KOLMAS NÄYTÖS.
Ritarisali Lemminkäisen palatsissa. Taustassa porrasaita, jonka takana näkyy palanen pohjolan kevätluontoa ilta-auringon valaisemana. Ovi oikeaan ja vasempaan. Oikealla Lemminkäisen aseet: kypärä, miekka, keihäs, jousi ja viini.
Ensimmäinen kohtaus.
LEMMINKÄINEN, panssaripaidassaan, sukii kultasualla pitkää, mustaa partaansa. Hänen edessään lappalainen orja, pitäen hänelle kilpeä peilinä. Taustassa CHRYSEIS, valtakäytävän aitaa vasten nojaten ja maisemaa katsellen, antaen värttinänsä huolettomasti vaipua alas. Vähän matkaa vasemmalla istuu AINIKKI ahkerasti kehräten.
LEMMINKÄINEN (orjalle). Orja, kuinka käskyt täytät? Kilpi on kuvastin urhon, sotasankarin somistin, nähdä tahdon tahratonna siinä muotoni korean.
ORJA. Herra, ei mikään peili voi kyllin kiittää kauneuttasi. Käyt päivä päivältä yhä kauniimmaksi. Vertaistasi ei ole auringon noususta auringon laskuun eikä Saimaan aalloista Kainun mereen lännessä: sinua ei voi kukaan vastustaa Kyrjälän pohjasta Rastekoian tunturiin asti. En sano sitä sinua kiittääkseni, mutta se täytyy jokaisen myöntää, että olet jumalata kauniimpi, ihmistä voimakkaampi ja anteliaampi kuin sekä jumalat että ihmiset. Käsketkö jotakin vielä?
LEMMINKÄINEN (heittäen hänelle kultaketjut.) Kahlitse lipeä kieles, ota kulta, orjan kulta! Mit' olen ma, sit' en sulta kuulla tahdo. Taidan itse oman arvoni osottaa. Pois! Elikko elättämäni muille kiittäköön minua.
ORJA (asettaen kilven pois ja ottaen ketjut, itsekseen). Maderakka! [Maderakka = maan äiti, lappalainen jumaluusolento, niinkuin Sarakka = elämän hoitajatar.] Se oli liian paksua; se maistui herralleni vain puoleksi. Ensi kerralla tahdon olla hienompi ja ansaita rannerenkaan. Mutta sitä ennen täytyy Kyllikin pois. Herrani käy käriseväksi vaihtelun puutteessa.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
EDELLISET, paitsi orjaa.
LEMMINKÄINEN (ottaen miekkansa ja koetellen sen joustavuutta permantoa vasten). Sano, säiläni parahin, milloin maailman kukistan?
CHRYSEIS.
Kuinka kauniit on oranjit!
Kuinka illan kulta-vyössä
mandelpuut lemahtelevat.
LEMMINKÄINEN (miekalleen).
Kuink' on tenhoisa teräsi!
CHRYSEIS. Ilta, kunne varjos kulki? Satakielet kilvan soivat, kaste raukee, myrtit aukee — etkö niitä sä havaitse? Kussa viivyt vilpas ilta? Hautaa jo hämyhyn huolet, rauhoita jo raukat töllit.
AINIKKI (kehräten). Myrttejä ja manteleita! Taas hän hulluja horisee. Totta tunnet meidän metsän! Tuo on tuomi, tuo on kuusi, tuossa koivuinen korea, tuossa haapa, lehmus, honka…
CHRYSEIS. Outoja ovat nimesi! Kumma on nähdä ensi kerran luonnon henkihin heräävän näillä hallan, talven mailla. Kalvaat on hänellä kasvot niinkuin haamu; — mut samaten meri päilyy päivän alla, Kypron päivän!
(Ryhtyy jälleen työhönsä.)
LEMMINKÄINEN (joustaan jännitellen). Sano minulle tämän jousen jännittäjä!
