Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten

by Zacharias Topelius

KOLMAS JAKSO.

(Helsingfors Tidningar syyskuu—joulukuu 1857.)

Betty!

Ei vuolas koskikaan tuhlaa yhdellä kertaa kaikkia kuohujaan, sanoo runo, ja niinpä saat sinäkin vielä jonkun aikaa osottaa kärsivällisyyttä näille minun itämerenmuistelmilleni, vaikka niille onkin jo satanut yhden talven lumi ja kahden kesän vedet. Uudet matkustajat, uudet maanmiehet, ovat sen jälkeen rientäneet kinosten maasta virkein mielin etelään, ovat nähneet samaa kuin minä ja enemmänkin ja ovat hiljattain kirjottaneet siitä sanomalehtiinkin; mutta on havaintoja, jotka eivät vanhene yhteen vuoteen, ja on kokemusta, joka Suomen peltojen syyskylvön tavoin itää lumenkin alla tulevien keväiden varalle. Koetan parhaani mukaan sivuuttaa sellaisen, mikä kuuluu hetken katoovaan humuun, säilyttääkseni ainakin jotain pysyvistä ja pitkäaikaisista vaikutteista.

Siis: oli kerran...

37. Teaatterin varjopuolet.

Puhuin viimeksi oopperan rappeutumisesta, sen sisäisistä ristiriidoista ja baletista. Aine, ulotettuna yleensä teaatterin alalle, on niin rikas kuin itse mielettömyyden historia ja niin tyhjentymätön kuin inhimillisten erehdysten pohjaton kuilu. Kuinka paljo ovatkaan ahneus, himot ja turhamielisyys vetäneet lokaan! Sama sade, joka loihtii esiin kukkien tuoksun ja peittää pellot viljalla, synnyttää kaupunkien kaduilla liejua, joka voi saastuttaa puhtaimmankin.

Teaatteri ja kaikki taide kohottaa ylpeästi päätään mielikuvituksen maailmoihin, samaan aikaan kun sen jalat ovat auttamattomasti tuomitut liikkumaan tuuma tuumalta todellisuuden karkeaa, liejuista tietä. Ainoastaan ani harvoille onnistuu noiden vastakohtien yhteensovittaminen. Monet rientävät kadotukseen ja monet suistuvat korkeasta asemastaan. Monet kadottavat mielikuvituksensa ja taiteensa korkeissa ilmakerroksissa kokonaan todellisuuden maaperän, ja mikä on pahempi, uskonnon ja tapojen maaperän, sillä kaikessa taiteessa on voimakas itsensäjumaloimisen viehätys; voimakkaammista tulee silloin suuren yleisön ja oman itsensä epäjumalia, jotka saattavat elää muutamista käsientaputuksista ja kuolla muutamista arvosteluista; heikommista tulee hutiloitsijoita ja — hutiloitsijattaria. Toiset taasen takertuvat hiekkaan ja tekevät taiteestaan ahneutensa ongenkoukkuja; toiset vihdoin, taiteen päivätyöläiset, horjuvat sinne tänne molempien vastakohtien välillä, kunnes lopulta kaavautuvat ammattiinsa ja heittävät kaiken aprikoimisen. Mutta on sentään muutamia, jotka, kuten äsken sanottu, omistavat tuon harvinaisen kyvyn antautua kokonaan taiteelleen ja hallita sitä, unohtaa itsensä näyttämöllä ja olla sen ulkopuolella tavallisia ihmisiä, jotka sanalla sanoen saattavat olla ihmisiä sekä taiteen että elämän vaatimusten mukaan. Ja nämä muutamat, niin harvoja kuin niitä onkin, ovat kyllin lukuisat torjuakseen hylkäystuomion langettamisen urasta, joka loistavimpien voittojen ohessa tarjoo niin monta surua, niin monta toiveiden pettymistä ja niin monta pohjatonta kuilua.

Näyttelijät voimmekin jättää sikseen; luultavasti jokainen on kurkistanut edes kulmasta sen kimmeltävän esiripun taakse, joka kätkee kulissien suojaan kateuden, turhamielisyyden, kevytmielisyyden, viheliäisyyden, jopa usein paheetkin. Muistelen kuusitoista vuotta sitten Helsingin näyttämöllä esiintyneitä Romeota ja Juliaa; he makasivat siellä molemmat kuolleina lempensä tähden ja liikutettu yleisö itki, mutta Julia oli aivan äsken riidellyt Romeon kanssa kulissien takana, ja kun hän nyt makasi kuolleena rakastettunsa vieressä, nipisti hän häntä niin tuntuvasti kylkeen, että oli pakko laskea esirippu, sillä Romeo oli huutamaisillaan. — Stjernströmin näyttelijäjoukko esitti hiljattain "Matkustavainen teaatteriseurue" nimistä kappaletta; se ei ollut viisaasti tehty, sillä kappale paljasti säälimättä kaikki näyttämön heikkoudet ja sisälsi jäljennöksiä vähin kaikkien, niinhyvin matkustavien kuin paikallaan pysyvien teaatterien oloista.

Meidän päivinämme on narreja, jotka ovat riisuneet hevoset Taglionin vaunujen edestä ja vetäneet niitä itse juhdan uutteruudella. On laulajia ja laulajattaria, jotka ovat rakentaneet mielettömyyden heille uhraamilla rikkauksilla itselleen palatseja, vaikka tosin useimmat ovatkin täysin kourin sirotelleet ruhtinaallisia tulojaan. Rachel pyysi yhdestä näytäntövuodesta Amerikassa kuusisataatuhatta frankkia. Ei kellään ministerillä, ellei mahdollisesti jollakin kruununurakoitsijalla, ole ollut sellaisia tuloja kuin Mariolla, Grisilla ja nyt viimeksi Ristorilla. Euroopan suuremmat teaatterit nielevät äärettömiä summia, joista suuri osa saadaan valtion kukkarosta. Kaikki tuo on pikemminkin uhrattu turhamielisyydelle kuin taiteelle, ja kostaa itsensä alentamalla näyttämön silmänpyynnin ja turmeltuneen maun mahdottomien vaatimusten temmellyspaikaksi. Olemme nähneet mitä oopperasta on sellaisissa oloissa tullut. Puhenäyttämö ei ole suinkaan jäänyt takapajulle. Alexandre Dumas fils on viimeksi suvainnut siellä esityttää Demi-mondensa loistavalla tavalla, ja pimeyden ruhtinas on usealla näyttämöllä kohonnut päivän sankariksi.

Teaatterielämään kuuluu, paitsi näyttelijöitä ja kirjallisuutta, vielä kolme muutakin ainesta, nimittäin teaatteritirehtöörit, kirjailijat ja yleisö. Minulla on tuosta asiasta käsillä pieni sievä kuvaus Lontoosta. Tirehtöörit ovat nimittäin monin paikoin huonossa maineessa siitä, että koettavat hyötyä henkilökuntansa kustannuksella, ja yleisön suosikit eivät suinkaan laiminlyö maksaa heille samalla mitalla. Lontoossa on tuossa suhteessa päästy sangen pitkälle, ainoastaan italialaiset teaatterit vievät lontoolaisista voiton. Kirjailijat ymmärtävät myöskin katsoa etuaan. Koetetaan väittää että Lontoon teaatteri on taantunut nopeammin kuin mikään muu. Garrickin entisellä näyttämöllä, Drury Lanessa, elosteli muuan olutanniskelija Smith, joka vihdoin poltti talon eräissä naamiaisissa. Haymarketissa näytellään ainoastaan ranskalaisia huvinäytelmiä, ja vain eräässä Lontoon kaukaisimmassa sopessa saadaan vielä kuulla Shakespearea.[15]

Eräänä päivänä menee muuan Lontoon teaatteritirehtööri erään kirjailijan luo ja pyytää häneltä jonkun viisinäytöksisen draaman. Kirjailija antaa rukoilla itseään, on jokseenkin pöyhkeä ja vaatii vihdoin, paitsi osuutta joka näytännön tuloista, neljäkymmentä puntaa jokaisesta näytöksestä, summa maksettava samana päivänä kuin kappaletta näytellään ensi kertaa. Tirehtööri hämmästyy, mutta suuri kirjailija on taipumaton ja kontrahti allekirjotetaan. Kalliisti ostettu kappale somistetaan kaikella mahdollisella korulla ja sitä ylistetään edeltäkäsin kaikin voimin sanomalehdissä. Vihdoin tulee tuo tärkeä päivä, kaikki on valmiina, salonki ääriään myöten täynnä. Kirjailija kävelee levottomana edestakaisin kulissien välillä ja katselee joka toinen minuutti esiripun reijästä yleisöä, joka on langettava tuomion kappaleen kohtalosta.

— Minulla on tuolla ulkona kolmesataa ystävää — sanoo hän tirehtöörille — toivon että tekin puolestanne olette ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin?

Tirehtööri kutsuu vastauksen sijasta palkattujen käsienpaukuttajain johtajan.

— Onko väkenne kaikki paikoillaan? kysyy hän.

— Viisikymmentä yli tavallisen määrän, vastaa toinen, ja kunniani kautta: reiluja miehiä kaikki tyyni.

— Ette kai ole unohtanut määräyksiäni, ja kaiketi olette pannut muistiin ne paikat, joissa teidän tulee viheltää?

— Toivomuksenne mukaan, herra tirehtööri!

Kirjailija hymyilee.

— Mitä sanottekaan? Viheltääkö? Tarkotatte kai käsienpaukuttamista?

— En, vaan viheltämistä!

— Mutta oletteko mieletön?

— En suinkaan. Jos teille kirjailijana paukutetaan tai vihelletään, niin se ei liikuta minua; minulla on joka tapauksessa tuloni ja kappale herättää uteliaisuutta. Niin voimakas vastakkainen mielenosotus on repäsevä. On sitäpaitsi parempi että kappaleelle vihelletään, kuin että se saa osakseen keskinkertaisen menestyksen. Melua, häväistystä — juuri sitä minä tarvitsen, ja teille tullaan viheltämään.

— Mutta sehän on katalaa! Herrani, minä alotan oikeudenkäynnin teitä vastaan. Ajatelkaahan kirjailijamainettani!

— Oikeudenkäynninkö? Olen ostanut kappaleenne, näyttelen sitä kassani enkä teidän maineenne hyväksi, ja käytän sitä hyväkseni mieleni mukaan; etuni vaatii että teille vihelletään. Voisinhan sentään mahdollisesti muuttaa mieltäni, jos luopuisitte ylimääräisestä palkkiostanne.

— Vai niin, vai siihen te tähtäsittekin!

— Miksikäs en? Olette väärinkäyttänyt asemaanne kirjailijana; minä käytän väärin asemaani teaatterinjohtajana. Tahdotteko maksaa minulle takaisin nuo kaksisataa puntaa? Joko tahi ei, esirippu nousee paikalla.

— Minä maksan, vastaa kirjailija — muuta ei vastata, kun on pistooli rintaa kohti ojennettuna.

Tirehtööri ei ole taipumaton, hän myöntyy ja antaa viipymättä vastakäskyn:

— Sanokaa että niissä paikoin, missä piti viheltää, onkin nyt silmittömästi paukutettava. Sanokaa noille kahdelle toisella rivillä istuvalle naiselle, joiden piti nauraa kolmannen näytöksen liikuttavassa kohtauksessa, että he sen sijaan alkavat itkeä; ei ole haitaksi jos nuorempi menee hiukan tainnoksiinkin.

Kappale sujuu mainiosti, yleisö on ihastuksissaan ja kirjailija kaksisataa puntaa köyhempi, mutta hänelle on joka tapauksessa paukutettu käsiä, hän on epäilemättä suuri kirjailija!

Sellaista on palkattu paukutus. Pariisin teaattereissa sillä on määrätyt paikkansa, useimmiten permannolla, jossa aina on vaarassa joutua noiden vastenmielisten palkkajoukkojen läheisyyteen; mutta kun on uusi kappale, silloin taajenevat noiden teaatterin niin sanottujen "ystävien" rivit kaksinkertaisiksi. Käsienpaukuttajilla on oma vartavasten palkattu johtajansa, joka vuorostaan palkkaa väkensä joko illaksi tai viikoksi ja pitää huolen paukutuksesta niissä kohdissa, jotka ovat etukäteen merkityt. Yleisö sen tietää ja sietää sitä; näyttelijät pitävät hyvänään tuota inhottavaa suosionosotusta. Niinpä, kun mellastaminen muutamia vuosia sitte alkoi mennä liian pitkälle ja hallitus koetti poistaa palkatun käsienpaukutuksen, valitettiin että teaatterisaleissa oli aivan liian hiljaista ja kuollutta; ei yleisö eikä näyttelijät olleet oikein tyytyväisiä. Lopputulos oli että palkkapaukutus uudestaan otettiin käytäntöön ja on käytännössä vielä tänä päivänä.

Ensimäisen, toisen, jopa kolmannenkin luokan teaatterijohtajat koettavat parhaimman kykynsä mukaan ja säälimättä hyötyä niistä kyvyistä, joita sattuvat käsiinsä saamaan. Jos noilla kyvyillä jo on jonkinlainen maine, vaaditaan aivan erikoista politiikkaa pitääkseen ne kurissa. Kappale on valmis, paikat loppuunmyyty, mutta ensimäinen rakastaja suvaitsee potea päänkivistystä, primadonnan ääni suvaitsee olla käheä. Mitä tekee johtaja? Sellaisten tapausten varalta täytyy hänellä aina olla kuuliaisempi reservijoukko varastossa. Ensimäisen rakastajan sairaus parannetaan antamalla osa toiselle rakastajalle, kuuluisan primadonnan käheys lääkitään panemalla hänen sijaansa nuori, kaunis alottelija; kateus otetaan apuneuvoksi oikkuja hillitessä, muita keinoja ei ole. Siellä missä kaupanteko on kehittynyt hyvin pitkälle, kuten Englannissa, maksetaan melkoisia summia siitä kunniasta, että saa esiintyä jollakin jonkinlaista kuuluisuutta saavuttaneella näyttämöllä. Joku maaseutulaisnäyttelijä tahtoo upeilla esiintymällä sillä tai tällä pääkaupungin näyttämöllä ja maksaa siitä puhtaat rahat teaatterin johtajalle. Keikaileva nainen tahtoo välttämättä näyttää uudet jalokivensä, ja maksaa yhden punnan illasta saadakseen olla näyttämöllä mukana. Sattuu joskus että tuollaiset näyttelijät tai uusi kappale ovat yleisön mielestä liian huonoja; silloin se meluaa niin, että palkatut paukuttajat joutuvat tappiolle. Huudetaan ja tömistetään kaikin voimin, esiripun täytyy laskeutua ja poliisi tulee näyttelemään kappaleen loppuosaa.

Voisi kirjottaa kokonaisen kirjan kaikista niistä keinoista, jotka ovat päässeet käytäntöön valmistettaessa menestystä jollekin ensikertaa esiintyjälle tai uudelle kappaleelle, usein nousee kateus ja juonet yhtä kekseliäästi sitä vastustamaan, tuottaakseen kappaleelle vararikon tai viheltääkseen vasta-alkajalle. Siinä suhteessa on teaatteri miltei kaikkialla altis yllätyksille. Suosiontavottelupuuhista muistan erään sangen kekseliään. Muuan lontoolainen talonomistaja alotti julkisen oikeudenkäynnin erästä teaatterinjohtajaa vastaan siitä, että suuri väentungos sulki jokaista uutta näytelmää esitettäessä kadun ja teki kaiken liikkeen mahdottomaksi kello neljästä kello seitsemään iltapäivällä. Teaatterinjohtaja hävisi, mikä oli luonnollistakin, sillä koko oikeusjuttu oli hänen ja talonomistajan kesken sovittu asia.

Teaatteri ei voi välttää oman aikansa ja kansansa yleisiä virheitä, ja sentähden huomaamme sen olevan Ranskassa kevytmielisen, Englannissa rahanahneen, Saksassa pöyhkeilevän, jonka ohessa jokaisella tietysti on oikeus omien virheittensä lisäksi omistaa vielä muidenkin virheitä. Taidelaitoksena ja kirjallisuudenviljelyksen haarana näyttää se taantuneen, mutta se on samalla astunut lähemmäksi itseään ympäröivää elämää ja tapoja, ja nauttii ammattina ja henkilökuntaansa nähden enemmän kunnioitusta kuin ennen. Jos jätämme baletin lukuunottamatta, niin tuskinpa mikään teaatteri, joka huolehtii maineestaan, saattaa enää nykyään uhmailla yleisiä tapoja vastaan, niinkuin ennen. Se ei tosin ole minään takeena taiteen uudistuksesta, sillä siihen vaikuttavat muut ajan virtaukset; mutta se on takeena teaatterin siveellisestä arvosta, patona sen huonoja vaikutuksia vastaan ja samalla suurempana liikunta-alana hyveille. Siitä asiasta enemmän tuonnempana.

38. Teaatteri semmoisena kuin sen pitää olla.

Olen nyt sanonut sinulle milteipä pahinta, mitä teaatterista tiedän — virheitä ja puutteita kyllältään, jos en kohta täydellistä luetteloa. Jos kuitenkin tahtoisin väittää, että teaatteri siitä huolimatta ansaitsee ihmisten kunnioitusta arvokkaana sekä taiteellisena että kansallisena sivistyslaitoksena, niin pitänee minun jollakin tavalla se todistaakin.

Voisin silloin etsiä sen olemassaolon oikeutusta esittämällä itse teaatterin historiaa aina "kreikkalaisista ja roomalaisista" asti. Silloin näkisit tämän kansojen, aikojen ja ihmisyyden kuvastimen uhraavan milloin mielettömyydelle ja järjelle, intohimolle ja nerolle, imartelulle ja todelliselle kunnialle; milloin lokaan vaipuen, milloin ylevimpään innostukseen kohoten; milloin mahtailijoitten ja roskajoukon tahdottomana välikappaleena, milloin johtaen valtavasti joukkoja suuria esikuvia esittämällä; aina inhimilliselle heikkoudelle alttiina, ja kuitenkin aina valmiina itselleen omistamaan suurinta ja parhainta mitä maailmassa on tarjona; sanalla sanoen taide, joka voi täydellä syyllä sanoa itsestään, että siihen mahtuu kaikki ihmisyys ja kuvastuu siinä elävin, vaikuttavin, selvin piirtein. Mutta sinä huomaisit samalla että taiteen vaatimukset, totuuden ja kauneuden vaatimukset, joista ei teaatteri voi milloinkaan luopua omaa itseään kieltämättä, alati hillitsevät sen harha-askeleita ja himoja, niin että se pahimmissakin tapauksissa kuitenkin on pakotettu pukeutumaan ainakin paremmuuden ruusuharsoon, mikä tosin voi katsojiin vaikuttaa eksyttävästi, mutta vain ajaksi. Sillä viheliäisyyden on pakko kaivaa oma hautansa ja vastavaikutus syntyy, jolloin uusi parempi suunta jälleen alkaa. Ja kun hyvät voimat astuvat täysissä totuuden ja kauneuden varusteissaan näyttämölle, silloin teaatteri miellyttää, silloin se herättää ja nostaa ympärillään eloon suuria, jalostavia vaikutuksia. Emme kuitenkaan vielä lausu tyystin ilmi teaatterin olemusta, jos sanomme sitä tapojen kehittäjäksi. Se on sitäkin, mutta se on jotain enempääkin, sillä kaikki oikea taide kohottaa. Ei millään siveyssaarnalla ole sitä voimaa, kuin nähdessämme jonkun ihmiskunnan uroista kamppailevan kohtalonsa kanssa taikka nähdessämme jonkun kansan suuren pojan seisovan elävänä edessämme ja hänen kanssaan koko isänmaansa elämän liikkuvan näyttämöllä.

