VIII.
Katsahdus jälkimäisiin Hmmilais-valtoihin.
Olen maininnut, kuinka Attilan kuoleman jälkeen hänen valtansa kohta hajosi, ja Hunnien heimokunnat taas karkoitettiin Dnieperin seuduille. Yksi ainoa kiinteä tappelu Netad'in tykönä Pannoniassa, missä Attilan vanhin poika, Ellak, sekä hänen kanssansa lähes 30,000 Hunnia ja Hunnien liittolaisia kaatui, toimitti Germanilaisille voiton ja vapauden. Nytpä Hunnien entiset asunnot Tonavan ja Karpatien välillä tulivat Gepidaen haltuun; näiden länsi-puolelle asettuivat Itä-göthit; mutta Attilan heimokunnat siirtyivät Mustan meren rannikoille, niille sioille, joista muinoin olivat ajaneet Göthiläiset.[475] Turhaan tästä vielä yrittivät valloittaa entisen alueensa keskisen Tonavan varsilla. Heitä lyötiin kahdesti, vv. 455 ja 462; muutamat Attilan poi'ista muuttivat Tonavan etelä-puolelle Roman alamaisiksi, ja kun vihdoin Dengizik, se Attilan poi'ista, joka vielä säilytti isänsä hengen, oli saanut surmansa retkellään Itä-Romaa vastaan v. 469, näytti viimeinenkin jäänös Attilan suuresta vallasta hävinneen.[476]
Mutta paljon kuitenkin erehdytään, jos luullaan Hunnien kansakunnan ja nimen nyt samassa myöskin hävinneen maailmasta. Tämä nimi tosin alkaa saada epävakaisemman merkityksen, ja sen rinnalle ilmaantuu muita nimiä, sitä myöden kuin kansan eri heimokunnat tulevat tarkemmin näkyviin. Mutta ne entiset Hunnit, jotka kerran asettivat vastapäätä sivistynyttä Romalais-maailmaa toisen barbarilaisen maailman, eivät suinkaan ole olemattomiin kadonneet, vaikka heidän mahtavuutensa on kukistunut ja heidän oma yhdistys-siteensä höltynyt ja hajonnut.
Merkittävin niistä uusista nimityksistä, jotka nyt näkyviin tulevat, on Kutrigurien heimokunta,[477] joka asua Tanaista länteen päin ja selvästi on Attilan ja Dengizikin entistä kansaa. Tanain itä-puolella taas asuu eri hallitsijansa alla Utigurien heimokunta,[478] joka kuitenkin sekä syntyperältä että tavoilta ja kieleltä on yhtä kansaa kuin Kutriguritkin.[479] Luultavasti samaa heimokuntaa ovat Onogurit eli Hunugurit, jotka samoilla seuduilla mainitaan.[480] Lähempänä Kaukasoa taas tavataan Sabeirit eli Savirit sekä alisen Wolgan puolella Akazirit eli Katsarit. Mutta yleisemmäksi nimeksi entisille Attilan heimokunnille, Kutrigureille ja Utigureille, ilmestyy pian nimitys: Bulgarit, joka kauan aikaa tulee olemaan Itä-Roman kammona. Tämä nimi, jos saamme Armenian historioitsijoihin luottaa, oli tosin paljoa vanhempi, mutta tnlee nyt vasta Byzantiolaisille tutuksi.[481] Että nämä Kutriguri-Onoguri-Bulgarit[482] olivat periänsä samaa kuin muinaiset Hunnit, todistaapi paitsi ne seikat, jotka jo ennen olen siinä asiassa maininnut[483] myöskin yhtäläisyys kansallisissa tavoissa. Niinkuin Hunnit Ammianon aikana käyttivät pauloja sota-aseiksensa, niin Bulgaritkin tiesivät suopungeilla kietoa vihollisensa.[484] Ja samatekkuin Hunnit Attilan kuoltua osoittivat mureensa kasvojen leikkaamalla, niin Kutriguritkin tappionsa jälkeen Konstantinopolin edustalla v. 559, murehtivat samalla tapaa kaatuneitansa.[485]
Mahdotonta ei kuitenkaan ole, että samaan aikaan kuin Attilan Hunnit sysättiin takasin Mustan meren rannikoille, myöskin muita Suomen-sukuisia heimokuntia tuli idästä päin. Eräs lyhyt tieto Priskon tykönä mainitsee, kuinka Turkin-sukuiset Avarit Aasiassa heittivät entiset asuin-siansa ja törmäsivät Sabirien päälle, jotka taas ajoivat Saragurit, Urogit ja Onogurit altansa. Nämäpä sitten voittivat Akazirit useissa tappeluissa ja lähettivät liiton tarjouksia Konstantinopoliin.[486] Tämän mukaan näyttää, niinkuin Onogurit ja Sabirit nyt vasta olisivat tulleet Wolgan yli Eurooppaan. Mutta epäilemättä olivat nekin likeistä sukua niille muille Hunnilaisille, joiden viereen nyt tulivat asettamaan.