AINIKKI (lohdutellen Chryseiille). Kaikki paljonkin paranee, kun ohi on synkkä talvi, kevät keikkuen tulevi.
(Etempää kaikuu Afroditen juhlakööri:
"Me juoksemme juhloa".)
CHRYSEIS (antaen värttinänsä vaipua).
Kaikki julkiset jumalat!
Mitä tää on?
AINIKKI. Maasi miehet! Medonin toverit, talven tanssijat kylässä tuolla, taas pitävät tanhujansa. Siell' olet sinäkin käynyt. Kyllikki, — jätä ne käynnit! Veljeni vihan sa tiedät, sukkamielen Medonille.
(Musiikki lakkaa.)
CHRYSEIS. Se minua suututtavi. Muistolleko mustasukka? Päivänä moniahana minut vangiks vaatinee hän taakse telkien, ovien, että itse irrallansa sais kyllin sotia käydä; sitä hän aattelee alati.
LEMMINKÄINEN (joka on kuullut viime sanat). Mitä huolit sa minusta, missä istun, missä astun, suutunko vai suutelenko, kun sinä kyliä käydä vain saat salassa multa?
(Ainikki hiipii pois Helkaa kutsumaan.)
Kolmas kohtaus.
LEMMINKÄINEN. CHRYSEIS. Sitten HELKA.
CHRYSEIS. Kovin oletkin kohtelias! Päivät kaiket kaarillasi, miekoillas minua kiusot, illanpa ihanan tullen kun huvia hiukan etsin, heti murtelet haventa sekä muutut muodoltasi kuin Herakles kaattuansa Erymanton villikarjan. En iloitse asehistasi.
LEMMINKÄINEN.
Siksi kai unohtanetkin
niin usein minun torani.
Medon kiittänee sinua.
CHRYSEIS (itkien).
Ja sinä enemmän lemmit
Pohjan villiä petoja
kuin poloista vaimoasi…
HELKA (tulee ikäänkuin sattumalta liinanippu kädessään ja sanoo seuraavan taustassa, kuin itsekseen). Koska räiskyy korpikuusi, koivu kuorensa varokoon!
CHRYSEIS.
Emo, ei minulla syytä.
LEMMINKÄINEN.
Eikä mulla. Etkö kuule?
Kylli mielivi kylihin.
CHRYSEIS. Lemminkäinen mua toruvi pienestä ilon pidosta, itselläänkin on ikävä, käy käristen päivät pitkät muistellen Lapin petoja.
HELKA (kuten edellä). Tuli suihki orhin tiestä kivikkoisella polulla, lehtomaalla leppeällä jäi kipunat kirpomasta.
LEMMINKÄINEN. Minä, miehistä vakaisin, levollisin, lempeinkin! Minkä voin ma Kyllikille, joka mun sankariks sanovi.
CHRYSEIS.
Sankari olekin! Taista!
Lähde! Vaaroihin vaella!
Toki toivon, ettet tahdo
olla sankar' sukkamieli.
LEMMINKÄINEN. Kyllikki, kätesi anna! Sopikaamme, ettei sorja lempemme kevät katoisi ensi syksytuulen tullen! Kautta taivahan vasaman, en enempi sotia käyne hopeankana halulla.
CHRYSEIS. Vannon kautta Afroditen: Kerberus varjoni purekoon, raivottaret raadelkohot, jos enempi kylihin mennen, kassapäiden karkeloihin.
(Ojentavat käden toisilleen.)
HELKA (kuten edellä). Lupaus on kedolla kukka; marja näyttää, minkälainen.
(Menee.)
LEMMINKÄINEN. Miekan, panssarin parahan, kaikki tahdon ma unohtaa, käyn sotia tästä asti vasten korven kontioita, kun liki sinua liian, Kylli, ne mörähtelevät. Armahin, kätesi anna! Punaruusujen siteillä sidot miekan Kaukomielen. Kuink' onkin ihana ilta! Kuink' olet kaunis kaulaella! Kuinka ylväsnä kotihin luoksesi salosta saavun!
