III.
PUOLALAISTEN KAPINA V. 1831.
Tammik. 19 p. 1831 Puolan valtiopäivät alkoivat ja, niinkuin arvata sopi, ei kauan viipynyt, ennenkuin hurjimmat hankkeet pääsivät valtaan. Nostettiin edustajakamarissa kysymys, että Nikolai ja koko Romanov'in suku oli hylättävä. Ehdotuksen alkuunpanija kuuluu olleen "Puolan Robespierre", vaikka eräs kreivi Soltyk toi sen esiin. Tammik. 25 p. päätös hätäisesti tehtiin ja Niemcewitz'in taitavalla kädellä se heti pantiin paperille. Oli tosin järkeviäkin ihmisiä, jotka käsittivät, että tämä oli hulluuden huippu; mutta yleisen mielipiteen pakoituksesta he vaikenivat. Kun valtiopäiväin päätös tuotiin ruhtinas Czartoryski'lle, hän huudahti: "olette Puolanmaan saattaneet perikatoon!" — Yhtä hyvin hänkin allekirjoitti. Ulkomaisissa hallituksissa päätös teki kovin huonon vaikutuksen. Lord Palmerston antoi Puolalaisten asiamiehelle Lontoossa suoraan tiedoksi, että he tällä tavoin itse olivat rikkoneet sen sopimuksen, jonka suurvallat Wien'in kongressissa olivat Puolan hyväksi tehneet, ja että jos Venäjän keisari ei ollut tarkasti noudattanut Puolalle antamaansa "karttaa", ei se ole hänen ja Puolalaisten välinen asia.
Sota oli nyt alkanut. Marsalkka Diebitsh, joka äskeisessä Turkin sodassa oli saanut kunnianimen "Sabalkanski" (Balkan'in poikki menijä), marssi rajan yli, tuoden 130,000 miestä ja 400 tykkiä. Puolalaisten armeija, jonka pääkomentaja oli kenraali Chlopicki, ei noussut paljon yli 70,000:n, varustettuna 130:llä tykillä; mutta suuri osa puolalaista jalkaväkeä oli kehnosti asestettuja ja vaillinaisesti harjoitettuja "viikatemiehiä"; ratsuväeltä puuttui hevosia ja tykistöltä harjaantunutta tykkikuntaa. Tästä heikommuudestaan huolimatta Puolalaiset ensialussa saivat muutamia etuja Venäläisistä, joiden päävoima oli lähestynyt Varsovaa. Helmik. 19 — 25 pp. välillä kesti verisiä taisteluita Grochov'in tienoilla (noin 5 kilometriä kaakkoon Varsovasta). Diebitch oli kadottanut paljon väkeä ja vetäytyi takaisin. Mutta kun Chlopicki oli pahasti haavoittunut ja poistui Krakovaan, tuli pääkomento ruhtinas Radziwill'ille, joka vei puolalaisen armeijan Varsovan varustusten suojaan. Kaupungissa oli hämmästys ja sekasorto suuri. Valtiopäivien jäsenistä jäi ainoastaan kolme-neljättä osaa paikoilleen. Asetettiin sotaneuvosto ja ruhtinas Radzivill'in sijaan pantiin nuori kenraali Skrzynecki pääkomentajaksi. Tämä, joka aivan hyvin ymmärsi, että jatkettu taistelu ei olisi kuin turmioksi, nosti Diebitsh'in kanssa kysymystä sovinnon teosta. Siihen vastattiin, että ensimäinen ehto oli sen päätöksen peruuttaminen, jolla keisari Nikolai oli julistettu Puolan valta-istuimelta hylätyksi. Mutta valtiopäivät, jotka yhä elivät siinä turhassa luulossa, että ulkovallat, etupäässä Ranska ja kenties Itävaltakin, olivat valmiit aseelliseen sekaannukseen, eivät ottaneet asiaa kuuleviin korviin ja päättivät pitkittää taistelua. Muutoin oli jo yleinen hajaannus ja sekasorto vallalla. Hallituskunnassa Lelevel, jyrkimmän kannan edustaja, harjoitti enintä vaikutusta; pari jäsentä kokonaan erosi, ja Czartoryski, jolla oli se arvo, että hän olisi voinut kaikkia johtaa, ei osannut muuta kuin seurata virtaa. Itse armeijassa oli eripuraisuus yleinen, ja eduskunta, sekaantumalla sekä hallituksen että kenraalien tehtäviin, hämmensi kaiken.
