TOINEN JAKSO.
(Helsingfors Tidningar tammikuu—kesäkuu 1857.)
Meillä on vielä, hyvä Betty, kappale taivalta jälellä. En voi sille mitään, jos näitä loppumattomia katkelmia lukiessasi sattuisit ajattelemaan jutelmaa ukosta ja akasta, joilla oli turkit. Arvelen sentään että näitten vaatimattomien kuvaustenkin läpi puhaltaa avaran maailman raitis tuulahdus, jota me niin kipeästi kaipaamme, me jotka olemme seitsemän kuukautta vuodessa jäätyneiden merien kahlitsemina. Tartu siis jälleen vyyhtiin ja keri kärsivällisesti. Lupaan, kuten ennenkin, että vaivaan sinua niin vähän kuin mahdollista "ukolla ja akalla", s.o. kertojan omalla persoonalla, mutta sitä enemmän "turkeilla". Toivon ettei pakinani tuntuisi liian pitkäveteiseltä.
13. Leipzig, Fredrik II ja Napoleon I.
Se suuri ja viljava tasanko, jonka läpi virtaa kapea Elster-joki, on täynnä taistelutantereita, joiden hurmetta huurunneilla vainioilla arkipäiväinen nykyaika paimentaa lampaita, painaa kirjoja ja valmistaa posliinia. Täällä (Breitenfeldin luona) löi Kustaa Aadolf tuon vanhan korpraalin verisin päin takaisin; täällä voitti yksitoista vuotta myöhemmin Lennart Torstenson voittonsa; täällä lyötiin neljä päivää kestävässä "kansainteurastuksessa" Napoleonin joukot hajalleen ja seitsemättäkymmentä tuhatta ihmistä kostutti verellään tuota savea, josta Meissenin tehtaat nykyään valmistavat pesuvateja. Täällä (Altranstadtissa) laati Kaarlo XII loistavan, mutta hyödyttömän rauhansa; täällä (Hubertsburgissa) hengitti Saksa jälleen vapaasti seitsenvuotisen sodan hävitysten jälkeen. Luulisi noin verelläkostutetun ja kuuluisan maaperän kasvattavan pelkkiä taistelusankareita. Sen sijaan täällä elää ahkera, sävyisä kansa, joka juo olutta ja syö cervelatmakkaraa Auerbachin kuulussa kellarissa, käyttää yhtenä vuotena enemmän painomustetta kuin koko Suomi kymmenenä ja kokoo kaiken maailman kielten puhujia uudenaikaisille ristiretkille Leipzigin messuihin.
Leipzig ei ole mikään kaunis kaupunki, mutta se on rehti kaupunki, ja siksi täytyy vieraan sitä kunnioittaa. Siellä on sataviisikymmentä kirjakauppiasta, kolmekymmentä kirjapainoa ja kolmattasataa painokonetta. Sellaiset liikkeet kuin Brockhaus ja Voss eivät pidä suurta ääntä itsestään, asuvat tosin kauniisti ja anastavat kaksi pitkää katuvartta, mutta niillä on paljoa pienemmät nimikilvet kuin Helsingin leipureilla. Sen sijaan että laatisin luettelon kaikista Leipzigin merkillisyyksistä, tahdon ainoastaan mainita kaksi taulua, jotka kaunistavat kaupungin museota. Se on yksi noita parempia museoita, sillä täkäläiset hyvät kirja- ja villakauppiaat osottavat pitävänsä arvossa muitakin asioita, kuin pitkien tavaraluettelojensa meno- ja tulopuolta.
Täällä näin Calamen maalaaman Monte Rosan ja Paestum'in; se ei ollut tavallinen taulu, se oli itse luontoa. Näin kaksi Gudinin merimaisemaa; ne eivät olleetkaan mitään kankaankappaleita, vaan todellisen meren vaaleanvihreitä aaltoja myrskyssä vaahdoten. Näin Verboeckhovenin lammaslauman, joka likistäytyy yhteen ukkosilman pauhatessa; Wickenbergin kuuluisan jäälläkalastuksen; Destouchesin pienen ujon tytön, joka nousee aamulla vuoteellaan istumaan — mutta ennen kaikkea pysähdyin katselemaan kahta jättiläisvarjoa, joista toinen oli perimmässä näyttelyhuoneessa, toinen uloimpana aivan sisäänkäytävän suulla, molemmat vastakkain, katsoen toisiaan noiden monien huoneiden läpi. Kumpikin katseli synkkänä ja uhkaavana — kahden vuosisadan suuruudet kohtasivat toisiaan uhmaavina, kilpaillen kumpi olisi vastoinkäymisessä suurempi.
Toinen taulu esitti Fredrik II:sta Kollinin taistelun jälkeen, Schraderin maalaamana. Toisessa taulussa oli Napoleon I, jonka kuvan oli kankaalle kiinnittänyt Paul Delaroche, sen ajan suurin historianmaalaaja, jonka kädestä sivellin hiljattain putosi ainaiseksi. Preussilainen istui siellä yksin kaatuneen puun rungolla, kallion juurella; hänen voittoon tottunut sotajoukkonsa oli perinpohjin hävitetty, viekkaat suunnitelmansa verisesti pirstottu; kruununsa ja valtionsa menetetty, sotapäällikkömaineensa häväisty. Napoleon seisoi Fontainebleaussa kynä kädessään, tuo sama kynä, jolla hän oli allekirjottanut vallastaluopumisensa ja maanpakonsa, koko elämänsä päämäärän kukistumisen, maailmanvaltansa musertumisen, Englannin voitonriemun ja uuden ajan alkamisen, jossa hän ei enää ollut keskipisteenä. Näitä miehiä, suunnattoman suuria ja suunnattoman itsekkäitä, oli sinä hetkenä kohdannut sama koston jumalatar: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Mutta tarkemmin molempia mitatessa, esiintyi Napoleon lopultakin äärettömän paljoa suurempana. Fredrik istui jörönä ja jäykkänä; hän oli saanut terveellisen selkäsaunan ja sen jälkeen hän jälleen nousi, samana kuin ennenkin: suurena kenraalina, viekkaana valtiomiehenä ja taitavana hallituskoneen käyttäjänä, mutta kaiken muun suhteen kylmänä, ahdasmielisenä omanedun etsijänä, ilman todellista hienoutta ja sentähden ilman todellista suuruutta — miehenä, joka näytti suurelta vain sentähden, että aikalaisensa ympärillään olivat niin pieniä. Toisen taasen — hän, joka myöskin jälleen kohosi, mutta vain yhä syvemmälle suistuakseen ja vetääkseen viimeisen hengähdyksensä sammuneen tulivuoren kraaterilla — hänen kalpeissa, mutta viimeiseen saakka majesteetillisissa piirteissään näkyi sokean kohtaloon luottamuksen rinnalla, joka hänellä korvasi uskontoa — Fredrik II uskoi tuskin kohtaloonkaan — vielä hieno, jalo piirre inhimillistä surua, joka johonkin määrin sovitti katseen synkkyyttä. Näki että hänen kanssaan kaatui aate — olkoonpa että se aate oli kaikkia muita uhannut ja sortanut mutta se oli kuitenkin maailmanhistoriallinen aate, jolle asteelle Fredrik II ei milloinkaan voinut kohoutua, ja sentähden kaatui hänen kanssaan ainoastaan vallottaja ja preussilainen, mutta Napoleonin kanssa kokonainen aikakausi ja maailmanjärjestys. Niin suuret pirstaleet peittävät suurimmankin itsekkyyden, ja historia, esiintyipä se Leipzigin museossa tai piirsipä viimeisen tuomionsa marmoriin, ei ole milloinkaan kieltävä Napoleonilta suuruutta, samaan aikaan kun se hymyilee Fredrik II:sen imartelevalle lisänimelle ainoa.
