MITÄ EMMA AJATTELI SYKSYLLÄ.

Olethan syksy kalju
Ja harmaa, sokea!
On hengitykses valju
Ja raskas huo’unta.
Nyt kyynelehtii kukka
Ja päivä peitäksen,
Mut en sua syksy rukka
Mä sentään moiti, en. Mä muistan äitin armaan,
Hän harmaantuu, kuin sä,
Vaan mieleltänsä varmaan
Hän ain’ on lempeä.
Ol’ isoisän’ hänkin
Sokea vanhana,
Mut voitti näkevänkin
Sielunsa valolla. Oot omaisteni lainen,
Se mieltän’ iloittaa,
Kun valo armahainen
Kesk’yöllä pilkuttaa.
Kas tähtein valon esti
Kesäinen aurinko,
Sä tulit, leppyisesti
Katselee tähdet jo. Mä ajattelen illoin:
Ei valo sammukaan;
On syksy, mietin silloin,
Kuihtunut kevät vaan.
Niin, äiti, tahdon antaa
Mä arvon vanhallen,
Kun povessaan se kantaa
Nuoruuden keväimen.