TOINEN NÄYTÖS.
Suomalainen pirtti. Ovi perällä. Ovi vasemmalla katsojista. Suuri, avoin liesi, jossa palaa tuli. Seinällä kaari ja hirvensarvia. Lautsa, pöytä ja jauhinkivet. Huone puolipimeä, vain lieden loimon valaisema. Myöhäinen syksy-ilta. Kuuluu myrskyn viuhunaa ja kaikki tulevat sisään lumisina.
Ensimmäinen kohtaus.
HELKA yksin ja laulaa jauhaen:
Jauhinlaulu.
Oli mun poskeni punainen niinkuin nuori ruusun nuppu, keikkuipa keveä jalka niinkuin lieto linnunpoika armahaisella aholla — ja ma mietin mielessäni: Oi, jos oisin linnunpoika taikka nuori ruusun nuppu!
Niin saapui pimeä syksy, lehto lehtensä pudotti, valkeni valiot kutrit, kukat kuihtui kulmaluilta. Syksyn on ikävät illat ja ma mietin mielessäni: Oi, jos oisin linnunpoika taikka nuori ruusun nuppu!
Toinen kohtaus.
HELKA. AINIKKI tulee suksineen, asettaa ne lieden ääreen ja kuivaa huolellisesti.
AINIKKI. Täss' olen takaisin, äiti. Lunta niin sankasti satavi, ilman suksia olisin erämaahan eksynynnä. Suo emo, sinua autan, raskas on raa'anta sinulle, olen nuori, voimakkaampi…
HELKA (epäävällä liikkeellä jatkaa lauluaan). Surut suurina tulivat niinkuin pitkät pilvenlongat; kussa kuljet kuopukseni? missä lennät lempilintu? Sua aattelen alati ja ma mietin mielessäni: Tule, tule lempilintu, tule äidin nuori nuppu.
AINIKKI (istuen villoja karttaamaan).
Kuuletko viuhua vihurin?
Oi, jospa kevät jo oisi!
HELKA. Kevähässä kerkän mieli, neien suuressa suvessa, pojan mieli metsän tiellä, taaton miel' kalan kudussa. Eipä ole emolla mieli metsähän eikä merelle, ei iloja kesän hän itke eikä talven tanteria. Syli tyhjeä tapaavi: Kussa viivyt äidin kulta?
AINIKKI. Äsken käydessä kotihin kävin kuten tavallisesti niemelle tähyämähän — tiedäthän, ketä ma etsin. Ilta jo pimeni, syksy synkkänä meriä peitti, vaan minusta näytti…
HELKA.
Näytti?
AINIKKI.
Näin kuni venettä kaksi.
HELKA.
Valehia vaahdon taasen.
AINIKKI. Eipäs, selvästi erotin kaksi laivaa lainehilla, toinen kuin kotoinen pursi, toinen liiaksi komea.
HELKA. Pilvi piirsi taivon kantta, lokki laineilla välähti.
AINIKKI. Oi, emoni, kolme on jo vuosi kiertänyt ratoa lähdennästä viljon veion: Ukkoa rukoile, äiti, että tois hänet takaisin!
HELKA. Oon kysellyt metsän puilta, meren usmilta udellut, tien ohelta, taivon kuulta, päivän nousevan täheltä; ylitse yheksän meren, yli korven kymmenennen, hänt' olen etsinyt, hakenut, jalkani kivihin käynyt, haudellut haluvesillä; en tavannut etsittävätä, liekö kuollut kuopukseni…? Kaari, seinällä korea, viikon jo leutona lepäsit, tokko iskenet ikänä, suihkuttanet sulkanuolta linnun lentävän povehen? Otso rauhassa pesivi pelloillamme, niituillamme, kaaren kantaja ajavi Kalman hirven hiihtomaita.
AINIKKI. Oi, hyvä, hyvä emoni, varmaan hän tullevi kotihin, saapuvi emon sylihin, rikkahana, rakkahana, vierellänsä neiti nuori.
HELKA. Enempi kuin aurinkoa, enempi elämätäni, häntä lemmin; jos minulle sydän on kylmennyt hänellä, sykkii vainen vaimollensa, — kaiken kalleimman ylitse yhäti rakastan häntä.
AINIKKI.
Suuri on sydämes lempi.
HELKA.