Ei milloinkaan ole ruotsalaisella näyttämöllä esitetty Kustaa Vaasaa, ei milloinkaan tanskalaisella Kristian IV:ttä, tai englantilaisella Richard Leijonamieltä, tai ranskalaisella Napoleon I:stä, tai saksalaisella Fredrik Barbarossaa, tai italialaisella Rooman sankarihaamuja, tai espanjalaisella Ferdinand Cortezia tai sveitsiläisellä Wilhelm Telliä — tai mitä muita suuruuksia hyvänsä, Christofer Columbusta, Copernicusta, Hussia, Tassoa, Correggiota, Hans Sachsia, Bellmania ja satoja muita — ilman että koko kansan sydän silloin on sykkinyt voimakkaammin ja jalojen esikuvien vaikutus tuntunut sen tuhansissa jäsenissä. Sellaiset kuvat esiintyvät suurina ja loistavina muillekin kansoille, mutta omalle kansalleen kuitenkin selvimpinä ja voimakkaimpina. Sillä samoinkuin kansakunta rakastaa suurissa miehissään itseään, samoin se rakastaa nähdä itsensä, joko suurena tai pienenä, omalla näyttämöllään, ja sentähden on hyvä teaatteri etupäässä kansallinen. Miten vähäisinkin yritys siihen suuntaan on mieltäkiinnittävä, sen olemme nähneet köyhällä suomalaisellakin näyttämöllämme, ja kuitenkaan ei edes Klaus Fleming, vaikka tosin jo runoilijan muovailema, ole vielä astunut siellä esiin mahtavissa varusteissaan.

Näin Pariisissa ja Dresdenissä Scriben ja Meyerbeerin kauniin, vaikka historiallisesti muodottoman oopperan "Pohjantähti". Sen ei suinkaan pienin merkillisyys suomalaiseen katsojaan nähden on se, että koko ensimäinen ja viimeisen näytöksen loppuosa on sijotettu Suomeen, nimittäin Viipurin tienoille, jossa, Scriben arvelun mukaan, Pietari suuri ensiksi tutustui "pohjantähteen" Katariinaan. Maisema oli tosin vapaa fantasia: sangen kauniita kallioita, ranta, kylä ja niin edespäin; mutta puvut, varsinkin naisten, olivat sekä Pariisissa että Dresdenissä uskollisia tunnetun Jääskenpuvun jäljennöksiä. Luultavasti he olivat saaneet käsiinsä täällä ilmestyneen mainitun puvun kuvan. Nämä köyhät suomalaiset maalaiset käyttäytyivät näyttämöllä oikein reippaasti, jos eivät tosin varsin suomalaisesti, niin että tuskinpa kukaan meikäläinen olisi tarvinnut heitä hävetä, ja ensimäinen kööri, jossa oli erittäin kaunis musiikki, laulettiin Suomen kunniaksi: "Buvons pour la Finlande!" — joka Dresdenissä oli käännetty sanoilla: "Finnland soll leben!" Pariisilaishansikkaat ja saksalaisten karkeammat kourat paukuttivat kaikin voimin — kauniille musiikille, arvelen; mutta vakuutan samalla että nuo suomalaiset muistelot, niin vapaan mielikuvituksen tuotteita kuin olivatkin, tekivät asianomaisiin ihmeteltävän vaikutuksen. Suomalaisia muuten kohdeltiin suosiollisesti kautta koko kappaleen; kaikki tietysti "pohjantähden" vuoksi.

Mutta palaanpa jälleen teaatteriin. "Ravennan miekkailija" sai itse Hamburgissa soinnun, joka voitti sekä kurantin että bankon. Näin italialaisten itkevän kun Casimir Delavignen "Marino Falieroa", suuresta aiheesta kyhättyä keskinkertaista draamaa, esitettiin Porte Saint Martin teaatterissa Pariisissa. Vaan jättäkäämme sankarit, ennättääksemme heittää silmäyksen tämän maailman pieniin.

Kun ajattelen teaatterin ihannetta, johtuu aina mieleeni miellyttävä ja opettava muisto Ranskan etevimmästä näyttämöstä ja dramaattisesta koulusta, Théâtre Françaista. Sen ensimäinen ansio on, että sillä on päämääränä kaksi toisiinsa helposti yhdistettävää tarkotusta: toinen maun, toinen kielen puhtauden valvominen. Théâtre Français nauttii noita molempia tarkotuksia varten melkoista vuotuista valtioapua, mikä — rohkenen sen sanoa kaikkien meidän suomalaisten teaatterinvihollisten kuullen — on hyvin käytettyä kansan omaisuutta. Joka viikko näemme siellä esitettävän yhden tai pari Ranskan klassillista mestariteosta, ja kun siihen vaaditaan omintakeisia, perinpohjaisia tutkimuksia, onkin Théâtre Français nykyään miltei ainoa teaatteri, joka kykenee ne arvokkaasti esittämään.[16] Näyttämökoristeet ja puvut ovat tehdyt erinomaisella huolella ja tarkkuudella eri aikakausien oloja vastaavasti. Niissä kappaleissa esimerkiksi, jotka esittävät vanhan Kreikan tai Rooman tapahtumia, on jokainoa pieni yksityiskohtakin jäljitelty uskollisesti antiikin mukaan. Samoin koetetaan itse näyttelemisessä mahdollisimman tarkasti jäljitellä kappaleiden ajanväritystä ja paikallisia omituisuuksia. Sellainen näytteleminen — niin, se ansaitsisi oman lukunsa. En milloinkaan ennen kuin täällä saattanut ajatellakkaan moista täydellisyyttä.

Théâtre Français, entinen Comédie Française, ei pidä suurilukuista henkilökuntaa; niitä on tuskin kaksikymmentäviisi, joille uskotaan osia esitettäväksi; mutta sittenpä onkin jokainen heistä taituri alallaan. Jokaisen on sitä ennen pitänyt käydä ankaraa lausumiskoulua; sentähden onkin kieli ja lausuminen tässä teaatterissa niin erittäin huolellista, että yksi ainoa murresana, yksi ainoa väärä korko voisi murskata näyttelijän koko tulevaisuuden. Sillä samoinkuin jokaisella Pariisin teaatterilla on oma yleisönsä, samoin on Théâtre Françaillakin omansa; se on kirjallisesti sivistyneen pariisilaisyleisön parhaimmisto, ja sillä on erittäin hieno korva. Tämä teaatteri on sentähden itse asiassa akatemian tapainen, jonkinlainen ranskankielen konservatoorio, jossa kieli esiintyy suurimmassa puhtaudessaan ja hienoudessaan. Tässä salongissa vietetty ilta on siis samalla ranskankielen oppitunti, jommoiseen harvoin muulloin saa tilaisuutta. Viehättävää on kuulla kaunista kieltä korkeimmalla kehitysasteellaan; tavattoman suuri olisi varmaankin sen vaikutus johonkin vähemmän kehittyneeseen kieleen, esimerkiksi suomenkieleen.

Ranskalainen luonne rakastaa hyvin ja hienosti sanottua, samoinkuin johdonmukaisesti ja selvästi lausuttua, joskaan ei aina syvästi ajateltua. On ollut sellaisiakin aikoja, jolloin sirot korulauseet ovat olleet Théâtre Françaissa niin vallalla, että oikea dramaattisuus on saanut väistyä sen edestä. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet; vaatimukset näyttelijän itsensä suhteen ovat nyt suuremmat ja ovat yhtä ankarat näyttelemiseen nähden. Théâtre Françaisiin otetaan, kielen tähden, kokelaita enimmäkseen Pariisista, mutta se etsii samalla suurempien varojensa avulla paraimmat kyvyt muualtakin. Useimmissa muissa edes jonkinarvoisissa teaattereissa näemme kyllä kauniimpia kasvoja, vaan emme missään parempia näyttelijöitä. Yhteisnäytteleminen on täydellistä aina pienimpiin yksityiskohtiin saakka, ilmaisten samalla sekä eloa että hillitsemistä, jotka ovat tositaiteen ainaiset tunnusmerkit. Etevin puoli tosin on puhelun joustavuus; Théâtre Français ei olisi ranskalainen laitos, ellei se samassa olisi omistanut tuota kansallisominaisuutta; voimme sanoa että itse tunteet ja intohimotkin täällä puhelevat, mutta tavalla joka suo niiden esiintyä täydessä lämmössään, jos kohta hillittyinä. Niinpä Rachelin huulilla puhelee tuska, ylpeys, viha ja kosto; Arnould Plessyn ja Madeleine Brohanin kautta haastaa rakkaus, Provostin kautta teeskentely ja ahneus, Regnierin kautta itsekkyys, ja niin edespäin. Entä sitte? Nuo intohimot eivät silti kadota syvyyttään ja voimakkuuttaan, ne ainoastaan astuvat esiin ilman vaikutuksentavottelua ja harkitsemista ranskalaiselle ominaisella vapaalla tavalla. Ei mikään näyttämöllä kiemuroiminen eikä intoileminen tee katsojiin sellaista vaikutusta, kuin tuo näöltään niin yksinkertainen luonto, joka ei milloinkaan ensi näkemällä hämmästytä, mutta aivan huomaamatta ja yhä lähemmin tunkeutuu sydämeen. Kun tulemme saksalaisen näyttämön suuresta begeisterungista, niin tekee Théâtre Français alussa melkein kylmän vaikutuksen, samoinkuin luonnollisuudestaan tunnettu tanskalainen näyttämö. En tahdo myöskään kieltää etteikö jonkinlainen järkevyys, joka painaa leimansa kaikkeen, jonkun verran jäähdytä katsojaa; mutta tuollainen jäähdytys on terveellinen; se johtaa meidät keinotekoisista liiotteluista kaiken todellisen taiteen perikuvaan ja ytimeen, jalostettuun luontoon.

Théâtre Françaissa sattuu jotenkin usein että näemme samana iltana saman henkilön kahdessa osassa. Jokaisella näet on oma rajotettu alansa, jolla hän on saavuttanut taituruuden. Muutamat esiintyvät ainoastaan klassillisissa kappaleissa, toiset ainoastaan uudenaikaisissa; muutamat ovat saavuttaneet mainetta molemmissa. Ei ole mitään vahingollisempaa pienehkössä teaatterissa työskentelevälle näyttelijälle, kuin olla pakotettu kelpaamaan joka paikkaan ja sitte, juuri kuin on johonkin osaan koteutunut, heittää se sikseen, alottaakseen taas uutta. Täällä, jossa samaa kappaletta esitetään kuukausmääriä ja sitten taasen lyhyen levon jälkeen otetaan uudestaan esille ennenkuin se on ennättänyt muistista kadota, täällä jokainen näyttelijä pakostakin ikäänkuin valautuu osaansa. Tämän seikan vaikutus yhteisnäytöntöön on päivän selvä; mutta siihen ei suinkaan vaikuta vähemmin se erinomainen tapa, jolla kaikki sivuosat suoritetaan. Toisissa teaattereissa loistavat muutamat erikoiset kyvyt keskinkertaisuuksien keskellä. Täällä esitetään jokainen sivuosakin mestariudella; yksinkertaisin lakeija, vähäpätöisin kamarineitsyt, jonka tehtävänä on asettaa tuoli esille tai tuoda kirje, on tutkinut tyystiin tehtävänsä. Kukaan ei pistäydy kokonaisuudesta esille liian paljo eikä liian vähän, niinkuin useasti muualla näemme pinteän pyrkimyksen tehdä itsensä huomatuksi silloinkin kun ei pitäisi, tai käyttäydyttävän ylenkatseellisen välinpitämättömästi silloin, kun ei luulla mitään merkitsevänsä. Vanhalla Lars Hjortsbergillä Tukholmassa oli kerran vähäpätöinen palvelijan osa, jolloin hänen piti sammuttaa kynttiläkruunu. Tuskinpa kukaan luulee että tuohon voisi panna mitään erikoisempaa. Mutta Hjortsberg ei ollut se, joka mitättömyydestä teki mitättömyyden; hän sammutti kruunun filosoofisella tyyneydellä, mutta samalla niin luontevasti, että koko salonki rupesi käsiä paukuttamaan.

Kun sanon Théâtre Françaisia teaatterin ihanteeksi, ei tarkotukseni ole kohottaa tuota aikansa lasta kaiken inhimillisen puutteellisuuden yläpuolelle, ilman rappeutuneen taiteen virheitä ja hairauksia. Silläkin on esimerkiksi palkatuita paukuttajia, vaikka tosin tavallista vähemmin hävyttömiä. Eikä Jules Janin, joka joka ilta leppeän ja hyvinvoivan näköisenä sijottuu nojatuoliinsa, myöskään laiminlyö joka viikko ruoskia sen heikkoja puolia Journal des Débatsin kaunokirjallisessa osastossa. Mutta Théâtre Français, jos mikään taidelaitos, vaikuttaa tuhansiin elähyttävästi, sivistävästi ja jalostavasti. Sen ainaisena ansiona on oleva, että se puhuu kansansa parhaimmistolle ja että se, niin monien erehdysten ympäröimänä, kuitenkin on tyyssijana parhaimmalle, mitä ranskalainen näyttämö on tuottanut niin hyvin kirjallisuudessa kuin näyttelijätaidossa, ollen siten kansansa kouluna, sen kunnian tulkkina, sen virheiden ruoskijana ja sen älyn ja siveydentunnon herättäjänä monessa suhteessa. Tämän jälkeen muutamia näytteitä.

39. Piirteitä näyttämöltä.

Pariisissa näytteli vuonna 1856 kuusitoista teaatteria joka päivä ja kaksi oopperaa, nimittäin suuri ja italialainen, kolmasti viikossa. Näistä kahdeksastatoista esitti neljä, nimittäin kaksi viimemainittua, Opera Comique ja Théâtre Lyrique yksinomaan musiikkikappaleita; pelkkiä näytelmiä esitti ainoastaan yksi, nimittäin Porte Saint Martin, jonne kaikki helläsydämiset menevät kyyneleitä vuodattamaan. Théâtre Français, Odéon, Gymnase, Ambigu-Comique vuorottelevat kumpaistakin lajia, esittäen kuitenkin mieluummin hienompia huvinäytelmiä; Vaudevillessä ei pidä aina odottaa kupletteja ja Gaité huvitti kuukausmääriä yleisöä esittämällä rosvoja ja murhaajia. Théâtre Imperial eli pitkät ajat Napoleon I:sen haamulla ja on nyt antautunut etupäässä porvarillisten näytelmien esittämiseen. Pieni-teaatteri Palais Royalissa esittää enimmäkseen ilvenäytelmiä; Folies nouvellesia pidetään paraimpana pantomiimien esittäjänä; Folies dramatiques, Delassemens comiques ja monet muut, jotka syntyvät toisena vuotena ja katoovat toisena, aina Funambulesiin saakka, jossa yleisön muodostaa katupojat ja työmiehet, ovat kansanteaattereita. Théâtre Luxembourg esittää kaikenlaisia pikkukappaleita. Kaunoratsastajilla ja ilveilijöillä on omat näyttämönsä ja sitä paitsi on Pariisin ympäristössä vilisemällä pikku teaattereita.

Teaatteri muuttuu täten, esittämällä joka päivä kuvaelmiaan suuren kaupungin kaikissa kolkissa, jonkunlaiseksi tarpeeksi, sen jokapäiväiseen leipään kuuluvaksi. Etelän vilkkaampi mielikuvitus ja sen meikäläisistä niin suuresti poikkeavat kotitavat, selittävät osaltaan tuota meille käsittämätöntä seikkaa, että köyhä työmies tai vielä köyhempi ompelijatar saattaa nähdä nälkää ja ahertaa otsansa hiessä ainoastaan voidakseen sunnuntai-illaksi hankkia itselleen teaatteripiletin. Paraimmallakaan pariisilaisella ei ole mitään kotia siinä merkityksessä, kuin me sen käsitämme; ei hänen kielessäänkään ole sitä varten muuta käsitettä kuin tuo väritön chez soi, taikka vielä laimeampi au logis. Se on epäilemättä onnettomuus, johon kasvatus on monessa suhteessa syypää, sillä useimmat lapset kasvatetaan seitsemännestä ikävuodestaan asti perheen ulkopuolella; mutta se antaa teaatterille erikoisen yhteiskunnallisen merkityksen sen lisäksi, minkä se voi milloinkaan saavuttaa meillä pohjolassa. Se laji kotia, josta pariisilainen ennen niin suuresti ylpeili, sivistyneen salongin sukkela seurapiiri, se on, mikäli kerrotaan, nykyään ainoastaan entisyytensä varjo. Klubit ovat nielleet monia; teaatteri on niellyt heidät kaikki. Sinne mennään nykyään ystäviään tapaamaan ja sinne on usein siirtynyt sukkeluus ja hieno seurustelukin.

Etelämainen yleisö näyttelee itse mukana tavalla, joka on meille outoa. Pieninkin hetkellinen tyytyväisyyden tai tyytymättömyyden tunne päästetään heti ilmoille; sitä ei haudata, niinkuin meillä, äänettömyyteen tai sellaisiin käsien paukutuksiin, joihin suuri joukko tottumuksesta yhtyy. Pieninkin näyttelemisen vivahdus huomataan paikalla; näyttelijällä on edessään ilmielävä arvostelu sana sanalta, askel askeleelta; se elähyttää hänen näyttelemistään ja pakottaa hänen tutkimaan pienimmätkin liikkeensä. Hänestä voi tulla yleisön silmänpalvelija, mutta ei koskaan velttoa osansa läpilaahustajaa. Yleisö kasvattaa näyttelijää ja näyttelijä yleisöä; molemmat voivat erehtyä, mutta molempien vuorovaikutus on näyttämölle tarpeellinen.