Tässä tilassa pysyvät asiat vuosisadan aiat, jonka kalnessa Itä-Roman valta kärsii paljon häiriötä Bulgarien läntiseltä heimokunnalta, Kutrigureilta. Nämä näyttävät yhä säilyttäneen entistä isännyyttään Slavilaisten kansain yli ja tästä liitosta syntyivät ne hävitys-retket, jotka vuodesta 499 alkaen moneen kertaan kävivät Kreikkalaisen keisarikunnan yli Hellespontoon ja Thermopyleen saakka. Sillaikaa kun keisarikunta oli tulisen riidan vallassa Kristuksen kahdesta luonteesta, tunkivat nämä joukot, joiden taikauksia pelättiin yhtä paljon kuin heidän aseitansa, itse Konstantinopolin lähiseuduille, ja keisari Anastasio näki tarpeelliseksi rakentaa pääkaupungin suojelukseksi pitkän muurinsa. Myöhempi retki v. 539 levitti hävityksen Hellesponton yli Vähä-aasian rannikolle ja Kreikan mannermaalla Korinthon lahdelle asti. Mutta kaikkien kuuluisin on se sota, jolla Kutrigurien hallitsija Zabergan v. 559 ahdisti itse Konstantinopolia, joka ainoastaan vanhan Belisarion taidolla pelastettiin.[487] Sillä välin maksoi keisarikunta näille hävittäjillensä tavallisen liittolais-veron, joka ainoastaan yllytti heitä uusiin vaatimuksiin ja uusiin retkiin.[488] Vihdoin Justiniano I osasi sytyttää sotaa Utigurien ja Kutrigurien välille, ja nämä veljes-kansat nyt hävittivät toisiansa huimassa vihan melskeessä.[489]
Tällä välin oli taas keskisessä Aasiassa tapahtunut valtakumous, jonka vaikutukset pian tuntuivat Tonavan rannoille. Vuoden 550 paik. syntyi Turkk'-Uigurien suuri valta, joka länteen päin levisi Suomen-suvun alueelle ja lounassa hävitti Efthalitain valtakunnan Oxon seuduilla.[490] Tämän vallan hallitsija otti arvo-nimen "Suuri Khakaani" ja mainitsi itsensä "seitsemän sukukunnan haltiaksi sekä maailman seitsemän ilma-alan herraksi".[491] Niinkuin tämmöisissä seikoissa tavallista oli, lykkäsi Turkkilais-valloituksen puuska pakolaisia Eurooppaan, ja Balamberin sekä Attilan päivät näyttivät melkein yhtä-haavaa koittavan uudelleen. Se kansakunta, mikä nyt näkyviin tulee, tunnetaan tavallisesti Avarien nimellä. Mutta sen oikeasta syntyperästä jutellaan seuraavalla tavalla.
Til-nimisen virran varrella asui muka suuri ja sotaisa kansakunta, nimeltä Ogor, jonka näihin aikoihin Turkin khakaani laski valtansa alle. Mutta kaksi sen heimokuntaa, nimeltä Uar ja Khunni, lähtivät pakosalle ja tulivat Katsarien, Unnugurien ja Sabirien asuinsioille. Nämä luulivat tulijat Avareiksi, ja koska se kansa oli kauan aikaa ollut Keski-aasian mahtavia, niin Hunnilais-heimokunnat suuresti hämmästyivät ja lähettivät lahjoja alamaisuuden merkiksi. Mutta Uar ja Khunni, kun näkivät tämän erehdyksen heille niin edulliseksi, ottivat ollaksensa Avareja olevinaan ja antoivat hallitsijallensa Turkkilaisen arvo-nimen: khakaani.[492] Tultuansa Romalais-vallan lähisyydelle Kaukason tienoilla, löysivät tilaisuuden panna lähettiläitänsä Konstantinopolissa käymään, ja niin nyt v. 558 keisari-kunta ensi kerran teki tämän uuden kansakunnan tuttavuutta.[493] Koko Konstantinopoli tuli liikkeelle katselemaan näitä outoja muotoja, jotka kantoivat hiuksensa pitkinä palmikoina niskasta alaspäin. Luultavaa on, että tämä pään-puku kuului heidän teeskeltyyn Avarilaisuuteensa; sillä nimen-omaan mainitaan, että heidän muu pukunsa oli varsin sama kuin muilla Hunneilla, s.t.s. Bulgareilla ja heidän heimokansoillaan.[494] Että näiden sukuakin olivat, on tuskin epäilemistä. Mutta se vieras nimi, minkä olivat omin luvin anastaneet, tulee nyt heidän kauttansa kuulusaksi yli Euroopan ja on historiassa jäänyt heidän omaksensa.