CHRYSEIS.
Artemis antakoon ereä!
Älä liian kauan viivy!
(Lemminkäinen ottaa jousensa ja menee.)
Neljäs kohtaus.
CHRYSEIS yksin. Sitten ANEMOTIS.
CHRYSEIS. Sentään sankari olet sa, aivan kuin Akilles, synkkä, murtava mustoa haveuta, myrskyn kieltä käyttelevä. Taas kuin Paris, taikamieli, lemmen leikkien kuningas. Kummallista! Kreikan urhot, Attikan sankarit soreat, joita ennen ma ihailin, kaikki heitin. Nyt ma hellin miestä pohjolan pimeän, mi minua ärsyttävi, murtavi, musertelevi — jälleen lemmellä lepyttää. (Kehrää ja huokaa.) On hän sentään liian lieto.
ANEMOTIS (porras-aidan takana).
Annetaanko audienssi?
CHRYSEIS.
Sinäkö? Sisähän astu!
ANEMOTIS (kuin edellä). Valitettavasti vaara siinä on lähellä. Onko herra miehenne kotona!
CHRYSEIS (kärsimättömästi).
Tule!
ANEMOTIS (tulee hullunkurisesti talvivaatteihin puettuna ja ojentaa suurta rillarukkasparia). Tuon veroksi teille, muun paremman puuttehessa, nämä vanttuhut vakaiset.
CHRYSEIS.
Hupsu, talvi on lopussa.
ANEMOTIS. Lopussa? Lorua lie se. Lopussako, siksi että näen pari lintua pahaista lehtopuilla liekkumassa, ja kaksi kuloista kortta kaljun kallion kylessä! Foibos auta! Lunta löysin vast'ikään kiven kolosta, oikein oikeata lunta! Ei tule kevät ikinä tänne kuolon tanterille.
CHRYSEIS. Kuitenkin — kukapa meistä oisi aavistaa osannut, kuinka on suvi suloinen, kevätaamu armas, vieno jälkeen jään sekä pimeyden! Oi, te yöt valoisat…
ANEMOTIS (matkien). Oi, te puuskat, tuiskut pohjatuulen, sen sihinä, sen sohina sekä korpien kohina! — Kyprossa kevät on meillä.
CHRYSEIS.
Miksi voihkit?
ANEMOTIS. Mun pitäiskö ruveta runoilijaksi?
CHRYSEIS.
Ei ole tässä tarvis.
ANEMOTIS. Siispä puhun puita, heiniäkin. Ajattele pitkää, kauheata talvea, valkeaksi sivuttua hautaa, johon minut on elävältä muurattu kurjaan, savuiseen pirttiin ja annettu minulle mieheksi dromedaari, joka rakastaa minua melkein yhtä paljon kuin karhunkeihästään. Onneksi asuivat helleenimme muutaman tunnin matkan päässä kylässä ja siellä saimme me usein tanssia. Oi, te hymyilevät jumalat! Olisitpas nähnyt näiden karvaturkkisten pimentolaisten karhuntassuillaan koettavan matkia meidän kuorokarkeloitamme. Vihdoinkin sanottiin, että oli kevät, — ja mikä kevät! Viheriä talvi! Valoisa Manala! Lampaiden keritsemistä, lehmänkellojen kilinää, karpaloita ja koivunmahlaa; — oi, Chryseis hyvä, mitäpä olisikaan Theokritos antanut, jos olisi saanut kuvata sellaista idylliä!
CHRYSEIS. Anemotis, arvo anna rakkaudelle köyhällekin. Paljon on Suomessa suloa, vaikka onkin vallan toista.