Sotatoimet tällä välin saivat uuden vauhdin. Loppupuolella Maaliskuuta Skrzynecki onnistui kukistamaan muutamat venäläiset osastot Varsovan itäpuolella. Huonommin menestyi kenraali Dvernicki'n retki Volhyniaan Huhtikuulla. Joutuen ahtaalle ylivoimaisten vihollisjoukkojen väliin, hänen täytyi vetäytyä Galitsian alueelle, jossa Itävaltalaiset riisuivat häneltä aseet ja ottivat hänet itsensä talteen. Sillä välin puolalaiset ainekset Litvassa kyllä nousivat aseisiin ja Varsovan valtiopäivät katsoivat asiakseen julistaa senpuolisten maakuntain yhdistämistä Puolaan; mutta siitä ei muuta tulosta ollut, kuin että sitä pikaisempi ja ankarampi loppu tehtiin senpuolisesta kapinasta. Toukok. 26 p. itse Puolan armeija kärsi kovan tappion Ostralenkan luona Narev'in varrella. Tämä onnettomuus olisi saattanut tuottaa pikaisen turmion, ellei juuri siihen aikaan Venäläisille olisi ilmaantunut toinen vihollinen, joka heidän joukkoihinsa levitti tuhoa ja alakuloisuutta. Se oli tuo Aasiasta tullut uusi ruttotauti, kolera, joka Moskovassa ja Pietarissa sekä muuallakin Venäjällä nyt oli ruvennut ankarasti raivoamaan ja venäläisessä armeijassa näkyy tehneen enemmän tuhoa kuin puolalaisessa. Kesäkuulla kuoli siihen tautiin sotamarsalkka Diebitsh ja vähäistä myöhemmin sekä suuriruhtinas Konstantino että tämän puoliso. Joku pysähdys sotaliikkeissä seurasi ja Puolan sotavoima ennätti tointua tappiostaan.
Vaan eripuraisuus ja kurin puute Puolalaisten sodanjohdossa oli pahempi tauti kuin itse kolera. Venäjän armeijalle taas tuli uusi, entistä jäntevämpi ylipäällikkö, sotamarsalkka Paskewitsh, joka päätti muuttaa sotasuunnitelman, ahdistaaksensa Varsovaa lännen puolelta, jossa kaupunki oli heikommin varustettu. Venäjän armeija vietiin, matkan päässä kaupungin alapuolelta, Veikselin yli, ja kun Preussista auliisti saatiin sekä ruokavaroja että muita tarpeita, seisoi Venäjän voima vihdoin pelättävässä kunnossa kaupungin länsipuolella, missä virta ei ollut suojaamassa. Skrzynecki, joka todellakin liian heikosti oli koettanut estää Venäläisten liikkeitä, luovutettiin ylipäällikkyydestä ja sijaan asetettiin kenraali Dembinski. Tämä oli kyllä jäntevä mies; mutta pontevien tointen aika oli jo mennyt. Varsovassa sillä välin epäjärjestys kasvoi äärimmilleen. Elok. 15 p. Jakobiinein klubi tunkeutui hallintoneuvostoon, joka hajosi. Ruhtinas Czartoryski pakeni erään armeijan-osaston leiriin eikä enää palannut. Väkijoukko, joka huusi että isänmaa oli myyty, surmasi ne vangit, jotka epäluulonalaisina oli ennen talteen otettu. Ulkonainen järjestys saatiin mitenkuten toimeen, kun valtiopäivät, jotka nyt olivat ainoana hallituskuntana, asettivat kenraali Krukoviecki’n hallituksen ja komennon esimieheksi.
Syysk. 4 p. Paskevitsh tarjosi seuraavat heittämysehdot: Puolalaiset tunnustakoot keisarin esivaltaa, mutta saavat kapinansa anteeksi; heille luvataan hallitusmuodon tarkkaa noudattamista; venäläinen varustusväki viedään pois maasta ja puolalaiset soturit saavat säilyttää ne sotilas-arvot, mitkä ovat kapinan aikana ansainneet. Tarjous oli odottamattoman edullinen ja kenraalit olisivat tahtoneet suostua. Mutta politikoitsijat panivat vastaan. Koko tarjous, niin arveltiin, on vain moskovalaista viekkautta; Puola on muka tarttunut aseisin itsenäisyytensä ja ikivanhain rajainsa saavuttamiseksi; "siinä viimeinen sanamme". Seuraavana päivänä Venäläiset alkoivat pommittaa esikaupunkeja, jotka olivat ainoastaan multavallituksilla suojeltuina. Vihdoin Syysk. 7 p. antautui kaupunki ehdottomasti. "Herra, Varsova on jalkainne juuressa", kirjoitti Paskewitsh keisarille. Europpalainen diplomatiia vain lausui: järjestys vallitsee Varsovassa. Pääosa Puolan armeijasta meni Preussin rajan yli ja riisui siellä aseet. Yksi osasto saattoi valtiopäivämiehet ja muut hallintotoimissa osalliset Galitsiaan, missä sitten tämäkin joukko Itävaltalaisille heitti aseensa.