Päästyänsä Roman liittolaisiksi, kävivät Avarit sotaa Sabireja, Utigureja ja muita Hunnilaisia lahkoja vastaan. Heidän matkansa kävi yhä länteen päin. Kutrigurit, joita sota Utigureja vastaan oli heikontanut, joutuivat helposti tämän uuden tulvan saaliiksi; Slavilaiset Antat eivät parempaa onnea kokeneet, ja ennenkuin viisi vuotta oli kulunut, seisoi Avarien khakaani Tonavan rannalla, vaatien keisarilta asuinsioja itselleen ja kansallensa. Justiniano kuitenkin tiesi soveliaalla tavalla pyörryttää tämän vaarallisen pyynnön, ja khakaani Baian — tämä nimi nyt ensi kerta mainitaan — tytyi täksi kertaa tavalliseen liittolais-veroon.[495] Mutta hänen silmänsä olikin jo keksinyt arvollisemman saaliin, joka niinkuin valmis hedelmä lupasi itsestään varista hänen käteensä.
Olen edellisessä maininnut, että Gepidat olivat Attilan kuoleman jälkeen asettuneet Hunnien entisille asuinsioille. Sata vuotta myöhemmin elivät vielä samoilla asemilla, mutta heidän läntiset naapurinsa, Itä-göthit, olivat jo aikaa lähteneet muille retkille ja siaan olivat tulleet Longobardit, joiden kanssa heille syntyi verinen vihollisuus. Baian kohta käsitti, mikä tästä tilasta oli lähtevä, ja odotti aikaansa. Sillä välin hän näyttää levittäneen valtansa Slavilaisten kansain yli ja eteni Elben seuduille Thyringenissä, missä teki liiton Frankkien kanssa.[496] Vihdoin oli lopullinen ottelus tapahtuva Longobardien ja Gepidain välillä. Edelliset, jotka par'aikaa lähtöä valmistivat Po-virran seuduille, lupasivat Baianille avun hinnaksi ei ainoastaan Gepidain asuin-paikat, jos ne valloitettaisiin, vaan lisäksi omatkin tiluksensa Pannoniassa. Näillä ehdoilla solmittiin liitto v. 568. Koko Gepidain kansa teloitettiin tai joutui orjuuteen, ja uusi Hunnilais-valta asettui samoille asemille, mistä muinaiset Hunnit olivat vallinneet.
Se kansa, joka näin onnellisesti oli päässyt Attilan perilliseksi, ei ollut mitään lukusaa väestöä: Turkkilaiset arvasivat nämä pakenijat ainoastaan 20,000:ksi.[497] Vähäistä myöhemmin tuli lisäksi kolme muutakin lahkoa, nimeltä Tarniak, Zabender ja Kotzagerit, jotka myöskin olivat samaa Uar- ja Khunni-sukua, ja samaa tietä koin entisetkin pakenivat Turkkilaisten vallan alta. Nämä yhdistyivät Avarilais-valtaan, jonka väestö tällä tavoin lisääntyi 10,000:lla.[498] Paitsi sitä pysyivät läntiset Bulgarit, Kutrigurit, samatekkuin iso osa Slavilaisia kansoja Baianin käskyn alla. Sitä vastoin Utigurit ja muut heimokunnat itäpuolella Tanaita joutuivat Turkin vallan alamaisiksi.[499] Parin vuosikymmenen kuluessa oli siis Kiinan rajoista Frankkien maahan saakka barbarilaisen maailman muoto merkittävällä tavalla muuttunut, ja Suomensuku taas hallitsi Tonavan varsilla Ens-joelle asti. Tämä toinen Hunnilais-valta ei kuitenkaan tullut paljoa kestävämmäksi kuin ensimäinenkään. Sen loiston aika loppui jo vuoden 630 paik., jolloin Slavilaiset lännessä ja Bulgarit idässä vapautuivat; mutta sen viimeinen perikato tapahtui vasta lopulla 8:tta vuosisataa Kaarlo Suuren aseilla, joka näin oli kostavanansa Attilan muinaista retkeä Galliaan.[500]
Ylipäänsä on Avarilais-vallan historia kovin vähän tunnettu ja sen sisälliset laitokset vielä vähemmin. Itse khakaanin rinnalla mainitaan toisinaan eräs muu virkamies, nimeltä "Jugur"; mutta hänen toimensa laatua ei selitetä. Alisina käskyn-haltioina tavataan Tudun'it, joka arvonimi, niinkuin khakaaninkin, on lainattu Turkkilaisilta.[501] Mitä Avarien uskontoon tulee, se näkyy olleen samaa shamanisuutta, mikä muillakin Suomen-sukuisilla kansoilla tavataan.[502] Että sen ohessa nimittivät taivaallisen tulen jumalaksensa, nähdään Baianin hirmuisesta valasta, jolla hän petti Romalaiset.[503] Kaikista niistä sodan ja ystävyyden vaiheista, mitkä tapahtuivat Avarilais-vallan ja keisarikunnan välillä, näkyy selvästi, että Avarien kansakunta oli kavalampaa ja valapattoisempaa luonnetta kuin mikään muu entinen tai jälkeinen barbari-kansa, jota Byzantion historia tuntee.