I.
KATSAUS PUOLAN ENTISEEN HISTORIAAN.
Ymmärtääksemme Puolan kansan kohtaloita menneellä vuosisadalla, emme voi kokonaan jättää lukuunottamatta sen entisyyttä, joka antaa selvän kuvan tämän kansakunnan omituisesta luonteesta.
Kuten tiedämme Puolalaiset kuuluvat Slavilaiseen rotuun ja ovat siis likeistä sukua, toiselta puolen Tshekkein kanssa Böhmissä ja Moraviassa, toiselta puolen Venäläisten eri heimoille, joista nykyään vallitsevat Suur-Venäläiset ovat heistä kaukaisimmat, mutta Ruthenit eli Russiinit ja Pikku-Venäläiset lähimpinä naapureina kaakon puolelta. Koillisessa on rajana ollut Litvan rotu, alkuperänsä puolesta aivan vieras, mutta valtiollisten tapausten kautta Puolalaisiin sitten liittyneenä. Etelässä taas Magyarien suomensukuinen kansakunta 9:nnen vuosisadan lopulla perusti valtansa Karpathien eteläpuolella. Mutta lännessä ja viimein pohjosessakin Saksan kansa, joka jo hyvin varhain valloittajana tunkeutui Elbe-virran yli itään päin, hävittäen matkallansa useita slavilaisia heimoja, on tullut Puolan kansallisuuden naapuriksi. Näiden mainittujen kansojen välissä on siis aina ollut Puolan kansan maantieteellinen asema. Se on niinmuodoin umpimäärin ulottunut kahden puolen Weikseliä, lähemmäs Oder'ia lännessä ja Bug'in tienoille idässä. Valtiolliset rajat taas ovat suuresti vaihdelleet kansan historiallisten onnenvaiheiden mukaan. Lyhyt katsaus näihin vaiheisin on tässä tarpeellinen.
Vanhin historia on ainoastaan pääpiirteissään mainittava: Kansan pääkaupunkeina oli vanhastaan Gnesen (joka nyt kuuluu Saksan alueesen) ja Krakova (joka nyt kuuluu Itävaltaan). Vasta 10:nnen vuosisadan loppupuolella kristin-usko Roman-katholisessa muodossa tuotiin maahan. Neljä vuosisataa sen perästä kuluu vaihteleviin sotiin naapurikansoja vastaan ja osittain myöskin sisällisiin järjestyspuuhiin. Länsimainen sivistys ja ritarilliset tavat alkavat johonkin määrin kukoistaa; mutta yhteiskunnassa jo silloin huomataan puute porvarillisesta toimeliaisuudesta ja alhaisoa suojelevasta hallitusvallasta. Ulkonaisena merkkitapauksena oli Saksalaisten Ristiritarien asettuminen alisen Weikselin varrelle vuodesta 1230 alkaen. Näiden tulijain päätehtävänä oli ajaa pakanalliset Preussit kristin-uskoon, ja vuosisadan kestäneessä taistelussa tämä onnistui siihen määrin, että tuo Litvan-sukuinen kansakunta suurimmalta osalta hävitettiin, jättäen ainoastaan nimensä Preussin maakuntaan. Mutta samalla oli näistä Saksalaisista ritareista ja uutis-asukkaista paisunut Puolan kansalle vaarallisia vihollisia, jotka uhkasivat sulkea ulos Puolan valtakunnan Itämeren rannikosta. Vaan se taistelu, joka tästä sukeutui, perustikin Puolan suurvalta-aikakauden, joka on jättänyt syviä jälkiä kansan luonteesen ja paljon vaikuttanut sen nykyiseenkin kohtaloon. Siitä siis täytyy lyhyt selitys antaa.