Hetket tyhjätkin kuluvat.
Myöhäist' on. Menen jo maata.
AINIKKI.
Hänestä uneksi, äiti!
HELKA (mennessään).
Tulta hoida; ovi lukitse!
Luojat sua suojelkohon.
Kolmas kohtaus.
AINIKKI yksin. Sitten LEMMINKÄINEN.
AINIKKI (oven suljettuaan). Oi, unonen, urho pieni, piltti kultakutrillinen, sammal silkkinen vetäise, pane paras pään-alainen äidilleni armahalle! Kehitä kerältä tuskat, aattehet alinomaiset, souda sormin vienoin, hienoin, hänen hastensa hopeita, jotta kuivuis kyynelhelmet poskella punattomalla, valmuleyhkän leyhytellen. (Hiljainen hoputus ovelle.) Kuka on yössä kulkemassa? kodinko haltia koputti? vaiko ilkeä Ajatar Metsolan pimentomailta?
LEMMINKÄINEN (ulkona).
Ainikki, avaja!
AINIKKI.
Kelle?
LEMMINKÄINEN.
Verevälle veiollesi.
AINIKKI (aukaisee).
Lemminkäinen! Viljon veikko!
LEMMINKÄINEN (tulee sisään varpaillaan). Äitiä älä herätä! Onko hän itkussa? Ilossa? Mua vielä muistaneeko? Usein kun ajattelin ma virsiänsä vienoisia, tunsin tunnetta salaista, tuskaako, katumustako, sit' en tiedä. Siskokulta! Vieläkö torua voi hän?
AINIKKI. Harmenneet on hapset äidin, kuihtunut punainen poski, silmä kirkas myös samennut, — sua hän aatteli alati. Lie hän itkussa, ilossa, sulle aina anteeks suo hän. Kuin tulit sä? Virka!
LEMMINKÄINEN. Hyvin. Kaikki kaunoiset jumalat suojaksi majan matalan! Ennätin etelän mailta, etelän narreja pakohon — he minua seurailevat. Ainikki, tahotko nähdä ihmehen? Minä ja Tiera kaiken muun rojun lisänä kumpikin nyt mutson tuomme. Mikä nainen! Kuin Mimerkki ylväs, valtava, valio, sentään ainoa, jota en viel' omaksi voittanunna. Kussa näillä hallan mailla kukat niin kultaiset rehoitti? Mistä tukka sai sen tumman, mistä silmä tulen salaisen, tenhovaisen, taikovaisen? Mut hänet rantaan ma unohdan, missä vartoo viestiäni. Ainikki — sisaren käsi anna veljes morsiolle!
(Menee.)
Neljäs kohaus.
AINIKKI. Sitten HELKA.
AINIKKI.
Lankea luminen vaippa,
peitä pettävät uneni.
Tiera jo minut unohti,
Tiera tuopi toisen vaimon!
(Äänettömyys.)
HELKA (tulee kuunnellen).
Ainikki — ken oli täällä?
AINIKKI (epäröiden).
Ilmatarko ikkunassa?
Kuulet tuulien tohua.
HELKA.
Kuulin, kuulin äänen, käynnin.
AINIKKI.
Ajatar metsässä ajeli.
HELKA. Mua petät sä … tuli tupahan joku, joku, jot' et tohdi mulle ilmaista…
AINIKKI.
Emoni!
Tyynny, tyynny! Enhän tohdi,
noin kun kiivaasti kyselet.
HELKA.
Munko tyyntyä pitäisi?
Käske koski tyyntymähän,
sido silmät päivänkoiton!
Koski pauhaa, päivä paistaa.
Kuulin äänen kuopukseni.
Miss' on hän?
AINIKKI.
Kotona kohta.
HELKA.
Kotona!
(Rientää ulos.)
Viides kohtaus.
AINIKKI (yksin). Kuule, kuinka tuuli viuhuu, älä äitini … meni jo. Pian päättyi pikku juoni. Kuinka kelvannee tupamme niin koreille vierahille? (Alkaa siistiä tupaa.) Verraton on veljyeni! Voittavi joka sydämen. Minä niinkuin pilven varjo taivaan rantoja vaellan itken niinkuin illan kaste, yksinäni yön kesäisen, haihdun aamun auetessa. Tahdon siivota sirosti Tieran … Tieran morsiolle, painelen hyvästi patjat, jotta nukkuu nuori impi, unta kaunista näkevi. Arvanneeko hän mitänä? Taivas auta! Tuoss' ovat he.