[504] Alamaisiansa Slavilaisia vastaan he sen ohessa harjoittivat ylpeintä väkivaltaa ja tiranniutta; sillä sodassa nämä onnettomat sysättiin aina ensiksi surman suuhun, rauhassa taas heidän vaimonsa, tyttärensä ja tavaransa olivat Avarien mielivallassa. Tämä Avarien ylpeys ja heidän lopullinen perikatonsa, on kauan aikaa pysynyt Slavilaisten kansain muistossa. Venäjän Nestor mainitsee muinais-tarujen mukaan heidän ko'okkaat vartensa ja kopeat mielensä, ja kuinka Jumala rangaistukseksi hävitti heidät suku-puuttoon asti. Tästäpä, sanoo Nestor, on vielä sananlaskuna: hävinneet niinkuin Avarit, ett'ei lankoa, ei perillistä jäänyt.[505]
Vielä aikasemmin, kuin Avarien mahtavuus loppui, hajosi jo v. 582 paik. suuri Turkin valta eri kappaleisin, ja Suomen-sukuiset kansat Tanain ja Wolgan välillä tulivat vähitellen omille valloilleen. Katsarit, entiset Akatsirit, tulevat uudesta näkyviin v. 626, jolloin ovat keisari Heraklion liittolaisina retkellä Persiaa vastaan.[506] Vähäistä myöhemmin Kutriguri-Bulgarit vapautuvat Avarilais-vallan alta, ja nyt heidän itäiset heimolaisensa, Utigurit ja Unugurit, näyttävät heihin yhdistyvän. Näin syntyy uusi Bulgari-kansa Tanain seuduilla. Ala on liian ahdas näille kahdelle uudesta-syntyneelle kansakunnalle, ja 7:nnen vuosisadan keskupaikoilla tapahtuu tärkeitä muutoksia, joiden eri seikkoja emme tarkoin tunne. Loppu-päätös vain on, että Katsarien mahtava valta asettuu alisen Wolgan länsi-varrelle ja siitä leviää Bulgarien asuinsioille. Sitä vastoin Bulgarien kansakunta halkenee ja lähtee kahdelle eri haaralle. Yksi osa Bulgareja tulee Katsarien alamaisiksi ja tavataan sitte monta vuosisataa asettuneena keskisen Wolgan varrella, lähellä Kaman suuta. Toinen osa Bulgareja taas ryntää v. 678 paik. alisen Tonavan yli, valloittaen keisarikunnalta sen maan, mikä on tullut kantamaan heidän nimensä.[507] Tässä nämä Tonavan Bulgarit tapasivat edellänsä lukuisamman Slavilaisen väestön, jonka kanssa aikaa voittaen hämmentyivät yhteen ja ovat sillä tavoin kokonaan kadottaneet alkuperäisen kansallisuutensa.[508] Se lyhyt-ikäinen Turkkilainen valta, jonka alta nämä kansakunnat nyt olivat vapautuneet, oli kumminkin jättänyt tuntuvia jälkiä, varsinkin heidän hallitus-muotoonsa. Muutamia Tnrkkilaisia arvonimiä, niinkuin "khakaani", "tarkan" y.m., näkyy sekä Tonavan Bulgareille että Wolgan Katsareille perinnöksi jääneen, ja erittäin Katsareilla tavataan hallitus-menoissakin joitakuita Turkkilaisia aineita.[509]
Äsken mainitun Bulgarilaisen siirto-retken perästä vallitsee kahden vuosisadan tyven tällä kansain-vaellusten aavalla merellä muinaisessa Skythiassa. Tämän pitkällisen rauhan suojelee Katsarien valta, joka vähitellen leviää Dnieperiin asti, pitäen Slavilaiset kansat Kiovan ja Mohilevan seuduilla, — Poljanit, Sieverjanit, Wiatitzit ja Radimitzit —, veron-alaisinansa.[510] Etelässä heidän valtansa ulottuu Wolgan suulta pitkin Kaspian merta Derbendin porttiin saakka ja tästä pitkin Kaukason juurta Krimin saarennolle, missä eräs pieni Göthiläinen kansan-jäänös vihdoin lopulla 8:tta vuosis. joutui heidän alamaisuuteensa. Pohjassa näyttävät Wolgan Bulgarit ja luultavasti useat muut Suomen-sukuiset heimokunnat tunnustaneen Katsarien isännyyttä. Heidän suhtansa Kreikan keisarikunnan kanssa todistavat Katsari-vallan nauttimaa suurta arvoa. Jo v. 696 oli keisari Justiniano Rhinotmeto maanpakolaisuudessaan nainut Katsari-khakaanin sisaren,[511] ja v. 726 haki keisari Leoni Isaurilainen poiallensa Konstantino Kopronymolle khakaanin tyttären puolisoksi.