noin 450 ratsua, jotka nyt asettuivat saartamaan Viipuria lännen puolelta.

Neljäs Luku.

Viipurin pelastus.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Viipurin sota-päälliköt Lokakuun 14 p. kirjoittivat valtiohoitajalle Ruotsiin, pyytäen häntä kiireesti rientämään heidän avuksensa. Tämä kirje ei voinut tulla perille ennen kuin Marraskuussa ja avun toiveet siis olivat kyllä kaukaisia. Tosin Stuure jo aikaisin kesällä oli saanut muistutuksia Suomen vaarasta, ja monituisilla kirjeillä oli häntä pyydetty tulemaan sotavoiman kanssa tänne. Mutta valtiohoitajalla ja Ruotsin herroilla oli par'aikaa muuta tekemistä. He viettivät kesänsä Kalmarissa sotainnon hieromisissa Tanskan kanssa ja ennättivät tuskin ajatella Suomen varustamista ja auttamista. Vasta silloin, kun hätähuudot itäiseltä rajalta tulivat aivan haikeiksi, päätettiin, että Sten Stuure ja useat muut herrat kokoisivat sotavoiman ja itsekin lähtisivät Suomen puolelle. Mutta vuoden-aika oli jo myöhäinen ja valmistus-toimet tietysti vetivät aikaa. Vihdoin Marraskuun keskipaikoilla oli Stuure ko'onnut noin 900 miestä sota-väkeä; Pyhän Eerikin lippu tuotiin Upsalasta, ja Katrinan päivänä, Marrask. 25 p., lähdettiin Koohaminan satamasta merelle. Mutta nyt tuli talvi väliin. Vastatuulta, jäätä ja lunta sattui matkalaisten tielle, kaksi laivaa särkyi ja muutamain täytyi palata. Muut, ja niissä valtiohoitaja itse, päättivät Antinpäivänä, Marrask. 30 p., Ahvenaan. Miehistä ei kukaan ollut hukkunut, mutta lähes 400 olivat jääneet tulematta. Ne, jotka Ahvenaan olivat päässeetkin, kärsivät suurta haittaa pakkasesta; sillä talvi tuli ankarampi, kuin mies-muistissa oli ollut, niin että muutamat kuolivat viluun ja osa kylmättyi. Kuitenkin nyt oltiin vasta puoli-tiessä. Laivat ja muona-varat jäätyivät kiinni Ahvenaan ja väen täytyi jään yli matkata Turkuun. Näin myöhästyneet toimet eivät voineet Suomelle suurta apua tuottaa. Mutta sen siaan säättiin Ruotsissa messuja, paastoja ja rukouksia muka "kristikunnan ja poloisen maakunnan, Suomen, edestä".

Viipurissa sillä välin olivat Knuutti Posse ja Suomalaiset miehuullisesti vastustaneet Venäläisten yrityksiä. Vihollinen ampui kaupunkia suurilla tykeillänsä, ja muurit tornineen alkoivat haljeta ja kukistua. Mutta Posse korjautti ennättämistään kaikki vammat, ja Winholt piti valpasta vahtia. Näin kului viikko toisensa perästä, jolloin Venäläiset eivät näytä yrittäneen mitään suurempaa rynnäkköä. Riimikronika vain kertoo:

"He ampuivat kaksi tornia maahan;
Silloin muuri rupesi mullistumahan.
Kolmannen tornin ampuivat niin,
Että kaks' kerta-säkkiä mahtuisi siihen.
Tuo kelpo Knuut Posse, urhea mies,
Hän ne suuret reiät tukkia ties';
Ja Winholt rehellisesti
Oli valpas ja vihollisen esti". —

Epätietoista on, liekö Viipuri sillä välin saanut mitään lisäväkeä. Niin pian kuin vihollinen oli täydellisesti saartanut kaupunkia, ei muu kuin harjaantunut sotaväki lie voinut tunkeuda piiritettyjen avuksi, ja luultava siis on, että Länsi-suomen nostoväki pysähtyi Kymijoelle. Tässä ainakin vaikuttivat sen, että Venäläiset eivät päässeet retkeilemään Hämeesen. Savoon sitä vastoin karkasi tähän aikaan Venäläinen parvikunta, jonka tarkoitus oli hätyyttää Olavin linnaa. Mutta linnan isäntä eli vouti, Pietari Niilonpoika, lähti ritari-palvelijain ja rahvaan kanssa vihollista vastaan ja ajoi parvikunnan takaisin rajan yli. Venäläiset eivät ennättäneet tehdä muuta vahinkoa, kuin polttaa muutamat talot ja tappaa yhden nimismiehen. Mutta Pietari Niilonpoika ja Savon miehet kävivät pahaa pahalla kostamassa, polttaen Venäjän puolella rajaa enemmän kuin 800 taloa ja kaataen monta Venäläistä.

