(Neitsyt Marian avainpiika).
Neitsyt Maria oli yhdeksän vuoden vanha, kun hänen äitinsä Anna sanoi hänelle: – Mene tätisi Elisabethin luo Bethaniaan ja pyydä takaisin minun kultainen avaimeni, jonka unohdin eilen hänen luokseen. Mutta elä suinkaan hukkaa avainta, sillä se on niin merkillinen avain, että se avaa kaikki sydämet.
Neitsyt Maria meni ja oli onnellinen koska oli saanut sellaisen luottamustoimen. Hänellä oli kiire, hän melkein juoksi koko matkan. Aurinko paahtoi kuumasti Jerusalemin kaduilla ja pieni tyttö väsyi, mutta hän jatkoi yhä juoksemistaan. Matkalla oli silta Kidronin puron yli ja hän kuuli puron aaltojen lorisevan: – Miksikä sinä menet sillan yli? Kahlaa mieluummin meidän kirkkaiden laineidemme poikki! Sinun silmissäsi loistaa lapsuuden nelikärkinen tähti: sinä olet niin totinen, niin hyvä, niin kuuliainen, niin nöyrä, että me mielellämme tahtoisimme suudella sinun jalkojasi.
– Minulla ei ole aikaa, – vastasi neitsyt Maria ja jatkoi matkaansa levähtämättä.
Puron aallot jäivät yksin perhoisten ja kaikkien ilman pienten siivekästen kanssa, jotka surisivat vedenpinnalla viikunapuun varjossa.
– Mitä merkitsee olla totinen? – kysyi pieni kovakuoriainen, jolla oli kuusi mustaa pilkkua punaisissa kuorisiivissään, ja joka kömpi pajupensaassa.
– Se merkitsee, että on aina olevinaan parempi, kuin mitä on, – vastasi hämähäkki kutoen verkkoansa niin tavattoman ohueksi, etteivät kärpäset sitä näkisi.
– Mutta mitä merkitsee olla hyvä? – jatkoi kovakuoriainen, joka ei ollut oikein tyytyväinen ensimäiseen vastaukseen.
– Se merkitsee, että on hyvä itseään kohtaan, mutta pistää kuoliaaksi kaikki muut, – vastasi ampiainen.
– Mitä merkitsee olla kuuliainen?
– Se merkitsee, että tekee mitä itse tahtoo, – vastasi paarma ja lensi niin päättömästi tiehensä, että hän putosi puroon ja oli vähällä hukkua.
– Ai, ai, – sanoi kovakuoriainen. – Mutta mitä merkitsee olla nöyrä?
– Mitä muuta se merkitsisi, kuin että pukea itsensä koreaksi, niin että koko maailma saapi ihailla? – vastasi kultakärpänen levittäen korskeasti loistavia siipiään auringonpaisteessa.
– Anteeksi, että kysyn niin tyhmästi, – sanoi kovakuoriainen surullisena. – En ymmärrä paremmin.
– Sellaisen kurjan matosen ei pitäisi koskaan vaivata viisaampaa väkeä tyhmillä kysymyksillään, – surisi sontiainen maaten seljällään liassa ja koettaen turhaan kömpiä ylös.
Illemmalla tuli Neitsyt Maria takaisin vielä entistä väsyneempänä ja istahti lepäämään sillan viereen.
– Tule, kahlaa puron ylitse, me vilvoitamme polttavia jalkojasi, – lorisivat jälleen pienet aallot.
– Oi, tosiaan, sepä olisi ihanaa, – sanoi pieni tyttö, kohotti hameensa ja kahlasi puron yli. Se oli ihastuttavan raitista, ja aallot suutelivat iloisesti loiskien hänen paljaita jalkojaan.
– Kiitos, – sanoi hän ja jatkoi virkistetyin mielin matkaansa kaupunkiin.
Mutta pitkän ajan perästä tuli hän levottomana takaisin; aurinko oli jo lähellä laskuansa. – Rakkaat pienet aaltoset, oletteko nähneet minun kultaista avaintani? Se oli minulla hameeni taskussa, ja minä hukkasin sen varmaan tänne, kun kohotin hamettani. Minä olen kysynyt auringolta ja aurinko vastasi: – Onko minulla nyt aikaa ajatella sinun avaimiasi, kun viikunat kypsyvät? Olen kysynyt vuorelta ja vuori vastasi: – Minulla on muuta tehtävää; minä tähystän nähdäkseni, jos roomalaiset tulevat! Tahdoin kysyä kuulta, mutta hän vastasi: – Hassu tyttö, minähän en ole vielä noussutkaan! – Sinä puro, tiedät sen varmaankin, sillä täällä minä juuri kohotin hamettani.