ANEMOTIS. Sepä kaunista rakkautta, muuttaa meidät, niinkuin sankarit Aiskyloksen murhenäytelmässä, autuaitten kentiltä suoraan Tartarukseen! Tosin on sinulle rakennettu linna — laululla tietystikin — yhtä nopeasti kuin meidän runoilijamme rakentavat Olympoksen. Mutta (katsoo ympärilleen) mikä linna! Karkea kuin boiotilainen sukkeluus ja köyhä kuin spartalainen ateria! Onko sinun miehesi yhtä naurettava ja mustasukkainen kuin ennenkin?
CHRYSEIS.
Anemotis, — ei enempi!
Sua käsken ja rukoilen.
ANEMOTIS. Anteeksi, nimeni on Tuulikki, — torpparinvaimo, mutta muuten teidän korkeutenne nöyrin palvelija. Olinpa vähällä unohtaa kysyä, oliko sinulla jotakin terveisiä Kyproon.
CHRYSEIS.
Kuinka? Kyproonko?
ANEMOTIS. Meri on nyt sula, maailma avoin. Oi, Chryseis, etkö tunne poskillasi vapauden leyhkää? Medon ja helleenit purjehtivat pois tänä yönä.
CHRYSEIS.
Joko? Oi, jumalat!
ANEMOTIS. Ovatko sinusta nämä seitsemän kuukautta kuluneet niin nopeasti kuin jumalat lentävät länsituulen siivillä? Medon parka on aivan puolihulluna; hän ei uskalla tulla sinulle jäähyväisiä sanomaan, miestäsi peljäten näes.
CHRYSEIS. Häntä saatan ja ojennan käden hälle rantamalta.
ANEMOTIS. Kypron Afrodite sinua palkitkoon ja suokoon sinulle vihdoinkin hyvän miehen! Oi, siitäpä tulee hurskaat jäähyväiset. Helleenit ovat kutsuneet kaikki kylän tytöt jäähyväiskarkeloihin. Huilujen säveleet eivät vielä ole jäätyneet, vielä on kieliä jälellä sitroissamme. Vielä kerran saamme me tanssia Afroditen juhlatanssin…
CHRYSEIS.
Sitra? Siitä ma uneksin.
Huilu, — oi, ajat ihanat!
Joudu jo keväinen ilta!
Tule, mennään! Oi, jumalat!…
Unohdin … en tulekaan.
Sano Medonille … ei, ei …
sano minulta terveisiä!
ANEMOTIS. Mutta ajattele, Chryseis, tämä on viimeinen kerta, kun sinä näet maamiehiäsi; viimeinen, kaikkeinviimeinen tervehdys isällesi, ystävillesi ja synnyinmaallesi…
CHRYSEIS (liikutettuna).
Pois! En voi ma tulla.
(Rientää pois.)
Viides kohtaus.
ANEMOTIS yksin. Sitten MEDON.
ANEMOTIS.
Ei voi tulla! Suututtavi
herra miestään, Lemminkäistä!
Pohjolan pahimmat karhut
sinut syököhön, tyranni!
Onkos kuultu kummempata?
Ei voi tulla! Turmeltuuko
näin nyt aikeemme ihana?
Sa barbaari, babiaani!
Toki tahdon tuumiskella.
Naisen viekkaus nyt avuksi!
Niin… Chryseiin ma vapahdan.
Medon!
MEDON (porrasaidan ulkopuolella).
Missä on Chryseis?
ANEMOTIS.
Ei tahdo kisoihin tulla.
MEDON.
Voi! Siis kaikki on pilalla.
ANEMOTIS.
Mut olen minä jälellä.
Joko on miehistö jaettu,
laivat kaikki lainevalmiit?