[512] Tästä jälkimäisestä aviosta syntyi Leoni, liikanimeltä Katsari, joka isänsä jälkeen tuli keisariksi. Oikeastansa tämmöiset naimisliitot barbarien kanssa olivat keisarikunnan lakia vastaan,[513] ja ainoastaan Katsarien nauttima suuri arvo saattoi vaikuttaa poikkeuksen tässä kohden. Samaa kunnioitusta myöskin todistavat Kreikkalaisen hovin säännöt kirjeiden suhteen, jotka lähetettiin vieraille hallitsijoille; sillä Katsarien hallitsijalle päälle-kirjoitus kuului: "jaloimmalle, kuuluisimmalle Katsari-maan khakaanille", ja sinetiksi käytettiin kolmen solidon painava kulta-kupura; mutta monelle muulle mahtavalle, esim. Paaville, Ranskan kuninkaalle j.n.e., pantiin halvempi päällekirjoitus ja ainoastaan kahden solidon painava kupura.[514] Todella olikin keisarikunnan täysi syy pitää Katsarit kunniassa; sillä nämäpä nyt kaksi vuosisataa hillitsivät kansa-kuohun laineet Skythiassa, josta keisarikunnalle tavallisesti vaarallisimmat puuskat olivat tulleet. Minkä hyvän työn he sillä tekivät, näyttää Konstantinopolin hallitus käsittäneenkin, ja niinkuin jo olen maininnut, valmistivat heille Kreikkalaiset rakenturit v. 835 paik. Sarkelin linnan, joka Tanain varrelta vartioitsi Skythian aukeita.[515] Vähäistä myöhemmin näyttää kristinuskoa Kreikan puolelta heille saarnatun;[516] mutta jo sitäkin ennen oli Juutalaisuus voittanut heissä tunnustajia, niin että itse kkakaani ja hänen ylimyksensä olivat Moseksen uskoa. Myöskin Islam, ja se kentiesi kaikkien aikasemmin, oli levinnyt tähän merkilliseen kansaan,[517] joka sivistyksessä kohosi korkeammalle kannalle kuin mikään Turanilainen väki sitä ennen.
Valitettavasti meillä ei ole mitään tarkempia tietoja Katsarien sisällisistä oloista heidän mahtavuutensa aikana. Tosin Armenian, Georgian ja Persian historia heitä mainitsee jo 4:nnestä vuosisadasta asti ja khalifi-vallan aikana on heillä tuon-tuostakin sotaa Arapialaisten kanssa. Mutta vasta 10:nnellä vuosisadalla, kun heidän onnensa jo on alenemassa, antavat Arapialaiset matkustajat tarkempaa selitystä heidän sisällisistä seikoistaan, ja eräs kirje, minkä khakaani Joseph samaseen aikaan näyttää kirjoittaneen eräälle Espanjalaiselle rabbille, nimeltä Khasdai ben Ishak, vahvistaa osaltansa nämä Arapialaisten antamat tiedot. Näihin tietoihin täytyy lähettää vähäinen silmäys, ennenkuin ryhdymme niihin uusiin tapauksiin, jotka vuosisataa aikasemmin alkoivat valmistaa Katsari-vallan perikatoa.
Merkillisintä on mitä Arapialaiset tietävät hallitusmuodosta kertoella. Ylimmäisenä hallitsijana on muka Khakaani, joka ei kuitenkaan ryhdy hallitus-toimiin, vaan asettaa erään toisen miehen Siaiseksensa. Tämä Siainen, jonka arvonimi on Beh eli Pekh,[518] käskee ja kieltää, hallitsee ja vallitsee, mutta kohtelee Khakaania suurimmalla kunnioituksella. Sekä Khakaani että Siainen ja kaikki ylimykset ovat uskonnoltaan Juutalaisia. Kuitenkin Khakaani pitää 25 puolisoa, lähisten ja alamaisten kuninkaiden tyttäriä, ja paitsi sitä 60 jalkavaimoa. Ainoastaan ylimmäiset virkamiehet pääsevät Khakaanin puheille, ja kun hän joskus, noin joka neljäs kuukausi, ulkona liikkuu, laukee jokainen kasvoilleen, kunnes hän on ohitse mennyt. Mutta Siaisella on kaikki käskyn valta, ja häntä totellaan ehdottomasti. Khakaanit otetaan määrätystä suvusta, mutta Siaisen määrää Khakaani. Kun entinen Siainen on kuollut ja toinen on virkaan asetettava, tuodaan tämä khakaanin eteen, joka pitää hänelle soveliaan puheen hallitus-toimen velvollisuuksista ja oikeuksista. Sitten Khakaani sitoo silkki-nuoran uuden virkamiehen kaulaan ja alkaa kuristaa. Mies on menehtymäisillään; nytpä häneltä kysytään, montako vuotta hallita tahtoo. Mitä hän silloin kuoleman-tuskissa vastaa, tulee hänelle määräksi; jos Siainen enemmän aikaa elää, niin hän tapetaan. Tämä kummallinen tapa näyttää olleen Turkkilainen.[519] Täydellinen uskonnon vapaus niin pakanoille kuin Kristuksen, Moseksen ja Muhammedin tunnustajille, seisova 12,000-miehinen armeija, järjestynyt oikeus-laitos, sekä maanviljelyksen tila Itil-nimisen pääkaupungin ympäristöillä, — tämä kaikki todistaa kansan korkeata sivistystä. Itse Itilin kaupunki levisi kahden puolen Wolgaa; itäisessä osassa asuivat kauppamiehet, läntisessä khakaani ja hallitusmiehet. Vanhempi pääkaupunki Semender oli lähempänä Derbendin porttia, ja lisäksi mainitaan pari muutakin kaupunkia.[520]