Missään emme näe yleisön näyttelevän mukana niin hullunkurisesti kuin Funambulesissa. Se olisi harmillista, ellei se olisi samalla niin hauskaa. Kuvittele mielessäsi esimerkiksi kaksi aitioriviä poikaveitikoita täynnä. Vaikeneminen on heille tuiki mahdotonta, ja kun he saavat pitkät päivät kiistellä keskenään, niin kiistelevät he nyt vaihtelun vuoksi näyttämöllä liikkuvien kanssa. — V'là monsieur! huutavat he epätoivoiselle rakastajalle, älkää olko millännekään, kyllä tyttö teistä pitää, siellä hän seisoo teitä vaanimassa kulissien takana. — Ensimäinen rakastajatar esiintyy, ja vaikea olisi kenenkään sanoa häntä kaunottareksi. — Tiens, madame! huutavat pojat, näytätte liian surkealta, kas tässä vähän virkistystä! — ja samassa he näpsäyttävät tottuneella kädellä jonkun kirsikansydämen vanhahkon donnan nenälle. Vincennenmetsästäjäin jälkeen ovat Pariisin katupojat Ranskan paraimmat ampujat. Mutta rakastaja ei häiriinny, donna ei hätäänny; toisinaan sattuu että kokonaisia kirsikoita ja appelsiininkuoria satelee näyttämölle; se ei tee mitään, kappale sujuu siltä yhtä hyvin. Harlekin tekee kuperkeikkansa, Pierrot virnistelee; aitioissa halutaan olla jalomielisiä, heitetään Colombinelle kokonainen apelsiini; hän ottaa sen ilmasta kopiksi, kuorii sen tuossa tuokiossa ja syö heti paikalla kiitollisuutensa osotteeksi — yleisö paukuttaa käsiään.

Harlekin-pantomiimit ovat joka paikassa samanlaisia; ainoa erotus on koneistossa, joka muutamissa teaattereissa on niin pitkälle kehittynyt, että yleisöä huvitetaan kaikellaisilla silmänkääntäjätempuilla. Kappaleista, jotka siihen aikaan olivat suosittuja kansanteaattereissa ja joita esitettiin yhtä mittaa useampia kuukausia, muistan pari: "Venus Antiphros myllyssä" ja "Mandrinin seikkailut". Venus on sopinut kohdatakseen Adonista myllyssä ja ottanut myllärin vaimon muodon, tämä kun on matkalla kaupungissa. Mutta Adonis viipyy ja sen sijaan tulee mylläri kotiin ja käskee jumalattaren keittämään hänelle ruokaa ja vetämään saappaat hänen jaloistaan. Olympon korkea asukas kieltäytyy, mutta mylläri tarttuu keppiin; syntyy olympolaista ylpeyttä nöyryyttäviä kohtauksia toinen toisensa jälkeen. Vihdoin tulee myllärin oikea vaimo kotiin, ja nyt sattuu joukko mitä koomillisimpia kohtauksia, kunnes jumalatar lopulta epätoivoisena karkaa ikkunasta ulos. — Mandrin oli kuuluisa ryöväri Ardennien metsässä viime vuosisadan loppupuolella. Kappale on todellinen koulupoikakappale, seikkailu seikkailun jälkeen, pistoolinlaukauksia, aaveita, maanalaisia käytäviä, ainakin puolitusinaa murhia; mutta viattomuus tietysti lopulta saa voiton ja kappale päättyy ryövärin mestauksella. Kansan suuri joukko on kaikkialla vain suuria lapsia.

Tämänlaatuiset kappaleet kuuluvat kurjaan kirjallisuuteen; ne villitsevät sen sijaan että jalostaisivat. Samaan luokkaan saattaa lukea joukon kevytmielistä romua, jota pariisilaisteaatterit, suuret ja pienet, aika ajoin esittävät, Dame aux camélias ja Demi-monde kappaleista aina sellaisiin päiväperhosiin kuin Amours impies ja muut samankaltaiset. Teaatteri on heijastuspeili: luonnollista on että se heijastaa ympäristönsä tapojen löyhyyttäkin; sen suuri valta on turmioksi silloin, kun se, sen sijaan että ruoskisi tapainturmelusta, ympäröi sen loistavalla hohteella, peittäen paheet ruusuisella hunnulla. Onneksi sentään seuraa pakostakin muutos parempaan päin, tarkkanäköinen arvostelu valmistaa sen lähenemistä, ja vaikka onkin turhaa koettaa puhdistaa teaatteria kaikesta rikkaruohosta niin kauvan, kuin elämä sen ympärillä ei ole siitä vapaa, niin voimme siitä kuitenkin toivoa parhainta mitä itse elämästäkin toivomme, nimittäin että hyvän voima on pimeyden valtaa suurempi.

Mitä kevytmielisyyteen tulee, täytyy minun sen suhteen tehdä vastalause. Kevytmielisyys on siinä määrässä Ranskan kansan perusominaisuuksia, että se tuntuu heidän mielestään jokapäiväiseltä asialta, sopimattomalta se tuntuu ainoastaan esiintyessään tavallista julkeampana ja karkeampana. Siitä johtuu että monet asiat, jotka pohjoismaisella näyttämöllä olisivat suorastaan sopimattomia, soluvat ranskalaisella näyttämöllä huomaamatta, synnyttäen vain hetkellistä naurua ja kadoten seuraavana hetkenä unhotukseen. Ranskalaisella ja ranskattarella on myötäsyntynyt erikoistaito lausua eräitä asioita siten, että kärki jää jälelle, mutta sen myrkyllisyys häviää, jopa niin että itse siveellinen tunnekin tulee sovitetuksi leikkipuheella, sukkeluudella ja miellyttäväisyydellä. Selvempää esimerkkiä nähtänee harvoin kuin Molièren "Amphitryon" Théâtre Françaissa. Tämä sukkela, mutta sangen kevytkenkäinen kappale käsittelee Jupiterin rakkausjuttuja Amphitryonin puolison Alcmeneen kanssa, jonka luona Olympon hallitsija tekee käyntejä puettuna hänen herransa ja miehensä muotoon, ja josta sittemmin tulee Herkuleen äiti. Kappaletta pidetään alkuperäisesti hienona satiirina Ludvig XIV:n rakkausseikkailuista. Jokaisella muulla näyttämöllä kuin ranskalaisella olisi tuo kappale suorastaan mahdoton. Totuudenmukaisesti tahdon lisätä että koristetut nenäliinat olivat ahkerasti käytännössä niinä iltoina, jolloin esitettiin Amphitryonia, ja samoin että arvostelu kiihkeästi moitti kappaleen siveellistä kantaa. Mutta minä rohkenen kieltää että tuon kappaleen vaikutus olisi mikään muu tai mikään sen huonompi, kuin naurun herättäminen sen purevan ivan kautta, jolla kuninkaallinen teaatterikirjailija uskaltaa kurttiisin muodossa pommittaa kuninkaallisen herransa sulttaanillisia hassutuksia.

Jos kuitenkin tahdotaan väittää "Amphitryonin" olevan siveellistä tarkotusta vailla — enkä minäkään puolestani suinkaan uskalla sitä taata — niin ei ainakaan tätä ominaisuutta kiellettäne kahdelta muulta Molièren kappaleelta. Esitettiin L'avare, "Saituri". Provost näytteli Harpagonin osaa, Provost, joka tuossa kappaleessa on saavuttanut maailmanmaineen. Koronkiskurit eivät enää meidän aikoinamme ole samanlaisia kuin kaksisataa vuotta sitten, ne ovat ainakin vähän muhkeammasti ja taitavammasti naamioidut; mutta saituruus on sama ilmiö kuin ennenkin ja meidän aikamme saituruus pitäisi valtion kustannuksella lähettää katselemaan Provostia. Nuori tuhlaaja kääntyy välittäjän kautta Harpagonin puoleen, ja Harpagon tahtoo nylkeä hänet putipuhtaaksi. Hän määrää mitä kohtuuttomimpia ehtoja, neljänkymmenen prosentin koron ja velvottaa lainaajan ottamaan vastaan mitä korkeimmasta hinnasta vanhaa panttitavaraa, jonka jälkeen Harpagon suostuu paikalla antamaan puolet kysymyksessä olevasta summasta. Nuori tuhlaaja suostuu kaikkeen; hänen isänsä on, sanoo välittäjä, vanha saituri, jonka päivät pian ovat päättyneet. Schen, schen! ajattelee Harpagon, kaikki on järjestetty; mutta silloin keksitäänkin että nuori tuhlaaja on hänen oma poikansa! Oi te hyvinvarustetut, viekkaat ja kekseliäät vanhat juutalaiset kaikista säädyistä ja uskontunnustuksista, olisittepa nähneet Harpagonin, kun tuo uutinen kohtaa häntä salamaniskun tavoin! Ja teidän olisi pitänyt nähdä hänet, kun häneltä oli ryöstetty rahalippaansa — mielettömänä ja raivostuneena sormillaan suonenvedontapaisesti haparoivan tyhjää ilmaa — teidän täytyisi silloin tunnustaa että teaatterikin voi vaikuttaa parannussaarnan tavoin, joka tunkeutuu luihin ja ytimiin ja esiintyy syntiselle unissaankin hirmuisena ja peljättävänä.

Ja te, lahjakkaat, nerokkaat rouvat, neidet ja kirjailija-mamselit, ja te, kaikenlaatuiset kuuluisat herrat kirjailijat — suuret kirjailijat, se on tietty, ainakin itse mielestänne — teidän olisi pitänyt omistaa iltahetki Molièren Femmes savantes'in (Oppineiden naisien) katselemiseen Théâtre Françaissa. Myönnän että tämänkin kappaleen värit ovat jonkun verran vuosisatojen haalistamat, mutta niitä on tarpeeksi jälellä näyttääkseen teille oppineen ja kirjallisen turhamielisyyden kaikessa loistossaan ja rakastettavaisuudessaan. Nämä Molièren herrat ja naiset — sillä herrat saavat kunnian olla mukana ihailijoina naisten kirjallisessa akatemiassa — ovat muodostaneet keskinäisen toistensa-ylistämisyhtiön ja kiittävät yhtiön puolesta toisiaan mitä suurimmalla häveliäisyydellä. Mutta valitettavasti on muuan heistä nimettömänä julaissut erään teoksen ja joku toinen akatemian jäsenistä sattuu viattomuudessaan arvostelemaan tuota teosta mitättömäksi; enempää ei tarvita, naamari viskataan pois, ärsytetty turhamielisyys hypähtää raisuna kaikkien sopivaisuuden aisojen yli, ja tämä ihana toistensa-ylistämisyhtiö, joka äsken mitä vaatimattomimmalla innolla korotti toisensa pilviin, lausuu nyt toisilleen yhtä innokkaasti karkeuksia ja persoonallisia solvauksia — se "polemikoi" — ja minusta on ikävää sanoa, mutta sillä hetkellä näytti todellakin kuin oppineet sormet olisivat tulleet liian läheiseen tuttavuuteen oppineiden peruukkien kanssa. Pulvis et umbra! Ei nerokaan, ei ainakaan itsejulistautunut nero, ole korotettu tavallisten, jokapäiväisten inhimillisten heikkouksien yläpuolelle.

Suvaitsetko että kerron jotain muutakin "siveysopillista" Vaudeville-teaatterista. Näemme siellä huvinäytelmän nimeltä Les filles de marbre, Marmoritytöt. Proloogi tapahtuu Ateenassa Perikleen aikana. Rikas Gorgias on Feidiaalta tilannut Aspasian, Laïsin ja Phryneen marmoriset veistokuvat. Feidias on työnsä tehnyt, tytöt ovat ylen kauniita, niin kauniita, että taiteilija, niiden katselemiseen vaipuneena, ei voikkaan niistä erota, vaan kieltäytyy luopumasta veistoksistaan. Mutta yhtä ihastunut Gorgias vaatii ne itselleen omaisuutenaan, ja lopulta kutsutaan paikalle Diogenes riitaa ratkaisemaan. Diogenes saapuu. "Tyttöjen", sanoo hän, "tulee itse jollakin merkillä ilmottaa kenen he tahtovat omistajakseen." Veistokuvilta kysytään; kas, he nyökäyttävät suostumuksensa — Gorgiaalle. "Sellaisia ovat tuollaiset marmoritytöt kaikkina aikoina", sanoo Diogenes; "he kääntyvät alati houkuttelevaa kullan hohdetta kohti!"

Nyt alkaa kappale. Muutamaan komeaan puutarhaan Pariisin läheisyydessä on asettunut seurue nuoria tuhlaajia ja sen lajin hienoja naisia, jotka, niinkuin V. Hugo heistä sanoo, qui vendent le doux nom d'amour. Samppanja kuohuu, soitto soi; muuan vieraista laulaa erään polkan à pièces d'or, jota nykyään soittavat kaikki Pariisin positiivit ja jonka katkeran ivallisia kupletteja tahdikkaasti säestää kultarahojen kilinä laulajan kukkarossa.

— Mitä Marco rakastaa? Rakastaako hän kevään tuoksuja ja ruusujen punerrusta ja kesäillan tyyneyttä laaksossa, jolloin karja palaa laitumelta ja kuu nousee kirkkaana puiden latvojen yli? Ei, ei, ei; se on ... (kuulemme kultarahain kilisevän kukkarossa).

— Mitä Marco rakastaa? alkaa hän uudestaan. Rakastaako hän kodin rauhaa ja puolison rakkautta ja kultakiharaisen lapsen ihanaa ääntä, lapsen, joka hymyillen kietoo käsivartensa äidin kaulaan? Ei, ei, ei; se mitä Marco rakastaa, se on ... taasen jatkaa kullan kilinä katkaistua lausetta.

Vielä kerran laulaa laulaja:

— Mitä Marco rakastaa? Rakastaako hän hyveen vaatimatonta palkintoa, vai omantunnon rauhaa, vai kunnian loistetta, vai kuolematonta nimeä, vai kaikkea sitä, mitä maailman jaloimmat pitävät korkeana ja pyhänä? Ei, ei, ei; se mitä Marco rakastaa, se on ... ja kaameasti vastaa kulta kolmannen kerran Marcon rakkaudenkysymykseen.

Rauhaa rakastavat ihmiset, Betty, ne jotka asuvat kaukana harhateistä, kuten sinä maaseudun rauhassa, ne eivät tunne tämän vastauksen kammottavaa totuutta. Noiden kultarahojen kilinä, mikä jok'ainoa kerta sekaantui viehättävään soittoon, kaikui alati korvissani kun kuulin à pièces d'or polkkaa esitettävän, ja koko kappale oli mestarillisesti rakennettu samalle teemalle.[17] Marco, jota demoonisella viehättäväisyydellä esitti madame Fargeuil, on vaarallisin sireeni, mikä vielä milloinkaan on vienyt nuorukaisen turmioon. Kuplettien ainoa näkyväinen vaikutus on ylenkatseellinen hymy kaunottaren huulilla. Tulee sitten nuori maalari nimeltä Rafael, ilosta loistaen; hän on äsken saanut näyttelyssä korkeimman palkinnon, hänen harvinainen neronsa on herättänyt yleistä ihailua, hän kohottaa katseensa loistavaa tulevaisuutta kohti ja tämä ilahuttaa hänen köyhää äitiään, jonka ainoa toivo ja tuki poikansa on. Rafael raukka, hän ei tunne maailmaa, Marcon käärmeenkatseet vangitsevat hänet heti ensi silmäyksellä ... "qu'elle est gentille!"...

Kun seurue poistuu, on nainen jo hänen käsivarressaan. Säästän sinulta kolmen seuraavan näytöksen kuvaamisen kappaleen loppuun saakka, ja tahdon ainoastaan mainita että tämä lahjakas ja rakastettava nuorukainen joutuu, niinkuin tuhannet ennen häntä ja tuhannet hänen jälkeensä, viettelyksen uhriksi. Turhaan häntä varottaa ystävyys; turhaan virtaavat äidin kyyneleet; turhaan hän koettaa ehkäistä poikansa lankeemista hyvän, viattoman tytön rakkauden kautta; turhaan nousee hänen oma jalompi luontonsa demoonien houkutuksia vastaan; voimattomana vaipuu sivellin joka kerta hänen kädestään; demoonit voittavat; Marco riemuitsee, kunnes ikävystyy uhriinsa ja jättää hänet, jolta hän on elämänonnen ryöstänyt, uuden rikkaamman saaliin tähden. Rafael on muutamissa kuukausissa läpikäynyt kaikki ihastuksen, mustasukkaisuuden ja epätoivon asteet:

"Der Wahn ist kurz, die Reu ist lang!"

Viimeinen isku hänet musertaa; hän palaa hyvän enkelinsä, äitinsä luo, päättäen tulla toiseksi ihmiseksi. Mutta liian myöhään; hänen voimansa ovat murtuneet ja nuorukainen, josta ehkä olisi tullut maansa ja aikansa ylpeys, vaipuu kuolemaan hukkautuneen elämänsä ja rauenneiden toiveittensa pirstaleille.

Sellainen on tämä kappale. Ainakin satatuhatta tuon suuren, kevytmielisen kaupungin asukasta on sen nähnyt, ja harvat ovat menneet tiehensä saamatta pysyviä vaikutuksia. Ja jos useimpiin nähden onkin käynyt niin, että "linnut ovat tulleet ja syöneet ne", niin on noiden vaikutusten kuitenkin monessa täytynyt kantaa hyviäkin hedelmiä. Ja itse nuo onnettomat, Marcon langenneet siskot todellisessa elämässä — mahdotonta on ettei johonkin heistä olisi pureutunut Marcon katseen muisto, kun hän yhdellä ainoalla, puoleksi tukehtuneella huudolla paljastaa sielunsa sisimmän:

— Oi tätä elämää, tätä elämää, kuinka sitä vihaankaan!

Sellainen voi teaatteri myöskin olla, Betty. Tahdon vielä esittää pari paremmanlaatuista katkelmaa sen piiristä.

40. Loppusanoja teaatterista.

Kaukana etäisellä maaseudulla elää vanha pariskunta, joku Philemon ja Baucis. He ovat asettuneet sinne nuorina vastanaineina; kolmekymmentä vuotta on kulunut kuin yksi ainoa pitkä kesäpäivä rakkaudessa ja maaelämän rauhassa. Huomaamattaan ovat he vanhentuneet, heidän hiuksensa ovat harmaantuneet, maailma on heidät unhottanut, mutta he eivät sitä kaipaakkaan, he ovat hurskaita ja onnellisia, sillä he rakastavat toisiaan. Silloin sattuu että vanhan aviomiehen rakkain nuoruudenystävä eräänä päivänä kulkee seudun läpi ja poikkeaa heitä katsomaan. Tämä ystävä on muuan noita levottomia henkiä, jotka eivät milloinkaan viihdy kauvan samassa paikassa. Aina nuoruudestaan asti on hän kiertänyt maailmaa ja on paraillaan uudella kulkuretkellä. Tapaaminen on sydämellinen, vanhoja muistoja uudistetaan; matkustajalla on paljo kerrottavaa, maalaisherran koko elämäntarina sen sijaan supistuu muutamiin harvoihin sanoihin. Pöytä katetaan; hyvä rouva ja hänen vanha taloudenhoitajattarensa joutuvat suureen pulaan; mitenkä he maalaiskeittotaidollaan saattavat kestitä miestä, joka on syönyt käärmeitä Amerikassa ja pääskysenpesiä Itä-Intiassa? Ystävä taasen, itsekäs kuten kaikki matkailijat, on omistanut ravintolatapoja, moittii yhtä ja toista, jopa suvaitsee ajaa pellolle vanhan pariskunnan lempikissankin.