MEDON. Kaikki valmis. Illan tullen, päivän mennessä majoille, hiljaa hiivimme kisoista. Mut meren jumala suosi ei meidän menoa, ellei Chryseis keralla käyne — hyvällä tahi pahalla. Kautta Herkuleen vasaran! Vannoinhan Chrysandrokselle tuoda tyttären takaisin vaikka kalman kammitsoista. Kuink' olenkin kärsinynnä! Tämä talvi oisi voinut särkeä jumalten syömen. Ja nytkö hävitän kaikki! Tuhat kertaa ennen taisto! Ei, Chryseistä jätä en, koston hurmeisen kohotan, yön sylissä syöksen —
ANEMOTIS. Syökset itsesi Manalan maille! Oi, te miehet, mitä osaatte taistella te ilman meitä? Chryseis minulle heitä. Hetkessä kisat aloita, anna laulun, soiton soida!
MEDON.
Mutta…
ANEMOTIS.
Ei enempi, joudu!
MEDON.
Hyvä. Jää minulle miekka.
(Menee.)
Kuudes kohtaus.
ANEMOTIS. Sitten CHRYSEIS.
ANEMOTIS. Kieli, sa ijäti soipa sydämessä ihmislapsen, sinut nyt virtehen viritän, hän on kuuleva minua. Lapsuusmuistot! Synnyinseutu! Tulkatte tulisin kielin sydäntä syleilemähän, sydäntä kuulevan Chryseiin. Tuoss' on hän. Hänet ma voitan. Soi soitto surunihana!
(Piiloutuu porrasaidan taa.)
CHRYSEIS. Kyynel hyljätyn posella, miksi huolta heijastelet, jota täällä ei tajuta? (Porrasaidan vierellä.) Tästä nään ma laivan lähdön, näen tästä meren sinisen, — konsa nään kotini rannan?
(Äänettömyys. Kuuluu sitran ja sen jälkeen Anemotiksen ääni, joka porrasaidan takaa lähestyy yhä enempi ja enempi ja astuu vihdoin näyttämölle laulaen seuraavaa laulua.)
Romanssi.
Laps Hellan, älä vaihda pois sun maatas ihanaa! Sill' leipä vieraan karvast' ois ja sana karkeaa. Sen päiv' on valju, loistoton, sen sydän sulle outo on. Laps Hellaan, älä vaihda pois sun maatas ihanaa!
CHRYSEIS.
Oi, elä enempi laula.
ANEMOTIS.
Tahdotko keralla käydä?
CHRYSEIS.
Ah, en voi ma…
ANEMOTIS.
Laps Hellaan, maasi mainitaan, se suur' on, suloinen. Sen päiv' on sees, on vehryt maa ja aava aalto sen. Sen tuul' on lämmin, tuoksuinen ja taivas tuhattähtinen… Laps Hellaan, maasi mainitaan, se suur' on, suloinen.
CHRYSEIS.
Lakkaa! Kuolen laulustasi.
ANEMOTIS.
Seuraatko?
CHRYSEIS.
Sydän, jo vaiti!
(Tahtoo rientää ulos, mutta pysähtyy vastustamattomasti kuuntelemaan.)
ANEMOTIS (Kolmas säejakso.)
Laps Hellaan, siksi muista sa ain maatas ihanaa! Eloa ei, ei onnea, ei rauhaa muualla. Ja tiesi kunne kulkekoon, sun juures synnyinmaassas on. Laps Hellaan, siksi muista sa ain maatas ihanaa!
CHRYSEIS (tunteittensa vallassa).
Tule! Pois! Nopeesti! Joudu!
Vain yksi hyvästijättö!
(Molemmat rientävät pois. Näyttämö on hetkisen tyhjä.)
Seitsemäs kohtaus.
AINIKKI. Sitten LEMMINKÄINEN.
