MUSTI.
|
Tuoll’ liepeess’ suuren hongikon Lähellä kylää mökki on. Kaks hyvää lasta armaineen Siell’ asui äitineen. Nuo Kaarlo, Hilma olivat Maan päällä lapset parhaimmat. Ne köyhät oli pienoiset Ja orvoiks’ jäänehet. Näkyipä hovi kaunoinen Tuolt’ yli metsäin, järven. Siell’ oli lapset kasvaneet Ja suurest’ eläneet. Mut Jumal’, isä ihmisten, Tät’ ei näe hyväks’ lapsillen; Hän antoi heidän koitella Kurjuutta, puutetta. Heilt’ isä kuoli. Talokin Veloista pian myytihin, Ja äiti vihdoin torppaseen Sai muuttaa lapsineen. Tuo hurskas äiti, hyvillään Hän lausui kesken köyhyyttään: ”Vaikk’ isän meiltä kuolo vei, Ei Luoja hylkää, ei!” Hovissa suurest’ elettiin, Nyt puutett’, tuskaa kärsittiin; Tuo rikas naapur’ armoton Ja tyly heille on. Kuin kallis sentään verrattain On mökin tunnon rauha vain, Ja luja, harras usko sen Rikkauteen verraten! Viel’ yhden näät sä toverin, Nälkäinen vatsa silläkin, Ja hampaat suussa välkähtää, – On villakoira tää. Tää vanha Musti hyvänen On peru aikain entisten; Hän kotoisin on Spanjasta, Ties’ äiti kertoa. Sen näkikin jo turkistaan, Kuin mörisi hän nurkassaan; Mut miten Pohjolaan hän sai, Ei kenkään tiennyt kai. Kyll’ oli vainen hänkin vaan Voileipää syönyt aikoinaan, Mut nyt hän tyytyi vähempään, Mörisi näljissään. Niin kauan, kuin sen voimat soi, Hän metsämailta usein toi Muassaan kotiin jäniksen Tai teiren-poikasen. Ja huiski häntää hyvillään, Ja suutaan nuoli mielissään; Kuin paisti valmiiks’ saatihin, Ties’ saavans’ Mustikin. Mut vanhapa on Musti nyt Ja jalat sen on jäykennyt, Hämillä suutaan nuolla saa, Kuin paistit katoaa. Sen sijaan susi vihainen Käy salaa häntä väijyillen, Mut paistiks’ tulla Musti hän Ei näytä kärsivän. Se loukkaa hänen arvoaan, Ja liki jos käy susi vaan, Sen kyllä pörhöiseks’ saa pää, Kuin Musti höyhentää. Nyt Mustin ruoka niukall’ on, Mut tover’ on hän verraton; Hän seurass’ ain’ on lapsien Näljissään möristen. He nyppii hänen turkkiaan, Hän silloin kättä nuolee vaan; Sit’ armahda, ken ilkeissään Käy mökkiin pyrkimään. Ja jos ties’ Musti, että ken On ollut paha lapsillen, Hän kursaamatta niskahan Käy häijyn veitikan. Mut äiti park’ on lohduton, Kun itse leivän puutteess’ on Ja näkee Mustin näljissään Vanhoilla päivillään. Ja vaikka kauan arvelee, Ja vaikka sydän kirvelee, Hän ottaa Mustin mukanaan Ja lähtee kulkemaan. Ja hoviin tultiin: ”herrasen’, Mun koiraniko tahdotten? Hän viisas on, mut leipäähän Ei oo’, mill’ elätän.” Ja rikas herra hymähtää: ”No, koiran voin kyll’ elättää, Tuoss’ saatte rahaa; tiehenne! Muut’ asiaako, he?” Äit’ itkein läksi kotiin nyt, Ja lapset, yksin jätetyt, Ovella tuvan nyyhkyttää, On sija Mustin tää. ”Itkusta, lapset, tau’otkaa, Nyt Musti herran’ elää saa, Sen maito, puuro ruokan’ on Ja leipä hapaton.” Ja äiti vielä jatkoikin, Kuin rapsutusta kuultihin Ja tuttavata mörinää, Ett’ ... onko