Sillä välin herrat joutuvat hieman iloiselle tuulelle ja rouva menee, hurskaille tavoilleen uskollisena, hetkeksi messuun. Maalaisaviomiehemme käy yhä vilkkaammaksi; ystävä sanoo hänelle:

— Paras veli, minkälaista munkinelämää vietätkään täällä sopessasi? Pieni retkeily ympäri Eurooppaa vilkastuttaisi sinua; lähdetään yhdessä matkaan, minä lupaan huolehtia kaikesta.

— Olkoon menneeksi, sanoo toinen, ja kun hänellä ei ole rohkeutta ilmottaa asiasta vaimolleen, päättää hän käyttää hänen poissaoloaan hyväkseen, panna matkatarpeensa tuossa tuokiossa kuntoon ja lähteä matkalle.

Mutta kapsäkin täyttäminen on vaikeampaa kuin luulisikaan, kun ei ole sitä ennen tehnyt. Rouva saapuu kotiin, matkustajan on pakko ilmottaa aikeensa ja hän odottaa vastaukseksi oikein Xantippamaista rajuilmaa. Hän erehtyy; hurskas vaimo ei lausu ainoatakaan moitteen sanaa; kyyneleitään hän ei kuitenkaan voi pidättää.

— Hoitakaa hyvin ukkoraukkaani, sanoo hän; te olette reipas ja karaistunut mies; hänen tottumuksensa ja elämäntapansa ovat aivan toiset; hän kaipaa alati ystävällistä kättä, joka huolehtii hänen pienimmistäkin tarpeistaan. — Mutta jospa hän sairastuisi, enkä minä olisi silloin hänen luonaan!

Matkailija hämmästyy; sitä hän ei ollut ajatellut. Hän on kuitenkin, itsekkäistä tavoistaan huolimatta, pohjaltaan hyvä ihminen. Hän huomaa että hyvä rouva on oikeassa. Maalaisherra astuu kimpsuineen huoneeseen lähtövalmiina ja tavotellen sitä mahtiääntä, joka sopii talon isännälle. Se ei ota oikein onnistuakseen kelpo miehellemme; mutta hän ei tapaa mitään vastarintaa. Vaan nytpä alkaa matkailija kuvata toisin värein levotonta elämäänsä. Hän oli kerran maannut pahoin sairaana kurjassa ravintolassa; palkatut kädet häntä hoitivat, välinpitämättömät katseet odottivat hänen loppunsa lähestymistä. Silloin hän käsitti kodin arvon, sen onnen, mitä tuottaa hellä oman armaan käsi, joka jäähdyttää kuuman otsan polttoa, uskollinen sydän, joka jakaa surut ja ilot... Enempää ei tarvita; maalaisherramme kiireellinen päätös horjuu, hän jää kotiin, ja vielä enemmänkin: levoton ystäväkin jää heille; hän on jo kyllikseen kiertänyt maailmaa ja elänyt ainoastaan itseään varten; hän haluaa viettää lopun elämänsä rauhassa, omistaen runsaan kokemuksensa noiden hyvien ihmisten onnen kartuttamiseksi.

— Madame — sanoo hän mielentilansa osotukseksi — rappelez votre chat! — kutsukaa kissanne sisään!

Näin kappale loppuu.

Näytelmä on yksinäytöksinen komedia, nimeltä Le village, "Kylä", tekijä Octave Feuillet. Aihe on, kuten näet, kaikkein yksinkertaisimpia, ja kuitenkin on se käsitelty sellaisella hienoudella, huumorilla, hyväntahtoisuudella ja ihmistuntemuksella, että se sekä liikuttaa että miellyttää. Kappaleen neljää henkilöosaa näyttelivät mestarillisesti Samson, Regnier, mademoiselle Nathalie ja madame Joassin Théâtre Françaissa. Se herätti joka kerta sekä naurua että kyyneleitä, ja sillä oli — kunnia terveen maun — loistava menestys.

Vielä muuan näyte samasta teaatterista. Valitsen siksi La joie fait peur, "Ilo pelottaa", jonka tekijä on nerokas, liian aikaisin kuollut madame Emile de Girardin.

Muuan perhe on vaipunut syvään suruun. Ainoa poika, toivehikas nuori upseeri, on hiljattain kaatunut taistelussa. Hän jättää jälkeensä äidin, jonka ylpeys hän on ollut, rakastavan sisaren, lohduttamattoman morsiamen ja vanhan uskollisen palvelijan, joka on häntä muinoin kantanut käsivarsillaan. Kaikki nämät neljä ovat vakuutetut, että he hänessä ovat kadottaneet kaiken maallisen ilonsa; ainoastaan vanha palvelija koettaa, vaikka itse murtuneena, ylläpitää muitten rohkeutta. Ja se hänelle onnistuukin siinä määrässä, että molemmat tytöt hakevat uskonnon lohdutusta. Äiti yksin ei sitä voi; hänen surunsa on liian katkera; ylenpalttisessa tuskassaan hän syyttää itse kaitselmusta.

Kuitenkin sovittaa onnellinen kohtalo asian niin, että nuori upseeri ei olekkaan kuollut; hän on ainoastaan pahasti haavotettuna joutunut vankeuteen ja palaa nyt, tervehdyttyään ja vapaaksi päästyään, lomalle omaistensa luo. Ja nyt seuraa yllätysten sarja, kohtauksia niin hienoja ja todellisia kuin ainoastaan nerokas ja hienotunteinen nainen on voinut kuvata. Nuoren miehen kotiintullessa on portti suljettu, hän kiipee tutusta ikkunasta omaan huoneeseensa ja yllättää kuin kuusta pudonneena vanhan uskollisen palvelijan. Onneksi että näin sattui; hän yksin voi kestää tuon ilon valmistumatta. Hän itkee, hän nauraa, käyttäytyy kuin mielipuoli; mutta pian hän saa muuta ajattelemista. Sisar tulee; veli piilotetaan; vanhus panee liikkeelle kaiken kekseliäisyytensä, kiemuroi ja juonittelee niin, että tyttö pitää häntä hulluna; vihdoin hän aavistaa jotain salaisuutta, vetäsee oven auki ja lankee veljensä syliin. Uusia ylenpalttisia ilonpurkauksia. Sen jälkeen nuo kolme lyöttäytyvät yhteen valmistaakseen morsianta, mutta tämän yllätyksen asettaa tekijätär hienotunteisesti näyttämön ulkopuolelle. Vihdoin neuvottelevat kaikki neljä keskenään valmistaakseen äitiä. Edellinen on ollut leikkiä tämän rinnalla, sillä ilo uhkaa suorastaan tappaa hänet.

Nämä kohtaukset ovat erinomaisesti suunnitellut ja esitetyt. Mikä hyväntahtoisten juttujen paljous kiedotaankaan äitiraukan ympärille saattaakseen ensin toivon kipinän tuikkimaan ja sitten vähitellen kirkastaakseen toivon varmuudeksi! Mutta sellaisia tunteita ei voi milloinkaan herättää ja paisuttaa matemaattisten asteiden mukaan. Äidinsydän tekee kaikki laskut tyhjiksi. Liittoutuneet huomaavat kauhistuksekseen että äiti, tarkkasilmäinen kuten vain äiti saattaa olla, oivaltaa heidän salaisuutensa ennemmin kuin on laskettu, ja he koettavat nyt parantaa asiataan uusilla jutuilla, joiden tarkotus on riistää häneltä ennenaikainen varmuus. Mikä tunteiden ristiaallokko sekaantuneena toimeensa kykenemättömien valehtelijoiden koomillisuuteen! Tyhjiksi raukeevat kuitenkin nämät viattomat juonet; äiti ei laske mahdollisuuksia myötä eikä vastaan; hän päättää sisäisen vakaumuksensa mukaan, ehdottomasti, välittömästi, ja hän erehtyy siinä harvoin. Niin käy nytkin; tätä äitiä ei voi kukaan pettää; hän repii kiihtyvällä innolla rikki sen verukkeiden verkon, joka on hänen ympärilleen kudottu, keksii poikansa ja vaipuu pyörtyneenä hänen syliinsä.

Ratkaisu suoriutuu kuitenkin onnellisesti; ilon vaara on ohi, ja nyt se antaa äidille uutta elämää. Kaikki käy hyvin. Mutta paras ja kauniin tulee viimeksi. Tämä sama äiti, joka surunsa kukkuroillaan ollessa on rohjennut syyttää kaitselmusta, hän taipuu nyt, onnensa huipulla, Jumalan voimakkaan käden edessä, katuvaisena, nöyränä, miltei menehtyneenä hänen rajattoman armonsa tunnossa.

Uudistan vieläkin, Betty: sellainen voi teaatteri myöskin olla. Olen tahallani valinnut nämät kuvaukset paremmin sydämen kuin toiminnan maailmasta, koska ne ovat niin yksinkertaisia, että miltei lapsi voi ne käsittää. On myönnettävä että sellaiset taulut jalostavat ja sivistävät, että ne laskeutuvat miellyttävänä kasteena elämän polttavaan taisteluun, palauttaen ihmisiä yksinkertaisimpaan, puhtaimpaan elämänonnen muotoon: perheonneen. Emme voi myöskään sanoa että nämä taulut kiinnittäisivät ajatuksemme maalliseen elämään niin, ettei niiden läpi pilkistäisi mitään korkeampaa, mitään ikuista. Päinvastoin: niiden läpi käy samalla huokaus tämän elämän pettävästä levosta ja niistä kohoo aina korkeutta kohti viittaava käsi. Kauvemmas ei teaatteri voi mennä, sillä jos se sen tekee, niin se käy omia rajojaan ulommaksi.

Ne, jotka meidän keskuudessamme täällä pohjolassa kieltävät teaatterilta kaiken arvon ja oikeutuksen, ne tekevät niin sen vuoksi, että tuntevat teaatteria ainoastaan kuulopuheiden mukaan taikka ovat oppineet tuntemaan ainoastaan sen huonoja puolia. He eivät ajattele, että juuri korkeimmat ja ylevimmät inhimilliset laitokset ovat suurimmille kiusauksille alttiita, niin että jos teaatteri on paljo rikkonut — ja niin se on epäilemättä tehnytkin — niin se johtuu oikeastaan siitä, että sen tehtävä on niin ylevä ja vaikea, että se ikäänkuin yhtaikaa sulkee piiriinsä koko ihmiselämän lihoineen ja verineen, syntineen ja puutteineen, saappaineen ja kannuksineen, taiteen puitteisiin katsojain silmäin eteen. Lisäksi tulee että teaatteri enemmän kuin mikään muu taidelaji on riippuvainen monesta yhdistetystä voimasta, ja jos jokukaan niistä on vaillinainen ja virheellinen, on kokonaisvaikutuskin kiero ja puutteellinen. Aihe täytyy olla hyvin valittu ja käsitelty, juoni taitavasti sommiteltu, näytteleminen kauttaaltaan eheätä, näyttämöllepano moitteetonta, näyttelijät sellaisia, että heidän elämänsä näyttämön ulkopuolella ei häiritse vaikutusta näyttämöllä; ja teaatterissa täytyy kaiken kaikkineen vallita raitis, jalo ja kansallinen henki. Vihdoin täytyy sillä olla yleisö, joka käsittää ja kannattaa hyvää, ja arvostelu, joka hillitsee ja tuomitsee näyttämöllä esiintyvää pahaa. Ja kun ajattelemme miten harva näistä välttämättömistä ehdoista vielä on voitu täyttää meillä pohjolassa, niin voimme todella sanoa että meillä ei vielä ole ollut teaatteria, joka olisi sitä nimeä ansainnut, joten siis kaikki sitä laitosta koskeva tuomitseminen, joka meillä on kantanut teaatterin nimeä, ei ole kohdannut itse teaatteria, vaan ainoastaan sen varjokuvaa. Sellaiset tuomitsemiset ovat minusta aivan samaa, kuin jos lappalaiset tahtoisivat nostaa huudon metsän rappeutumisesta ja kelvottomuudesta sentähden, että heillä on silmäinsä edessä ainoastaan käpristyneitä vaivaiskoivuja.

Mutta sentähden on myöskin ylen tärkeätä saada teaatteri ja siihen kuuluva kirjallisuus näyttämötaiteen nimeä vastaavaksi. Mitkään muut yritykset vastustajien vaijentamiseksi eivät onnistu. Saattaa kuitenkin olla useita sellaisiakin, jotka eivät milloinkaan ota uskoakseen että näyttämö on muuta kuin komedianttien temmellyspaikka. Sellaisia vihollisia on teaatterilla kaikissa maissa, ja siellä, missä ollaan johdonmukaisia, tuomitsevat he samalla urheasti sekä taiteen että tieteenkin. Mutta meidän teaatteripöpöillämme ei ole kylliksi otsaa viskatakseen tuota tuomiota inhimillisen älyn kasvoja vasten, ja sentähden he kaikkein suosiollisimmin jättävät rauhaan enimmät tähän alaan kuuluvat pyrkimykset, ainoastaan teaatteri on heille "ein Gräuel". Ikäänkuin he voisivat tuomita teaatteria tuomitsematta samalla runoutta, ja niinkuin he voisivat tuomita runoutta tuomitsematta taidetta, ja niinkuin he voisivat tuomita taidetta tuomitsematta tiedettä. Tähän he taasen väittävät että kaikki riippuu siitä, minkä hengen lapsia toinen tai toinen on, ja siinä he ovat aivan oikeassa. Mutta se ei ole mikään uusi ajatus, sillä se on itse taiteenkin ehto, ja taiteen syyksi voidaan yhtä vähän lukea kaikenlaisten rikkaruohojen versomista sen nimessä, kuin esimerkiksi tieteen syyksi alkemiaa, kiromantiaa ja muuta semmoista, jotka pukeutuvat sen oppineisiin varusteisiin. Voi olla eri mieliä mikä olisi paras tapa luoda meille hyvä kotimainen teaatteri, mutta siitä meidän pitäisi olla yksimielisiä, että se ei käy päinsä ilman koulua ja keskustaa pääkaupungissa ja ilman vakinaista näyttelijäkuntaa, joka vähitellen muodostuu hyvistä kotimaisista aineksista. Jos taasen tästä ollaan yksimielisiä, niin on kai luonnollista että valtio ja yksityiset tavalla tai toisella raivaavat tietä tuollaisille harrastuksille.

"Tulemme aivan hyvin aikaan ilman teaatteria!" — Totta sekin. Tulemme myöskin aikaan ilman tauluja, ilman kirjoja, jopa kuumimpana kesäaikana ilman vaatteitakin. Mutta sivistys tuo mukanaan lisääntyneitä tarpeita, ja se kulttuuri-aste, joka iloitsee tarpeitten vähyydestä, on epäilemättä ihmissyöjäin kannalla.

"Meidän pitää kohdistaa voimamme tärkeämpiin tehtäviin!" — Kieltämättä. Mutta kun keväällä sataa, niin onhan ihmeellistä etteivät kukat ja ruohot odota metsää, joka kuitenkin on niin paljoa suurempi ja tärkeämpi, vaan kaikilla on se ylpeä vaatimus, että tahtovat yhtaikaa puhjeta maaemon sylistä.

"Ja mitä me hyödymme komedioista ja komedianteista?" — Mitä me hyödymme lauluista ja tauluista, marmorikuvista ja kielisoittimista, hyvistä esikuvista, pahan rankaisemisesta, viisauden neuvoista, mielettömistä harha-askeleista, kauneudesta joka viehättää, ylevyydestä joka liikuttaa, kokemuksen varotuksista, onnen elähdyttävästä näystä, onnettomuuden säälimisestä, narrimaisuuden ilkkumisesta, iloisuuden sukkeluuksista, suuruuden ihailemisesta, alhaisuuden halveksimisesta, isänmaanrakkaudesta, jopa rakkaudentunteesta hyvettä, totuutta, oikeutta, kunniaa ja ihmisyyttä kohtaan? Mitäkö hyödymme? sanot sinä. Niin emmehän voi niitä syödä, emmekä juoda, emmekä niihin pukeutua, emme käydä niillä kauppaa, emmekä kaivaa niillä ojia, emme sytyttää niillä tulta, emmekä ladata kanuunoita, emme laittaa niistä papiljotteja (tukankieruttimia) emmekä tehdä niillä mitään muutakaan oikein nähtävästi ja tuntuvasti hyödyllistä. Ja kuitenkin rakastamme näitäkin tunteita ja opetuksia, joita emme voi puntarilla punnita, ja niistä on meille semmoista hyötyä, jota eivät mitkään numerot voi osottaa, ja ne lämmittävät sydäntämme enemmän kuin koivun tai männyn lämpö. Mitä me niistä hyödymme? Opimme niiden kautta kaksin verroin elämään, kärsimään, iloitsemaan ja rakastamaan, koska ne kohottavat eteemme muita, jotka ovat eläneet, kärsineet, iloinneet ja rakastaneet niinkuin mekin, ja koska sellainen näky irrottaa meidät ahtaasta itsekkyydestämme ja siirtää meidät mielikuvituksen ja näkemyksen voimalla ulkopuolellamme olevaan ihmiskuntaan. Jos välttämättä tahdot teaatterista hyötyä, niin tyydy tähän, mutta jos tahdot ainoastaan iloa, niinkuin iloitsemme hyvästä ja kauniista, niin etsi sitä sydämestäsi — sillä siellä on sen sija.

41. Ylienkeli Mikael.

Luovun kaikista yrityksistä kuvata Louvrea ja Tuilereitä. Nuo nyttemmin yhteenrakennetut palatsit, joissa suuri kansallisuus asustaa suurellisesti ja joissa vuodet ja kuukaudet ovat aikaansaaneet enemmän kuin ennen vuosisadat, mitä vaiheita niiden muurit ovatkaan nähneet! Pitkä jono kuninkaita ja keisareita on siellä kantanut raskasta kruunuaan; Frans I on siellä ottanut vastaan Kaarlo V:nnen; Henrik IV vietiin sinne kuolevana, verta vuotavana; Ludvig XVI joutui siellä vallankumouksen saarrettavaksi; konventti ja yhteishyvänvaliokunta lähettivät sieltä julistuksensa ja verituomionsa; Ludvig Philip luuli sinne sijottaneensa sukunsa ainaiseksi, ja pakeni sieltä lakeijaksi puettuna; vuoden 1848 katusulkusankarit samoilivat siellä kullattujen huoneiden läpi, repivät riekaleiksi valtaistuimen purppuran ja tahtoivat muodostaa palatsista vaivaishuoneen;[18] presidentti Louis Napoleon teki sinne tuloaan kaikessa hiljaisuudessa vuonna 1851, ja lensi koterostaan täysikasvuisena keisarillisena kotkana, kunnes vuonna 1857 loistavilla juhlilla vietti vuosisatojen täydellistymistä yhdistämällä molemmat palatsit. Ja maan mahtavien rinnalla on vuorotellen ja peräkkäin näissä Louvren saleissa elänyt ja käskenyt kaikenlaatuiset taideniekat, kuninkaalliset ja keisarilliset jalkavaimot, ravintoloitsijat, kaupustelijat, kuljeksijat ja pikentit, kunnes kuolemattomat taideteokset ja muistomerkit ovat täällä löytäneet tyyssijansa ja ikäänkuin yhteen polttopisteeseen koonneet kaikki, millä Frans I:n taiderakkaus, Bourbonien rahat, Napoleon I:n vallotukset ja Napoleon III:n tahdonlujuus ovat Ranskaa rikastuttaneet.