AINIKKI. Tuulikki viritti virren taas kotinsa kiitokseksi. Miksi niin kauheesti kehuvi hän tuota etäistä maata? Onhan hän sanonut itse, ettei siellä suksi juokse, ei räisky repojen tulet, pakkanen ei paukahtele. Kesä-yötkin on pimeät. Maa kurja, maa matala, hongaton, kanervatonkin — tuskin voi sitä kuvailla. Mahtaa siell' ikävä olla eläimillä, ihmisillä. Toista on toki kotona! Kunne lienee Kylli mennyt? (Katsoo yli porrasaidan.) Kas, tuolla molemmat käyvät, luulenpa, kyleä kohti. Kuinka? En tätä käsitä. Joko rikkoi hän lupansa ei konsa kisoja käydä?
LEMMINKÄINEN (tulee huonolla tuulella, lakki vinossa ja heittää
Ainikille ammutun otuksen).
Siin' on kaikki saalihini.
AINIKKI. Eikö mieluisa Mimerkki antipaitoihin paneunut?
LEMMINKÄINEN (ripustaen jousensa vaarmaan).
Hänestä vähät välitän!
Kosk' oli nainen uskollinen!
Lauloin lauluni parahat;
Lempo lie pilannut metsän.
Miss' on Kyllikki?
AINIKKI (hämillään).
En tiedä.
Kahdeksas kohtaus.
EDELLISET. TIERA tulee hitaasti, haukotellen ja harvasanaisena.
LEMMINKÄINEN (Tieralle).
Kustapa putosit, veikko?
Kuustako vai auringosta?
TIERA.
Suoraan saunan lautehilta.
LEMMINKÄINEN.
Jopa nyt jotakin kuulen!
Ennen sa haudasta heräjät
kuin on saunan lämpimästä.
TIERA.
Sauna syttyikin tulehen.
LEMMINKÄINEN.
Narri, sa sytytit oljet?
TIERA.
Pohjalaiset sen tekivät.
LEMMINKÄINEN.
Pohjalaiset! Kuinka? Kerro!
TIERA.
Kuinkako! Talon ne poltti.
LEMMINKÄINEN.
Talon?
TIERA.
Polttivat kylänkin.
LEMMINKÄINEN.
Puhu toki, puuhevonen!
Polttivat kylänkö? Vastaa!
TIERA.
Anna kun kerron ma asian.
Miehet lyötiin, naiset vietiin,
kylä poltettiin poroksi.
LEMMINKÄINEN. Saustutettu saunakarhu! Näinkö sie sanoja saatat, kun tuli ja sota on irti penin kahden kuulumalla.
TIERA.
Aina on sinulla kiire.
LEMMINKÄINEN.
Säiläni! Ukon salama!
Vihdoinkin saamme me sotia.
Taas tapella! — Lempo sentään!
Unohdin lupaukseni.
AINIKKI.
Vihamies likellä liekö?
LEMMINKÄINEN (itsekseen).
Miksi vannoin valan mokoman?
(Äänettömyys. Kuuluu kaukaa näyttämön takaa Afroditen
juhlakuoro: "Me juoksemme juhloa" j.n.e.)
AINIKKI.
Paetkaamme!
TIERA.
Paras ois syödä.
LEMMINKÄINEN (kuin edellä).
Voinko syödä ma sanani?
(Kuuntelee kuoroa. Ääneen.)
Missä on Kyllikki?
AINIKKI (itsekseen).
Vapisen.
(Ääneen.)
Vaatteita valistamassa.
LEMMINKÄINEN (kiivaasti).
Missä?
AINIKKI (itsekseen).
Silmäni samenee.
(Ääneen.)
Metsän rantahan katosi.
TIERA (aina tyynenä).
Kyllikki kylähän juoksi.
LEMMINKÄINEN.
Kyllikki?
TIERA. Kuulethan itekin vingutuksen viidenlaisen. Hullu kuolkoon naisten tähden! En tätä enempi kestä, mulla on muutakin muretta, aluksi aterioida, sitten keihääni hijoa.
(Menee.)
Yhdeksäs kohtaus.
LEMMINKÄINEN. AINIKKI. Äänettömyys. Soitto ja laulu
jatkuu yhä näyttämön takana.