Äkillinen talven-tulo Marraskuun lopulla näyttää pakoittaneen Viipurin piirittäjiä yrittämään lopullista rynnäkköä, elleivät tahtoisi tyhjin toimin palata omaan maahansa. Aikaisin aamulla Pyhän Antin päivänä, Marrask. 30 p., marssivat viholliset summattomalla ratsu- ja jalka-väen voimalla kaupunkia vastaan, nostaen miehuullisesti leveitä tikapuita muurin tasalle. Nyt syntyi hirmuinen taistelus. Venäläisten suuri enemmyys alkoi kallistaa voiton heidän puolelleen. Riimikronika kertoo, että he olivat seitsemän tuntia muurin päällä, jossa heidän paasunansa soivat yhtenään, ja että jo olivat valloittaneet useita torneja, joista heiluttivat lippujansa. Muurista alkoi vihollinen laskea tikapuunsa alas kaupunkiin, ja Viipurin viimeinen hetki näytti tulleen. Mutta kaupungin puolustajat eivät nytkään hämmästyneet, vaan sytyttivät yhden tornin alle tervaa ja muita palavia aineita, ja polttivat siihen suuren joukon Venäläisiä. Silloin tuli Venäläisten päälle äkillinen pelon huimaus, jonka oikeata syytä emme tarkoin tunne. Mahdollista on, että Posse jollakin kruuti-kaivoksella räjähytti osan ryntääjiä ilmaan; ja kansan-taru, joka myöhemmin oman käsityksensä mukaan kuvasi näitä seikkoja, on antanut tapaukselle nimen: Viipurin pamaus, koska muka viholliset suurella räjähdyksellä olivat ilmaan lentäneet. Rahvas piti Possen suurena velhona, joka taikauksilla oli tämän kumman saattanut toimeen. Mutta Posse itse ja muut kaupungin päälliköt selittivät koko tapauksen sulaksi ihme-työksi, jonka Pyhä Andreas juhlapäivänänsä oli heille tehnyt. Oli muka taivaalla näkynyt loistava Pyhän Antin risti, jota nähdessään viholliset kovin hämmästyivät, olletikkin koska kaupunki heidän silmiinsä näytti olevan täynnänsä puolustajia, vaikka todellakin oli Venäläisten suhteen turhan vähäinen joukko. Mikä lieneekään oikea syy ollut, niin ryntääjät pötkivät hätäisesti muurista pakoon ja peräytyivät leiriinsä.

Tällä tavoin nyt Viipuri oli pelastettu. Tosin kaupunkilaisten voima oli liian heikko yrittämään valloittaa Venäläisten leiriä. Mutta nämä jo itse alkoivat salaisesti valmistaa lähtöänsä. Barbaran yönä, Jouluk. 4 p:ää vastaan, lähti osa heitä tiehensä, ja ennenkuin Pyhän Annan juhlia vietettiin, joka täällä Suomessa tapahtui Joulukuun 15 p., oli piiritys kokonaan lakannut, kestettyänsä puolen kolmatta kuukautta. Possen ja Viipurilaisten urhollisuus oli tällä hädän aialla säilyttänyt Suomenmaalle sen entiset rajat itää kohden ja pidättänyt Venäläisten paisuvan vallan. Mutta raja-maakunta oli hirveästi hävitetty; talot olivat poltetut, vilja ja karja ryöstetty, ja osa asukkaista surmattu tai viety Venäjään. Ne taas, jotka olivat piilotelleet metsissä ja murroksissa, olivat saaneet taistella nälän ja kauhean pakkasen kynsissä; heidän oli silmät päässä paisuneina nyrkkien kokoisiksi, ja moni kaatui kohta kuoliaaksi, niin pian kuin lämpimään tuli tai ruokaa sai.

Juuri samana päivänä, kuin Viipurin pamaus tapahtui, oli Sten Stuure väkenensä tullut Ahvenaan. Vähää ennen Joulua hän tuli Turkuun ja kokoitteli siellä väkeänsä sekä muona-varojansa, jotka hevoisilla kuljetettiin Ahvenasta. Luultava on, että hän vielä talvi-sydännä aikoi marssia Viipurin avuksi. Mutta juuri Joulu-yönä, kun papit tuomiokirkossa alkoivat veisata "Te Deum", tuli iloinen sanoma Viipurin ihmeellisestä pelastuksesta. Se oli kirje, jonka Viipurilaiset olivat lähettäneet niille herroille, jotka Kymijoella vahtia pitivät, ja jonka nämä kiireesti toimittivat Turkuun. Joulu-ilon lisäksi tuli nyt ilo isänmaan onnellisesta pelastuksesta. Uskallamme lisätä, vaikk'ei historia sitä mainitse, että sinä yönä Turun kirkossa veisattiin tavallista hartaammin Jumalalle ylistystä.