Puolan suuruuden aika, jota kesti pari kolme vuosisataa, alkoi v. 1386, jolloin Litvan suurherttua Jagiello tuli Puolan kuninkaaksi ja molemmat nämä valtakunnat yhdistettiin. Oli näet Saksalainen Ritarikunta, saatuansa Preussit kukistetuiksi ja päästyänsä liittoon Kalparitarien kanssa Liivissä ja Kuurinmaalla, alkanut ahdistella Litvalaisia, joiden alue, Samogitia, ulottui mereen asti ja niinmuodoin eroitti molemmat saksalaiset ritarikunnat toisistaan. Litvan kansa oli vielä pakanuudessa, mutta kun läntiset Venäjän osat Rurikin-sukuisten ruhtinasten eripuraisuuden kautta olivat joutuneet hajoustilaan, levisi Litvan valta kauas itään ja etelään, niin että Polotsk, Valkoinen Venäjä Dnieperiin asti, Volhynia ja itse mahtava Kiova nyt kuuluivat Litvan valtakuntaan. Samassa kun Jagiello tuli Puolan kuninkaaksi, koko Litvan kansa kääntyi Katholis-uskoon ja yhteinen taistelu alkoi Saksalaisia Ristiritareita vastaan. Ratkaisevassa tappelussa Tannenberg'in luona (nyk. Königsberg'in tienoilla) v. 1410 murtui Ritarien voima ja tuon-tuostakin uudistettu taistelu saattoi ritarikunnan perikatonsa partaalle. Thorn'in rauhanteossa v. 1466 sen täytyi luovuttaa Kasimir kuninkaalle koko Länsi-Preussin maakunnan pitkin alisen Veikselin länsivartta sekä Kulmerlannin ja Ermelannin idempänä, vieläpä jälelle jääneestä Itäpreussista tunnustaa Puolan lääniherruutta. Tästä Itäpreussista tuli uskonpuhdistuksen aikana protestanttinen herttuakunta, joka pian perinnön kautta joutua Brandenburgin haltuun ja on myöhemmin ollut Preussin kuningaskunnan nimikko-alueena, vaikka pääkaupunki (Berliini) sittenkin jäi Brandenburg’iin.
Alkuun-pantu yhdistys Puolan ja Litvan välillä lujitettiin aikojen kuluessa. V. 1413 sovittiin Horodlossa, että molempain kansain aatelistot yhdessä sopisivat yhteisen kuninkaan ja suurherttuan vaalista, ja vihdoin v. 1569 Lublin'in valtiopäivillä päätettiin molempain valtakuntain täydellinen yhdistys. Oli siitä lähtien aina yhteisiä valtiopäiviä pitäminen, nimittäin kahdesti Varsovassa Puolanmaalla ja kolmas kerta Grodnossa Litvan puolella. Litvan kansallisuudelle tästä kuitenkin oli sula häviö; sillä koko sen ylimyskunta muuttui puolalaiseksi ja litvan kieli jäi viljelemättömäksi alhaison puheenparreksi. Mutta itse Puolassakin talonpoikainen kansa vajosi yhä alemmaksi; ainoastaan aatelistolla ja kirkolla oli maanomistus ja valtiollinen vaikutus. Kauppa ja teollisuus taas joutui yksinomaan Saksasta tulleiden juutalaisten käsiin.
Näistä sisällisistä haitoista huolimatta Puolan valtakunnan ulkonainen mahtavuus näytti yhä kasvavan. Liivi ja Kuurinmaa yhdistettiin Litvaan ja Puolalaisten maine yhä kasvoi alituisessa taistelussa Venäläisiä, Krimin Tataareja ja eteenpäin tunkeuvia Turkkilaisia vastaan. Viimeinen niistä loistavista urosteoista, jotka kohottivat Puolan nimen kunniaa, oli se, kun Puolan kuningas Juhana Sobieski Puolalaistensa kanssa v. 1683 riensi pelastamaan Itävallan pääkaupunkia piirittävästä Turkkilais-armeijasta. Puolan kansa näytti sillä hetkellä olevan läntisen kristikunnan vankkana pylväänä vyöryvää Turkkilais-tulvaa vastaan.
Vaan valtakunnan sisällisessä järjestyksessä löytyi kalvava mato, joka vähitellen turmeli sen elinvoimaa. Katselkaamme erikseen.