Louvre ja Tuileriet! Onnelliseksi ajatukseksi saattaa sanoa tätä vallan ja taiteen yhdistämistä — noiden inhimillisen kunnianhimon kahden päämaalin, joista toinen tekee historiaa ja toinen sitä kuvailee. Tässä kuitenkin erehdyin; taidekin antaa historian aineksia, valtakin sitä kuvailee; mutta kun valtaistuimet ovat kukistuneet pirstaleiksi, katselevat vielä Rafaelin, Correggion ja Murillon kuvat elävin, kuolemattomin silmin tulevia vuosisatoja.

Louvren museot ovat Ranskan ylpeys ja ovat avoinna jokaiselle haluavalle. Niitä on kaikkiaan yksitoista, nimittäin: 1) maalaukset; 2) antiikkinen kuvanveisto; 3) nykyaikainen kuvanveisto; 4) piirustukset; 5) piirroskuvat; 6) meritoimi; 7) hallitsijain muistot (musée des souverains); 8) assyrialaiset muinaisjäännökset; 9 egyptiläiset muinaisjäännökset; 10 amerikkalaiset muinaisjäännökset; 11 algierilaiset antikviteetit ja erikoisuudet. Nämät aarteet ovat äärettömät; paraikaa ilmestyvästä luettelosta luullaan paisuvan kuusi tiheään painettua nidosta. Vaikea on päättää ja mausta riippuu, mikä näistä kokoelmista eniten vierasta miellyttää. Emme unohda hevin sitä mahtavaa vaikutusta, minkä tekevät Layardin ynnä muiden hiljattain Niniven raunioista kaivamat assyrialaiset muinaisjäännökset, jättiläismäiset, eriskummallisiksi hirviöiksi muodostetut kivimöhkäleet, jotka tuijottavat jäykin silmin vuosisatojen takaa nykyajan muurahaiskekoa, joka heidän ympärillään häärää. Pysähdymme sanattoman ihastuksen valtaamina katselemaan orjaa, joka on kahleihinsa nukkunut, Michelangelon taltan mestarituotetta; voimme, jos niin tahdomme, ihailla Ludvig pyhän miekkaa, Frans I:n satulaa, Ludvig XIV:n tekotukkaa ja kardinaali Richelieun alttaria, taikka pysähdymme osanotolla katselemaan Lapérousen haaksirikon jätteitä ja ihmettelemään Ranskan suurimpien satamien korkokuvia. Vasten tahtoammekin viivymme kuitenkin kaikkein kauvimmin komeissa taulukokoelmissa; niillä on hiukan kaikille tarjottavaa.

Louvren museon voittaa Berlinin museon tarjoama historiallinen yleiskatsaus uudenaikaisen maalaustaiteen kehdosta aina sen korkeimpaan kukoistukseen saakka, sen voittaa myöskin Dresdenin museo italialaisten ja varsinkin espanjalaisten mestariteosten runsauteen nähden; mutta kaikkien aikojen ja koulujen erinomaisten maalausten runsauteen nähden — joiden joukossa Galerie de Medicis vilisee Rubensin voimakkaita kuvia — on Louvre luultavasti ilman kilpailijaa. Kuluu kuukausia ja vuosiakin ennenkuin ennätämme tutustua edes parhaimpiin niistä. Edessäni on uuden luettelon ensimäinen osa, kahdestoista painos, 324 8:0 sivua. Italialaiset koulut yksistään käsittävät kolmesataa sivua. Ranskalainen koulu on hyvin rikas; Louvre kokoo ainoastaan niiden maalarien teoksia, joiden käsi on jo ijäksi siveltimestä hervonnut; kaunotaiteiden palatsi (Palais des beaux arts) tarjoo tyyssijan elävien taideniekkain palkinnonsaaneille teoksille.

Louvren suurisali ja Apollosali ovat kai loistavimmat suojat, mitä minkään valtion tuhlaava anteliaisuus vielä on taiteen muistomerkeille pyhittänyt. Mutta kaikkien näiden aarteiden keskuksena on Salon carre, joka on saanut nimensä tasaneliöisen muotonsa mukaan. Tänne on ikäänkuin polttopisteeseen koottu kaikkien aikojen mestariteokset. Rafaelin Pyhä perhe rauhallisessa majesteettiudessaan[19] — taulu, joka saattoi Frans I:n lausumaan että "suuret taiteilijat jakavat suurten kuninkaiden kanssa kuolemattomuuden kunnian". — Correggion ihana Antiope; Murillon kuuluisin madonna (l'immaculée conception), joka on maksanut 615,000 frankkia ja jonka heleät, läpikuultavat värit ikäänkuin haihtuvat avaruuteen; Titianin Kristus, jota kannetaan hautaan; Van Dykin Kaarle I; Rubensin kauhistava Thomyris, joka heittää Kyron pään verellä täytetyssä säkissä sisään; Paul Veronesen Kaanaan häät; Gerard Dovin Rampa — nämät ja monet muut, mitkä liikuttavia ja suloisia, mitkä voimakkaita, mieltä tärisyttäviä tauluja, koristavat tuota ihmeellistä salia, jota varten yksinomaan kannattaa tehdä Pariisinmatka. Mutta sen sijaan että kauvemmin viipyisimme noita kuvia tarkastamassa, joista jokainen näyttää sanovan katselijalle: katsele minua oikein, sillä minun arvoistani et näe kenties enää milloinkaan! — pysähtykäämme mieluummin erään taulun eteen, jolla ei ole suurin maine, kenties ei suurin arvokaan noiden monien joukossa, mutta joka on sellainen, että minä, Dresdenin madonnaa lukuunottamatta, en tiedä koko maailmassa kangaskappaletta, jota voisin siihen verrata.

Katsojan eteen leviää silmänkantamaton, kammottava erämaa, täynnä kallioita, joiden halkeamista sieltä täältä kohoo tulisia liekkejä. Tässä erämaassa makaa Saatana kaatuneena ja voitettuna, suunnattoman, ihmispäällä varustetun lohikäärmeen muotoisena, ja lohikäärmeen häntä häämöttää kaukaa etäisyydestä, niinkuin se tahtoisi ympäröidä koko maanpiirin. Kaikki pahat himot, vaino, viha, kosto, kateus, ylpeys, mitä ankarin tuska ja mitä voimattomin epätoivo kuvastuvat Pimeydenruhtinaan villiytyneessä olennossa — sama olento, jota Milton on sattuvasti sanonut "enkelin raunioksi" ja jossa vielä voimme huomata hänen entisen ylimaailmallisen kauneutensa surkastuneita jälkiä. On myönnettävä ettei Rafael ole esittänyt häntä siten; hänen on täytynyt sekä kirkon näkökannalta katsoen että jyrkän vastakohdan aikaansaamiseksi maalata hänet inhottavaksi; mutta hän suo kuitenkin Saatanalle erään ominaisuuden, joka tyydyttää katsojan silmää, nimittäin jättiläiskoon ja vallan, joka, jos kohta nyt musertuneena, näyttäytyy kyllin voimakkaaksi maan perustuksia järkyttääkseen. Pimeydenruhtinas ei ole nöyrtynyt, ainoastaan voitettu; hänen ojennetut kätensä tarttuvat raivoten paljaisiin, harmaisiin kallioihin, ja missä hyvänsä hän niihin koskettaa, leimahtaa hänen kynsiensä alta tuliset liekit.

Mutta Rafaelia ei saata moittia siitä, mistä Miltonia on moitittu, nim. että hän olisi tehnyt Saatanan taulunsa sankariksi; tässä makaa paha maassa ainoastaan sitä enemmän korottaakseen hyvän ja taivaallisen voittoa. Tämän mitä rajuimpien intohimojen hirmukuvan edessä seisoo ylienkeli Mikael, taulun päähenkilö, kirkastetussa, autuaassa ihanuudessaan, ennen kaikkea ilmaisten tyyneyttä, joka tekee mitä ylevimmän vaikutuksen. Hän seisoo kauniin nuorukaisen haamussa, liidellen alas korkeudesta yhä vielä suurten loistavien siipiensä kannattamana, niin että ainoastaan vasemman jalan kärki koskettaa allansa olevaa hirviötä. Hänen varustuksensa välkehtivät teräkseltä ja kullalta; nostetussa oikeassa kädessään on pitkä keihäs, kärki alaspäin suunnattuna, valmiina lävistämään lyödyn perintövihollisen. Koko hänen olentonsa ilmaisee sankarin voimaa ja majesteetillista suuruutta, mutta samassa, niinkuin jo mainitsin, tuota ikuisuuden tyyneyttä, tuota täydelleen intohimotonta ylevyyttä, ilman vihaa, ilman kostoa, sanalla sanoen, tuota autuasta suuruutta, jolla ainoastaan enkeli voi taistella ja joka saa voimakkaimman taustan hänen allansa olevasta, rikoksien ja intohimojen maailman villistä vimmasta. Hän ei voi armahtaa; jumalainen oikeus vaatii rangaistusta; mutta se on rangaistus, jonka suunnattomaan voimaan sisältyy yhtä suunnaton laupeus.

Sanotaan että taiteilija ja runoilija lainaavat taulunsa elämästä, niistä kokemuksista, joita joskus itse ovat eläneet. Se on kyllä totta, mutta se ei koske neron korkeimpia ilmestyksiä. Rafaelin Sikstiniläinen madonna ja hänen Mikaelinsa eivät ole tämän maailman ja tämän elämän lapsia; siitä on lainattu ainoastaan ulkonaisia muotoja. Tuo madonna ja tuo Mikael ovat ilmestyksiä toisesta maailmasta; maan päällä ei ole mitään heidän kaltaistaan; he ovat liian yleviä, liian puhtaita kohotakseen milloinkaan, paitsi yhdessä ainoassa, Jumal-ihmisessä, maallisten intohimojen saastuttamalta tantereelta.

Epäilemättä juuri vastakohta, antiteesi, on omiansa kohottamaan Rafaelin taulun niin suuressa määrässä muita korkeammalle. En tahdo myöskään kieltää etteikö antiteesi voi mennä liian pitkällekin, niinkuin Victor Hugota on syystä moitittu. Mutta taiteen korkeimmilla aloilla se on yhtä tarpeellinen kuin varjo maalaustaiteessa. Ylienkeli ei olisi niin ylevä, ellei hän polkisi perkelettä jalkainsa alle. Tuossa taulussa on jotakin dramaattista, siinä ettei toiminta ole päättynyt; ristiriita on edessämme, ratkaisu on tapahtumaisillaan, mutta jännitystä jatkuu. Erotuksen näitten asteiden välillä näemme muun muassa Judithia esittävissä tauluissa; se, jossa hän kohottaa miekkansa Holoferneen yli, on verrattomasti taiteellisempi kuin se, jossa hän pitää kädessään hänen katkaistua päätään.

Louvressa on vielä toinen Rafaelin tekemä Mikaelia esittävä taulu. Siinä miekalla ja kypärillä varustettu ylienkeli lyö lohikäärmeen, joka on kiertänyt häntänsä hänen jalkojensa ympäri. Kaikellaiset hirviöt tungeskelevat hänen ympärillään; etäämpänä näkyy palava kaupunki sekä käärmeiden ja siivellisten lohikäärmeiden ahdistamien kadotettujen tuskat. Samaten tapaamme Louvressa Rafaelin Pyhän Yrjänän täysissä varusteissa valkoisen hevosen selässä, kukistaen miekallaan lohikäärmeen, jonka jo on lävistänyt peitsellään; etäämpänä näemme nuoren kruunupäisen tytön, joka esittää epäjumalanpalveluksesta vapautettua Kappadokiaa. Molemmat nämät taulut, vaikka kohta käsittelyltään fantastisempia, ovat verrattomasti edellistä ala-arvoisemmat sommittelun yksinkertaisuuteen, kokonaisuuteen ja ylevään kauneuteen nähden.

Suuri Mikael, niinkuin mieluimmin häntä nimittäisin, on maalattu kirkkotyyliin vuonna 1518 ja alkuansa puulle. Häntä on myöskin pidetty hallitsijavallan symboolina, joka polkee jalkainsa alle vääräoppisuuden ja kapinallisuuden, jonkatähden myöskin Ludvig XIV aikoinaan antoi asettaa tämän taulun kaikkeinkristillisimmän valtaistuimensa kohdalle. Varmaa on että tämä taulu on katoolilaisten kesken erittäin suosittu, ja 1856 papisto näytteli sitä Notre Damessa eri sisäänpääsymaksusta tulvan tähden kärsineiden hyväksi. Mutta olkoonpa tuon asian laita miten tahansa; kaikkien katoovaisten ajan virtausten yläpuolella seisoo tuo ylevä enkeliolento aina yhtä suurena ja yhtä ihanana, kristillisenä taideteoksena, jota kaikki uskontunnustukset katselevat kunnioituksella, ylevänä ilmestyksenä, jommoista on harvalle kuolevaiselle suotu, ja kauneuden perikuvana, jommoista myöhemmät mestarit ovat turhaan tavotelleet.

42. Saint Cloud, Versailles, Trianon.

Minulle näytettiin kolmea linnaa: kuninkaiden päähänpistojen ja jalkavaimojen oikkujen tuloksia, mutta kuitenkin suuren kansan ylpeyden esineitä; katoovaisen komeuden näyttämöitä ja kuitenkin katoomattomien muistojen tyyssijoja; kuplia ajan kiitävässä virrassa ja kuitenkin kappale jähmettynyttä historiaa muureineen, puistoineen, marmorikuvineen ja tauluineen. Ympäröikö mitään muuta kaupunkia sellaiset huvilat ja voiko mikään toinen puutarha kerskailla sellaisista huvimajoista? Se ei ole loisto eikä komeus, joka on nostanut nuo linnat suureen maineeseensa; toiset hallitsijat saattavat rakentaa itselleen yhtä loistavia lasikaappeja; niiden merkitys jälkimaailmalle on kenties kerran oleva se, että täyttävät vahtimestarin taskuja hänen ajaessaan töllistelevää matkailijalaumaa edellään kultaisten salien läpi. Mutta täällä tunnemme että rakennusmestari on ollut suuri nero, suuri turhamielisyydessäänkin; ja aikoja sitte maatuneet yksinvaltiaat ovat tietämättään olleet ainoastaan hänen välikappaleitaan. He luulivat laativansa omalle vuosisadalleen lakeja, ja he vain toteuttivatkin tahdottomasti Ranskan aikeita.

Nämä linnat ovat ranskalaisia; se on koko niiden viehättäväisyyden ja heikkouden salaisuus. Roomalaiset rakensivat Hadrianin huvilan, maurilaiset Alhambran, espanjalaiset Escurialin, preussilaiset Sans-soucin; ruotsalaiset Hagan ja Drottningholman; parikymmentä muuta kansallisuutta saattaa rakentaa jotain suurempaa ja kauniimpaa, mutta kukaan ei jäljitellä Versaillesia.

Eräänä sunnuntaina näin suihkulähteiden leikin Saint Cloudissa — les grandes eaux, niinkuin niitä sanottiin. Tämä näytelmä oli sangen laiha nähtävä Imatran maanmiehelle. Nuo pienet, vaivaiset purot siilautuvat varsin vaivaloisesti alas marmoriputouksista ja lihavien tritoonien suiden kautta. Neljännestunnin kuluttua olimme tuohon ihanuuteen kyllästyneet; mutta se, mihin ei silmä kyllästynyt, oli tuo ihana puisto, jossa kasvoi vanhoja lehmuksia, tammia ja kastanjoita. Ihmisvilinä pysyttäytyi siellä alhaalla, tungeskellen satojen myymäläkojujen ja vohvelinpaistajattarien ympärillä; ainakin kaksikymmentä tyttöpensionaattia oli täällä huviretkellä ja kukin oli valinnut itselleen nurmikkonsa, jossa heittivät palloa ja volangia ja pitivät sydämellistä iloa "maalla". Mutta ylhäällä puiston kukkuloilla oli yksinäistä ja viileätä; hallitsijasukujen muistot suhisivat varjoisissa puissa; ne olivat kasvullisuuden vihreitä kruunuja, rauhallisempia ja kestävämpiä kuin kultaiset kruunut.

Linna on sievä ja tekee maalaisen vaikutuksen; sen läheisyyteen on syntynyt kokonainen kaupunki. En nähnyt sitä sisältä: l'empereur est là; keisari oli siellä silloin perheineen. Kello kaksi j.p.p. nähtiin santarmien kohteliaasti käskevän kansanjoukkoja poistumaan puiston läpi johtavalta suurelta kävelytieltä; kaikkien oli pakko vetäytyä määrätyn matkan päähän ja pari ratsastajaa ajaa karautti puiston sisään, luultavasti sitä tutkiakseen. Muutamia minuutteja myöhemmin vierivät esiin keisarilliset vaunut, kahden ratsastajan saattamina. Vaunuissa istui keisari Napoleon III ja keisarinna Eugenie, jotka läksivät ajeluretkelle vihreään, tuoksuavaan puistoonsa. Te maan mahtavat, joille ei edes kesän vihreys tarjoa turvallista olinpaikkaa, kukapa tahtoisi teidän kohtaloanne kadehtia! Paljoa mieluummin tahtoisin juoksennella reippaana poikana tai iloisena tyttönä nurmikolla kuin huoata yksinäisenä ja mahtavana, kultaisiin kahleisiin kytkettynä vankina itse vapaan luonnonkin keskellä.