totta tää? Se Musti on, jok’ ilmaantuu, Hän itse, eikä kukaan muu! Voit, maidot jätti, päästäkseen Kotihin vaivaiseen. Niin, runsaat ruuat heitti hän Ja herkut, hyvän elämän. Ja palas’ nälkään, puutteesen, Köyhyyteen jällehen. Uskollisuutens’ tähden vaan Hän laihaks’ saattoi ruumistaan, Ja ennen kärsi nälkää hän Kuin jätti ystävän. Ja lapset hyppi riemuissaan, Ja Musti möris’ iloissaan; Mut silmäst’ äiti kyynelen Nyt pyyhkäs’ lausuen: ”Pois, Musti, jälleen talohon Sen luo, ken ostanut sun on. Ei auta; hoviin jälleen vaan Taas Musti saatetaan.” Mut Musti palas’, takaisin Hän kolme kertaa vietihin, Sai leipää, selkääns’ vuorottain; Mut – siell’ ei pysy vain. Ja kuin hän kerran kolmannen Taas raapi tuvan ovehen, Koir’ uskollinen tupahan Toi leivän suussahan. Ja lasten eteen vei sen, näin Mielt’ äidin niinkuin lepyttäin, Ja lausuin: huolet’ olkaa vaan! Kyll’ leipää hankitaan. Nyt veet tul’ äidin silmihin. Hän heti läksi hovihin Ja sanoi: ”sekää rahat nää, Mut meille Musti jää.” Mut kunpa rikas kuuli tän, Niin heltyen näin lausui hän: ”Uskollisuutt’ ei voita vain Ei kullat maailmain.” Ja lausui vielä lisäksi: ”Nyt tulen teille hyväksi, Nyt teille kultaa, ruokaa suon Vaan Mustin tähden tuon.” Ja koissakos nyt riemuitaan, Ja Musti möris’ iloissaan; Ja nyt on Musti päättänyt, Ja satu loppui nyt. |
RINALDO RINALDINI
ELI
ROSVOLIITTO.
Kolmenäytöksinen seikkailu. Ensimmäisessä näytöksessä kaksi kuvaelmaa.
Henkilöt:
|
Maisteri Bas, opettaja. Rouva Streng, opettajatar, Koulupoikia, jotka päättävät ruveta rosvoiksi: |
|
Robert Friman Kaarle Kronfelt Frans Boström Frits Anckarström Knut Seger Josef Forsberg |
Rinaldo Rinaldini. Kaarle Moor. Mazarino. Gronzalov. Lassemaija. Musta Joonas. |
|
Koulutyttöjä, edellisten sisaria, jotka rupeavat mustalaistytöiksi: |
|
Augusta Friman Sofia Kronfelt Maria Boström Lotta Anckarström Viktoria Seger Roosa Forsberg |
Esmeralda. Preciosa. Terzerola. Tintomara. Kanonada. Mogrebina. |
|
Nimismies Black. Talonpoikais-ukko ja talonpoik.-mummo. Kerjäläispoika ja kerjäläistyttö. Poliisimies. Vanginkuljettaja. Rosvoja ja mustalaistyttöjä voi muuten olla kuinka monta hyvänsä, kunhan vain ottavat urheita ja merkillisiä nimiä, niin kuin Hirmu, Kerberos, Polyfemus, Xantippa, Viarda, Bobelina j. n. e. Seikkailut tapahtuvat ensin kaupungissa, sitte vähän matkan päässä maalla. |
Ensimmäinen näytös.
Koulu.
Ensimmäinen kuvaelma.
Poikien kouluhuone.
Lomahetki, maisterin poissa ollessa. Pojat meluavat. Seger ja Kronfelt vetävät sormikoukkua. Boström ja Anckarström lukevat ääneen Euklideesta läksyänsä. Friman lukee jotakin kirjaa, huomaamatta mitään muuta, ja Forsberg lukee hänen takaansa samaa kirjaa kovalla äänellä.
Forsberg (lukien). ”Sitte urhollinen Rinaldo Rinaldini meni Apenniini-vuorille, kutsui kokoon väkensä ja sanoi heille”... Oletteko hiljaa, pojat!