Ja veturi kiisi eteenpäin pitkin Thüringin rautaisia raiteita vuosisatojen taistelutantereiden ohi. Siinä olivat Breitenfeld, Merseburg, Grossgörschen, Auerstädt, Jena, Lützen "schwedensteinineen", ja taas edelleen somien, rauhallisten ja kauniiden muistojen ohi, joiden joukossa Weimar, Gotha, Erfurt, Wartburg, Eisenach, Saksin tasankojen ja Thüringerwaldin kautta alaspäin Frankeniin. Yltympäri jatkui heinänkorjuuta, sillä nyt oltiin heinäkuussa. Miltei ryysyiset lapset tarjosivat asemilla kukkia hampaat vilusta kalisten — nythän oli heinäkuu vuonna 1856.[5] Herrnhutilais-siirtolassa Neudietendorfissa tehtiin lyhyt pysäys. Pitkätakkiset, leveälierihattuiset miehet katselivat junan huimaa kulkua järkähtämättömällä tyyneydellä...
Pian sen jälkeen näkyi Frankfurtin tornien huiput.
14. Frankfurt ja Wiesbaden.
Kaupunki on olevinaan Saksan liiton pääkaupunki — tuon merkillisen liiton, jonka
kolmekymmentä jalkaa koettaa
marssia samalla saappaalla,
(joka lause, sivumennen sanoen, hiukan alentaa Frankfurtin tarkotusta). Se on tietysti ylhäinen kaupunki, enkä ole missään nähnyt niin kovaksi kiillotettuja irtokauluksia, niin sileitä peruukkeja, niin kuivettuneita paperinaamoja, niin useita parooneja, niin jäykkiä neitejä, niin huolellisesti lajiteltuja "hohe, höchste und aller höchste Herrschaften", sen lisäksi niin ylpeitä palvelijoita, komeita vaunuja ja hienoja päivällisiä, lyhyesti, sanoen semmoista kaikenkarvaisen durchlauchtigkeitin heijastusta, joka ponnistaa kaikkensa hallitsija-arvoaan edustaakseen. Sitäpaitsi on Frankfurt rikas ja kaunis kaupunki, komeine taloineen ja kauniine puutarhoineen, Bethmanns-garteneineen, Danneckerin Ariadneineen ja vanhoine kunnian-arvoisine "der Römer" raatihuoneineen. Kaupungilla on epäilemättä monta hyvää puolta: uudenaikaiset talot, myymälät, kilvet, jopa kielikin on usein ranskaa; muuten siellä on paljo itävaltalaista, jonkun verran preussilaista, yhtä ja toista baijerilaista ja pikkurihkamaa Saksan muista valtioista, mutta oikeata saksalaista, tuon sanan paremmassa merkityksessä, perin vähän tai ei ollenkaan. Pistäysin eräänä päivänä Wiesbadenissa, puolen tunnin rautatiematkan päässä Mainzista. Se on tykkänään huvila-, hotelli- ja puutarhakaupunki, kaikki vihreätä ja hohtavan valkoista — kaupunki, jossa on jokseenkin hyviä viinejä, vaikka se onkin rakennettu silkasta vedestä saaduilla rahoilla. 8,700 kylpyvierasta vilisi kauniissa puistossa lampien keskellä ja joutsenia katsellen, sievässä basaarissa, monissa juomahalleissa ja komeassa ilmakkaassa "Cursaalissa", joka miltei työnsi varjoon Helsingin Kaivopuiston tunnetun laitoksen. On turhaa kuvata saksalaista kylpylaitosta; siitä voit lukea ainakin kolmestakymmenestä romaanista. Tahdon kuitenkin tunnustaa tunteneeni samaa halua kuin Kustaa Aadolf Aschaffenburgissa: että nämät kauniit rakennukset olisivat pyörien päällä. Silloin pyörittäisimme yhteisin voimin koko laitoksen Helsingin Kaivopuistoon, ja arvelenpa että yhtiö ja herra Louis Kleineh katselisivat suurin silmin kun tämä siirtola, nuo 8,700 kylpyvierasta mukana, jonakin kauniina aamuna ilmestyisi Suomen pääkaupunkiin!
15. Düsseldorf ja suomalaiset maalarit.
Kuvittele mielessäsi jokseenkin Helsingin kokoista kaupunkia, leveäkatuista ja kaunistaloista, jonka halkaisee leveä niini-, jalava- ja tammipuistikko, kaupunkia Reinin rannalla, jonka välkkyvä uoma miltei piiloutuu puitten ja talojen väliin. Kaikki näyttää niin valoisalta, rauhalliselta ja vihreältä; aikaisin aamulla livertää satakieli niinipuun latvassa; urkujen äänet vyöryvät kirkoista; joka ikkunasta pilkistää tauluja; yksinkertaisina, koruttomina ja tyytyväisinä rientävät ihmiset aamurukouksesta työhönsä; päivä alkaa kello kuudelta ja kello yhdeksän mennään nukkumaan valkeilla uutimilla varustettuihin sänkyihin; eletään sekä viisikymmentä vuotta edellä että viisikymmentä vuotta jälessä muusta maailmasta; on omaksuttu uudemman ajan kauniit ja hyvät puolet, mutta jätetty sen nurinkuriset menot, keinotekoiset ja turmeltuneet elintavat huomioon ottamatta.
Tuo kaupunki on Düsseldorf, taiteilijoiden kaupunki, jonka pienellä alueella on seitsemänsataa taidemaalaria ja jossa muutamat siveltimellään ovat maalanneet itselleen kauniita kivitaloja, niinkuin meikäläiset räätälit ompelevat niitä ahkeralla neulallaan. Tosin näidenkin rauhallisten muurien sisällä kuohuttaa taiteilijain tunteellisia sieluja inhimilliset surut ja intohimot: kateus, kunnianhimo, rauenneet toiveet ja kuihtuneet mielikuvat. Mutta kun olemme inhimilliselle puutteellisuudelle uhranneet sen, mikä sille on tuleva, katselemme lopultakin Düsseldorfia rakkaudella ja tyytyväisyydellä, sillä sen luonnon ja sen asukkaiden keskuudessa viihtyy taide, viihtyy, nuortuu ja kehittyy itsenäiseksi eräässä nykyajan parhaimmassa taidekoulussa. Achenbachin ja Lessingin maisemat, Tiedemanin historialliset taulut, Knausin laatumaalaukset ja monet muut suuriarvoiset teokset kaunistavat sen harvoja, mutta hyviä kokoelmia, ja vuosittain leviää täältä suuri joukko erinomaisia ja kalliita maalauksia kaikkialle Saksaan. Puistikon sivulla on kaunis, valoisa linna. Siellä viettää entinen Hohenzollern-Sigmaringenin ruhtinas iloisempia päiviä kuin nuorempina vuosinaan meidänaikaisen kruunun painoa kantaessaan, ja sentähden hän, viisaasti kyllä, möi koko suuren valtakuntansa Preussin kuninkaalle melkoisesta eläkkeestä, joka suo hänen esiintyä mesenaattina taiteilijoita ja tyrannina jäniksiä kohtaan.