Kuudes kohtaus.
HELKA. LEMMINKÄINEN. TIERA. CHRYSEIS ja ANEMOTIS tulevat. Kaikki, paitsi CHRYSEIS riisuvat päällysvaatteensa. ANEMOTIS lämmittelee lieden ääressä. TIERA kömpii kaikessa hiljaisuudessa uunille.
HELKA (Lemminkäiselle). Paha poika, kuss' olet sa, kulla kurjilla tiloilla viikon vierinyt, kokenut jumalia, ihmisiä emosi suureksi suruksi? Puhu kulta kuopukseni!
LEMMINKÄINEN. Hyvin teet, emoni armas, kun kohta tarjoat toria, kuta on torat kovemmat, sen enemmän lemmit mua! Missä viivyin? Onnen mailla, saarilla sanattomilla, kussa puut punalle paistoi, vuoret viiniä valuivat, maitoa mäkien rinnat, mettä kaikki rannan raidat. Siellä vieläkin olisin, mutta katso! Saaren kansa tuiki tuhmaksi rupesi, luulivat minun poloisen pitelevän piikojansa, minun kainon, kaitaluisen, joka kaunoja kavahdan niinkuin pukki kaalimaata. Neiet ne mua ajoivat, minä piilin piilokkali.
HELKA. Tunnen kultakuopukseni, niinkuin lehti lentäväisen. mutta katso! Saaren kansa tuiki tuhmaksi rupesi, luulivat minun poloisen pitelevän piikojansa, minun kainon, kaitaluisen, joka kaunoja kavahdan niinkuin pukki kaalimaata. Neiet ne mua ajoivat, minä piilin piilokkali.
HELKA. Tunnen kultakuopukseni, niinkuin lehti lentäväisen.
LEMMINKÄINEN. Emo, — kaunis on elämä! Vaan min olen vakautunut aivan arveluttavasti. Tässä tuon todistukseksi vaimon kaikkein kaunehimman, polkuhinnalla kopatun Kypron valtaistuimelta. Nimeltään Chryseis ennen kuninkaan kultaisen tytärnä, miehen köyhän puolisona olkoon Kyllikki nimensä. Kyllikki! Nimes on soiva soittona vesiä myöten, käyvä laulun lainehilla halki Suomelan salojen.
HELKA. Kiitos, te meriset kuohut, kiitos päivä, kiitos kuuhut, kiitos sa Jumalan tähti, joka loistat, loimottelet, näet emon ikävät, itkut, — toitte poikani takaisin, toitte mieluisan miniän syksy-iltani suloksi, lapsen liedon lauhtumiksi. Kaunis on kanervan kukka, päivä, aallon päilyttämä, kaunihimpipa sitäkin sydän onpi neien nuoren kultaansa kuvastavainen.
LEMMINKÄINEN. Saat siitä parahan minjän vanhan päiväisi varaksi, pulskin poukkujen pesijän, tulen hellän hoitelijan, villan vienon ketreäjän, leipojan metisen leivän, laattian lakaisijanki sekä sintsin siivoajan.
HELKA (Chryseiille).
Hyvä. Huomenna alamme.
Tänään sä olekin vieras.
Nyt me pikkuiset pidämme
tupahan tulijais-kestit.
(Menee.)
Kuudes kohtaus.
EDELLISET, paitsi HELKA.
CHRYSEIS (ylpeästi ja uhmailevasti). Päättyykö pila jo? Etkö kyllin jo kiusannut minua? Kodistani korkeasta minut ryöstit, raakalainen, toit läpi merien myrskyn tänne kurjuuden kitahan, yön ja pakkasen pesähän, kitumahan, kuolemahan. Olenhan kuninkaan tytär! Orja, muistele osaasi! Polvistu katuen! Anna asunnoksi linna mulle! Ehkäpä kujerruksesi silloin kuulen, säästän sua.