Vietin yhden päivän Versaillesissa. Tarvitsisi kuukauden voidakseen siellä koteutua. En tahdo puhua sen historiasta; siitä tulisi kokonainen kirja.[20] Mutta Versaillesia ei voi mainita muistamatta samalla Ludvig XIV:ta. Hänen haamunsa kulkee näiden tyhjien salien läpi niinkuin Nebukadnezarin henki liitelee Babylonin rauenneiden holvien läpi. Tänne hän kuuluu; täällä viehätymme vielä kerran sanomaan häntä suureksi — häntä, jota toinen vuosisata jumaloi ja toinen polki lokaan ja joka yhtä vähän ansaitsi jumaloimista kuin häpäisemistä. Miltei kaikki hänen luomansa ovat sittemmin tomuksi rauenneet — hänen itämainen komeutensa, valtiolliset tuumansa, tuhlaamansa miljoonat, uskonpakkonsa, lainsäätäjävaltansa Euroopan tapojen suhteen — ainoastaan Ranskan taide, Ranskan kirjallisuus ja kieli ovat jääneet hänen muistolleen uskollisiksi ja kiittävät häntä vielä tänään elähyttäväksi hengekseen. Mikä opetus tämän maailman ylhäisille! Heidän valtansa on haihtuvaa, aarteensa katoavat, poliittinen shakkipelinsä on tuulenpyörteille altis; mutta se, mitä he ovat tehneet maansa kulttuurin ja sen sivistyksen hyväksi, se yksin pysyy vuosisatoja, se yksin siunaa heidän nimeänsä vielä kauvan senkin jälkeen, kuin jälkimaailma on heidän voimatonta valtiotaitoaan ivaillut ja imartelijain liukkaat kielet ovat vaijenneet heidän katoovaisten hautojensa ääressä.

Versaillesin linna on suuri ja jäykkä niinkuin se vuosisata, jonka helmasta se on kohonnut. Laajan vanhan puiston varjoisat käytävät lähtevät säteittäin yhdestä ainoasta keskipisteestä, kuuluisasta kukkulasta kallisarvoisine suihkulähteineen ja vesijohtoineen, ja kulkevat sieltä yhä loitommas, toisistaan suuren puoliympyrän kehään; ja tämän puoliympyrän edessä leviää linna mahtavine fasaadeineen ja sivurakennuksineen. Puisto, joka on kauvan ollut oman tyylinsä mallina, on liian jäykkä miellyttääkseen; siinä on liian paljo mittausoppia; kokonaisuus on raskas ja jäykän ylimyksellinen tai oikeastaan yksinvaltainen, sillä hallitsijan valtaistuin on kaiken keskipisteenä. Mieltä masentavan vaikutuksen tekee nähdessämme luonnon vapaiden poikien, korkeitten lehmusten seisovan leikattuina ja pakonalaisina kuin sotamiehet rivissä. Mutta kerrassaan suurenmoinen on niiden aikaansaama vaikutus! Omituiselta vastakohdalta tuntui nykyajan keveämielisen nuorison sokkosilla-olo ja polkkien sävelet le tapis vert nimisellä suurella, suorakaiteen muotoisella nurmikolla kukkulan alapuolella. Pitkät käytävät olivat varsin autiot; luolat rappiolla, puolet suihkulähteistä, pronssinen jättiläinen, le Géant, ja kuuluisien vedenneitojen kylpy kauniine marmoripatsaineen hävinneitä. Näissä muistojen yksinäisissä, vihreissä hautakammioissa lauloi iltasella suloinen satakieli rinnastaan luonnon huokauksen inhimillisen suuruuden katoovaisuudesta.

Yksinäisyyttä lievensi kuitenkin joka askeleella marmorikuvat. Yksin puistossa on kuolematon, satakuusikymmen-lukuinen joukko kuvanveistoksia. Ja jos astumme linnaan, kasvaa näiden mykkien asukkaiden luku niin suureksi, että voimme ruveta pelkäämään aaveita keskellä kirkasta päivää. Täällä ei asusta enää Ludvig XIV, vaan itse Ranska kuvin ja tauluin esitettynä. Loppumattomissa käytävissä, pitkissä sali-jonoissa esiintyy täällä Ranskan historia siveltimen ja taltan ikuistuttamana. Katsoja näkee täällä Ludvig XIV:n, XV:n ja XVI:n, Napoleon I:n, Ludvig XVIII:n, Kaarlo X:n ja Ludvig Filipin sekä sotaiset että rauhaiset toimet. Puuttuu ainoastaan vallankumous — ja mestauslava. Napoleonin urostyöt käsittävät yksin suuren loistavan salin, joka kantaa hänen nimeään. Horace Vernetin kuuluisa Smalah muuttaa suunnattoman seinän yhdeksi ainoaksi tauluksi, jonka kaikki henkilöt ovat luonnollista kokoa. Ollaan niinikään aikeessa siirtää tänne Napoleon III:n urostyöt, tuosta kuuluisasta taulusta alkaen, joka esittää häntä presidenttinä vannomassa valaa hallitusmuodolle. Mutta eivät yksin hallitsijat asusta näissä saleissa; Ranskan kansa asuu niissä samalla oikeudella. Kaikki mitä tämä rikas maa on tuottanut suurta, nerokasta, jaloa ja kaunista, esiintyy täällä katsojalle valokuvina, kuvapatsaina, kuvaryhminä ja historiallisina tapauksina. Millainen kansa! Millainen historia! Kun olemme ihailleet Cartesiusta ja Montesquieutä, Turenneä ja Vaubania, Sullya ja Richelieutä, Molièreä ja Chateaubriandia, menemme heidän luotansa Ninon de l'Enclosin ja Gabrielle d'Estréen tai Jeanne d'Arcin jalon kuvan ääreen, jonka on marmoriin veistänyt prinsessa Marie Orleansilainen. Ja jos väsymme Ranskan suuruuteen, kauneuteen ja jalouteen — no niin, tuolla on juonien sommittelija Louvois, täällä parittelija Dubois, tuolla Montespan paimentytön puvussa ja Maintenon rukouskirjoineen ja hänen rinnallaan Pompadour, nainen, joka ei osannut punastua!

Versaillesin puiston läpi ei ole kuin neljännestunnin kävelymatka suuri ja pieni Trianon nimisiin huvilinnoihin — huvimajoihin palatsien vieressä; varsinkin pieni Trianon on sievä ja miellyttävä. Se on perhetaulu Bourbonien kotielämästä. Viemme sieltä muiston kallisarvoisista gobeliineista, muhkeista Sèvres-posliineista ja — huvin että olemme hengittäneet samaa ilmaa kuin Louise La Vallière.

Kaikki ovat menneet katoovaisuuden tietä — kauniit herttuattaret, loistavat chevalierit suurine tekotukkineen ja hallitsija itse, joka antoi verrata itseään taivaankappaleiden ympäröimään aurinkoon — kaikki he ovat menneet; mutta Versaillesin muurit puhuvat ja Ranskan hengetär katsoo niihin ylpeydellä. Ne ovat eläneet hallitsijasukuja ja vakiomuotojakin kauvemmin ja pukeutuneet kahden vuosisadan kunniaan. Tätä katsellessaan antaa Ranska kaikki anteeksi.

43. Rahapaja. Père Lachaise.

Olen ennen huomauttanut siitä erinomaisesta hyväntahtoisuudesta, jolla vieraan sallitaan päästä kaikkiin Pariisin nähtäviin paikkoihin. Eräänä päivänä kirjotin kaupunginpostissa keisarillisen rahapajan päällikölle ja sain seuraavana päivänä samaa tietä sisäänpääsykortin.

Raha asustaa Pariisissa kolmessa komeassa palatsissa: pörssissä, pankissa ja rahapajassa. Viimemainitun voittaa komeudessa ainoastaan Lontoon samallainen laitos. Niinkuin kaikki muutkin julkiset laitokset, on se koristettu veistokuvilla, jotka esittävät rauhaa, kauppaa, älykkyyttä, lakia, voimaa ja runsautta. Ranskan rahapaja munii suuret määrät kultamunia: niitä ei lyödä ainoastaan Ranskaa, vaan myöskin Sveitsiä varten. Hauskaa on täällä katsella rahan syntymistä. Kaikki käy höyryn avulla. Vaskirahoja ei enää tehdä, vaan vaihtorahat ovat pronssista, jonkatähden muukalainen aluksi viehättyy luulemaan uusia soun-kappaleita kultarahoiksi. Näemme pronssitankoja litistettävän monien valssien välissä, kunnes ne lopulta saavat sopivan paksuuden. Sen jälkeen koneet leikkaavat ne tasaleveiksi kaistaleiksi. Sitte ne lyödään kaavoissa pyöreiksi ja viimeksi leimataan. Jokseenkin samallaisen käsittelyn alaisiksi joutuvat hopea- ja kultatangot. Jokainen raha punnitaan ja tarkastetaan ennenkuin se hyväksytään, ja lattia on täynnä hylättyjä pronssikappaleita.

Avaroissa saleissa vaellamme ympäri kenenkään estämättä, kunhan vain varomme ettemme joudu liian lähelle koneita ja lyödä rahaksi. Vain hopea- ja kultamyllyistä meidät varovaisuuden vuoksi erottaa hieno rauta-aidake. Sanon niitä myllyiksi, sillä rahat soluvat leimasimesta suppiloon ja sieltä kourua myöten tarkastajalle, joka ne punnitsee ja sitte heittää pönttöihin. Tuon kourun alle tahtoisi kai monikin pussinsa pistää. Näemme edessämme kääpiöiden työn, heidän kolkutellessaan nervus rerumia, sitä mahtia, joka maailmaa hallitsee. Ping — pang — kappale toisensa perästä soluu sieltä ulos, alkaen vaelluksensa kukkarosta kukkaroon, puhtaissa ja likaisissa kourissa, palvellen vuoroin hätää ja yltäkylläisyyttä, ahkeruutta ja tuhlaavaisuutta, tarvetta ja haluja — kultainen vasikka, jonka ympärillä miljoonien pyyteet ja pyrinnöt tanssivat. Näitten leimasinsikiöiden tähden menettää mies kunniansa ja nuorukainen uskonsa ja tyttö rikkoo lupauksensa; niiden tähden menee vapaa mies orjuuteen, ylpeä ryömii, rehellinen valehtelee ja saituri kokoo rääsyjä maailman torilta. Ping — pang — kanuunat ovat vaijenneet Krimin niemimaalla ja Itämerellä, mutta rahalla on sointu, jota vanhuudenheikko Eurooppa kuuntelee kuin ihaninta soittoa — raha soittaa säveltä sen meluavaan rautatiepolkkaan, sen rakastavien romansseihin, paljaiden päälakien kuutamoserenaadiin Rotschildin aikakaudella. Pang — silloin kurkistaa kommunismin haamu ovesta sisään, tuulenpuuska kaataa kumoon leimasimen ja sen sikiöt, pörssimiehet joutuvat suunniltaan, raha pakenee ja piilottautuu rotanreikiinsä, kunnes rajuilma kulkee ohitse. Taikka rauhaisa tyyneys vallitsee maailmassa, keinottelu nousee puujaloille, se jalostunut rääsyjoukko, jota sanotaan paperirahaksi, ostaa itselleen oikeuden olla kullan arvoisena; pieni puuska syöksähtää kaukaisilta mailta — pang, taasen on leimasimen ja pörssimiesten valta mennyt, raha katoaa, paperi on taasen paperia, puujalat horjuvat, ei kukaan usko toista eikä kukaan tiedä syytä siihen. Sillä, sanoo raamattu, "maahan putoova lehtikin heitä pelottaa".

---

Rahan kehdosta suuntasin kulkuni kuolleiden kaupunkiin Père Lachaiseen. Tulemme sinne kansanvaltaisuuden kuuluisan muurahaiskeon, S:t Antoinen esikaupungin, ja pitkän yksitoikkoisen kadun, La Roquetten kautta, joka johtaa Barrière d'Aulnayhin hautausmaan portin luona. Tämä tie on sopiva valmistus; haudat heittävät sille varjojaan. Molemmin puolin katua nimittäin on myymälä toisensa vieressä, joissa kaupitaan kaikenmuotoisia hautapatsaita mitä erilaisemmista kivilajeista, sekä pyhimyksenkuvia, rukousnauhoja ja ijäisyydenkukkia. Mieli käy kummalliseksi kulkiessamme tätä katua myöten, jossa elämä tekee kauppaa kuoleman ja surun kustannuksella ja jossa jok'ainoa hymyilykin tuntuu varkaudelta sen vakavuuden kustannuksella, jota olemme haudoille velkaa.

Mutta kun kulemme tuon ahtaan portin kautta, josta niin moni on astunut sisään koskaan enää palaamatta, silloin katse laajenee ja painostunut mieliala katoo, vaikka seisomme keskellä kadotusta. Sillä eteemme leviää laaja, kaupunkiin päin viettävä rinne, jota kaunistavat ihanat, vihreät puistokäytävät ja johon on rakennettu monta tuhatta pientä valkoista taloa, jaettuna säännöllisillä kaduilla kortteleihin, mutta niin, että puitten varjot tarjoovat niille siimestä ja linnut laulavat niiden päällä. Näissä loppumattomissa pienissä valkeissa taloissa, joilla kullakin on oma numeronsa ja concession à perpétuiténsä (ikuinen omistusmyönnytyksensä) asuu kuollut Pariisi, haudan ylimystö, joka vielä Lethen toisellakin puolella tahtoo erottautua rahvaan joukosta. Abélardista ja Héloïsesta aina François Aragoon (nyttemmin myöskin Bérangeriin) asti lepää täällä miltei kaikki, mitä Pariisi ja Ranska on viime aikoina omistanut suurta ja mainehikasta, ruhtinaita ja Napoleonin sankareita lukuunottamatta. Sillä Père Lachaise, joka on saanut nimensä Ludvig XIV:n rippi-isän mukaan siihen aikaan, kun paikka oli jesuiittien hallussa, on ollut hautausmaana vasta 1804:stä alkaen; aikaisemmat sen kuuluisista asukkaista ovat siis muutetut tänne muista lepopaikoista. Taide, joka lientää ja kaunistaa kaiken, on näille haudoille tuhlannut kauniita veistokuvia, korkokuvia ja uurnia sellaisella runsaudella, että sen vertaista tuskin tapaa monillakaan hautuumailla. Tämä näky sekä tuo viheriöivä, valoisa, vapaa ja rauhallinen tunnelma, joka vallitsee tuossa ihmeellisessä kuolleiden kaupungissa, vaikuttaa että muukalainen, jonka kaivattavat ei ole tänne kätketty, vaeltaa täällä vakavana ja rauhallisena vaan ei surullisena, ikäänkuin sopuun sointuneiden haamujen ympäröimänä — täällä, minne kuitenkin on haudattu niin monta ennenaikojaan murtunutta sydäntä ja niin monet pettyneet toiveet.[21]

Nuo pienet valkeat talot ovat rakennetut hautojen päälle, niihin on piirretty samat kirjotukset ja ne ovat oikeastaan aijotut jälkeenjääneiden rukouskappeleiksi. Luulin ensin että useita noita kappeleita valaisi alatipalavat lamput. Mutta se oli harhanäköä. Ovea vastapäätä olevalla seinällä oli pieni ikkuna, jossa oli värjättyä lasia, ja kun auringonsäteet taittuneina tunkeutuvat pienen ruudun kautta kappeliin, luovat ne sinne salaperäistä hohdetta, ikäänkuin tunkeutuisi ikuisuuden säde aina haudan pimeyteen.

Père Lachaiseen haudataan sentään köyhiäkin, kun ne ovat kuuluneet sen alueeseen; mutta lyhyen ajan päästä, muistelen sitä kymmeneksi vuodeksi, täytyy heidän jättää sijansa uusille tulokkaille. On kallista nukkua tuossa marmorikaupungissa. Tännekin ulottuu siis rahan valta. Monien tunnettujen ja tuntemattomien nimien joukossa luemme erään ruotsalaisenkin: aikaisin poismenneen nerokkaan Hjalmar Mörnerin. Sitä nuorta, kallisarvoista suomalaista nimeä, jota hain, en löytänyt täältä — se on piirretty yksinkertaiseen kiveen Mont Parnassen hautausmaalle ja sen päällä suhisee kotimaan kuusi.

Kun seisomme Père Lachaisen korkeimmalla kunnaalla, leviää yltympärinsä laaja näköala; toisella puolen äänetön, rautateiden risteilemä tasanko aina Saint Cloudiin ja Vincennesiin saakka; toisella puolen jyrisevän tulivuoren kaltainen suunnaton kaupunki, jonka äärimmäistä oikeata kulmaa rajottaa Barrière du Trône. Katse lentää kohdasta toiseen tällä maailman hasardipelin suurella rulettipöydällä ja laskeutuu vihdoin, väsyneenä elämänkamppailun taistotanterien lukemiseen, taas valkeitten hautojen, vihreitten plataanien ja punaisten ruusujen tasalle tuonne kuolleitten kaupunkiin, haamujen hiljaiseen kotiin, jossa Ranskan kunnia ja Ranskan turhamielisyys sisarellisesti uinuvat surun vuoteella...

44. Jäähyväiset Pariisille.

Rakastettavinkin kärsivällisyys, sellainen kuin sinun, hyvä Betty, voi vihdoin loppua. Vedottuani siihen noin viidentoista kuukauden ajan, täytyy minun nyt vapauttaa sinut enemmästä vaivautumisesta näiden minun itämerenkuvausteni suhteen. Ellei se johtuisi tarpeellisesta säälin tunteesta, en tiedä miksi en näitä kuvauksia voisi jatkaa vielä toiset viisitoista kuukautta; niin tyhjentymättömiä ovat nuo milloin ihanat, milloin uudet, milloin opettavaiset taulut, jotka näyttäytyvät katsojalle Euroopan suurissa sivistysmaissa yhdeksännellätoista vuosisadalla. Myönnän että luovun siitä vastahakoisesti, sillä moni epäselväksi himmennyt kuva kirkastuu jälleen, kun sen kiinnittää paperille ystävää varten, ja moni ajatus, joka on uinunut ensimäisten vaikutelmien hämärään kätkettynä, herää valveille ja saa selvemmän muodon, kun se on tehtävä muille ymmärrettäväksi. Toiseksi on asioiden sisäinen puoli pääasia, ja kaikki riippuu siitä, että käsitämme sen selvästi, varmasti ja yleispätevästi; mutta niin tapahtuu harvoin ollessamme pyörteen keskellä, joten sellaisen matkan hyöty riippuu paljon siitä selvyydestä, minkä perästäpäin onnistumme noista sekavista mielteistä saamaan.