Täällä, ruotsalaisten ja varsinkin norjalaisten keskuudessa — norjalaisilla on täällä suuri maine — tarttuivat suomalaiset Löfgren, Ekman ja Holmberg reippaasti siveltimeensä. Heidän pieni kolmiapilansa on kuitenkin ainaiseksi kadottanut yhden rikkaimmista lehdistään: Anders Ekmanin, joka kaatui, kuten moni muu ennen häntä, toiveittensa ihanimpana keväänä. Saavuttakoot molemmat toiset sitä varmemmin ikuisen taiteen huiput.
Täällä on pitkä katu, jonka toinen, pohjoiseen antautuva varsi on täynnä maalarien atelieerejä. He elävät vaatimattomammin kuin monet yksinkertaisesti asuvat ylioppilaat Helsingissä. Toisella puolella katua asuu Löfgren, joka on antautunut "Heiligenmalerei" alalle ja tarvitsee, suomalaisen hitaudella, vuoden miettiäkseen yhtä ainoata taulua, mutta silloinpa se ilmautuukin kankaalle pehmeänä ja loistavana. Rohkeampi ja tuotteliaampi — atelieeri pihalle päin, asuinhuone puistikkoon antautuen, vihreyden ympäröimänä, toivon kultanummet silmäinsä edessä ja kotimaan muistot sisimmässään — on Werner Holmberg, josta Düsseldorfissa sanotaan että harvat nuoret maalarit kykenevät yhtä reippaasti ja sattuvasti kuin hän kiinnittämään kankaalle luonnon salaisuuksia: pilvistä taivasta, vihreitä metsiä, vaihtelevia maisemia ja noita ihmeellisiä valoja ja varjoja, jotka ovat Düsseldorfin koululle ominaisia. Hän on nyt maalannut saksalaisia maisemia hyvällä menekillä kahden-, kolmen- ja neljänsadan taalerin maksusta; häntä odottaa nyt vain Suomen luonto, saksalaisesta niin suuresti eroavine pohjoismaisine sävyineen, ja tästä syystä sekä myöskin omaisiaan tavatakseen saatamme piakkoin odottaa hänen pistäytyvän isänmaassaan, mutta tokko hän sinne jääpi, on sangen epäiltävää, tuskin toivottavaa. Kesällä hän teki matkan Sveitsiin.
Useat norjalaiset ja ruotsalaiset, etupäässä Wickenberg, myöskin jokunen suomalainen, kuten Steven Steinheil ja Wright-veljekset, ovat menestyksellä koettaneet kuvata pohjoista talvimaisemaa. Mutta sen omituisimmat ja komeimmat ilmiöt eivät vielä, ihmeellistä kyllä, ole maalarin sivellintä innostaneet. Missä löydämme koko luomakunnassa sen vertaista kuin meidän tiheät, korkearunkoiset havumetsämme kirkkaassa kuuvalossa, jolloin Kalevalan kuu riippuu hopeanhohtoisena tumman kuusen oksilla? Sano minulle onko mitään somempaa kuin kuurainen maisema, jossa hienoista neulasista ja lehdistä punoutunut hohtavanvalkoinen vaippa pukee puut ja kaiken muun mitä hienoimpiin pumpulivaatteisiin? Tai näytä minulle komeampi näky kuin keskitalven auringonnousu, kun savu kohoaa kaupungin tuhansista savupiipuista kohtisuorasti kirkasta huurteista aamutaivasta kohti värjäytyen sen hohteessa hehkuvan punervaksi? Tämä ja paljo muutakin on vielä kuvaamatta, ja sen pitäisi riittää aivan uuden maisemamaalaus-suunnan pohjaksi. Pohjoismaisella kesämaisemalla on tosin oma viehätyksensä, mutta etelään verrattuna sen taivas on liian väritön, sen vihreys liian kelmeä tai liian tumma. Talvi yksin on meidän jakamaton, verraton omaisuutemme siveltimen aiheita valitessamme; siltä alalta kerran sukeutuvat ne taulut, jotka maailmaa hämmästyttävät.
16. Köln ja sen tuomiokirkko.
Reininmaitten asukkaat ovat kauniimpia kaikista saksalaisista; joka toinen lapsi on kuvankaunis, mutta vanhempina käyvät piirteet useimmiten liian karkeiksi. Vaikka he sukkeluuden maineessa ovat paljoa jälempänä berliniläisiä, ovat he näitä etevämmät terveeseen järkeen ja käytännölliseen ymmärrykseen nähden, läheten siinä suhteessa enemmän kuin muut maalaisensa ranskalaisia, joiden kanssa heillä on jonkinlaista naapuruutta ulkoisessa olemuksessaan ja sisäisissä taipumuksissaankin. Ei missään ole niin, kuin reininmaissa, naurettu suurääniselle ranskalaisvihalle ja Beckerin Rein-laululle:
Sie sollen ihn nicht haben,
den freien deutschen Rhein,
ja pökköpreussiläisyyttä, mikä kuitenkin pitäisi olla lojaalista, vain ani harva täällä ihailee. Erinomaisten kinkkujen savustamistaidossa, perinpohjaisten päivällisten syömisessä pystyy reiniläinen kilpailemaan kenen kanssa hyvänsä; tähän voidaan vielä lisätä että hänen maassaan kaikki on hieman karkeatekoista, aina jättiläiskokoisiin paksujalkaisiin hevosiin saakka, jotka vetävät semmoisia kuormia, että saisimme niiden eteen valjastaa hyvinkin kolme suomalaista hevoskääpiötä. Johtuneeko se siitä suuresta sampanjamäärästä, mikä vielä virtailee entisessä Westfalin kuningaskunnassa, vai verten sekotuksesta niinä aikoina, jolloin "suuri kansa" oleskeli näillä seuduin, varmaa vaan on että reininmailla puhaltaa reippaampi ja vapaampi henki kuin suurimmassa osassa muuta Saksaa.