Samat Arapialaiset, jotka antavat edellä mainitut tiedot, kertovat myöskin Bnlgarien vallasta keskisen Wolgan varrella. Tässäkin maassa löytyi 10:nnellä vuosisadalla sekä Kristityitä[521] että Muhammedin-uskoisia; mutta kuningas oli jälkimäistä uskoa, ja tunnusti khalifin ylimmäisyyttä. Se kuningas, joka ensin kääntyi Islamiin v. 920 paik., nimitetään Almus Shilkinpoika, ja silmiin astuu tässä sama nimi Almus, joka myöskin Unkarilaisilla tavataan. Ylipäänsä olivat Bulgarien hallitus-tavat hyvin yksinkertaisia. Kuningas ja hänen puolisonsa — useampia kuin yksi ei mainita — istuivat niinkuin isäntä ja emäntä keskellä ylimyksiään. Kun kuningas ratsasti ulos, hänellä ei ollut mitään henkivartiaa seurassaan, ja alamaiset häntä tervehtivät ainoastaan lakkiansa päästä ottamalla sekä keveästi kumartaen. Maassa oli kaksi kaupunkia, Bulgar ja Suar, lähellä toisiansa, molemmat kyllä vähäpätöisiä; sillä niiden yhteinen väkiluku nousi ainoastaan 10,000 henkeen. Kesällä niiden asukkaat muuttivat maaseuduille, missä asuivat telteissä ja kodissa. Vaikka ilma-ala oli erinomaisen kylmä, viljeltiin kuitenkin paljon ohria ja nisuja; ruuaksi käytettiin myöskin hevos-lihaa ja juomaksi mettä. Kummaksensa näkivät Arapialaiset, kuinka miehet ja vaimot kylpivät yhdessä, alastomina samassa virrassa; kuitenkin kiittivät heidän siveydellistä oloansa. Jonkun-moinen sivistys näkyy jo tähän aikaan tunkeuneen Bulgarien maahan, joka oli kaupanvälittäjänä luoteisten ja eteläisten maiden välillä. Kuninkaan hovi-kraatari oli suorastaan Bagdadista toimitettu, ja omituisia rahoja, vaikka Arapialaisella kilvoituksella, lyötiin sekä Bulgarissa että Suarissa.[522]
Niinkuin Theofanes mainitsee, olivat Bulgarit vielä 9:nnellä vuosisadalla Katsarien veron-alaisina; mutta Arapialaisten kertomuksissa lO:nnellä vuosisadalla ovat jo omilla valloillaan, vieläpä nähtävästi harjoittavat jotakin etevyyttä lähisten heimokuntien yli. Bulgarien länsipuolella tiesivät Arapialaiset asuvan Ersalaisia, s.o. Mordvalaisia, joiden kuningas asui Ersassa ja jotka eivät muka päästäneet ketään muukalaista maahansa. Kolmen kuukauden matka Bulgarista luoteesen, asuivat Visu, s.o. Vessit Walgetjärvellä, ja pohjassa taas Pimeän meren rannalla Jura, s.o. Ugrilaiset, Vogulit ja Ostiakit. Näistä pohjan-peristä mainittiin niinkuin tavallisestikin monta kummitus-tarua, jotka todistavat, että todellisia tietoja puuttui. Sitä vastoin tunnettiin tarkemmin eräs kansakunta Jaik-virran lähteillä, itäpuolella Bulgarien maata, nimeltä Bashghurd, s.o. Bashkirit. Tämä kansa, jonka raakuudesta olen jo ennen maininnut esimerkin[523] näkyy olleen erinomaisen tuima ja verinen sekä uskonnoltaan vallan pakanallinen, palvellen paitsi taivaan jumalata kaikenmoisia luonnon kappaleita.[524] Heidän jälkeisensä nyky-aikoina ovat täydellisesti turkintuneet. Mutta 10:nnellä vuosisadalla olivat Bashkirit epäilemättä Suomen-sukuisia, ja samaa heimoa kuin Vogulit. Heistäpä, näet, oli jo alkupuolella 9:ttä vuosisataa lähtenyt ulos eräs toinen kansa, jonka Suomen-sukuisuus ei ole epäiltävissä: Unkarin kansakunta eli Magyarit.[525] Nämä Unkarilaiset, eli, niinkuin heidän nimensä oikeastaan kuului, Ungrit, Ugrit,[526] — olivat silloin ensin asettuneet Dnieperin seuduille, Katsari-khakaanin alamaisiksi, ja sieltä he v. 862 olivat tehneet ensimäisen retkensä Saksanmaahan.[527]