Boström. Lukekaammepas läksyämme.
Anckarström. Varo sormiasi, Josef. Muistatko, mitä maisteri lupasi, jos emme nyt osaa viidettä...
Forsberg. Minä todistan Euklideesta sinulle, että sinä olet pelkuri raukka. Kuule nyt! Sitte sanoi Rinaldo Rinaldini... (Pojat meluavat.) Oletteko hiljaa!
Friman. Mene tiehesi. Anna minun lukea.
Forsberg. Näin se sanoi, se urhollinen Rinaldo: Pojat, sanoi hän, meitä maailma vainoaa, meidän täytyy vihata ihmisiä. Ruvetkaamme rosvoiksi!
Kronfelt ja Seger. Oikein sanottu, ihan oikein!
Forsberg (lukien). Mutta, sanoi Rinaldo, älkäämme ruvetko sellaisiksi rosvoiksi, jotka ryöstävät köyhiltä, ja tappavat viattomia. Se on halpamaista...
Kronfelt, Seger ja Boström. Niin, se olisi halpamaista. Mutta kuinka sitte kävi? Mitä hän vielä sanoi?
Forsberg (lukien edelleen). Ei, sanoi Rinaldo, me emme saa ryöstää muilta kuin rikkailta, jotka ovat anastaneet rikkautensa köyhiltä. Ja sitte me annamme saaliistamme osan köyhille. Sillä tavalla me jälleen tasoittelemme kaikki oikein maailmassa.
Kaikki pojat paitsi Friman. Sepä oli hyvin sanottu. Olipa se kelpo mies. Mitenkä sitte kävi?
Forsberg. No, hän sitte rupesi rosvoksi... Pojat (kuten äsken). No, se oli hyvä.
Forsberg (Frimanille). Annas tänne kirja ja anna minun lukea. Sinä olet aina tuollainen jöröjukka, istut ja mietit vain yksinäsi. Mitä sinä mietit?
Friman. Minä aion ruveta rosvoksi.
Forsberg (halveksivasti). Sinäkö! Kyllä kai.
Friman (ottaa häntä kiinni nutun kauluksesta). Nauratko sinä minua?
Kronfelt. Heitä jo, Robert. Eihän hän kuitenkaan ole muuta kuin paikattu lapanen sinun käsissäsi. Tietäähän koko koulu, että sinä olet väkevin meistä kaikista.
Friman (pudistelee Forsbergia). Vai niin, tekeekö mielesi vielä nauramaan?
Forsberg. Anna minun olla. Nauroinko minä sinua?
Friman. Sinä nauroit, ja sen tähden minä työnnän sinut penkin alle. (Kaataa hänet. Kaikki pojat Kokoutuvat ympärille. Samassa tulee maisteri.)
Bas. Mitä nyt, veitikat? Mitä te tuolla lailla meluatte koulussa! Käykää paikoillenne. Friman, tule tänne. Löitkö sinä Forsbergia?
Friman. Hän nauroi minua ja minä kaadoin hänet maahan.
Bas. Forsberg! Ärsytitkö sinä Frimania lyömään itseäsi?
Forsberg (itkien). Hyvä maisteri, viaton minä olen, ihan viaton, en minä tehnyt mitään.
Bas (nipistää häntä korvasta). Niin, niin, kyllä minä sinut tunnen... Aina sinä olet viaton... Menkää paikoillenne. Olkaa toiste tappelematta koulussa. Tällä kertaa jääköön nyt sikseen. Ottakaas liitu käsille. Etteköhän nyt jo ole saaneet Euklidesta päähänne. Koko viikon on mennyt kaikki päin mäntyyn, eikä se kelpaa. Minä en suvaitse laiskistelemista. Anckarström, miten kuuluu viides väitelmä? (Anckarström lukea änkyttää ulkoa.) Piirusta se, Boström. (Boström piirustaa vallan nurin päin.) Se on väärin. Näin se on. (Piirustaa itse.) Todista, Forsberg.
Forsberg (tavoitellen sanoja). Koska sivu AB on yhtä suuri kuin sivu BA ... ja sivu BA on yhtä suuri kuin AB...