"Ei yhdelläkään Saksan kaupungeista" — sanoo Snellman matkamuistelmissaan — "ole tuota salaperäistä viehätystä kuin Kölnillä. Ollen yhtä vanha kuin kristinusko, on kaupungin muurien sisällä aikoinaan oleskellut Trajanus. Siellä on vielä muistomerkkejä Konstantinus suuren ajoilta, ja Julianus rakennutti uudelleen sen hävitetyt linnotukset." — Aivan niin. Voimme sanoa että näistä harmaantuneista roomalaismuistomerkeistä, näistä mahtavista kaariholvista ja kapeista kaduista korkeine, muinaisaikaisine rakennuksineen katselee seitsemäntoista vuosisataa nykyajan katoovaista muurahaiskekoa. Kaupungissa on tätä nykyä toistasataatuhatta asukasta. Mutta se, mikä meitä eniten miellyttää, on vanhasaksalaisuus, oikea kunnianarvoisa muinaisaikainen saksalaisuus. Nykyinen sukupolvi on erilainen, mutta kuitenkin havaitsemme Kölnissä, että se on kasvanut vuosisatojen muistojen keskellä. Kansa on sekä iloista että vakavaa, miellyttävää ja kelvollista, puhtaasti katoolilaista, jonkun verran ahdasmielistä, sanovat nykyajan vapaa-ajattelijat; kenties, mutta sekin on kuitenkin parempi, kuin olla aivan uskonnotta. Vieras viihtyy mainiosti Kölnissä, vaikka Rein-virta on sen ainoa luonnonkauneus. Jos minä olisin saksalainen, pitäisin Kölniä Saksan oikeana pääkaupunkina, vaikkei sillä olekkaan kuningasta, ainoastaan kivinen jättiläiskuningas — korkea, majesteetillinen tuomiokirkkonsa. Vuonna 1248 laskettiin sen perustus; vuonna 1322 oli päästy niin pitkälle, että kuoria voitiin käyttää jumalanpalvelukseen; sitten sitä rakennettiin edelleen vuoteen 1498, ja kuitenkin oli kirkon laiva vasta puolivalmis, toista tornia alotettu, toista kohotettu kolmannekseen aijotusta viidensadan jalan korkeudesta. Uusi Baabelin sekotus esti tämän jättiläistyön lopettamista aina vuoteen 1841, jolloin muodostettiin komitea päättämään kirkonrakennusta alkuperäisen suunnitelman mukaan, ja varoja koottiin kautta koko Saksan. Vuonna 1856 on ennätetty niin pitkälle, että lasketaan vielä tarvittavan ainoastaan kaksikymmentä vuotta työn loppuunsuorittamiseen. Laivassa on jo katto ja se on jumalanpalveluksia varten kaunistettu uusilla komeilla lasimaalauksilla, jotka ovat kuninkaiden Ludvig Baijerilaisen ja Fredrik Wilhelm IV:nnen lahjottamat. Toinen torni on saavuttanut miltei täyden korkeutensa huippuun saakka, toista on jälleen alotettu. Kun vaaleankeltainen hiekkakivi vanhetessaan harmaantuu, voi jo ensi silmäyksellä erottaa myöhemmin rakennetut osat vanhoista, ja nämä uudet ovat lisänneet rakennusta noin kolmanneksella. Miten verratonta rakennusainetta onkaan hiekkakivi, sitä kun voidaan helposti veistää kalliosta irrotettaessa, mutta kovenee aikaa myöten ijankaiken kestäväksi!
Tahdon säästää sinua, Betty hyvä, kaikilta huudahduksilta. Sen vain mainitsen, ettemme voi edes aavistaa tuon rakennuksen jättiläiskokoa, vaikka se seisoo siellä nelikerroksisten kivirakennusten keskellä kuin kallio pikkukivien joukossa, ennenkuin itse seisomme sen muurien sisässä. Silloin vasta hämmästymme, silloin tuo suunnaton ainejoukko painaisi meidät maahan, ellei sen holvit kaareutuisi niin ihmeellisen keveinä, niin nerokkaan sopusuhtaisina, että samalla tunnemme vapautuvamme, kohoavamme ja ylenevämme kaikessa pienuudessamme. Tästä kirkosta puhuen voimme käyttää Geijerin sanoja Kalmarin unioonista, että se "näytti ajatukselta". Tuossa goottilaisessa rakennustyylissä on varmasti syvä kristillinen ajatus; se painaa ylpeän, itsekkään ihmisen maan matona Jumalan kaikkivoiman eteen, mutta samalla se kohottaa hänen nöyrtyneen katseensa luottavasti korkeutta kohti. Sellaista on jumalallinen suuruus. Se pelottaa ja lohduttaa, nöyryyttää ja kohottaa. Se vaatii ennen kaikkea antautumista ja itsensäkieltämistä, mutta tällä pohjalla se omaa ja jakaa ihmisille sitä voimaa, joka maailman voittaa.
Tässä temppelissä kivet saarnaavat.
Snellman ei hyväksynyt Kölnin tuomiokirkon kuntoonlaittamista, koska hän ei hyväksynyt sitä katsantokantaa, "joka antaa menneisyydelle suuremman arvon, kuin nykyisyydelle ja tulevaisuudelle". Lausunto saattaa olla paikallaan, jos menneisyys korotetaan epäjumalaksi — haamuksi, joka ei tunne nykyaikaa. Mutta jos menemme sen paraimpien, ylevimpien luomien ääreen, noutaaksemme niistä, ikäänkuin alkulähteestä, voimakkaampaa ja raittiimpaa eloa itse nykyisyydelle ja nykyisyydessä syntyneille yhtä oikeutetuille luomille, silloin en ymmärrä minkätähden pitäisimme Kölnin tuomiokirkon valmistamista vähäpätöisempänä kuin esim. Niebelungenliedin, Ossianin ja Kalevalan uudistamista. Arvelen että kirkon suhteen on kuitenkin aina pysyttävä kristillisen katsantokannan pohjalla. Ja tältä näkökannalta katsellen, jos nim. saksalaiset tahtoisivat valmistaa tuomiokirkkonsa vain omaksi kunniakseen, tulisi siitä Baabelin torni ja he kykenisivät kaikella innollaan luomaan ainoastaan suuren rauniokasan. Mutta jos he pysyttäytyvät etupäässä siinä kristillisessä ajatuksessa, että yhteisesti kunnioittavat Jumalaa tällä kivitemppelillä, silloin he päättävät vuosisatojen työn ja tuosta kirkosta tulee samalla koko kansakunnan arvokkain muistopatsas.
17. Rein.
Sen nimi on laajalti kuulu. Kuten Mississippiä, sanotaan Reiniäkin kansojen isäksi, ja se on, samoinkuin Ganges, pyhä virta, sillä pyhää on varmaankin se, jonka ympärille koko kansan rakkaus ja muistot keskittyvät aina lapsuuden ajoilta alkaen. Se syntyy sveitsiläisenä ja kuolee hollantilaisena, mutta sen elämä ja oikea olemus on saksalainen. Vapaana ja voimakkaana se vyöryy kallioiden, viinitarhojen ja aaltoilevien viljavainioiden keskitse; kaupunkeja ja linnoja kuvastuu sen päilyvään silmään, jalo köynnös somistaa sen otsaa, sadun loisto kultaa sen kutreja ja kansanrunous laulaa siitä ihanimmat laulunsa.