Mutta Kidronin puro ei tiennyt avainta paremmin kuin aurinko, vuori ja kuukaan. – Onko minulla aikaa ajatella sinun avaintasi nyt, kun minun täytyy kastella kaikki lummekukat kuuman päivän jälkeen?
Pienet siivelliset olivat avuliaampia. Kaikki rupesivat hakemaan. Perhoset pistivät siipiänsä veteen, hämähäkki etsi verkostaan, kultakärpänen unohti koristuksensa. Sontiainen, joka nyt vihdoinkin oli päässyt jaloilleen, kömpi hitaasti rantaa kohti. Kaikki elävät hakivat. Kotka kysyi kyyhkyseltä, leijona kysyi jänikseltä ja viikunapuu kysyi lummekukalta: – Etkös ole nähnyt Neitsyt Marian kultaista avainta?
Ei, kukaan ei ollut nähnyt avainta, paitsi se pieni kovakuoriainen, jolla oli kuusi mustaa pilkkua punaisissa kuorisiivissään. Se oli nähnyt avaimen kiiltävän pienten kivien välissä puron rannalla ja rupesi surisemaan:
Aalloissa kiiltää,
Silmiä viiltää,
Kulta jo hohtaa,
Toiset ei kohtaa.
Tyhmin ja pienin
Huomasi ensin
Kullan kiillon,
Silmien viillon.
Neitsyt Maria kuuli kovakuoriaisen heikon surinan, juoksi rannalle ja löysi todellakin pienen avaimensa kahden vähäisen punaisen ja valkoisen kiven välistä. Hän tuli hyvin iloiseksi ja sanoi kovakuoriaiselle: Tule tänne, istu hameelleni ja vartioitse avaintani! Sinä saat olla minun avainpiikani.
– Mutta minä olen niin pieni, niin köyhä ja niin tyhmä, – sanoi kovakuoriainen.
– Juuri senvuoksi, että sinä pidät itseäsi köyhänä, vähäisenä ja tyhmänä, tulet sinä minun uskotuksi palvelijakseni ja saat seurata minua, minne minä ikänä menen.
Pieni kovakuoriainen lensi iloisena paikalleen hameenliepeelle ja seurasi sitte haltijatartaan kaikkialle, ollen hänen avainpiikansa. Ja pienestä tytöstä Kidronin puron luona tuli suuri, nöyrä, kaikkien ihmisten tuntema ja rakastama Neitsyt Maria; hän kasvoi pitkäksi ja sai kultaisen avaimen äidiltään. Sillä avasi hän kaikki sydämet maailmassa.
Mutta hämähäkki ja ampiainen ja kultakärpänen ja paarma ja sontiainen eivät voineet kyllin kummastella sitä kunniaa, joka tuli niin kurjan elukan, kuin tuon pienen kovakuoriaisen osaksi. Vielä tänäänkin istuu Neitsyt Marian avainpiika eli leppäkerttu pajupensaassa, ja vielä tänäänkin pitää hän itseänsä pienimpänä ja tyhmimpänä olentona koko maailmassa. Oletko sinä nähnyt häntä, oletko? Niitä on kokonainen suuri suku, jolle oppineet ovat antaneet latinalaisen nimen coccinella; muutamilla niistä on keltaiset kuorisiivet, joissa on valkoisia pilkkuja, toisilla on ainoastaan kaksi tahi kolme mustaa pilkkua. Mutta oikea »avainpiika» on se, jolla on punaiset kuorisiivet ja niissä kuusi mustaa pilkkua. Hän on kyllä hyvä tuttu monen lapsen kanssa, jotka leikkivät ruohostossa. Kukaan ei voi varmuudella tietää, jos »avainpiikaa» vielä tavataan Jerusalemin luona olevan Kidronin puron rannoilla. Siitä on jo niin kauan, kun Neitsyt Maria oli yhdeksänvuotias ja kahlasi tuon puron yli palatessaan kotiin Bethaniasta.