Bas. Mitä tyhmyyksiä se on! Kronfelt!
Kronfelt (tavoitellen hänkin). Koska kulma ABC, ja kulma ABC on yhtä suuri...
Bas. ...kuin ABC? Et sinä näy päässeen sen pitemmälle mittaustieteessäsi. Seger!
Seger (yhtä tavoitellen). Koska ABC on yhtäkylkinen kolmio, ja kaikki sivut yhtäkylkisessä kolmiossa ovat yhtä suuret...
Bas. Vai niin. Kyllä sinä itse olet yhtäkylkinen kolmio, ja samanlaisia te näytte olevan kaikki tyyni. Todista, Friman! Sinä olet aina ennen ollut sukkela poika, vaikka nyt viime aikoina olet saanut kaikenlaisia hullutuksia päähäsi.
Friman. Minä en osaa läksyä.
Bas. Mitä uskallat..? Oletko sairas?
Friman. En. Minä en osaa läksyä, enkä huoli valehdella osaavani.
Bas. No, olkoonpa sinussa muuten mitä vikoja hyvänsä, niin et ainakaan valehtele, sen minä tiedän. Mutta läksysi sinun pitää osata. Sinä olet luokan ensimmäinen, sinä kaikkein vähimmin saat laiskutella.
Friman. Minä lupaan maanantaiksi lukea kaksinkertaisen läksyn ja osata kuin vettä.
Bas. Ei, hyvä herra, ei käy tinkiä läksyjänsä. Sensori ... tuo vitsat! (Forsberg tuo vitsakimpun ja näyttää maisterin seljän takaa Frimanille pitkää nenää.) Sano nyt heti, mitä olet tehnyt koko aamupäivän.
Friman. Lukenut minä olen ... mutta en läksyäni. (Ojentaa kätensä lyötäväksi.)
Bas (panee pois vitsat). Sinusta tulee joko tavattoman hyvä mies, Friman, tai tavattoman suuri konna. Sinun itsesi se on valittava, ja suokoon Jumala, että valitsisit sen, joka parempi on. Tällä kertaa annan sinulle anteeksi suoran puheesi tähden. Käy istumaan ja lue maanantaiksi kaksi läksyä. Forsberg ... mikä se kirja oli, jonka pistit penkin taa?
Forsberg (viattoman tavalla). Se oli kielioppi, herra maisteri. (Lähettää kirjan kulkemaan kädestä käteen.)
Bas. Tuo tänne. Minä tahdon sen kirjan.
Forsberg (tavoitellen). Se ... se taisi pudota penkin alle. Joku lienee sen ottanut sieltä.
Bas (ankarasti). Tuokaa se tänne, sanon minä, olkoonpa se kellä hyvänsä. No? (Kaikki pojat, paitsi Friman, nousevat ja näyttävät tyhjiä käsiään. Kirja putoaa lattiaan Segerin polvilta.)
Bas (tuimasti). Tuokaa se tänne! Kyllä minä opetan teitä ilvehtimään koulussa.
Friman (ottaa kirjan ja vie maisterille). Herra maisteri, ei toisissa ole syytä. Minä se toin tämän kirjan kouluun ja siis minä yksin ansaitsen rangaistusta.
Bas (avaa kirjan). ”Rinaldo Rinaldini, kukistumaton, rosvojen päällikkö Apenniinein vuorilla.” – Pojat, mitä tämä on! Tämän tähden te siis olette koko viikon laimiin lyöneet läksyjänne – änkytelleet – vastanneet päin mäntyyn ja saaneet sormillenne, kaikki vain tuon vanhan kelvottoman ja tyhmän jutun tähden! Ennen minä olen saanut kunniaa kolmannesta luokasta; ei mikään muu luokka osannut niin hyvin. Nyt te tuotatte vain häpeää, sanon minä, ja mitenkähän vielä käyneekään kahden viikon päästä tutkinnossa? Laiskureja vetelyksiä teistä tulee; sitä ne romaanit opettavat. Ole vaiti, Friman; ei maksa vaivaa sinun ottaa syytä niskoillesi. Tänään on lauantai. Huomenna sunnuntaina iltapuolella on teidän kevätjuhlanne, jolloin koko koulu on lyömässä palloa Lukkarinmäellä.