LEMMINKÄINEN. Elähän toreile, armas! Siksikö minulle suutut, ettei juokse suonissani kuuluisa kuningasveri? Rauhoittuos rakkahani! Jos olenkin sukua pientä, on minulla tulinen miekka, jumalissa kuuraeltu, joka leikkaa, kun se läikkää, toukoa kuoleman kuninkaan. Siispä sen toran jätämme. Jos kadotit valtakunnan, uuden valloitan sinulle — mitä siis enempi pyydät? Matkan vaivoista lepäjä majassamme lämpimässä. Mitä on kiviset linnat, ellei lempi siellä liiku? vaan mökissä ilo on meillä, kun juomme jumalten mettä. Sano vaan sana suloinen, niin valalla vannon, katso, luon sulle komeimman linnan.
CHRYSEIS. Jos sull' on kuningasmieli eikä yksin miekka, — pistä! Antina sydän on armas, ei pahalla pakotettuna.
(Molemmat jatkavat keskusteluaan, Chryseis kiivaasti,
Lemminkäinen viihdytellen.)
TIERA (mukavasti uunilla loikoen). Ainikki, annappas minulle haarikka olutta! (Ainikki tuo oluen.) Sinä olet kasvanut ja kaunistunut, Ainikki! Muistelenpa, että pienenä ollessasi pidit paljon ruskeasta parrastani. (Juo.) Mitäs pidät morsiamestani?
AINIKKI (alasluoduin silmin). Suokoon Päivätär hänelle ain' yhtä punaiset posket.
ANEMOTIS. Valjut on sinulla posket kuin kinokset; mutta niiden päällä päivyttä havaitsen kaksi suurta, kaunehinta: Mua sääli, suloinen tyttö, salli luonas lämmitellä!
TIERA (kuten edellä). Pakkanen ei morsiamille pahaa tee. Syöjätär sydämeni vieköön, jos en rakasta sinua melkein yhtä paljon kuin karhunkeihästäni. (Ainikille.) Hänellä oli siellä vierailla mailla vihurinen nimi, mutta nyt olen minä hänet nimittänyt Tuulikiksi, Tapion tyttären kaimaksi; — hän suojelkoon karjaani pedoilta.
ANEMOTIS.
Tosiaankin kaunis toimi.
Susi sun syököhön, mokoma!
TIERA (kuten edellä). Pitkä ja vaivaloinen oli matkamme Saaresta, jota he Kyproksi sanovat. Kypron joukko oli aina kintereillämme. Vielä tänä iltanakin luikahti heidän kirottu, pystynokka laivansa kuin ankerias karien lomitse. Maata ei saanut rauhassa, (juoden), juoda ei saanut rauhassa. (Ääniä tuvan ulkopuolella.)
Seitsemäs kohtaus,
EDELLISET. MEDON, kyprolaisten sotilasten seuraamana. LEMMINKÄINEN
vetää miekkansa. TIERA viittaa AINIKKIA ojentamaan hänelle
karhunkeihään. AINIKKI asettuu säikähtyneenä LEMMINKÄISEN taakse.
ANEMOTIS liittyy MEDONIIN. CHRYSEIS seisoo yksin, epäröiden
molempain välillä.
MEDON (paljastetuin miekoin).
Vihdoin viimein sun tapasin,
naisten rosvo! Nyt vapise!
Sammui jo elosi tähti:
Tullut onpi koston tunti.
LEMMINKÄINEN. Tosin on meitä kaksi vainen; toki koeta, ken kovempi!
MEDON. Sano, tahdotko takaisin heti suoda saalihisi?
LEMMINKÄINEN.
Takaisinko? En ikinä.
Tuiki tuhmapa olisin.
Kyllikki omani onpi.
TIERA (uunilta).
Tuulikkia en ma anna.
MEDON. Kuuletko, Chryseis? Sano tälle orjalle sanasi kuin häntä kammoat, kiroat, ylenkatsot.
LEMMINKÄINEN. Vapaasti valitse, Kylli, sano, että kiroat mua, ylenkatsot. Kahlehesi kaikki katkeevat samalla, käyt vapaana koristamahan onnellani mennehellä Afroditen alttaria.
MEDON. Chryseis, Chryseis, pyydän: tuomitse, unohda hänet.
CHRYSEIS (epäröiden).
Olkoon tuomio jumalten.
Minä en enempi voine.