Meren rannikolta tuleva vieras ei ihastu Reiniin yhtä suuresti kuin ylämaan asukas. Mutta se on kyllin suuri ollakseen sankari Euroopan virtojen joukossa. Olen kiitänyt Oulun koskia alas, kamppaillut Vuoksen, Kokemäen ja Kymin kanssa, mutta ne ovat mahtavaan Reiniin verraten vain poikanulikoita. Niiden vaahdotessa nuoruuden ylimielisyydellä, kulkee Saksan jättiläinen vuolaana, mutta tasaisena miehekkäästi etäistä päämaaliaan kohti. Meidän virtamme ovat sinään kauniita, ne ovat nuoria jättiläisiä, jotka aina vaihtelevin asennoin haastavat maailmaa kaksintaisteluun, ja me unohdamme rannat itse virtaa katsellessamme. Reinin laita on aivan päinvastainen: se on sinänsä ainoastaan voimakas, mutta ei kaunis, ja sen hurmaavimpana viehätteenä ovat rantamat. Siksi se käy yksitoikkoiseksi heti kuin ympäristön somisteita puuttuu ja me unohdamme alati itse virran rantojen vuoksi.
Reinin rantamat ovat, samoinkuin Saksin Sveitsi, vailla kahta luonnonantia, joita pohjoismaalainen on tottunut vaatimaan suuremmoisiltakin eikä ainoastaan sieviltä maisemilta, nimittäin havumetsiä ja graniittia. Tuolta alinomaiselta, vaaleanpehmeältä vihreydeltä puuttuu niitä värivivahduksia, jotka tekevät meidän metsämme niin vaihteleviksi. Ja noita pehmeäkivisiä vuoria saatamme kyllä ihailla, mutta emme oikein kunnioittaa. Ne näyttävät, väsymättömän ajanhampaan kalvamina, rapautuvan ja uhkaavan murskaavalla häviöllä kaikkia niitä uljaita ihmiskäden mestaritöitä, jotka ovat uskaltaneet niille ainaisen perustuksensa laskea.
Mutta tämän sanottuani olenkin sanonut kaikki varjopuolet, mitä Rein-virrasta voi mieleeni johtua. Kaikki muu on vain sen toistamista, mitä Reinin kauneudesta ovat ennen sanoneet tuhannet muukalaiset Tacituksesta aina Bulweriin ja Victor Hugohon saakka, ja sanoneet paremmin kuin minä. "Rein", sanoo viimeksimainittu kirjailija, "on virta, jota koko maailma käy katselemassa, vaan jota ei kukaan tunne; jonka kyllä näemme lipuessamme hitaasti sen laineilla, mutta unohdamme nopeaan; jota jokainen katselee vain pinnalta, mutta ei kukaan tutki pohjaa myöten — virta jonka läpikuultavista laineista luemme Euroopan menneitä ja tulevia kohtaloita..."
Lukuunottamatta lausuntoa läpikuultavuudesta, jossa on koko lailla tinkimisen varaa, on asia niinkuin kirjottaja sanoo. Tämä virta ei ole ainoastaan taulu, se on historia. Mutta tuon viimeisen lausunnon ymmärsin vasta nähdessäni sen suunnattoman kaarisillan, jota paraikaa rakennetaan Reinin yli Kölnin kohdalla, missä virta, ellen väärin muista, on 1,400 kyynärän levyinen. Tämän sillan yli, jonka alitse laivat tulevat kulkemaan täysissä varusteissaan, raivaa vihdoinkin tiensä rautatie ja sen kera sivistyksen suuri yleinen veljestyminen Reinin portin läpitse, joka tähän saakka on muodostanut niin visun rajan Länsi-Euroopassa. Ja kun tuo raja kerran poistuu, silloin voimme aavistaa kuinka runoilija on kerran Reinin laineista lukenut koko meidän maanosaamme koskevan ennustuksen.
Rein-virran näin ensi kerran Kölnin luona. Sen vesi oli silloin korkeammalla kuin moneen vuoteen. Sen sameat laineet uhkasivat viedä mukanaan kaupungin ja Deutzin välillä olevan pitkän lauttasillan, ja kun höyrylaivat kulkivat sen läpi kolmasti päivässä, oli tarpeen kaksinkertainen miehistö kiertämään jälleen paikoilleen sillan avattua osaa. Kölnistä matkustin virtaa ylöspäin Mainziin. Se on työlästä, mutta välttämätöntä, sillä alaspäin on kulku niin tavattoman nopeata, että tuskin ennättää nyökäyttää päätään vanhoille kuuluisille rosvolinnoille. Höyrylaivoilla, niinhyvin kalliilla kuin hinnoiltaan kohtuullisilla, on se mainio keskinäinen sopimus, että saatamme nousta maalle kaikilla laitureilla ja viipyä siellä mielin määrin, jatkaaksemme taas matkaa samalla piletillä.
Oli muuan heinäkuun sunnuntaipäivä — laiva täynnä meneviä ja tulevia matkustajia — juhlapukuisia ihmisiä, varsinkin useita kauniita lapsia — ylioppilaita, laulajia, metsästäjiä kotkansulilla somistettuine lakkeineen, soittoa ja lippuja, väentungosta ja sormisuukkosia joka seisahduslaiturilla, torventoitauksia ja pyssynlaukauksia Lurlein kuuluisilta kaikumailta — johannisbergeriä, assmannshäuseriä ja kirsikoita laivalla, auringon valaistessa noita samaisia kukkuloita, joilla ne olivat kasvaneet, ja ritarilinnojen sortuneita torneja, Drachenfelsin kallioita ja sieviä valkeita kaupunkeja, jotka kapeine katuineen somistavat rantamien mäenrinteitä.
Astuen jalan Boppardin viinitarhojen välitse, virran auringonpuoleista rantaa kukkulalta kukkulalle, noitten puolikasvuisten köynnösten ympäröimänä, jotka kasvoivat suorissa riveissä kuin herneentaimet kotoisissa puutarhoissamme, näin Reinin luikertelevan kapeana hopeajuovana viheriäin vuorten lomitse, ja aurinko laski kukkulain taakse köynnösten pehmeään syliin ja sen viimeiset säteet kultasivat Liebensteinin kimaltelevaa tornia.
18. Koblenz ja Ehrenbreitstein.
Koblenzin ja Bingenin välillä puristautuu Rein vuorten väliin, ja tämä kappale matkaa on maailmankuulu, "Aussicht in das Schönste", niinkuin Göthe sanoo. Olin eräänä päivänä Koblenzissa, Ludvig hurskaan haudalla, missä rypäleiden äidin Moselin kaunis virranuoma yhtyy Reiniin. Illalla oli kaupungin ulkopuolella yksi noita ampumajuhlia, jotka ovat reiniläisten mieluisimpia kesähuveja.