[KANSAKOULULASTEN LAULU KOULUTIELLÄ.]
|
Me astumme lapsuuden keväällä näin Nyt seppele otsilla kouluhun päin. Me kuljemme syksyt ja talvien säät, Me kuljemme hanget ja järvien jäät. On tupa ahdas, vaan Siis tietä marssimaan Nyt kilvalla kouluhun riemuisaan. Siell’ Luojamme töist’ aina tietoja saa, Siellä totuudet eteemme aukeaa. Me olemme Suomelle aamun koi, Se voima, mi vastukset voittaa voi. Me maan oomme viljoa kukkivaa. Miss’ rakkauden kylvö nyt kukoistaa. Kasva rauhassa vaan, Oi, syntymämaan! Pian joudumme eestäsi taistelemaan. Pian kannamme vaivan ja teemme me työn, Ja poistamme varjot ja pimeän yön. Niin lähdemme kodista maailmahan, Kuin haapojen siemenet kulkemahan, Ja matkamme johtaja taivahinen Vie tyynehen meit’ läpi myrskyjen. Nyt laulu kajahda Kuin lähde raitisna! Viel’, viel’ onpi aikamme joutuva! Käy vuottaen matka ja rukouksin... Viel’ kukkiva tähkä tuo satoakin. |
Kaukana tähtitaivaan yläpuolella seisovat suuret, lumivalkeat enkeliruhtinaat Jumalan valtaistuimen ympärillä ja odottavat hänen käskyjänsä, jotka heidän tulee panna toimeen maailmassa. Niiden takana seisovat pitkissä riveissä lasten vaaleansiniset enkelit, joista Jesus on sanonut, että ne aina näkevät Jumalan kasvot taivaassa.
Ilma pimenee maanpallon pohjoisosissa, ilma pimenee Betlehemissä. Myrskyt riehuvat, sade lankeaa virtoina etelämaissa, mutta kaukana pohjoisessa peittää valkoinen lumi kuolleet kukat ja kuihtuneet lehdet. Joulu lähestyy: eivätkö enkelit muistaisi joulua! Kuinka voisivat ne koskaan unohtaa, että maailman Vapahtaja syntyi ikivalkeudeksi maan pimeimmässä yössä? Kuinka he eivät aina muistaisi iloista sanomaa, jonka he ilmoittivat Betlehemin paimenille ja ihanata kiitoslauluansa, joka sen yön jälkeen on yli maailman kaikunut ja joka kaikuu joka joulu kaikissa kirkoissa, kaikissa kodeissa, joissa Jumalan ylistys asuu, ja kaikkien lasten sydämissä, jotka rakastavat Vapahtajaansa?
Nyt seisovat lasten vaaleansiniset enkelit kokoontuneina keskenään tuumimaan, miten he tänä jouluna valvoisivat, varoittaisivat, lohduttaisivat ja ilahduttaisivat lapsia, niin että kaikissa kodeissa olisi oikea jouluilo Jumalan rakkaudessa ja että Jesus voisi olla kutsuttuna kaikkialle jouluvieraaksi. Sillä missä ei Jesus ole läsnä, siellä ei ole oikein iloinen joulu, siellä eivät enkelit laula, siellä ei ole todellista sydämen iloa täysinäisten pöytien ympärillä, siellä sammuvat kynttilät kuusesta ja pimeys katselee sisään lumisten akkunaruutujen läpi synkkiin ihmissieluihin.
Enkelit neuvoittelevat keskenään ensiksikin siitä, miten he valvovat pyhänä yönä, jolloin ei mikään elävä olento maan päällä saa tehdä toiselle pahaa, ja sitte siitä, millä lahjoilla he tänä vuonna ilahduttaisivat rakkaita lapsiaan. Muutamat sanovat: – Me tahdomme mennä köyhien, sairasten, kodittomien, hyljättyjen, onnettomien ja surevien luo. Toiset sanovat: – Me tahdomme mennä vankiloihin, sydänmaiden kinoksiin, pimeällä, myrskyisellä merellä oleviin laivoihin, erämaiden polttaville hieta-aavikoille ja maan-alaisiin kaivoksiin. Toiset jälleen sanovat: – Me tahdomme mennä iloisiin ja onnellisiin koteihin, missä Jumalan ylistys asuu. Miksi ne unohtaisimme? Eikös hyvä ilokin ole taivaallinen lahja maan suruissa?
Kun he näin kertoilevat aikomuksistansa toisilleen, seisoo kaksi loistavaa enkeliruhtinasta auringon säteen tavoin heidän keskellään ja sanoo heille: – Meidän on käsketty valvoa oikeutta ja laupeutta maailmassa. Mitä olette opettaneet lapsille näistä Jumalan käskyistä?
Vaaleansiniset enkelit vastaavat: – Olemme usein kuiskanneet lasten omaan tuntoon kehoituksen olemaan hyvät ja oikeutta rakastavat kaikkia eläviä olentoja kohtaan maailmassa, ihmisiä, eläimiä ja maan kasvia. Ja useimmat lapset tahtovat mielellään totella kehoitustamme, mutta heidän mielensä on niin kevyt, heidän tahtonsa heikko, ja he unohtavat sen heti seuraavassa hetkessä.