Friman. Niin, lupasittehan...
Bas. Kyllä minä lupasin sinne teidätkin. Mutta kun tänään olette olleet sellaiset, ei siitä enää puhettakaan. Te ette pääse kevätjuhlaan, vaan sen sijaan koko kolmas luokka marssii tänne koululle arestiin.
Friman. Minä pyydän, herra maisteri, määrätkää minut yksinäni arestiin, koska minä yksin olen syyllinen.
Bas. Koko luokka arestiin. Saammepahan nähdä, eikö läksy sitte suju paremmin. (Menee.)
Kronfelt (kuin on vähä aikaa oltu hämmästyksissään vaiti). Täytyykö olla menemättä kevätjuhlaan! Seger. Jossa on koko koulu leikkimässä!
Anckarström. Ja kaikki tyttökoulun tytöt tulevat katsomaan meidän pallon lyöntiämme!
Boström. Ja siellä on simaa ja piparkakkuja!
Kronfelt. Sen sijaan astua arestiin!
Seger. Koko koulu nauraa meille.
Anckarström. Neljäs luokka, joka niin ylvästelee, pääsee näyttämään meille pitkää nenää.
Boström. Kaikki tytöt pilkkaavat meitä.
Forsberg (innoissaan). Pojat! Meitä ihmiskunta vainoo! (Avaa kirjan ja lukee.) Ihmiset ovat meitä kohtaan olleet julmemmat kuin tiikerit. Haa, urholliset ritarit, meidän täytyy kostaa noille pedoille, jotka sanovat itseään ihmisiksi... Mitä minä sanon? Ihmisiäkö? Ei, pyövelejä he ovat, tyranneja ihmishaamussa! Meidän pitää mennä Apenniini-vuorille...
Kronfelt. Se on: Vasikkamäen kiviröykkiön luo, jonne on pari virstaa matkaa tai puoli kolmatta. Siellähän on kolo, jota sanotaan rosvoluolaksi.
Forsberg (samalla äänellä). Niin, urholliset ritarit, ihmiskunnan puolustajat, siellä me rupeamme.
Kaikki muut. Rosvoiksi! rosvoiksi!
Friman. Kello kolme iltapuolella.
Kaikki muut. Kello kolme, kello kolme.
(Esirippu putoaa.)
Toinen kuvaelma.
Tyttökoulu.
Lomahetki. Opettajatar on poissa. Augusta Friman syö riisiryynejä. Roosa Forsberg huvikseen pureksii ja syö rihveliä. Viktoria Seger leikkelee paperinukkeja. Fanny Boström piirustaa. Lotta Anckarström ompelee. Kaikki kuuntelevat ja katselevat Sofia Kronfeltiä, joka näyttelee erästä kohtaa Preciosasta.
Sofia (sanellen).
Sun toivos taivahasen kiinnä,
Sä parhaan turvan saatkin siinä.
Ja sitte hän menee Alonson luo ja sanoo hänelle: antakaas kätenne, armollinen herra; minä näen siitä, että teidän rakkahin toivonne tulee täytetyksi. – Nuori ritari tietysti kiittää, ja katsoo häneen, niin hän katsoo häneen – näin – ja hän katsoo alas – näin – ja niiaa hyvin syvään – näin – ja sitte he riemuiten kantavat pois hänet, ja hän istuu kuin prinsessa valtaistuimella kukkaispuvussa.
Augusta. Ah, miten kaunista, niin kaunista!
Sofia. Ja sitte hän istuu yksinään kalliolla metsässä, ja kuu paistaa pitkäin puiden päällitse, ja silloin hän ajattelee nuorta ritaria ja näpähyttelee kitaraansa ja laulaa näin: Yksinäisyys eipä illoin...
Lotta. Älä laula, hyvä Sofia; rouva Streng saattaisi kuulla. Tiedäthän, että hän ei ole hyvillään siitä, että usein käymme teaatterissa.