AINIKKI (itsekseen).
Oi, menoa onnetonta!
Kuin tämäkin loppuvi?
LEMMINKÄINEN (vetäen miekkansa). Sotaa! Tahdon nyt tapella vaikka vasten maailmata! Tyttöni teräksiseni! Et ijäti itkemähän huotran huppuhun suettu. Sotahan sukes sun Hiisi, sotamiehen morsioksi. Sopivi kätehen kahva. Sinä et ikinä petä niinkuin petti nainen nuori.
AINIKKI.
Ei ole pettänyt sinua,
vahingossa virhin tehnyt.
Kisa ei liene kuolon synti.
Älä suutu. Suo sovinto!
Katkerasti hän katuvi.
Itsekin kisasit ennen.
LEMMINKÄINEN (kuoroa kuunnellen). Kuule soiton, tanssin tahti! Hiipi Hiisi viekasmieli ihmisten suvun sekahan, vei siveyden, järjen, kunnon, tarjosi sijahan tanssin…
AINIKKI.
Lepy veikko!
(Soitto ja laulu taukoaa.)
Kymmenes kohtaus.
EDELLISET. HELKA.
LEMMINKÄINEN (Käy kiivaasti Helkaa kohden).
Äiti! Äiti!
Jo nyt paina panssarini
käärmeen mustihin mujuihin!
Täytä laukku! Löyly lyö'ös!
Lähden Pohjolan pihoille,
Pohjan portin särjentähän.
HELKA. Oi, mun poikani poloinen! Turmat on tuhannet siellä, käärmeet, kyyt kähiseväiset. tulikosket, liekkimeret, velhot vankat, sulhot sankat, suot, jotk' ei ikinä sula, vuoret pilven piirrättäjät. Jää kotihin, koito poika!
LEMMINKÄINEN. Ei minua peloita Pohja. Koeteltu olen kovasti, kuolemalla kuuraeltu, vaan minull' on vankat sanat, sanat turman torjuvaiset, joiden tieltä tenhomiehet niinkuin hattarat hajoovat.
HELKA. Mielinet kultia, hopeita, löysin eilen aarnihaudan.
LEMMINKÄINEN. Sorjempi sodan on rauta, kuin kaikki kotoiset kullat. Emo, nyt sotahan lähden, suojoan sinut ja meidät. Vainotiell' on Pohjan valta.
HELKA.
Täällä siis sotasi käy'ös!
LEMMINKÄINEN. Auki on maailma minulle, miks sitä en valloittaisi? Sulle sen valloitan, emoni: Kaunot on korjat Pohjolassa. Niitä nähdä mä halajan, nähdä neien kaarikaulan, joka vastahan kapinoi, sitten leppyy, lempii, pettää…
HELKA.
Hylkäätkö hyväisen vaimon?
LEMMINKÄINEN.
Vaimo unhotti valansa,
minut petti.
Kyllikki kylähän juoksi.
Yhdestoista kohtaus.
EDELLISET. TIERA.
TIERA.
Laiva lähtee.
AINIKKI (porrasaidan äärellä).
Medon myöskin.
LEMMINKÄINEN.
Ahti, anna myrskyn nousta!
TIERA.
No, sitä en juuri toivo.
Laivalla on Tuulikkikin.
AINIKKI.
Tuulikki?
LEMMINKÄINEN.
Terveiset tuhannet!
TIERA.
Näe, veikko, oma nenäsi!
Eikö liene yhtä pitkä?
AINIKKI.
Mikä johtuu mielehesi?
TIERA.
Ilman vain ajattelin ma.
Kylli myös menevi.
LEMMINKÄINEN.
Kylli?
AINIKKI.
Mahdotonta!
HELKA.
Mahdollista.
LEMMINKÄINEN.
Hulluutta! Lorua!
TIERA (porrasaidan äärellä).
Katso!
Molemmat selvähän erotan.
Hyvästi, hyvästi Kylli!