Juuri tähän aikaan olivat taas Skythian seudut alkaneet riehua ja Katsarien valta, joka jo kolmatta vuosisataa oli sulkenut kansain-vaelluksen portit alisella Volgalla, ei enää jaksanut pitää entistä rauhaa voimissa. Heidän itä-puolellaan asuivat jäänökset tuosta hajonneesta Turkkilais-vallasta: Patsinakit Volgan ja Jaikin välillä, sekä Uzit eli Gussit Jaikin itä-puolella, ja molemmat pyrkivät Turanilaisten vanhaa tapaa myöden länteen päin. Lopulla 9:ttä vuosisataa tapahtui, että Katsarit liittyivät Uzien kanssa Patsinakeja vastaan ja nämä viimeiset ajettiin asuinsioiltaan. Mutta tämä ei ollut Katsareille eduksi; sillä Patsinakit kiersivät Katsarien maata pohjan puolelta, valloittivat Unkarilaisten asuinsiat alisella Dnieperillä, ja tulivat nyt Katsarien läntisiksi naapureiksi.[528] Unkarilaiset taas tällä tavoin tungettiin Tonavan suuta kohden, missä he kuitenkin, vaikka suljetuina Katsari-vallan lähisyydestä, yhä tunnustivat khakaanin ylimmyyttä. Näilläpä aioin Katsarien khakaani asetti heidän heimokunnilleen ensimäisen yhteisen ruhtinaan, nimeltä Arpad Almus'en poika. Sillä välin oli sisällinen sota syttynyt itse Katsari-vallassa ja joukko Katsareja ajettiin maan-pakolaisunteen. Nämä pakolaiset, jotka nimitettiin Kabarit, yhdistyivät Unkarilaisten seitsemään heimokuntaan, tehden niiden lisäksi kahdeksannen ja etevimmän.[529] "Tästäpä Kabarit", sanoo Konstantino Porfyrogenito, "opettivat Unkarilaisille Katsarin-kielen, ja sen murteen muka vielä puhuvat, ja puhuvatpa sen ohessa Unkarinkin kielen." Nähtävää siis on, että molemmat kielet eivät olleet kuin kaksi murretta, niin että oli helppo toisen avulla toistakin oppia.[530]
Meillä ei ole näistä tapauksista tarkkaa aian-määräystä. Sen vaan tiedämme, että Unkarilaiset v. 888 asuivat Tonavan suulla ja olivat liitossa Kreikan keisarikunnan kanssa Bulgareja vastaan.[531] Mutta jo seuraavana vuonna Bulgarit ja Patsinakit heitä yhdessä liitossa ahdistavat; ja nytpä Unkarin kansa siirtyy länteen päin, — siihen maahan, missä Attila muinoin oli asuntoa pitänyt ja missä toinen Hunnilais-valta nyt makasi raunioina. Koko tämä ala kahden puolen keskistä Tonavaa ei kantanut siihen aikaan mitään oikeata nimeä; tavallisesti sitä kutsnttiin "Pannonialaisten ja Avarien erämaaksi",[532] mutta toisinaan se myöskin käsitettiin Ison Moravian nimellä,[533] sillä Moravian ruhtinas par'aikaa taisteli Saksan kuninkaan kanssa sen omistuksesta. Tämän maan valloittaa Unkarin kansa ja antaa sille nimensä. Ne Slavilaiset lahkokunnat, jotka aikojen kuluessa ovat siihen asettuneet, joutuvat valloittajain alamaisiksi; ne Avarilaiset ja kentiesi Hunnilaiset kansan-jäänökset, jotka vielä jälillä olivat, sulavat tulijain kanssa yhteen;[534] ja vihdoinpa Wolgan seuduilta, Bulgarien ja Bashkirien maasta, tulee vielä jälestäpäin Magyarien sukulaisia, joita nähtävästi huhu tästä uudesta voittomaasta liikkeelle lähettää.[535] Näin syntyy kolmas Hunnilais-valta Tonavan ja Karpatien välillä, ja Suomen-suku saapi vakinaisen sian itse Euroopan sydän-paikoissa.
Koko Euroopalle tuntui ikäänkuin Balamberin laumat olisivat uudesta tulleet, ja samatekkuin ensimäisen Hunnilais-vallan aikana, saivat nytkin lännen ja etelän kansat kokea kovaa vitsausta. Silläpä ovatkin taas aikakirjat täynnänsä samoja kauhun kuvauksia kuin viisi vuosisataa aikasemmin. Unkarilaisten todellisista oloista ja laitoksista on sitä vastoin kovin vähän tietoja. Että olivat lukusa ja vapaa kansakunta yhtyneenä useista heimo-kunnista, sekä saaliin-ahnaita ja huikenteliaita, — kertoo heistä keisari Leoni, lisäten että tavat ja sotakäytökset heillä oli varsin Bulgarien kaltaista.[536] Niinkuin muinaiset Hunnit eivät nämätkään kelvanneet jalkaväen tappeluun eikä piiritys-töihin, mutta olivat mainiot ratsumiehet ja tavoittivat tarkasti nuolillansa. Keisari Konstantino Porphyrogenito antaa lisäksi sen tärkeän tiedon, että heillä oli omituinen tuomari-valta ruhtinaan rinnalla,[537] ja mieleen juohtuu siinä kohden se Jugur-niminen virkamies, jota muinoin näkyy Avareilla olleen. Kaikki todistaapi, että olivat Avarien, Bulgarien, Katsarien, vihdoinpa muinaisten Hunnien likeistä sukua,[538] ja että heidän valtansa oli jatkona siihen, minkä Attila muinoin oli yrittänyt perustaa.