Sofia. Ja sitte, kuin Preciosa tulee linnaan ja uhkaa ampua mustalaispäällikköä – näin, puh! – mutta ei hän sentään ampunutkaan! – ja koko puisto oli valaistu ja linna paistoi kuin aurinko, ja silloin hän tunsi vanhempansa...
Roosa. Ah, miten kaunista, niin kaunista! Jospa olisin mustalaistyttö!
Augusta. Ja saisin joka päivä kävellä vihreässä metsässä ja katsella kuuta.
Lotta. Mitäpä siinä olisi huvia, siitä vain tulee nälkä.
Viktoria. Mutta kun saisi katsoa kättä!
Fanny. Ja soittaa kitaraa ja tanssia helistimien kanssa! Tottahan Preciosa osasi tanssia?
Sofia. Tietysti, kyllä hän osasi. Näin... Mutta ei muut osaa tanssia niin kuin mustalaistytöt. Tiedättekö, että ne raukat ovat kärsineet paljon vääryyttä ihmisiltä tuolla Espanjassa.
Lotta. En minä ole vielä kuullut, että sellaisista syistä tanssitaan.
Sofia. Kyllä – toivottomuuden pakosta. Ette usko, miten suloista on olla toivottomana. Mutta malttakaahan, nyt minä rupean viardaksi. Kas niin, nyt käykää lattialle piiriin istumaan. (Tytöt istuutuvat.) On pimeä yö. Pata on tässä tulella kiehumassa (panee ompelukorin lattialle). Minä hämmennän pataa (heilauttaa linjaalia). Ja minä sanon (karhealla äänellä): Preciosa, sokuriseni, sommitteletko taaskin runoja kuulle? (Tavallisella äänellään:) Sitte minä näen Alonson ratsastaen tulevan kuutamassa. (Taas karkealla äänellä:) Ah, teidän armonne, miten meitä peljästytitte!
(Viime sanain aikana tulee rouva Streng huomaamatta ja jää hetkiseksi kuuntelemaan.)
Rouva Streng. Niinpä tosiaankin. (Tytöt peljästyvät ja juoksevat paikoilleen.) Johan teillä taas on ne teaatterikujeenne mielessä. Hyvät lapset, joka asia ajallaan, leikki silloin, kuin sopii, ja vakavina ollaan, milloin sen aika on. Minä kuitenkin annan teille nyt tuon anteeksi, jos osaatte läksynne paremmin, kuin koko tällä viikolla olette osanneet. Ryhtykäämme nyt maantieteesen. Boström... Mikä tämä meri on? (Näyttää kartalta.)
Fanny (havahtuen). Pohjois-tanssimeri.
Rouva Streng. Houritko sinä! Pohjois-tanssimeri!
Fanny (hämillään). Jäämeri, aioin minä sanoa.
Rouva Streng. Ja tuo suuri saari tuolla ylhäällä.
Fanny. Huippuvuoret.
Rouva Streng. Ja mikä on tämä maa tässä alhaalla, Friman?
Augusta (havahtuen). Preciosa.
Rouva Streng. Missä sinun ajatuksesi ovat? – No, Anckarström.
Lotta (säikähtäen). En minä ole häntä nähnyt, kun en ole käynyt teaatterissa.
Rouva Streng. Mitä sinä et ole nähnyt. (Lotta hieroo itkua.) Käy istumaan. Mikä sen maan nimi on, joka on Jäämeren eteläpuolella, Seger?
Viktoria (hypähtäen). Espanja.
Rouva Streng. Sepä kummallista! Mikä kansa siellä asuu? Puolivilli kansa, joka käyttää pukiminaan eläinten taljoja ja oleksii teltoissa. Tietääkö kukaan?
Roosa (hyvin iloisesti). Siellä asuu mustalaisia.
Rouva Streng (närkästyneesti). Hm!... Siellä asuu lappalaisia ja lännempänä on Norja. Mutta tässä on pitkä maa Norjaa itäpuolella. Sieltä tuli se kuningas, joka ensin valloitti Suomen. Mikä hänen nimensä oli, Kronfelt?
Sofia (hämillään). Hänen nimensä oli ... Alonso.