Hyvää yötä Tuulikkini,
(Heittäen lakkinsa lattiaan.)
vaikk' olitkin aika varsa.
AINIKKI.
Kas, hän viittaa…
(Viittaa tervehdykseksi.)
LEMMINKÄINEN (porrasaidan äärellä).
Kylli! Kylli!
Haa! Vene nopeesti!… Poissa!
Laiva jo niemen taa häviipi.
Pois … paennut… Turha tuska!
TIERA.
Siinä oli leikin loppu.
Kahdestoista kohtaus.
EDELLISET. ORJA syöksee sisälle.
ORJA. Joudu, kiirehdi, herra! Kylä on kapinassa. Vieraat hiipivät pois tanssista ja tempasivat Kyllikin mukaansa. Hän huusi sinun nimeäsi, herra, ja puolustihe vimmatusti, mutta heidän rohkea päällikkönsä kantoi hänet kuin oravan hartioillaan. Naistemppuja, herra. Viekkautta ja teeskentelyä. Sarakan kautta! Minä näin hänen suutelevan Medönia.
TIERA.
Etkö Tuulikkia nähnyt? Eikö se raukka minua huutanut?
ORJA. Vielä vain! Oli iloinen ja tyytyväinen niinkuin harakka tuulissäällä. Huutavan hänen minä kuulin: tervehdi sitä aasia, minun entistä herra miestäni nimittäin!… Tuntematon puheenparsi. Merkitsee luultavasti kreikankielellä: tervehdi sankaria!
LEMMINKÄINEN.
Kahden suoja, kolmen kosto…
Vihamieltä, viekkautta!
Kylli on minulta viety
enkä voi jättää ma emoa.
HELKA. Suojaa Suomi ynnä vaimo Vanha jo emosi onkin. Älköhön sinä ikänä emo poikaansa evätkö kalvan kaunihin poluilta. Kosta, poika, kunniasi!
AINIKKI.
Älä usko orjan kieltä!
Kylli ei pettänyt sinua.
LEMMINKÄINEN. Liekkui lintu lehtipuussa, lumi syys-yönä putosi, — ken sitä enempi muisti kesän uuden auetessa? Äityeni, ainoani! Et voi seurata minua. Meren myrskyt sun tuhoisi.
HELKA. Sama siis osamme oisi, sama surma suolahinen. Vanhuus on ikuinen talvi ilman linnunlaulupuita. Mutta talvi sun kerallas on mulle suvi suloinen.
LEMMINKÄINEN. En toki muistotta eroa. Ota harja, mi useesti suki mustat suortuvani; sitä katso illoin, aamuin. Konsa se verin noruvi. kaatunut on Kaukomieli.
HELKA.
Oi, sanoja katkeroita!
Voip' on lohtusi kovuutta!
AINIKKI. Hänen poissaollessansa, äitini, sinua hellin, hoidan myös kodin ja konnun, — muuta en onnea halaja. Tänne jään ijäksi, tahdon nähdä kuuran kimmellystä, kuulla kuuttaren helyä talvi-öiden tanterilla.
TIERA (itsekseen). Kun tulemme takaisin joskus, tuon minä omaksi ostan tuhannella turkiksella.
LEMMINKÄINEN. Nyt olet, maailma, omani! Tämän kalpani kärellä kaikki riemut leimuavat, kulta, kauneus elämän, maine, mahti, — kaikki mulle satavat kuin kukkaissade! kun tämän kalpani kohoitan, läikkyvi itä ja länsi, kuninkaat kumartelevat, vallat vaiti maata myöten. Loitolle kuin merten laine kautta maailman samoan, maat voitan, kukistan kansat, nostan Suomen kunniahan, jotta kuulee kaukopolvet sylistä satojen vuotten Lemminkäisen leikinlyönnin laulun maassa mahtavassa.
(Syöksee pois. Esirippu lankee.)