Noin kolme-, neljäkymmentä koreisiin kansallispukuihin pukeunutta ampujaa kokoontui lehtimajaan ja ampuili kaikin voimin puiden väliin kiinnitettyyn maalitauluun. Totta puhuen he saivat paukutella melkein itsekseen, sillä enimmät katselivat mieluummin erään aitauksen sisäpuolella olevaa suurta pöytää, jolla olivat näytteillä palkinnot — metsästyslaukkuja, ruutisarvia, maljoja ja kaiken huippuna pieni hopeapikari. Mutta ne monet tuhannet, jotka vilisivät täällä puitten välissä tavallisesta kahden groschenin pääsymaksusta, ajattelivat muita asioita. Täällä oli katollinen, seinätön tanssisali, jossa vanhat ja nuoret pyörivät tavattoman innostuneina, isät tyttärineen ja äidit pienine poikineen, milloin ei muuta tanssitoveria ollut saatavissa. Ja tanssilavan ulkopuolella oli loppumattoman pitkiä pöytärivejä, joiden ääressä istuttiin ryhmittäin syöden ja juoden, laulaen ja leikkiä laskien. Leveä käytävä erotti kaksi toisilleen vihollista leiriä; vasemmalla hallitsi olut, pelkkä olut voileipineen ja kinkkuviipaleineen; oikealla oli yksinvaltijaana viini ja sen liittolaisina hienot mantelileivokset. Valkoinen Zeltinginviini, Moslerrypäleen tuote, oli yleisimpänä ja ansaitsikin tuon kunniasijan puhtaan rypälemakunsa ja halvan hintansa vuoksi — maksoi vain kolme groschenia puolipullo.
Eräänä aamuna auringonnousun aikana, kello neljän ja viiden välillä, katselin Koblenzin rantalaiturilta muuatta noita komeita tauluja, jotka suuremmoisessa kauneudessa etsivät vertaistaan. Tiheä usva peitti virranuoman, käärien sumupeittoonsa vastapäätä olevan, uhmailevan, 360 jalkaa Reinin yläpuolella sijaitsevan, ainoastaan nälällä vallotettavan Ehrenbreitsteinin linnotuksen. Silloin lehahti vuorten välisistä laaksoista hiljainen tuulenhenkäys, joka vei mukanaan ylimmän sumukerroksen, alemman vielä peittäessä rantoja ja vesiä läpinäkymättömällä vaipallaan. Samassa kosketti ensimäinen auringonsäde vuorten korkeimpia huippuja, kimmeltäen kuin sulava kulta Ehrenbreitsteinin korkeissa tornin-ikkunoissa. Ja häipymistään häipyi usmainen esirippu ja yhä selvemmin kohosi sen aaltoilevasta savusta torneja ja muureja, ja kun kaikki tuolla alhaalla vielä uinui varjojen helmassa, loisti mahtava vuorilinna korkeana, ylhäisenä ja synkän ihanana kukkulain aamuhohteessa, titaanien rakentamana taikalinnana, vartioiden sitä maallista paratiisia, joka sen ympärillä odotti päivän nousua...
Ja tämän lyhyen Reinin-sadun lopuksi salli minun vielä johdattaa mieleesi seuraavat Victor Hugon sanat: "Caesarin ovat sen aallot pysäyttäneet, Kaarle suuri ja Napoleon ovat sen yli käyneet — kolme titaania, jotka pitelivät maailmaa käsissään ja joiden nimet tapaamme kaikissa historian virstapylväissä... Rein-virta, lapsuutensa koskineen, nuoruutensa ja miehuutensa vuolaine virtoineen on kuva sivistyksen historiasta, jonka palvelukseen se on astunut. Se laskeutuu kotkien tuntureilta sillien rannikoille, paavien kirkoista ja keisarien linnoista kauppiasten konttoreihin ja porvarien majoihin, alpeilta valtamerelle, niinkuin ihmiskunta itse on astunut korkeiden, vankkojen, loistavien aatteiden valtakunnasta laajojen, liikkuvien, myrskyisten ja hyödyllisten aatteiden alueelle, jotka yhtaikaa hedelmöittävät ja helmaansa sulattavat menneisyyden: pappisvallasta ja yksinvallasta kansanvaltaan, toisesta suuruudesta toiseen."
19. Belgia.
Kaikki muut saksalaiset muistot — Bonn kauniine puutarhoineen ja loistavine tähtitornineen ja siellä asuva harmaahapsinen iloinen Argelander suomalaisine nuoruudenmuistoineen, hän, joka Tähtitornivuoren huipulta on laskenut keskusauringon aseman — Mainz, ijäkäs valtionkaupunki, ennenmuinoin niin kuulu kauniista naisistaan ja nyt makkaroistaan — ja kaikki muu siitä etelään ja itään, josta saat kuulla toisella kertaa — kaikki nuo katoovat nyt Kölnin-Aachenin rautatien tasaisten kiskojen taakse, haihtuen ilmaan kuin Jean Marie Farinan kuuluisa Kölninvesi, ja Kaarle suuren haudan ja vapahtajan kapalovaatteiden pyhäinjäännösten ohi kiitää juna, kulkien kuuden ruotsinpenikulman matkalla viidenkolmatta suuremman ja pienemmän tunnelin läpi kaunista Belgiaa kohti.
Koko Länsi-Euroopassa on tuskin kauniimpaa tietä ja kauniimpaa maata. Heti kulettuamme Belgian rajan yli Verviersin länsipuolitse, avautuu eteemme yhtämittainen jono luonnon ja sivistyksen ihania tauluja. Vuori vuoren rinnalla, ja me kulemme niiden holvien alitse; laakso laakson vieressä, ja me kiidämme niiden rotkojen yli; auringonpaisteesta synkkään yöhön ja synkästä yöstä jälleen kirkkaaseen päivänheloon. Maa on niin tiheään asuttua, että kaivosten ja sulattojen tupruttaman kivihiilisavun mustaamat asumukset kiipeevät pitkin vuorien rinteitä aina huipuille saakka. Maaperä on niin viljavaa, että miltei jokainen tilkku, joka ei ole kaivoksena, tienä tai pihamaana, on aaltoilevana viljavainiona tai kukoistavana puutarhana. Joka laaksossa on kaupunki tai kylä, jonka tehtaitten korkeat savuavat piiput näkyvät jo loitos. Kiidämme ohitse odottaen löytävämme silmällemme jonkun lepokohdan, yksinäisen maiseman, metsän, järven tai kankaan. Vaan eipä niinkään, kun olemme sivuuttaneet tuon laakson, tuon kylän, tuon kaupungin, silloin ehättää taas jo toinen laakso, toinen kylä, toinen kaupunki, niin lähellä toisiaan, että ovat miltei yhtenä, ainoastaan vuoren rajottamina, vaan ei erottamina.
— Jatkuuko tällaista aina Brüsseliin saakka? kysyin kauniilta vanhalta mieheltä, belgialaiselta, joka tottuneesti ja miellyttävästi puhalsi sikarinsavua avonaisesta vaununikkunasta ulos.