Puolan kansan perikadon oireita, jotka olivat sekä valtiollista että yhteiskunnallista laatua. Puola oli näet vanhastaan vaalivaltakunta, jossa uuden kuninkaan virkaan-tulo riippui ylimyskunnan ja lukuisan aateliston suostumuksesta. Jagiellojen suvun hallitessa oli kuninkaan valitseminen johonkin määrin muodon asia. Mutta kun tämä suku oli sammunut v. 1572, tulee Puolan kruunu yhä enemmän aatelispuolueiden ja vierasten vallanpyytäjäin leikkikaluksi ja itse valtakuntaa ruvettiin nimittämään "tasavallaksi", vaikka sen johdossa muka oli elinkaudeksi valittu kuningas. Omasta historiastamme muistamme, kuinka Vaasansukuinen Sigismundo Ruotsista nousi Puolan valta-istuimelle ja kuinka tämän seikan kautta Ruotsi ja Puola joutuivat keskenänsä taisteluun, joka sitten jatkui Sigismundon molempain poikain Vladislavin ja Juhana Kasimirin aikoina. Myöhemmin Kaarlo XII:nen retkeilyt Puolassa 18:nnen vuosisadan alulla ovat meille samoin tuttuja. Jokainen myöskin tietää, että nämä Ruotsin armeijojen urheilut Puolan maakunnissa ovat suuressa määrin edistäneet tämän valtakunnan hajoustilaa, ei yksistään sen tähden, että joku ennen voitettu alue meni hukkaan (Liivinmaa Ruotsille, itäinen osa Valko-Venäjää Smolenskin kanssa ja Ukraina Kiovan kanssa Venäjälle sekä Itä-Preussin yliherruus Brandenburgille), vaan paljon enemmän aatelispuolueiden karttuvan vallattomuuden ja epä-isänmaallisen käytöksen kautta. Jo paljoa ennen kuin lopullinen häviö tuli, oli Puolanmaan alue ikäänkuin tuulten valtaan jätetty avoin meri, missä vieraat armeijat laivain tavalla kulkivat pitkin ja poikki, tosin jättämättä pysyvää jälkeä, mutta kohtaamatta myöskään mitään yhteistä vankkaa vastarintaa puolalaisessa kansallistunnossa. Pääsyy oli säännöllisen hallitusvallan puutteessa sekä yksipuolisessa ja huonosti järjestetyssä kansakunnan edustuksessa. Ainoastaan aatelissääty ja kirkollinen ylimyskunta harjoittivat valtiollista valtaa. Kansallista porvaristoa ei ollut olemassa ja talonpoikainen kansa oli vajonnut epävapaasen asemaan. Itse valtiopäiväjärjestys oli mitä kummallisinta sekasotkua, nähtävästi jotakin vanhaa perua slavilaisesta muinaisuudesta. Kun äänioikeutetut aatelismiehet, joiden lukumäärä toisinaan nousi 100,000 mieheen, ratsun selässä kokoontuivat Volan kentälle Varsovan länsipuolelle, oli kunkin läsnäolijan perustuslaillinen oikeus estää vastalauseellansa ("liberum veto") laillisen päätöksen syntymistä. Yksimielisyyttä ei saavutettu muulla keinoin kuin että vastahakoiset väkisin karkoitettiin, jolloin tämä vastapuolue sitten kokoontui jossakin muussa kaupungissa, muodostaen erikois-liiton ("konfederationin") eli toisin sanoin kapinan. Tämä lailliseksi tunnustettu vallattomuus osoittaa, että Puolan kansa jo sairasti kuoleman-tautia paljoa ennen, kuin surman-isku ulkoa päin sitä kohtasi.