* * * * *
Näin onnettoman lopun sai yritys, joka oli, ellei kokonaan aiheettomasti, ainakin ajattelemattomasti aloitettu, hurjain kiihkoilijain yllytyksestä, ja jonka vastustamiseen ja estämiseen oli järkeviltä isänmaan-ystäviltä puuttunut siveellistä voimaa sekä valtiollista älyä ja itsenäisyyttä. Tunnustaa täytyy, että Puolan entisyys, sen kärsimät vääryydet ja sen historiallinen kasvatus, joka oli itse kansanluonteen melkoisesti turmellut, — tämä kaikki oli pääsyynä tuohon onnettomaan hairaukseen. Vaan onnettomuuskin saattaa olla kasvattavainen, ja elävä kansallisuus, jommoinen Puolalaisten oli, ei ole surma-iskuilla kuoletettava. Kysymys oli nyt, voisiko kansallishenki vast’edes puhdistuneena elpyä uuteen elämään. Sillä hetkellä olot eivät suinkaan näyttäneet lupaavilta.
Rankaisu, joka kohtasi Puolan maata ja kansaa, oli varsin ankara. Kapinassa osalliset ylimykset lähtivät maanpakoon vieraille maille, etupäässä Ranskaan, ja niiden suuret maatilat korjattiin kruunun haltuun. Puolan kuningaskunta tosin ei lakannut olemasta. Mutta koko hallitusmeno tehtiin venäläiseksi ja sen etupäähän tuli "namiestnik'ina" eli varakuninkaana Paskevitsh venäläisten apumiesten ja kuvernöörien avulla. Aleksanteri I:n aikuinen "kartta" valtiopäivineen peruutettiin, ja sen sijaan keisarillinen julistus Helmik. 23 p. 1832 sääsi kuningaskunnalle n.k. "Organiset säännöt", joiden mukaan luvattiin maakunnallisia säätykokouksia sekä aateliskokouksia eri palatinaateissa, vieläpä persoonallista ja uskonnollista vapautta. Vaan, niinkuin sopii edeltäkäsin arvatakkin, ei näitäkään lupauksia tositoimessa noudatettu. Oikeastaan Puola ei enää ollut kuin erikseen hallittu osa Venäjän keisarikunnasta.
Ei sovi kieltää, että keisari Nikolai aseellisena voittajana oli tavallansa oikeutettu lakkauttamaan Puolan hallitusmuodon. Puolalaiset itse olivat sen ehdot rikkoneet ja vedonneet väkevämmän oikeuteen, eikä enää edes Wien'in kongressin sopimus vuodelta 1815 voinut antaa heille kansainvälistä tukea. Toinen kysymys on, eikö kohtuus ja todellinen valtioviisaus olisi kehoittanut leppeämpään menettelyyn. Olihan puolalaisessa ylimyskunnassakin useita, jotka eivät olleet kapinaan yhtyneet, ja olipa paljon ihmisiä, jotka ainoastaan pakosta olivat totelleet johtavain henkilöiden käskyjä. Näistä aineksista olisi voittaja voinut rakentaa uusia perustuslaillisia oloja vanhalla pohjalla. Mutta Nikolain silmämääränä näkyy olleen antaa eurooppalaiselle kumouspuolueelle yleensä varoittava esimerkki. Tämä seikka ja kenties vielä enemmän se kiihkeä yllytys, jota Puolan pakolaiset yhäti harjoittivat, pahensi kukistetun kansan kovaa kohtaloa. Litvassa, Volhyniassa ja Podoliassa olivat toimenpiteet vielä ratkaisevammat. Vilnan puolalainen yliopisto lakkautettiin ja kaikista opetuslaitoksista niillä mailla Puolankieli poistettiin.