– No hyvä, – sanovat enkeliruhtinaat, – antakaa niille tänä vuotena sellainen joululahja, joka alituisesti muistuttaa niitä teidän äänestänne heidän omissatunnoissaan! Niinkuin jokaisella lapsella on suojelus-enkelinsä, tulee jokaisella lapsella olla myöskin hoidokkaansa. Antakaa niille jokaiselle hoidettavaksi ja rakastettavaksi joku elävä olento, joka on niitä itseään heikompi! Sanokaa heille: On pelkurimaista ja kauheaa tehdä turvattomalle olennolle pahaa, mutta rohkeata ja kunniakasta on puolustaa häntä!
Vaaleansiniset enkelit katselevat hämillään toisiinsa ja vastaavat: – Korkeat ruhtinaat, olemme opettaneet lapset ymmärtämään sitä, mikä on oikein, ja tahtomaan sitä, mikä on hyvä; mitä toivotte vielä? – Menkää, – sanovat enkeliruhtinaat, – menkää Jumalan rakkaudessa ja opettakaa lapset myöskin tekemään sitä, mikä hyvä on!
Samassa ovat loistavat auringonsäteet poissa ja enkeliruhtinaat jälleen näkymättömissä. Vaaleansiniset enkelit seisovat hetkisen neuvotoinna. Mistä he löytävät hoidokkaan, joka on heikompi heikkoa lasta, köyhempi köyhää, sairaampi sairasta ja onnettomampi onnetointa?
Silloin on heidän seassaan eräs enkeli, joka on vaaleampi kuin toiset, ja hän on sen lapsen enkeli, joka kerran istui Vapahtajan sylissä ja sai hänen siunauksensa. Tämä enkeli keksii keinon, hän sanoo neuvottomille: – Ettekö käsitä Jumalan rakkautta? Voisiko ihmislapsi koskaan olla niin heikko, niin turvaton, niin avuton, ettei se löydä jotain elävää olentoa, joka on vielä turvattomampi ja avuttomampi kuin se itse? Tehkää kaikki kuten minä aijon tehdä, kun joulu tulee, ja sanokaa kaikissa kodeissa, kaikkien lasten sydämiin samat sanat, jotka minä tulen sanomaan siinä kodissa, jonne minä menen jouluvieraaksi! Huomatkaa nyt, älkääkä unohtako, että Jumala on antanut lapsille joululahjan oikeuden ja laupeuden enkeliruhtinasten kautta, ja onnellinen se, joka kylvää nämä sanat lapsena sydämeensä tulevaisuuden satoa varten!
Niin tahdon minä tehdä, – jatkoi enkeli. – Kun kuusi on sytytetty jouluiltana ja lapset ovat kokoontuneet, menen minä sellaiseen kotiin, jossa Jesus on jouluvieraana, ja sanon muutamia sanoja sen kodin isälle ja äidille, kun he ovat lopettaneet joulurukouksensa. Ja isä tahi äiti saapi kertoa minun sanani lapsille, ja lapset saavat valita vapaasti, mutta jos ovat kahdella päällä, saavat vanhemmat neuvoa heitä. Minä tulen sanomaan näin:
1. Jumala antaa jokaiselle lapselle hoidokkaan, jota hän saapi rakastaa ja puolustaa, niin että lapsi rakastaessaan tätä yhtä olentoa oppisi olemaan hyvä kaikkia kohtaan.
2. Jokaisen kaksi vuotiaan tahi sitä vanhemman lapsen tulee hoidokkaakseen valita joku elävä olento, ihminen, eläin tahi kasvi, joka on heikompi kuin lapsi itse.
3. Tätä olentoa tulee lapsen hoitaa niin hyvin kuin voi, puolustaa sitä voimiensa mukaan, mutta ei hemmoitella, ei suositella toisten vahingoksi, ei sallia mitään vääryyttä, pahaa tahi sopimatonta.
4. Ja tämä tulee lapsen tehdä rakkaudesta Jumalaan ja hänen luotuihinsa.
Tässä vaikenee vaaleansinisin näistä vaaleansinisistä. Suuri, loistava joukko tuhansittain tuhansia lasten-enkeleitä seisoo siinä kuunnellen ja myöntyen äänetöinnä. Heistä näyttää, kuin leviäisi nyt siunaus, jonka lapsi Vapahtajan sylissä sai, yli kaikkien taivaan valittujen lasten maan päällä, ja he valmistautuvat hiljaisina viemään tätä uutta joululahjaa kaikille niille, jotka tahtovat sen vastaanottaa.