Kuinka paljo onkaan vielä muistelemista ja kertomista tuosta samaisesta Pariisista! Olin aikonut viedä sinut Collège de Franceen ja Nisardin luennoille; erään pariisilaislyseon tutkintoon kahdensadan univormuun puetun koulupojan keskelle; suureen 800,000-niteiseen kirjastoon; Palais de justiceen kuullaksesi erään myrkyttäjän kuulustelua. Olisimme sitte kuunnelleet erään konservatoorion konserttia, jossa yhdeksänkymmenen ankarasti tutkitun soittotaiturin orkesteri sekä yhtä monen täysinkehittyneen laulajan ja laulajattaren kööri yhdessä esittivät Beethovenin c-moll-symfoniaa, Haydnin kansanhymniä, katoolilaista virttä, Spontinin Vestalia, Weberin Oberonia, Grétryn Chant d'Anacréonia ja Mendelsohnin Kesäyön unelmaa. Olisimme käyneet Luxembourgin taulukokoelmissa ja pysähtyneet katselemaan Horace Vernetin Judithia, Delacroixin Scion verilöylyä ja Danten tuonelanmatkaa, tahi Couturen ihmeteltävää Rooman häviötä tai Müllerin liikuttavaa hirmuhallituksen viimeistä uhria, jossa André Chénierin silmät seuraavat meitä minne ikänä menemmekin. Emme olisi laiminlyöneet kauniitten taiteiden palatsia lukemattomine muistomerkkeineen, hautapatsaineen, veistokuvineen ja tauluineen. Olisimme katselleet Ivanhoen turnausleikkejä, jolloin Hippodromissa esiintyy sata taideratsastajaa keskiaikaisessa komeudessa. Olisimme katselleet Elyséen kenttien luona olevaa dioraamaa, jota on pidetty maailman parhaimpana. Olisimme hankkineet itsellemme pääsyn laupiaitten sisarten crècheen eli lastenseimeen S:t Antoinen esikaupungissa, tuohon kapalolasten kokoelmaan, kehto kehdon vieressä. Olisimme viettäneet yhden aamupäivän Halles centralesin kirjavien joukkojen keskellä taikka katselleet noita kallisarvoisia vesijohtoja, jotka avaavat juoksevat suonensa joka talossa ja kadunkulmassa. Olisimme laulaneet "Maamme laulun" eräänä juhannuspäivänä Palais Royalissa, tai jonakin iltana hurmaantuneet Boulevard des Italiensin varrella olevien kahviloiden satumaisesta loistosta. Olisimme ottaneet vaunut ja ajelleet Boulognen metsään jonakin iltapäivänä neljän ja kuuden välillä, kun hienosto on ulkona kävelemässä, ja olisimme vertailleet sen keinotekoista, kaivettua järveä joutsenineen, veneineen ja höyrylaivoineen meidän pohjoismaisiin todellisiin järviimme, joissa niinikään joutsenet uivat, mutta ainoastaan keväällä jääkappaleiden keskellä... Mutta miksi mainita kaikkea tuota ja vielä muutakin, joka kuitenkin todellisuudessa voittaa rohkeimmatkin kuvaukset?

Tahdon ainoastaan lisätä muutamia sanoja tämän leiskuvan vallankumousten pesän tulenaroista aineksista, jotka niin usein ovat Eurooppaa värisyttäneet. Ranskalaisten luonteessa on jotakin ulospäin suunnattua ja ulospäin pyrkivää, jonkatähden myöskin ulkopuoli, pinta ja muoto näyttelee siellä suurta osaa. Ranskalainen uneksii aina maailmanvallotusta, ja jos hän ei sitä saavuta, niin hän haluaa ainakin häikäistä, loistaa, hämmästyttää ja vetää puoleensa. Samasta syystä kääntää Pariisin yhteiskunnallinenkin elämä loistavimman puolensa ulospäin. Koti on siellä ainoastaan paikka, jossa levätään kodin ulkopuolella vallitsevasta melusta. Minulle on kerrottu että rikkaat ja ylhäiset elävät nykyään sangen yksinkertaisesti omassa kodissaan sekä tyytyvät vähempään huonemäärään kuin varakas käsityöläinen Suomessa tai Ruotsissa. Mutta niin pian kuin on kysymyksessä itsensä näyttäminen, olkoonpa se juhlassa, tanssiaisissa tai julkisessa elämässä, silloin on ylellisyydellä tuskin rajoja. Nykyinen hallitus on antanut loisteliaisuudelle yhä suurempaa yllykettä kolmesta syystä: ensiksikin herättääkseen itse kunnioitusta, toiseksi antaakseen hyville pariisilaisilleen ajattelemisen aihetta ja kolmanneksi kannattaakseen Pariisin teollisuutta, joka elää paraastapäästä ylellisyystavaroiden valmistamisesta. Tämä suunnitelma on niin loistavasti onnistunut, että järkeviä pariisilaisia itseäänkin pelottaa. Toinen juhla pyrkii voittamaan toisen loistossa, toinen puku toisen suunnattomassa tuhlauksessa. Muotiliikkeet, silkkitehtaat ja kultasepät tuskin enää voivat valmistaa niin kalliita esineitä kuin vaaditaan; kaikkien viiden maanosan herkut tuskin enää riittävät ylellisyyttä tyydyttämään; kauppapuodit, joita kaikkialla koristaa peilit ja kristallit, tuskin enää kykenevät asettamaan loistavia tavaroitaan kyllin edulliseen valoon. Tämän ärsyttävän ylellisyysnäytelmän näkee köyhä, usein leivätön työmies joka päivä silmäinsä edessä. Joka päivä hän näkee jossakin vietettävän tuhlaavaa juhlaa, missä tämän maailman onnelliset nauttivat yltäkylläisyyden hekumaa. Joka päivä hän näkee boulevardien ja Elyséen kenttien vilisevän kullattuja ajoneuvoja ja hohtavia pukuja. Joka päivä hän kulkee loistavien kahviloiden ja muotikauppojen ohi ja sivuuttaa rahanvaihtajien konttoreja, joissa on korkeat latajaat kultarahoja ikkunoissa, ja herkkukauppoja, joissa kaikenlaiset ylelliset herkkupalat ärsyttävät hänen nälkäistä vatsaansa. Ja kun hän sitten palaa viheliäiseen asuntoonsa — sillä useimmat Pariisin työmiehet asuvat huoneiden puutteen vuoksi ahtaissa, kelvottomissa asunnoissa ja monilla tuhansilla ei ole ensinkään asuntoa, vaan jättävät lapsensa crècheen ja syövät ja nukkuvat itse yleisissä laitoksissa — silloin johtuu alati hänen mieleensä tuo viekotteleva ajatus: enkö se ole minä, joka työlläni pidän yhteiskuntaa pystyssä? Ja kuitenkin minä olen köyhä, nälkäinen, elämän nautinnoista sulettu; nuo toiset, jotka eivät tee työtä (sillä hän ei tunne muuta kuin ruumiillisen työn), riistävät minulta kaiken!

Tästä ajatuksesta ei ole pitkä askel lauseeseen "omaisuus on varkautta" ja kaikkiin kommunismin kuiluihin. Nykyinen hallitus on tehnyt paljo, kenties liiankin paljo Pariisin työmiesten hyväksi. Tiedämme että valtio on alentanut leivän hinnat ja maksanut leipureille heidän tappionsa, että neljäs osa Pariisia puretaan hankkiakseen leivättömille työtä, että heidän hyväkseen perustetaan toinen laitos toisensa perään. Mutta itse tuo pyrkimys lisää juopaa, lisää vaatimuksia. On toisia paikkakuntia, esimerkiksi Lontoo, joissa rikkaus ja kurjuus seisovat vieläkin räikeämpinä rinnakkain. Mutta Lontoon köyhä on raaempi; hän ei tunne viheliäisyyttään; hän ei ole myöskään milloinkaan pannut viralta tai kohottanut valtaistuimelle kuninkaita; hän ei tee samanlaisia vertauksia kuin pariisilainen, ja jos hän niin tekee, niin se tapahtuu useimmiten whiskyhumalan vaikutuksesta ja unohtuu sen haihtuessa. Pariisilainen työmies sitävastoin ei ole taipuvainen moisiin lohdutuksiin; hän on kohtuullinen, sivistynyt, täysin tietoinen asemastaan ja merkityksestään, tottunut esittämään pyyntönsä omalla tavallaan vallassa oleville ja, anteeksiannettavaa tosin, hiukan hemmoteltu sen kautta, kun on tottunut asettamaan vuorotellen kuninkaita, presidenttejä, elinkautiskonsuleita ja keisareita — paha tapa, josta häntä koetetaan nyt vierottaa. Kaikki tuo vaikuttaa että Pariisin työmies ajattelee liian paljo voidakseen milloinkaan unohtaa noita vaarallisia vertauksia, joita hän tapaa joka askeleella; eipä edes silloinkaan, kun hän kansanjuhlissaan on kaikkein iloisimmalla ja vallattomimmalla tuulella, ole mitään takeita etteikö hän jo seuraavana hetkenä voi taasen huutaa: "miljaardi rikkailta!"

Ludvig Philip luuli ainaiseksi kukistaneensa levottoman Pariisin linnotusten avulla, ja kuitenkaan ne eivät vaaran hetkenä olleet tyhjää paremmat. Paraikaa kestävän vanhan Pariisin uudestaanrakentamisen sekä katujen makadamoimisen tarkotus on tehdä katusulkujen rakentamiset mahdottomaksi — millä menestyksellä, sen on tuleva aika osottava. Nykyinen hallitsija käsittää varmaankin tunnetulla älykkyydellään Talleyrandin lausunnon totuuden: "pistimiin saatamme nojautua, mutta niiden päälle emme voi istuutua". Sentähden hän asettuu kansanvaltaisuuden "leveälle pohjalle", joka kaikkina aikoina on ollut yksinvallan kehto. Mutta hänen ylleen, alleen ja ympärilleen kertyy yhä uusia yhteiskunnan paloaineksia, ja se on ihmiskunnan onni että sivistys on tunkeutunut niin syvälle tuohon palavaan ainesjoukkoon, että samat ainekset, joiden keskuudessa kehittyy sytykkeet, sisältää vastaisia sammutusaineitakin.

Eräänä aikaisena aamuna jätin Pariisin, heittäytyäkseni taasen siihen virtaan, mikä joka päivä ja hetki rautasuonissaan kulettaa elonainekset tuohon Ranskan ja Euroopan suureen sykkivään sydämeen ja sieltä pois. Sillä sen nimen Pariisi kyllä ansaitsee sekä suuruuteensa että heikkouteensa nähden. On tuskin yhtään ihmissydämen tunnetta, huonoa tai hyvää, ylevää tai hylättävää, joka ei täällä tapaisi nopeampaa vastakaikua ja voimakkaampaa ilmaisua kuin missään muualla maan päällä. Kaikki, mitä Ranskan nero, näppäryys ja käytännöllinen äly ovat aikaansaaneet — ja sitä ei ole vähän — ei olisi kyennyt nostamaan tätä maata niin korkealle sen poliittisen heikkoudentilan keskellä, ellei tuo leimuava innostus kaikkeen suureen ja loistavaan, syttyväisyys kaikkiin valtaviin aatteisiin, antaumus ilman vaatimuksia, uhrautuvaisuus ilman ehtoja, sankarillisuus, kuoleman ylenkatsominen, ritarillisuus, jopa turhamielisyys ja huikentelevaisuuskin — sanalla sanoen: kaikki nuoruuden ominaisuudet — vielä tänään vetäisi meitä puoleensa viehättäväisyydellään, nuoruuden voittamattomalla voimalla. Olkoon, että nuoruudella on puutteensakin; sen kautta kuitenkin maailma edistyy. Niinkauvan kuin Ranska, niinkauvan kuin Pariisi on nuori, niinkauvan sen täytyy kulkea edistyksen etunenässä. Sinä päivänä kuin se vanhenee, täytyy Euroopan etsiä itselleen toinen mellakkamestari, sillä maailman on mahdotonta elää pelkästä järjestä ja valtiotaloudesta. Ateenakin oli kerran nuori, ja niinkauvan sitä kaikki kadehti ja ihaili aikansa ensimäisenä. Sen vanhuus alkoi Makedonian Filipon aikana, mutta vielä kolmesataa vuotta myöhemmin täytyi kaikkivoivan Rooman alentua pienen Kreikan maakunnan oppilaaksi.

45. Kööpenhamina.

Minun täytyy olla lyhytsanainen ja tuhlata muutamiin riveihin kokonaisen kirjan ainekset. Kas tässä muutamia sanoja tuosta kauniista, rakastettavasta Kööpenhaminasta.

Eräänä aamuna läksin kello kahdeksan pikajunalla Berlinistä, saavuin kello 3 i.p. Hamburgiin, kello 4 ajurilla Altonaan, kello 7 junalla Kieliin, menin illalla kello 9 "Zephyr" laivaan, saavuin kello puoli viisi seuraavana aamuna Korsöriin, läksin seitsemän-junalla Seelantia samoomaan ja saavuin kello 10 a.p. Kööpenhaminaan, kulettuani kahdessakymmenessäkuudessa tunnissa kaikessa mukavuudessa hyvinkin seitsemänkymmentäviisi ruotsin penikulmaa maitse ja meritse. Tämä jonkunlaisena esimerkkinä siitä, miten nopeaan nykyään matka suoriutuu, ja suoriutuu kai myöhemmin vieläkin nopeammin.

Kiitävästä junasta katsoen on Holsteini viljava, yksitoikkoinen tasankomaa, jossa on tiheään maalaistaloja ja aateliskartanolta. Kiel sijaitsee kauniilla paikalla ja muistuttaa suuresti Helsinkiä. Seelanti on milloin tasaisempaa, milloin yksitoikkoisempaa ja milloin viljavampaa kuin Holsteini. Mutta se on kuitenkin ihana saari, jonka näkeminen hipoo silmää ja sydäntä. Vihreys on niin mehevää, pyökkimetsät niin lehteviä, kylät niin hauskoja, että oikein mieltä lämmittää. Ja perin hyväntahtoinen, ilomielinen sekä hiukan proosallinen Tanskan kansa, joka kuitenkin on synnyttänyt suuria miehiä, urhoollisia sotureita ja eteviä taiteilijoita, ollen yksi niitä kansoja, joita täytyy siihen tarkemmin tutustuttuaan sekä rakastaa että kunnioittaa, ellei ole schleswig-holsteinilaisena pureskellut tanskalaisia herneitä Idstedin luona — aber darum keine Feindschaft!

Suomalaisella on erityinen syy tarkastaa mielenkiinnolla ja ystävyydellä Tanskaa ja tanskalaisia. Se ei ole väkirikkaampi kuin meidänkään kansa ja sen isänmaa on koko joukon pienempi. Mutta sillä on kuitenkin ikivanha historia, täynnä urotekoja ja monenmoisia vaiheita, korkealle kehittynyt viljelys ja korkea sivistys, rikas kirjallisuus, monessa suhteessa kukoistava taide ja vankka kansallistunto. Tähän vertailuni jo päättyköönkin, enkä luule olevani tietämätön syistä ja seurauksistakaan. Herra on jakanut kansojen osat eri lailla, mutta kaikkien sydämiin on Hän painanut saman pyrkimyksen täydellisyyttä ja valoa kohti, joten kaikkien lopullinen päämäärä on yhteinen.

Kun tulemme Pariisista, Berlinistä ja Hamburgista, tuntuu tuo hyvä Kööpenhamina miltei pikkukaupungilta. Ei sentähden, ettei kaupungin ala olisi jotakuinkin laaja — ei kuitenkaan laajempi kuin että hyvin ennätämme kävellä noin kolmessa neljännestunnissa Vesterportista Österportiin — vaan pikemminkin sen suhteellisesti koruttoman rakennustavan ja tapojen ja laitoksien vanhanaikaisen yksinkertaisuuden vuoksi.[22] "Kongens nye torv" kadottaa kokonaan arvonsa Jungfernstiegin rinnalla; toiset, kuten museo ja teaatteri, ovat rakennustaiteellisessa suhteessa rumia, ja kaupungin harvat kauniit rakennukset, kuten Christiansborg, Amalienborg ynnä muut, ovat likistetyt muiden väliin, jotka riistävät niiltä vapaan näköalan. Muukalainen hakee turhaan monien pitkien katujen varsilta noita kimmeltäviä myymälöitä, upeita kylttejä ja yleensä sitä loistavaa ulkokuorta, jota muualla kohtaa joka askeleella. Sen sijaan hän tapaa vaatimattomia kauppapuoteja,[23] rehellisiä käsityöläiskylttejä, "Rödgröd med flöde", "Frokostbevertning", "Her faaes kolde spise", "Her forfaerdiges handsker" ja niin edespäin, ja niin hän menee sisään, herkuttelee erinomaisella puurolla, ostaa itselleen "pelsefrakin" tai "mustan hameen", ja on tyytyväisempi kuin monessa hienommassa kaupungissa, kunhan vain kerran tottuu oloihin. Naivius on todellakin suuri; luemme esimerkiksi aivan kapealla vallikäytävällä: "kun for gaaende", ja "Ophelia"-laivalla oli ilmotustaulu: "ild maa ikke bruges undtagen i dampmaskinen". Jonkunlainen juhlallinen täsmällisyys kanssakäymisessä on yhtä huvittava. Kun kadulla kulkeva haluaa sytyttää sikaarinsa toisen sikaarista, syntyy heidän kesken säännönmukaisesti seuraava keskustelu: Tör jeg spörge Dem dersom De kunne assistere mig lidt ild af Deres cigar? — Med megen förnöjelse. Vaer saa artig! — Jeg takker Dem for Deres opmaerksomhed. — Ingen aarsag.

Lyhyesti, tuo vanhanaikaisuus niin yhdessä kuin toisessa pistää alussa räikeästi silmään eikä suo Kööpenhaminalle sanottavaa arvoa niiden silmissä, jotka mittaavat paikkakuntia ja ihmisiä ulkokuoren mukaan. Mutta noiden omituisuuksien ohessa, noiden ihmisten ja asumusten keskuudessa tapaa muukalainen pian niin paljo todella arvokasta, niin paljo rehellisyyttä sydämen hyvyyteen ja sangen terävään käytännölliseen älyyn yhtyneenä, että hän miltei katuu sitä viatonta naurua, minkä tuo vaatimaton ulkomuoto ja huvittavat pikkuseikat ovat hänessä synnyttäneet ja johon näiden Holbergin maanmiesten erinomainen huumori jopa itse kielikin näyttää oikeuttavan. Lienee harvoja pohjoismaalaisia, jotka eivät pian tuntisi Kööpenhaminassa miellyttävää viihtymisen tunnetta — se on oikea sana — jota he turhaan ovat hakeneet uudenaikaisemmasta ympäristöstä, tunnetta jota vielä vahvistaa tuttujen ja tuntemattomien muukalaiselle osottama koruton hyväntahtoisuus ja vieraanvaraisuus sekä monet Kööpenhaminan taideaarteet ja historialliset muistot. Suurempaa aatteellista innostusta, kuin mitä Tanskan kansa tavallisissa oloissa osottaa, tapaa kyllä monin paikoin muualla; mutta jos tarkastamme mitä se on ja mitä se on suuruuteensa ja varoihinsa nähden aikaansaanut, täytyy meidän sanoa sitä harvinaiseksi kansaksi, joka niin hyvin luonteen kuin älyllisten lahjojen puolesta on asetettava parhaimpien rinnalle.