LEMMINKÄINEN (Medonille). Kun vasta vapaata miestä kutsut, narri, orjaksesi, pistä pääsi kainaloosi! Se on onneksi sinulle. Täällä sun pakkanen panevi, lähde Kyprohon takaisin, kerto'os kuninkaallesi, kun olet päässyt horkastasi: jo unohti Chryseis-Kylli vaivat, vaan ei Afroditen.
TIERA (keihästään pudistaen). Täällä myös Tuulikki pitävi viiksiäni kaunehina.
MEDON. Zeus avita, sulle näytän, pohjan barbaari poloinen, vielä ei vilustununna miekkani tulinen terä.
LEMMINKÄINEN. Paarma, miksi niin pöriset? Miksi naisien peloksi niskojamme taittaisimme täällä siistin sillan päällä. Kauniimpi lumella hurme! Tule!
MEDON.
Lurjus, miks pakenet?
Jo menikö mieles uhma?
LEMMINKÄINEN. Mitelkäämme miekkojamme siis tän petran taljan päällä.
(Peurantalja levitetään taistelevien alle, jotka mittelevät miekkojaan.)
Noin. Sinun on ensi isku.
MEDON (hyökäten).
Siispä lähde Pluton yöhön!
LEMMINKÄINEN (puolustautuen). Kas niin, älähän kynsi, kissanpoika.
MEDON (taistellen). Saan käpälät leijonalta, sun tuhoan.
TIERA (joka on kömpinyt uunilta alas, taistellen sotilasten kanssa).
Varokaatte karhun kättä!
(Chryseis heittäytyy taistelevien väliin ja suojelee
Lemminkäistä. Taisto taukoaa.)
CHRYSEIS. Medon, seis! Minut tapatko? Tie hänen sydämmehensä käypi kautta tään sydämen. Lemminkäinen, miekkas laske! Hän onpi isäni viesti. Oikea asians' onpi, vaan vähänpä ihmislapsi jumalten tuomion edessä, taitavi ohjata osaansa … kovin kostit Afrodite!
MEDON. Hän sua häväissyt onpi, herjannut ja huolettanut, vienyt kruunusi, kotisi.
CHRYSEIS. Tehnyt lie tuhat rikosta, tuhatkerroin anteeks annan.
MEDON. Muista Kypron kukkasia, Saaren impien iloja, Saaren sulhojen surua ja isääsi valkopäistä, mi sinua muistelevi yksin valtalinnassansa!
CHRYSEIS. Kova on kohtalo inehmon! Surmasin sadatkin kerrat tämän miehen mielessäni, hänpä jällehen heräsi ilkukseni, itkukseni sata kerroin kestimpänä. Tämä mies, jota vihasin, uhmasin, uhittelinkin, tätä miestä, min tekikin —
MEDON. Seis, Chryseis! Ei enempää! Läpi yön, hämärän halki henget Hellahan näkevät, kuulevat jumalat Kreikan Kypron taivan laelta.
CHRYSEIS. Armoa julkiset jumalat! Tämä mies, mitä tekikin, ijäti hänehen liitti minut langat onnetarten. Zeus, mitä säädätkin minulle, orjuuttako onnetonta, valtalinnoja, vapautta, kurjuutta majan matalan, eloni lyhkäisen lopuksi — Lemminkäistä lemmin aina.
LEMMINKÄINEN (pistää miekan huotraansa). Käy lepohon, leppärauta, muutu murhan astalasta lempeni ikikukaksi vierelleni vilkkumahan. Rakkaus voittavi rajunkin; Kyllikki on onnelani.
MEDON (pistää miekkansa huotraan). Näinkö kaunehin katosit, näinkö heityit Kypron helmi Pohjolan polon lumihin, jalan jäljen jättämättä! Ruhtinatar, sua rakastin, aattelen alati, tosin en sua voittanut takaisin, toki sua totella taidan. — (Itsekseen.) Päivän päästä jo Chryseis kaihomielellä katuvi. Oikku, on nimesi nainen.
TIERA (sotilaille). Mitäpä maksaisi vaivaa teidänkään kallojanne halkoa, koska päällikkömme ovat miekkansa tuppeen pistäneet? Kumahuttakaamme mieluummin kurkkuumme haarikka olutta. Hiisi vieköön, te Kypron viinitynnyrit, saattepa kiittää, että teillä vielä on tappinne tallella, senkin jälestä, kun minä olen keihäälläni sitä kolistellut.