Mitä sanovat vastaanottajat? Monet eivät tule käsittämään lahjan arvoa; he tarvitsevat vanhempien neuvoa. Monet tulevat olemaan liian laiskoja, toiset liian välinpitämättömiä valitakseen itselleen hoidokasta. Toiset jälleen tulevat kuuntelemaan ehdoitusta kuten satua, jonka kuulee tänään, mutta unohtaa huomenna. Monetkin tulevat iloisina valitsemaan jotain, jonka heti muistavat, mutta väsyvät pian sen hoitamiseen ja mieluummin ajattelevat ainoastaan itseänsä. Se on aivan kuin kylväjän vilja. Muutamat lankeavat kivistöhön, muutamat tien-oheen, muutamat ohdakkeitten ja orjantappurain sekaan. Mutta muutamat siemenet lankeavat hyvään maahan ja kantavat runsaan hedelmän.
Paljon on tässä joululahjassa sellaista, jota täytyy lapsille selittää. Jos Kaarlo tahtoo hoitaa nuorta varsaa; jos Anna haluaa hoidokkaakseen pienen vasikan tahi valkoisen lampaanvuonan; jos Vilhelmi valitsee koiran ja Karin vikkelän kissanpoikasen; jos Viktor ottaa kesyn oravan ja Elsa nuoren kanarialinnun; jos Bertil kasvattaa perhosen koterostaan; jos Julia suojelee nuorta omenapuuta; jos Rikard mieluummin hoitaa pientä veljeään, mutta Liina rakastaa leukoijaansa, jonka hän on sirkkalehdistä alkain ruukussa kasvattanut; – ketä sitte Lilly hoitaa, hän, joka itsekin vielä nukkuu kätkyessä? Ketä Josef-raukka voi suojella, joka makaa tuhkarokossa eikä voi hoitaa itseänsäkään, vielä vähemmin ajatella toisia? Ketä voi köyhä kerjäläispoika suojella, joka itsekin on nälkäinen ja avutoin ja kulkee talosta taloon leipää anoen?
Sen tahdon sanoa sinulle. Lilli säästää omalta äidiltään paljo yönvalvontaa, paljo levottomuutta, jos hän ei tuskaile eikä valita, vaan on aina kärsivällinen ja iloinen. Sillä tavoin hänen tulee hoitaa rakkahinta ystäväänsä. Samalla tavoin tulee sairaan Josefin suoda hoitajalleen rauhaa ja lepoa niin paljo kuin suinkin voipi; hoitaja on oleva hänen hoidokkaansa. Niin köyhä ei ole kerjäläispoikakaan, ettei jäsenrikkoinen pieni linnunpoika, jonka hän löytää pesästä pudonneena, tahi eksynyt lapsi, jonka hän ohjaa kotiin, ole häntä köyhempi. Jokainen palvelus, jonka sinä vapaaehtoisesti toiselle teet, tekee sinut sillä hetkellä häntä voimakkaammaksi, ja joka kerta, kun kiellät itseltäsi jotain toisen tähden, on tuo toinen sinua heikompi. Muistatko Vapahtajamme sanat: »Jonka olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä minun veljistäni, sen olette tehneet minulle.»
Kas, niin ihmeellistä on maailman meno, että heikoimmat ja köyhimmät ovat ne, jotka tarvitsevat ja pyytävät enimmän kieltäytymistä toisilta, mutta voimakkaimmat ja rikkaimmat ovat ne, jotka voivat kieltää oman ilonsa toisten ilon tähden.
Ymmärrätkös nyt, mitä holhominen on? Käsitätkö Jumalan rakkauden tässä uudessa joululahjassa, kun Hän antaa jokaiselle lapselle hoidokkaan rakastettavaksi, hoidettavaksi ja suojeltavaksi, siinä määrässä kuin kukin lapsi voi? Ei löydy koko maailmassa yhtään niin heikkoa olentoa, jolla ei olisi jotakin vielä heikompaa suojeltavana. Ei kukaan ole niin köyhä, ettei hän voi palveluksellaan toista hyödyttää. Ja joka kerta, kuin hän näin tekee, antaa hän jälleen vähäisen, vähäisen osan Jumalan rakkautta, joka armahtaa meitä kaikkia. Ja joka kerta huomaa hän itsessään jotain siitä lapsesta, jonka Vapahtaja otti syliinsä ja jota Hän siunasi.