— Certainement monsieur, vastasi hän hymyillen; il n'y a pas de déserts en Belgique, Belgiassa ei ole erämaita.
— Mutta, virkahdin minä, selittäkää minulle mitkä ovat luoneet tämän erinomaisen kukoistuksen.
— Rien de plus simple, vastasi hän. C'est la fertilité du sol, l'esprit national, la constitution et le chemin de fer — maan viljavuus, kansallishenki, perustuslait ja rautatiet!
Onnellinen Belgia! ajattelin itsekseni. Kuinka monessa yhtä kauniissa maassa kuin sinä asuu veltostunut, orjamainen, toimeton suku, ja kuinka monta kansaa, yhtä jaloa kuin sinä, ponnistaa kaikki voimansa pakottaakseen luonnon hellittämään niukan jokapäiväisen ravinnon! Ja taasen, kuinka monta maata ja kansaa, jotka omaavat runsaan kukoistuksen ehdot, mutta joita lannistaa kahlehtivat laitokset, nurja taikausko ja sisälliset eripuraisuudet! Onnellinen sinä, joka et ole kyllin suuri hullaantuaksesi maailmanvallan kunnianhimosta, etkä kyllin pieni kytkettäväksi maan mahtavien talutusnuoraan! Rauhallisena ja huomaamattomana, voimakkaana ja vapaana, lakien suojaamana, mielivallan väkivaltaisuuksilta rauhotettuna tarjoat sinä kaikille pojillesi vapaan miehen itsenäisen, kunniakkaan toimekkuuden, kutsuivatpa taipumukset häntä mille alalle hyvänsä; jokaiselle kyvylle tarjoat sinä tyydyttävän päämaalin, jokaiselle harrastukselle avaat kunniakkaan elämänuran. Sinun keskuudessasi ei eteenpäin pyrkivän tahdon, suuren ajatuksen eikä rehellisen toivon tarvitse pimeässä hapuilla ja siellä elinvoimiaan tyhjään tärvätä, kiusautuneena ja epätoivoisena siitä, ettei saa päivänvalossa taisteluaan suorittaa. Sinun julkinen elämäsi, sinun aatteittesi kamppailu ja kykyjesi keskinäinen kilpailu tapahtuu kirkkaassa päivänvalossa. Ja kun se suoritetaan valon silmäin edessä, niin se on samalla rehellistä, niin että teko kantaa oman ansionsa leimaa ja sana oman sisällyksensä valtuutusta. Imartelija ei sinun luonasi menesty ja panettelun vastapainona on aina oikaisu, ja ansaitun kiitoksen takuumiehenä kaikkien tarkastus ja kaikkien vakaumus. Tosin sinunkin rajojesi sisällä, niinkuin kaikkialla muuallakin elämässä, on taistelua, mutta ilman taisteluahan elämä olisikin toimettomuuden unta; sinullakin on jesuiittisi, jotka julistavat että pimeys on elämänehto, ja sinulla on inhimilliset intohimosi, jotka tahtovat sinua viekotella kapinoimaan milloin jumalallista, milloin inhimillistä lakia vastaan. Mutta kaiken tuon vastapainona on vapaa sana ja herännyt kansanhenki ja onnelliset laitokset, jotka saattavat yleisen järjestyksen ja yhteishyvän vaatimukset sopusointuun yksityisen kansalaisen oikeuden kanssa ajatella, puhua ja toimia vapaasti lakien rajojen piirissä. Siksi sinä olet rikas ja onnellinen; sillä ilman noita laitoksia ei sinun kansallista henkeäsi olisikaan, ja ilman tuota henkeä olisivat laitoksesi vain kuollut kirjain; molemmat kaipaavat toisiaan ja edellyttävät toistensa olemassaoloa, ja molemmat tekevät sinusta sen, mikä nyt olet — kukoistavan, jalon kansan asuman maan!
20. Neljä kuvapatsasta Belgian edustajakamarin palatsissa.
Brüssel on juuri sellainen kaupunki, millaiseksi Belgian pääkaupunkia täytyy kuvitella. Sen ulkoasu on hohtavan valkoinen, niin valkoinen, että oikein silmiä häikäisee, ja kuuvalossa se on marmorikaupunki. Se eroaa silmäänpistävästi vanhoista saksalaisista kaupungeista; täällä on kaikki uutta, uudenaikaista ja mukavaa. Brüssel on kuin nykyisyys hyvine puolineen; siitä muistuttaa sen väsymätön pyrkimys, sen yksinkertainen mutta samalla aistikas ulkomuoto, sen kyky sovittaa hyödyllinen ja välttämätön muodollisen säännöllisyyden miellyttäviin puitteisiin. Yksityiskohdittain katsottuna voi Brüssel tuntua yksitoikkoiselta, sillä kadut jotka kestävät astua tuntikauden päästä päähän, ovat ensi näkemältä siinä määrässä toistensa kaltaisia, että muukalainen helposti eksyy. Vähitellen ilmautuu kuitenkin eroavaisuuksiakin; täällä on joku palatsi, tuolla joku puistikko enemmän kuin toisessa paikassa; täällä muistopatsas, tuolla tori, jotka käyvät osviitoista. Sillä Brüsselillä on, niin uudenaikainen kaupunki kuin se onkin, muinaismuistonsa, esimerkiksi raatihuone, ja jokaiseen muinaismuistoon liittyy joku taru. Mutta päävaikutus on ehdottomasti uudenaikainen, samoinkuin kielikin on ranskankieltä. Täällä on huomattavissa miltei sama kielitaistelu kuin Suomessa. Jokainen yksinkertaisemmin puettu mies, nainen ja lapsi puhuu flamandinkieltä ja pitää siitä sitkeästi kiinni, vaikka ranska onkin sivistyneiden kielenä. Mutta flamandinkieli on erikoisten harrastusten kautta, jotka muistuttavat meidän Suomalaisen Kirjallisuudenseuran toimintaa, luonut itselleen kirjallisuuden, muinaisuuden ja samalla yleispätevyyttä. Mutta niinpä ovatkin flamandilaiset harrastukset oivaltaneet vetää piiriinsä monta etevää kirjailijaa, ja niin pitkälle ei ranskalainen vaikutus kuitenkaan tähtää, että se nyttemmin enää pyrkisi kansankieltä hävittämään, vaikkapa se olisi mahdollistakin.