Muun hajaannuksen lisäksi oli aikojen kuluessa tullut uskonnollinen ja osittain kansallinen eripuraisuus. Sekä valkovenäläiset alueet että pikkuvenäläiset maakunnat (Ukraina, Volhynia, Podolia ja itäinen Galitsia) olivat vanhastaan kreikan-uskoisia; mutta samassa määrässä kuin aatelisto näillä mailla oli omaksunut Puolan kielen ja sillä tavoin vieraantunut alustalaisistaan, oli Roman katholinen kirkko, Puolan valtakirkko, pyrkinyt Jesuiitta-lähetyksen kautta levittämään yliherruuttansa, Jo Sigismundo Vaasan hallitessa saatiin v. 1596 toimeen, että senpuolisesta kreikkalaisesta kirkosta muodostettiin eräs välimuoto, nimeltä "Yhdistetty (uneerattu) kreikkalainen" kirkko, joka tunnusti paavin hengellistä valtaa ja slavonilaisen kirkkokielen sijasta käytti latinaa, mutta sai säilyttää muutamia erikoistapoja, niinkuin pappien naimisen, viinin nauttimisen leivän ohessa pyhässä ehtoollisessa j.n.e. Vaan tämä muutos oli toimeenpantu jotenkin väkivaltaisesti ja "yhdistettyä kirkkoa" ja sen tunnustajia oli yhä kohdeltu kovin tylysti ja kohtuuttomasti. Vielä pahemmin kohdeltiin niitä seutuja, joissa papit ja asukkaat olivat lujasti pitäneet kiinni kreikan-uskoisesta jumalanpalveluksesta; vielä v. 1765 valitettiin, että satoja kirkkoja oli heiltä ryöstetty, pappeja rääkätty, seurakuntalaisia ruoskimalla pakoitettu kääntymään latinaiseen uskoon. Samoin myöskin Protestantit, joita löytyi joku määrä maan pohjois-osassa, kärsivät vainoa ja pahaa kohtelua. Tämä suvaitsemattomuus, joka nyt 18:nnella vuosisadalla, valistus-filosofian aikakaudella, jo oli räikeässä ristiriidassa ajan hengen kanssa, antoi lähivaltojen hallitsijoille, Fredrik Suurelle Preussissa ja Katarina II:lle Venäjällä, sopivan syyn sekaantumaan puolalaisen tasavallan asioihin.
Puolan valtiollinen häviö alkoi oikeastaan silloin, kun Keisarinna Katariina II v. 1764 pakoitti Puolalaiset valitsemaan hänen suosikkinsa Stanislao Poniatovski'n kuninkaaksensa. Tämän tapauksen perästä Venäjän lähettiläs Repnin venäläisten sotajoukkojen nojassa melkein yksin piti ylimmäistä valtaa Puolassa. Tämä vallan-anastus tuntui sillä hetkellä melkein välttämättömältä. V. 1767 Venäjä sotaväkensä avulla pakoitti Puolan valtiopäivät myöntämään eriuskolaisille samat valtiolliset ja uskonnolliset oikeudet, joita katholiset nautitsivat. Mutta sen ohessa Venäjän keisarinna otti ta'ataksensa Puolan onnettoman valtiomuodon, joka teki sisällisen sekasorron auttamattomaksi. Seuraukset tulivat pian näkyviin. Kiihko-katholiset kokoontuivat erikois-liitoksi Bar'iin Padoliassa ja sisällinen sota syttyi. Mutta venäläiset armejat tulivat laillisen hallituksen avuksi kapinoitsijoita vastaan ja tuo hajanainen yritys vähitellen kukistettiin. Vihdoin v. 1772 Preussi ja Venäjä sekä myöskin Itävalta tekivät keskinäisen sopimuksen Puolan valtakunnan supistamiseksi. Preussi anasti Länsi-Preussin (pitkin alista Veikseliä), Venäjä melkoisen osan Valko-Venäjää (Polotsk, Vitebsk, Mohilev, Gomel) ja Itävalta koko nykyisen Galitsian. Ei vähemmän kuin 5 miljoonaa asukasta tässä Puolan ensimäisessä jaossa lohkaistiin siitä irti.