Rouva Streng. Tyttö, mitä sinä ajattelet? Voiko kukaan Suomen lapsi koskaan unhottaa Ruotsia? Se kuningas oli Erik Pyhä, ja minua oikein hävettää, hyvät lapset, että olette niin kokonaan laimiin lyöneet historiaa ja maatiedettä. Ehkä ette muista sitäkään, mikä maa se on tässä tämän merenlahden itäpuolella.
Kaikki yhteen ääneen. Se on Suomi.
Rouva Streng. No, olipa aika hyvä, että sain edes yhden järkevän vastauksen. Te tiedätte, että suomalaisilla ja ruotsalaisilla on vanhimmista ajoista asti ollut keskenään liikeyhteyttä. Kuka se suomalainen noita oli, joka ennusti Ynglinga-suvun kukistumisen.
Kaikki yhteen ääneen. Viarda.
Rouva Streng. Viardako? Kuka se on? Tiedättekö te mitään muuta Viardasta? (Kaikki ovat vaiti.) Eikö kukaan tiedä mitään hänestä?
Roosa (hämillään). Kyllä, hän keitti puuroa...
Rouva Streng. Itselleen kaiketi vai mitenkä?
Roosa (itkien). Ei, vaan mustalaisille.
Fanny (puolustautuen). Hän osasi katsoa kättä, ja sen tähden me luulimme...
Rouva Streng. Hyvät tytöt, kyllä minulla on kärsivällisyys venyväinen kuin gummi, mutta katkeaa se sentään sekin viimein. Tässä te koko päivän vastaatte minulle vain tyhmyyksiä. Mitä hullutuksia te olettekaan saaneet päähänne? Jos tekisin oikein, pitäisi minun määrätä koko luokka istumaan laiskuudesta ja huomaamattomuudesta.
Sofia. Minun syyni se on kaikki tyyni...
Rouva Streng. Hyvä, hyvä, Kronfelt; kyllä se on oikein, että tunnustat vikasi, mutta kaikki te ansaitsette rangaistusta. Minä tiedän, että olette iloinneet huomisesta kevätjuhlasta ja poikien leikeistä. Nyt rangaistukseksi ei kukaan teistä saa mennä sinne. Huomatkaa tarkoin: ei kukaan teistä saa mennä sinne. Ja kuin olemme maanantaina täällä koossa, niin toivoakseni te silloin osaatte läksynne paremmin. Hyvästi nyt tällä kertaa! (Menee.)
(Tytöt hämillään yksiksensä.)
Augusta. Tässä nyt seisomme häpeissämme.
Viktoria. Eikä päästä näkemään kevätjuhlaa! Se on tosiaan surkeata!
Fanny. Puoli kaupunkia menee Lukkarinmäelle.
Roosa. Ja siellä on simaa ja piparkakkuja, ja kolmas luokka aikoo tarjota meille simakakkuja, sen kertoi, minulle veljeni.
Sofia. Enkä saa nähdä Robert Frimanin lyövän palloa. Minä kerran näin hänen lyövän niin korkealle, että palloa tuskin näkyikään enää.
Lotta. Ja, kaikkeen siihen on syynä Preciosa. Olisipa parempi, ett’ emme olisi koskaan kuulleet hänestä niin mitään.
Sofia. Kuulkaapas, tytöt! Preciosaa myöskin ihmiset syyttömästi vainosivat. Hänethän varastettiin pois vanhempiensa luota.
Roosa (viattomasti). Ah, jospa joku olisi niin hyvä, että varastaisi meidätkin pois. Sofia. Ei, hyvä lapsi, se on niin harvinaista meidän aikoinamme. Mutta meille on tehty hirveää vääryyttä.
Kaikki tytöt. Niin juuri, vääryyttä meille on tehty.
Sofia. Ja sen tähden mekin voisimme ruveta mustalaisiksi.
Viktoria. Ah, se olisi erittäin hauskaa!
Lotta. Mutta se ei käy päinsä. Rouva Streng ei suvaitse sellaista.
Sofia. Olemmeko me orjia? Emmekö ole vapaita kuin ilman linnut silloin, kuin on lupa koulusta.
Roosa. Mekö saisimme paljain jaloin juoksennella metsässä?