Thorvaldsen on meille näyttänyt miten suuri henki saattaa kohottaa kokonaisen kansan. Hänen museonsa on yhdellä kertaa kohottanut Kööpenhaminan taiteen alalla ensiluokan kaupungiksi; siellä ei tapaa enää poikastakaan, joka ei tuntisi hänen nimeänsä ja olisi siitä ylpeämpi kuin muinoin ateenalaiset Feidiaastaan. Museon sisus korvaa runsaasti sen ulkoisen vaatimattomuuden. Kaikki yhteensä muodostavat mestarille ihanan hautakammion; hän itse lepää töittensä keskellä vapaan taivaan alla. Jos se lienee ollut arkitehdin ajatus,[24] niin hänen kuvansa ansaitsisi tulla suruharsoin peitetyksi hänen täältä erotessaan, sillä se on suuri ajatus, samoinkuin Ehrensvärdin hauta Viaporissa, jopa sitäkin onnellisempi. Mestari ei ole kuollut, vaikka marmori peittää hänen katoovaisen ruumiinsa. Nuo kuolemattomat teokset hymyilevät häviölle. Sinä katselisit niitä yhä uudestaan ja uudestaan, sillä niihin emme väsy, ja ne vain kirkastumistaan kirkastuvat! On ihmeellistä nähdä kuinka antiikin suureen rauhaan on tunkeutunut uudenaikaisen, kristillisen taiteen lämpö. Tuntuu kuin olisi kaikki se rajaton kauneus, jonka plastiikka sitä ennen on kaikkina aikoina ja kaikissa muodoissa esiinloihtinut, ainoastaan maaliin hapuilemista, kun sen sijaan maali täällä on jo saavutettu. Euroopan toiset suuret kuvanveistotaiteen mestariteosten museot sisältävät ihania yksityisosia, erinomaisia mutta irtonaisia plastillisia ajatuksia, rohkeita mutta yhtenäisyyttä vailla olevia taltaniskuja Prometheuksen kalliosta: täällä yksin on kauneus kokonaisena tavattavissa. Seuraamme Thorvaldsenia hänen ensimäisistä piirustuksistaan aina viimeisiin luomiinsa, joiden valmistumisen kuolema keskeytti. Se on maailmanvallottajan ura; hän on pakottanut aineen alistumaan hengen palvelukseen; se kuulee loihtijan ääntä, kohoo pystyyn, saa elämää ja henkevyyttä; Thorvaldsenin käsissä kivi hengittää; se on paljo, mutta sen ovat muutkin saaneet aikaan ennen häntä. Mutta hän on tehnyt enemmän, hän on loihtinut kiven rakastavaksi, ja siihen ei kukaan kuolevainen ennen häntä ole kyennyt.

Voin kertoa ainoastaan näiden kuvien ensi vaikutuksen; myöhemmän suhteen jään sanattomaksi. Ne kaikki ovat valetut kauneuden puhtaisiin, sopusointuisiin muotoihin; ne kaikki ovat neron vapaita, voimakkaita ja kuitenkin nöyriä tuotteita. Mutta ne herättävät katsojassa eri tunnelmia. Kun astumme etehisen jättiläiskokoisten kipsikuvien keskelle — siellä Copernicus selittää tähtien ratoja, siellä Gutenberg heittää valonlieskan maailman pimeyteen, Poniatovskyn katse vielä kuolemassakin etsii rakastettua synnyinmaata — siellä sanomme itseksemme: täällä asuit suuruus! Mutta taasen, kun näemme pienissä huoneissa antiikkisen kauneuden koko viattomuudessaan, Heben, Hylaan, paimenpojan, tuon paimentytön, joka löytää amoriineja täynnä olevan linnunpesän, ruhtinatar Bariatinskan, joka samoin kuin Poniatovsky on pulpunnut aikamme kuumimmasta sydänverestä ja jota emme milloinkaan unohda; kun näemme kaikki nuo ja monta muuta, joita ei nyt kannata luetella — silloin sanomme: täällä asustaa sulo! Ja kun sitte astumme Kristus-saliin ja näemme vapahtajan kahdentoista apostolin ympäröimänä, kaikki yhdeksän jalan korkuisia, ylevän kauniita, täynnä hartautta ja marmorikasvoissaan ikuisuuden leima — silloin sanomme itseksemme: täällä asuu rakkaus! Silloin olemmekin lausuneet kaikkein korkeimman. Korkeampaa maalia ei taide voi itselleen asettaa. "Suurin", sanoo Paavali, "suurin näistä kolmesta on rakkaus!"

Thorvaldsenin museosta tahdon vielä lisätä että sen rakensi vuosina 1839-1848 Kööpenhaminan kaupunki, kolmanneksi osaksi kootuilla varoilla. Sen eriskummainen muoto — kaksikerroksisten matalain huoneiden ympäröimä avonainen nelikulmio — ilmaisee sen olevan tarkotetun samalla mestarin haudaksi; sillä sekä rakennustyyli että koristeet ovat lainaa muinaiskreikkalaisista ja etrurialaisista hautarakennuksista. Suurimman osan 468:sta taideteoksestaan on Thorvaldsen itse testamentin kautta lahjottanut synnyinkaupungilleen; muut on myöhemmin hankittu. Sitäpaitsi sisältää museo antiikkisia kuvanveistoksia, tauluja, vaskipiirroksia ynnä muuta vähemmän tärkeätä. Vuonna 1844 laskeutui suuri kivenhakkaaja itse lepoon marmorin alle, ja neljää vuotta myöhemmin, syyskuun 17 p:nä 1848, avattiin Tanskalle ja maailmalle hänen kuolematon hautansa.

Jos tahdomme nähdä ylevää kristillistä taidetta, pitää meidän käydä Fruekirkessä keskiviikon jumalanpalveluksessa, jolloin seurakunta ei ole niin lukuisa, että se estäisi yleiskatsausta. Tiedän kyllä että Jumalaa voimme palvella yhtä todellisesti kaikkialla, jopa yksinkertaisimmassa puukirkossa; mutta semmoista hartautta kuin Fruekirke eivät kykene monetkaan temppelit herättämään. Se on ankarasti protestanttinen pyhättö, niin erittäin yksinkertainen, että se näyttää miltei köyhältä tullessamme koristetuista katoolisista kirkoista. Sen ainoat koristukset, lukuunottamatta kahtatoista terrakottakuviota, on neljätoista suurta marmorikuvapatsasta, Kristus-salissa olevain jäljennösten alkuteokset, nimittäin ylimpänä alttarin luona vapahtaja, alttarin alapuolella hurmaavan kaunis kasteenenkeli polvistuneena, simpukka ojennetussa kädessään, ja sitte kuusi apostolia kirkon keskikäytävän kummallakin puolella. Kun virret soivat Jumalalle ylistystä ja siunaukset rukouksen siivillä liitelivät noiden mykkien kuvien ympärillä, tuntui kuin he olisivat eläneet. Vapahtajan puoleksi kumartunut pää kohoutui, hänen avonainen sylinsä avartui, apostolein rinta kohosi heidän pitkien viittojensa alta ja kasteenenkeli painoi vieläkin nöyrempänä autuaat kasvonsa loppumattomaan rukoukseen.

Thorvaldsenilla on yksi virhe, ja se on se että siirrymme hänen teostensa äärestä jotenkuten välinpitämättöminä Kööpenhaminan muita taideaarteita tarkastamaan. Christiansborgissa on kuitenkin hyviä tauluja, jotka kuuluvat alankomaalaiseen kouluun; taideakatemiassa ja Rosenborgissa on huomattavia kokoelmia. Mutta se kokoelma, joka lähinnä marmoriväkeä ehkä eniten vetää puoleensa pohjoismaalaisen huomiota, on toista lajia, nimittäin pohjoismaisten muinaisjäännösten (oldsager) kokoelma Christiansborgissa. Ruotsalaiset samanlaatuiset kokoelmat ovat jotenkin runsaat, mutta luulen että tanskalaisten on etevämpi. Yksitoistatuhatta muistoesinettä, aikoja sitte unohdettujen sukupolvien jättämiä, yksinkertaisesta nuolenkärjestä aina taidokkaasti valmistettuun kultakruunuun, kivi- ja pronssikausista aina keskiaikaan ja renesanssiin, on täällä tieteellisesti järjestettynä ja vieraalle annetaan selityksiä erinomaisella kohteliaisuudella. Meillä on Helsingissä herra Holmbergin järjestämä pieni samansuuntainen alku. Kunpa siitä tulisi jotain enempääkin, sillä siten tarttuisimme käsin historiaan.

Uusi yliopistorakennus[25] Christiansborgin vastapäätä on kaunis talo keveine portaineen ja eteishuoneineen, muistuttaen Suomen yliopistoa, jonka puhdasta, yksinkertaista, valoisaa tyyliä emme saata kyllin korkealle arvostella. Kööpenhaminan tuhat iloista ylioppilasta oli paraikaa oravanpyynnissä Seelannin ja Fyenin pyökkimetsissä. Yleensä puhaltaa Kööpenhaminassa raittiimpi merituuli kuin moni sellainen voisi uskoa, joka on tutkinut Holbergiä ja kuunnellut laivuritarinoita. Siellä, kuten muuallakin, alkaa vilkkaampi, heränneempi aika perustuslaillisen yksivallan turvissa, joka yhdistää vapauden ja lain — asia, josta ehkä on tarpeen mainita tämän alkukuvauksen yhteydessä.

Myöskin Kongens nye torvin varrella oleva teaatteri, dramaattisessa vaikkei rakennustaiteellisessa suhteessa yksi Euroopan parhaimpia, oli suljettu. Sievässä puutarhassaan, itse istuttamiensa ruusujen ympäröimänä, nautti nyt tämän teaatterin ja koko pohjoismaiden etevin näyttelijätär kesän suloa, sillaikaa kun hänen miehensä, saman teaatterin nykyisen suuruuden luoja, työhuoneessaan suunnitteli uutta ihastuttavaa huvinäytelmää. Rouva Heiberg lausui hartaasti haluavansa käydä Suomessa, "nähdäkseni — sanoi hän verrattomalla veitikkamaisuudellaan — ihmisiä, jotka ovat omaa lajiaan eivätkä aivan samallaisia kuin kaikki muut". Vastasin että olemme suljettu, yksinkertaisiin kansiin sidottu kirja, johon ei vielä kukaan vieras ole huolinut kurkistaa muuanne kuin nimilehdelle; mutta hän "oli kuullut niin paljo hyvää Suomesta, hän tahtoi niin mielellään nähdä tämän maan". Siihen vastasin että hänen nimensä ei ole tuntematon meidänkään keskuudessamme ja että hänet meidän rannoillamme toivotettaisiin sydämellisesti tervetulleeksi. Ainakin Helsinki on täyttävä tämän lupauksen, jos rouva Heiberg sitä kunnioittaisi jollakin kesävierailulla.

Kööpenhaminassa asuva Kellerman ja rouvansa puhuivat niinikään lämpimästi Suomesta. Toivon että pian saamme jälleen nähdä nuo rakastettavat taiteilijat.

Ainoastaan Tivolissa oli kesäteaatteri, joka esitti pantomiimeja ja pieniä baletteja. Tätä Vesterportin luona olevaa laajaa laitosta on kiitetty laatuaan ensimäiseksi, ja sen kiitoksen se kyllä ansaitsee. Kaikki kansanluokat, etenkin alemmat, löytävät siellä mieleistään huvitusta. Luisuratoja, karuselleja, maaliinheittopöytiä, pilkkaanammuntapaikkoja, voimanmittaajia, keinuja, papukaijoja, apinoita, leijonia ja karhuja, ilotulituksia, basaari pikkumyymälöineen ja halpoine tavaroineen, kaikenlaisia ravintoloita, harpunsoittajia, torvisoittoa ja kauniissa konserttisalissa Lumbyen kuuluisa soittokunta — kaikkien niiden kesken sopi valita puolta pienemmällä maksulla, kuin mitä meillä suoritetaan missä tahansa keskinkertaisessa ravintolassa. Ja tuo kaikki oli samassa vapaata ja hyvin järjestettyä. Niinä kuutena iltana, jolloin kävin Tivolissa, en nähnyt lainkaan sellaisia meteleitä, joita meillä sattuu niin usein suurissa, sekalaisissa kansankokouksissa, en askeltakaan yli sopivaisuuden rajan, en ainoataan riitaa, en yhtäkään, joka olisi nauttinut väkijuomia liiaksi. Se on kaunis kiitoslause Kööpenhaminan alemmista asukaspiireistä, mutta se osottaa samalla mitenkä terveellinen vaikutus sopivilla kansanhuveilla on, jotavastoin meillä työväenluokka alati ajetaan kapakoihin sulkemalla se pois kaikista muista huveista.

Jos Kööpenhamina pääkaupunkina näyttää hiukan vaatimattomalta tullessamme Hamburgista ynnä muista suurista kaupungeista, niin on luonto sen sijaan ympäröinyt sen tuhlaavalla ihanuudella. Sen vanhat vallit ovat mitä ihanimpia kävelypaikkoja. Oltiin juuri repimäisillään Nörreportia ja lapset pyysivät perhosia samoilta valleilta, joiden rintaan ennen muinoin Kaarle X:nnen rohkeat kuulat voimattomina sinkoilivat. Satamansuu sekä satama mastometsineen, Rosenborg, Frederiksberg, Charlottenlund, Dyrehaven ja taustalla sininen meri valkoisine purjeineen — ihastuttavat ovat tosiaankin nämät vihreyden ja aaltojen muodostamat puitteet. Läksin eräänä sunnuntai-iltapuolena Dyrehaveniin; sinne on koko taival, mutta tie kulkee pitkin rantaa tarjoten mitä vaihtelevimpia ja iloisimpia näköaloja. Kukapa ei tuntisi Dyrehavenia! Eikö jokainen ole lapsuudessaan kuullut sitä kiitettävän iloisista iloisimmaksi! Ja vielä se on Dyrehaven entisellään, huolimatta siitä että Tivoli pitkin viikkoa houkuttelee luokseen sen vieraita ja vaikka Bellevue ja Klampenborg sen rinnalla komeilevat uudenaikaisempine tyyleineen. Vielä juovat ihmiset "Kirstin Pils kildestä" kirkasta kristallia; vielä pyörivät siellä nuorukaiset ja neitoset "skovbalissa" sydän riemua täynnä; vielä siellä esiintyvät pohjoismaalaiset noitatemput ja tanskalaiset tempuntekijät; vielä ojentaa puujalkainen sotavanhus kulunutta hattuaan, vaikka hänen jalkansa jäi Fridericiaan eikä 1807 vuoden laivastoon ja vaikka hänen laulunsa nykyään on "Den tappre landsoldat". Vielä virittää pelimanni viuluaan, ja temppuilija jäljittelee lintujen piipitystä, ja reippaat pojat "löbe kap om to mark og en örefigen". Vielä paistetaan ulkona nurmikolla vohveleita, ja teltat ja kojut tarjoovat rehtiä piparikakkujaan, ja mummot ja lapset tarjoovat kaupaksi kirsebaerejä ja jordbaerejä — ja merimies lyhyine piippuineen ja porvari espanjalaisine ruokokeppineen ja Amagerin-tyttö kirjavine pukuineen tungeskelee alati siellä, missä on kaikkein hauskinta. Sanalla sanoen, siellä on kansanelämää ja iloa; siellä esiintyy vielä sama kirjava kuva, josta Andersen on kirjottanut ja Christian Winther laulanut ja jonka kesken oikea kööpenhaminalainen paraiten viihtyy. Klampenborgissa oli sinä iltana "skovfest" laulajaisineen, bengaalitulineen, pantomiimeineen ja kuvaelmineen, ja myöhään illalla palasin takaisin eräissä noissa kahdentoista istuttavissa korivaunuissa, jotka kulkevat sunnuntaisin kaupungin ja Dyrehavenin väliä. Takanani istui muuan kunnon nahkuri kahden hyvinvoivan tyttärensä kera. Nahkurin pää nyökähteli myötänään, mutta tytöt lauloivat kilpaa koko matkan ja vaihtoivat pisto- ja leikkisanoja vastaantulijoiden kanssa. Heillä ei ollut aikaa nukkua, heillä oli niin hauskaa, olivathan olleet Dyrehavenissa.

Eräänä päivänä seisoin Kolminaisuudenkirkon pyöreässä tornissa, samassa johon Pietari suuri on ratsastanut aina tornin kattoreunukseen saakka, sillä siellä ei ole portaita, vaan ainoastaan sileä, leveä, ylös torniin johtava kierteiskäytävä. Observatorio oli samassa tornissa, mutta sen kaukoputkia ei tarvittu; koko Tanskan pääkaupunki, koko kaunis seutu huvilinnoineen ja puutarhoineen, oikealla Amager, taivaanrannalla Itämeren laaja pinta ja Ruotsin ranta, levisihe kirjavana tauluna tornin ympärillä. Tunnustan että se oli suloinen näky, joka ei hevin mielestä haihdu, eikä suinkaan tarvitse olla tanskalainen eikä kööpenhaminalainen tunteakseen sydämensä laajenevan ystävyydestä ja hyväntuntemuksesta. Tuota nähdessä tuntuu kuin nousisi ympäristöstä korkeuteen ajatus: Jumala sinua siunatkoon vihreine saarinesi, sinä rehellinen, urhoollinen Tanskan kansa, ettei meren aallot sinua milloinkaan huuhtelisi kukkivilta rannoiltasi!

Eräänä iltana seisoin Klampenborgin niemellä. Hämärän varjot lankesivat jo lehteviin pyökkeihin, illan kuu kohosi puiston yli hopeoiden Itämeren laajaa, kirkasta pintaa, joka pienin kumaraselkäisin mainingein kostutti Seelannin vihreitä rantoja. Yksinäinen huilu soitteli kukkulalla tanskalaista kansansäveltä ja etäämpänä hohtivat Kööpenhaminan tulet. Kaikkialla vallitsi rauha, viattomuus ja ihanuus. Se oli liikuttavan kaunista; ne olivat pienen, onnellisen Tanskan jäähyväiset!

Sitte keinuin Itämeren portin Juutinrauman kautta Kattegattiin, Pohjanmeren hyökyaaltoihin; nousin maalle Helsingborgissa, Halmstadissa, Varbergissä ja ahkerassa Göteborgissa; ihailin Ruotsin sininauhaa: kiitettyä kanavaa, Trollhättanin voimakasta putousta, Veneriä ja Vetteriä, Motalaa, Vretaa, Södertelgeä ja kaunista Tukholmaa — josta kaikesta olisi paljonkin sanottavaa. Kun viimeksi näin Tukholman vuonna 1843, karautti vielä vanha Kaarle Juhana nuorukaisen notkeudella Ladugårdsgärdetin yli, tarkastaessaan viimeisen kerran joukkoja kruununprinssin syntymäpäivänä. Nyt hän istuu yhtä ylpeänä, mutta liikkumattomampana, pronssiin valettuna Nya slussenin luona ja "nuorisonruhtinas", hänen jalo poikansa ja seuraajansa, on jo tullut vanhaksi, mutta hänen ympärillään on vanha Ruotsi nuortunut, sen kauvan uinuneet voimat heräävät ja uusi aika tekee tuloaan pohjolaan.

---