Tuo hirveä läksytys avasi kaikkien isänmaan ystäväin silmät näkemään sitä perikadon kuilua, jonka partaalle oli jouduttu. Uusia sivistyslaitoksia perustettiin, Vilnan ja Krakovan yliopistot järjestettiin ja seisova kansallinen armeija, joka tähän saakka oli ollut varsin mitätön, nostettiin 60,000:een mieheen. Tärkeintä oli, että tahdottiin korjata hallitusmuodon puutteita, perustaa säännöllistä edustuslaitosta, vahvistaa kuninkaallista hallitusvaltaa ja tehdä alkua talonpoikaisen kansan vapauttamiselle. Näin saatiin toimeen uusi hallitusmuoto Toukok. 3 p. 1791. Mutta Venäjän keisarinna päätti ehkäistä nämä uudesta-syntymisen oireet. Kun vanhan vallattomuuden harrastajat tyytymättöminä olivat muodostaneet erikoisliiton Targovitsassa Podoliassa ja kutsuivat Venäläiset avukseen, marsitettiin 100,000 miestä keisarinnan sotaväkeä rajan yli ja Puola pakoitettiin asettamaan kuntoon entinen kurja hallitusmuotonsa, jonka takaajana muka keisarinna oli. Mutta tämä ei ollut vielä onnettomuuden loppu: Preussi ja Venäjä tekivät uuden jakosopimuksen. Tässä Puolan toisessa jaossa v. 1793 Preussi anasti Posen'in ja Gnesen'in sekä Kalish'in ja koko Suur-Puolan (maat lähinnä Preussin maakunnan rajaa). Venäjä tyytyi Valko-Venäjän ja Pikku-Venäjän loppu-osiin. Ainoastaan vähin osa Puolan valtakunnasta oli enää jälille jäänyt.
Viimeinen näytös pian seurasi. Isänmaalliset miehet, joista Thaddeus Kosciusco, Washington'in entinen asetoveri, oli etevin, nosti kansan vastarintaan ulkovaltojen harjoittamaa silpomista vastaan. Urhoollisen mutta lyhyen taistelun perästä Puola kuitenkin lopullisesti kukistettiin ja kolmannessa jaossa v. 1795 tämä iki vanha valtakunta pyyhkäistiin valtioiden luvusta. Venäjä otti haltuunsa koko vanhan Litvan Niemen-virtaa myöten. Itävallan osalle tuli Krakova, Sendomir, Lublin ja Chelm. Mutta Preussille myönnettiin Puolanmaan pääosa Varsovan kanssa.
Uusi aian-vaihe oli kuitenkin jo tulossa. Ne mullistukset, mitkä Ranskan vallankumous toi mukanaan, lupasivat hetkeksi Puolan kansalle jotakin uudistusta. Kun Napoleon I v. 1806 oli nöyryyttänyt Preussin kuningaskunnan ja seuraavana vuonna tehnyt keisari Aleksanteri I:n kanssa sovintonsa Tilsit’issä, hän katsoi tarpeelliseksi luoda Veikselin varrelle uuden pikkuvaltion, nimeltä Varsovan herttuakunta, johon liitettiin ensin Preussin anastamat puolalaiset maat (Bielostok kuitenkin heitettiin Venäjälle) ja myöhemmin (v. 1809) Itävallasta otetut Länsi-Galitsia Krakovan kanssa, Sendomir ja Lublin. Näin oli itsenäinen Puola, vaikka toisella nimellä jälleen päässyt alkuun. Ajan myrskyt pian uhkasivat hukuttaa tämän äsken syntyneen tai haudasta nousseen kansan-yksilön, kun sen luoja, Ranskan keisari oli kukistunut. Ainoastaan keisari Aleksanterin jalomielisyys pelasti Puolan kansan tulevaisuudelle jonkun jäännöksen sen kansallisesta alueesta. Wien'in kongressi v. 1815 järjesti Puolan asiat uudella tavalla. Varsovan herttuakunnasta Posen taas annettiin Preussille ja Galitsia Itävallalle, jonka ohessa Krakova muodostettiin vapaaksi kaupungiksi. Muu Puolan alue (3 miljoonaa asukasta) tehtiin Puolan kuningaskunnaksi, jonka kuninkaana tuli olemaan Venäjän keisari, kansallisen hallitusmuodon ja edustuslaitoksen rajoittamana.
Oli kysymyksenä, osaisiko Puolan kovia kokenut kansakunta tällä perustuksella olemassa-olonsa uudesta rakentaa ja vahvistaa. Vastaus nähdään seuraavasta esityksestä.