Kuinka tämä Suomen-sukuinen valta Tonavan ja Theissin varsilla vähitellen sivistyi, ja kuinka se alituisissa taisteluissa on osannut pitää kansallisuutensa voimissa, ei kuulu enää minun aineeseni. —
Mutta Wolgan ja Tanain rannoilla oli Suomen-suvun loiston-aika nyt loppunut. Syy tähän rappioon oli kyllä isoksi osaksi ulkonainen, mutta epäilemättä vielä isommaksi osaksi sisällinen. Niinkuin edellisessä olen koettanut osoittaa, oli tämä suku jo puolen vuosituhatta harjoittanut herruuden Skythiassa ja sillä välin yhäti lähettänyt siirtokuntiansa länteen päin. Nämäpä seikat olivat tyhjentäneet sen voimat juuri siihen aikaan kun uudet ulkonaiset kohdat olisivat uusia voimiakin kysyneet. Näin Katsarien ja Bulgarien vallat Wolgan rannoilta hävisivät tykkönään, ja Turkkilaisten sekä Slavilaisten vuoro tuli herruuteen ruveta. Lähettäkäämme hätäinen silmäys tähän ryhtyvään perikatoon.
Juuri samana vuonna 862, kun Unkarilaiset tekivät ensimäisen retkensä läntisiin maihin, oli Skythian pohjois-osassa sattunut merkillinen tapaus, jonka vaikutukset pian tulivat koskemaan Suomen-suvun eri haaroihin. Skandinavilaiset Warjagit, tunnetut nimellä Rōs eli Rus, olivat keskellä Suomalaisia ja Slavilaisia kansoja, Laatokan, Ilmäjärven jä Walgetjärven seuduilla, perustaneet sen uuden vallan; josta nykyinen Wenäjä on syntynyt. Tämä valta levisi ravakasti etelään, ja Slavilaiset kansat keskisellä Dnieperillä joutuivat pois Katsarien vallan alta.[539] Turhaan Katsarit yrittivät näiltä uusilta vihollisilta sulkea Dnieperin suun. Idästä ja lännestä heitä ahdistivat Turkkilaiset Uzit ja Patsinakit, ja nyt vihdoin, 10:nnellä vuosisadalla, Rus-kansa alkoi retkeillä Tanaita ylös Wolgaan, josta kulkivat aluksillaan ryöstämässä kaikki Kaspian meren rantamaat.[540] Tämä retkeilys, joka ensin tapahtui Katsarien suostumuksella, kääntyi pian Katsari-vallan perikadoksi. Arapialaisissa lähteissä luemme, että vv. 968 ja 969 Rus-kansa ryösti paljaaksi sekä Bulgarien että Katsarien kaupungit, ja että sen puuskan perästä Katsarit, Bulgarit ja Burtassit hävisivät.[541] Tämä ei liene otettava varsin sanain mukaan; sillä Byzantiolaiset mainitsevat, että v. 1016 keisarikunta ja Rus-valta yhdessä liitossa valloittavat Katsarien maan ja ottavat vangiksi heidän ruhtinaansa, Yrjö Tzulon.[542] Mutta tämän perästä ainakin Katsarien valta häviää, ja heidän itäiset naapurinsa Uzit, myöskin tunnetut Kumanien ja Polowzien nimellä, leviävät nyt Tonavan suulle ja Unkarin rajoille asti. Vielä jonkun vuosisadan kestävät Bulgarit keskisellä Wolgalla, kunnes Mongoli-vallan tulva heidätkin hukuttaa. Silloin Itä-suomalaisten kansain historiallinen mahti on lakannut, mutta ne ovatkin vihdoin perustaneet kestävän Suomen-sukuisen vallan Unkarin maassa.
Tällä välin alkaa valo koittaa Suomen-suvun läntiselle osakunnalle, ja Otherin matkakertomus lopulla 9:ttä vuosisataa on ensimäinen valon-säde. Seuraavalta vuosisadalta ovat Arapialaisten maineet Vesseistä ja vielä vuosisataa myöhemmin Adam Bremeniläisen ja Venäjän Nestorin antamat tiedot. Mitä tällä tavoin alkaa vähitellen ilmi tulla tämän läntisen osakunnan tilasta ja tapauksista, se tosin ei ole varsin ulkopuolella nykyistä ainettani, mutta kouluu vielä likemmin Suomen kansan ominaiseen historiaan.