CHRYSEIS (Medonille). Synkkä on matka syksysäissä, näissä pohjan tuulispäissä, löydät varmaan haudan harmaan. Minulle lupaakin, Medon, tänne jäädä yli kylmän, kolkon talven. Sitten Kyprohon koteudu, sano: täällä Saaren neiti itkevi jokaista, jota ennen lempi leikkimailla, isää armasta enimmän. Jos hän mulle anteeks antaa, tahdon riemuin kaikki kantaa.
Kahdeksas kohtaus.
EDELLISET. HELKA, joka on tullut taistelon lopussa astuu CHRYSEIIN ja LEMMINKÄISEN väliin.
HELKA. Rikkaalta orihit osta, käy kosihin tytärtä köyhän: Armas on vertaisten asua. Prinsessa pois lähetä! Ei sitele silkkikäsi kuhilasta kunnollista; kenell' on kotina linna, kompastuvi ortehen majan matalan.
CHRYSEIS (Helkalle). Anna anteeksi, emoni; Kruununi kultaisen unohdan, lasken lapsena eteesi: ota lahja onnellisen. Täällä ei kuningatarta muuta kuin sa yksin, äiti. Tyytynet sinä minuhun, tyytynen minä sinuhun; kudon, leivon, paistan, pesen, panen parhaimmat oluet. Majasi on maailmani. Rakkaudella sen rakennan laajaksi ja loistavaksi. Autathan emo minua!
(Helka syleilee häntä).
LEMMINKÄINEN. Turhaanko opetit, äiti, mulle syntysi syväsi, maata, merta mahtavammat, taivasta tavottavaiset, Tuonelaankin tunkevaiset? Jo ma hiihdin Hiiden petran, Pohjan poikaset kukistin käden yhden kääntehellä, vaiensin vasamallani Lemmon käärmetten kähytkin. Kyllikki, kyläinen impi, oman nyt orteni asuja, katso, kuinka kaunisti suudelma sovun ja lemmen loihti linnaksi majani. Linnaa sa halasit äsken laulaa tahdon linnan sulle. Kuuletko kohua kosken? Nyt ma virteni viritän.
Melodrama.
LEMMINKÄINEN. Tapion lapsi, vanha hirsi, aarnihongan heimolainen, monen talven taltuttaja, monen myrskyn myöstyttäjä, kuule nyt ääntäni mahtavaa! Nöyrry! Pois! Harjahirsi, suoja äitini harmaan pään, permanto, jolla mun kehtoni keinui, uksi, sa rauhan turva, liesi harmaa, min loimossa lasna ma lauloin, leikin, kaikki uhraan ma lemmelleni. Poistukaa!
(Tupa kukistuu, pala palalta, katoaa ja antaa sijaa autiolle, lumiselle ja kuun valaisemalle maisemalle, jonka perällä kauvimpana kimaltelee myrskyinen meri.)
Malmi, marmori mahtava, nyt mua kuulkaa! Kuule myös, sinä vaskivuori, kussa Hiisien vasarat kalkkaa! Rauta, nouse nostamatta! kivi, seininä kohoa, linnaks muodostukaa kauniimmaksi kuin Kypron linna, kukkien keskelle jättien luoma! Nouse seinä! Kohoa katto! Muodostu muuri! Luonnon tyttäret, Luonnottaret, kaikki kauneenne tänne tuokaa! Ilman kirkkaus! Veden terveys! Maan rikkaus! Tulen loisto! Tänne kaikki ne kantakaa! Ukko, kultainen kuningas, suojaa nyt ikäsi kaiken armossa, voimassa, suuruudessa valtalinnaani lumoavaa!
(Linna nousee pala palalta erämaasta. Näyttämö valkenee, ja aamurusko alkaa kimallella ikkunoista sisälle yhä kasvavalla loistolla.)
Tässä asumme ain kera kauneuden ja rauhan ja rakkauden. Tääll' äidin lempi onnea suopi ja kevään hempi kukkia luopi, tääll' ilo mielellä, henkien rauhaa me katsomme kuink' elon myrskyt pauhaa, Tääll' olkohon onnemme, Suomemme maa, joka laihoin kultaisin kangastaa, min järvissä lempemme päilyy kuin aurinko, astuva aalloistaan.
(Esirippu lankee.)