Fanny. Paljainko jaloin? Ei, siitä me emme huoli. Mutta leveälaitaiset olkihatut päässä.
Augusta. Ja laulelemme kuutamassa.
Roosa. Ah, juuri niin. Ruvetkaamme mustalaisiksi. Onhan meillä lupa koko iltapäivän.
Sofia. Rupeammeko? No niin, me rupeamme mustalaisiksi. Pukeudumme heti syötyämme. Sitte tulette minun luokseni ja sieltä menemme Vasikkamäelle.
Roosa. Mutta, hyvä Sofia, tottahan se on vain leikkiä, sillä muuten isä ja äiti pahastuisivat.
Sofia. Jos pahastuvat, niin saattavathan ryöstää pois meidät.
Viktoria. Ah, miten hauskaa siitä tulee!
Kaikki tytöt. Ah, miten hauskaa, miten hauskaa, nyt saa meidät viedä kuka hyvänsä!
Sofia. Tulkaa pois nyt. Syötyä siis tulette meille.
Kaikki tytöt. Ah, miten hauskaa, niin hauskaa!
(Esirippu laskeutuu.)
Toinen näytös.
Rosvoluola.
Metsämäki tien varrella, kaupungin ulkopuolella, ja kaupunki näkyy vähän matkan päässä. Vasemmalla on suuri kivi rosvoluolan ulkoseinänä. Katsoja tietää, että maantie käy oikean puolitse näyttämön seinän taitse.
Kaikki pojat, rosvoiksi pukeutuneina tekevät kivistä muuria rosvoluolan suulle. Rinaldo on vielä poissa.
Musta Joonas. Kas niin, rosvot, jo se saa riittää. Nyt levähdämme.
Mazarino. Mutta kapteeni käski meidän tehdä muurin valmiiksi, että rosvoluola olisi turvattu.
Musta Joonas. Kapteeniko? Mikä kapteeni hän on. Me olemme vapaita kansalaisia, eikä kellään ole täällä oikeutta käskeä meitä.
Kaarle Moor. Kyllä Rinaldo on meidän kapteenimme ja hän on säätänyt lakeja rosvojoukolle. Varo itseäsi, jos rupeat kapinoimaan lakeja vastaan.
Musta Joonas. Mitä lakia? Emme me suvaitse mitään sellaisia. Me teemme, mitä vain tahdomme. Me olemme rosvoja, pojat, ja sen tähden meillä on oikeus kapinoida. Eikö ole, sanokaa? Jokaisella on oikeus sanoa vapaasti ajatuksensa, mutta ken sanoo muuta kuin minä, hän saa selkäänsä.
Lassemaija. Niin, kyllä se on niin, kuin Forsberg sanoo.
Musta Joonas. En minä ole Forsberg, tolvana, vaan Musta Joonas. Sinä, Seger, olet Lassemaija sen tähden, että sinun oikeastaan pitäisi pitääkin hameita. Sinä, Kronfelt, olet Kaarle Moor sen tähden, että olet aatelismies, ja sinä, Boström, olet Mazarino sen tähden, että et ole aatelismies. Sinä, Anckarström, olet Gonzalov sen tähden, että joku nimihän sinullakin pitää olla, ja Friman olkoon vain Rinaldo Rinaldinina, koskapa hän ensin toi sen kirjan kouluun. Mutta minä se teille, pojat, annoin nimenne ja näytin teille tien kunnian kukkuloille, tänne Vasikkamäen rosvoluolaan. Sen tähden minun pitäisi ollakin teidän kapteeninne.
Kaarle Moor. Sinäkö, pelkuri jänis! Jos vielä uskallat sanallakaan narrata joukkoamme kapinaan kapteenin poissa ollessa, niin minä nuoralla vedän sinut tuonne kuusen latvaan variksen pesän tasalle.
Musta Joonas (peloissaan). No, no, enhän minä mitään sano. Minä sanon vain, että me olemme vapaita rosvoja, ja... (Kaarle Moor uhkaa häntä) enhän minä sano mitään, en.
Mazarino. Älkää nyt siinä riidelkö, vaan ennemmin laulakaamme uusi sankarilaulumme. (Kaikki laulavat.)