Tässä valkoisessa kaupungissa, jossa kuningas asuu kaikkein valkoisimmassa talossa, niinipuiden siimeksessä, kansan rakkauden ympäröimänä, on myöskin kaksi palatsia, joissa asustaa kansa itse, s.o. kansan edustajat. Senaatilla on oma talonsa ja edustajakamarilla samoin, ranskalaisen heinäkuun vallankumouksen mallin mukaan, sillä erotuksella kuitenkin että Belgian hallitusmuodostakin tuli se, miksikä Ranskan hallitusmuoto ei kehittynyt milloinkaan Ludvig Philipin lahjomiseduskunnan aikana, todellisuus eikä vain sen varjo. Oppaalla oli paljo kerrottavaa noista palatseista, joiden seiniä täytti valokuva- ja taulukokoelma viimeisen vapaussodan ajoilta, ja jokaisen sydän sykkii ehdottomasti lämpimämmin nähdessään miten hyvin pienikin kansa voi asiansa hoitaa. Mutta se, mikä enin veti huomiotani puoleensa, mikä voimakkaimmin puhui sydämelleni, osanoton, myötätuntoisuuden, jopa rehellisesti tunnustaen kateudenkin koko voimalla, ei ollut puhujalavain, ei sankarimuistojen eikä tämän isänmaanrakkauden rauhallisen sotatantereen näkeminen — se oli tuon kaiken kokonaiskäsite, ikuistettuna neljässä kuvapatsaassa, jotka seisoivat korkeassa, valoisassa etehisessä edustajakamarien kokoussaleihin johtavien porraskäytävien suussa. Nuo kuvapatsaat olivat ihania naisolentoja mitä valkeimmasta marmorista, jokaisella tunnuslauseensa ja vertauskuvansa, ja nuo neljä lausetta kuuluivat käännettyinä seuraavasti:
I. Kaikki belgialaiset ovat samanarvoisia lain edessä.
II. Kaikilla belgialaisilla on uskonnon ja ajatuksen vapaus.
III. Kaikilla belgialaisilla on vapaa sananvalta.
IV. Kaikilla belgialaisilla on yhdistymisvapaus.
Noita lauseita lukiessani täyttyivät silmäni kyynelillä ja minä käännyin pois, ettei rinnallani seisova belgialainen katsoisi ylpeästi olkansa yli suomalaiseen mieheen.
21. Brüsselinpitsit.
Huolimatta siitä hohtavasta siisteydestä, siitä miltei silmiä häikäisevästä valkoisuudesta, mikä on Brüsselille omituista — sillä tehtaiden savu ja työpajojen tomu mustaa etupäässä vain esikaupunkeja ja ympäristöjä — näemme piankin että olemme yhdessä Euroopan teollisuuden ahkerimpia työpajoja. Kaikki täällä on elämää, toimintaa ja kiirettä, mutta ilman hätiköimistä. Ne, joiden ei ole tarvis pysähtyä myymään tai ostamaan, kulkevat nopeasti jalan tai ajoneuvoissa, ikäänkuin aina ajattelisivat päämaalia. Päivän työtunneilla liikkuvat ainoastaan ne, joiden toimi vaatii liikkeelläoloa, mutta työpajojen kansaa näemme vain iltaisin ja sunnuntaisin, jolloin se muurahaisten tavoin rientää huvittelupaikkoihinsa. Sillä välin takoa kalkutellaan, kudotaan, kehrätään ja näperrellään minkä mitäkin, kaikin voimin ja iloisin mielin. Mitään niin nurinkurista, kuin eräitten meikäläisten työmiesten sunnuntaikiirettä ja sitä seuraavaa vapaamaanantaita, ei täällä tunneta. Kansa on liikkuvaa ja hilpeätä kuin ranskalaiset, olematta kuitenkaan heidän laillaan lapsellisen uteliaita ja taipuvaisia kadulla kuleksimiseen. Iloinen työ on Belgialle ominaista.
Myymälöiden runsaasta varastosta on mainittava varsinkin kolme belgialaisen teollisuuden merkillisintä tuotetta: 1) kaikenlaatuiset valinteokset, hienotakeet ja aseet, hienoudessa ja kelvollisuudessa täysin englantilaisten vertaisia; 2) mitä hienoimmat pellavateokset, joita huokeampia tai edes yhtä huokeita ei tapaa koko maailmassa, sekä vihdoin 3) pitsiteollisuus, joka varustaa Euroopan, jopa itse Ranskan, hienoimmilla tuotteilla, mitä sillä alalla voidaan aikaansaada. Johtuipa se sitte kilpailusta tai uutteruuden, taidokkuuden ja oivallisten ainesten onnellisesta yhdynnästä, lopputulos vain on että Belgian teollisuus pitää kunnianaan myydä tarvetavaroita huokeammalla kuin muut, mutta ylellisyystavarat ovat täällä kalliimpia kuin Ranskassa.
Kun ei ole vaikeata arvata, mikä näistä kolmesta teollisuudenhaarasta enin huvittaa nuorta kirjeitteni saajaa, tahdon mainita muutaman sanan pitseistä ja valitan vain, etten tehnyt aikanani yksityiskohtaisia muistiinpanoja, sillä ne seikat ovat mielestäni häipyneet.
Erään suomalaisen ystävällisellä avustuksella pääsin eräänä aamupäivänä, kahdentoista ja yhden välillä, muutamaan noista harvoista maailmankuuluista tehtaista, joissa valmistetaan hienoja brüsselinpitsejä (dentelles de Bruxelles), sillä koneilla valmistetaan kyllä paljo brüsselinpitsejä, mutta vain ani harvat omaavat salaisuuden tai oikeastaan kärsivällisyyden valmistaa niitä käsityönä. Kun on tutustunut noihin lukemattomiin koneisiin, joiden ihmeteltävä taidokkuus tekee miltei kammottavan vaikutuksen, ne kun kerran liikkeeseen jouduttuaan alentavat mestarinsa, ihmisen, miltei tahdottomaksi välikappaleeksi, tuntuu oikein hyvältä tavata yhdeksännentoista vuosisadan korvia huumaavassa melussa, höyryn ja koneiden keskellä vielä työtä, jonka suorittamisessa koneen täytyy tunnustaa olevansa hiljaista, kärsivällistä ja ahkeraa ihmiskättä ala-arvoisempi. Sillä kun kutomakoneet täällä ovat turhaan tyhjentäneet kaiken kekseliäisyytensä ja lopulta saaneet tyytyä huonomman ja halvemman tavaran valmistamiseen, on käsiteollisuudella vielä tänäpäivänä kunnia esiintyä kaikkein kalliimpien ja hienoimpien brüsselinpitsien valmistajana.
Odotin saavani nähdä yhden noita suurten tehtaitten avaroita saleja, joissa sadat työmiehet hiljaisina kuin varjot ahertavat kukin omaan erikoistyöhönsä kiintyneenä. Sen sijaan meidät vietiin kahteen pitkään, kapeaan ja matalaan huoneeseen, joissa noin kaksikymmentä naista, useimmat nuorehkoja, nypläsivät pitsejä. Kaikki näytti jokseenkin vaatimattomalta ja vanhanaikaiselta, ja minä luulen että tuskinpa vanhain raumalaistenkaan nyplääjäimme olisi tarvinnut paljon ujostella näitä ammattisisariaan. He istuivat aina parittain yhden pöydän ääressä, jokaisella oma nypläystyynynsä, mutta kukaan ei saanut työtä tehdessä puhua. Joku leikinlaskija olisi varmaankin sanonut että se oli tuo pitkä, ikävä vaitiolo, joka oli kalventanut nyplääjäraukkojen posket, sillä he näyttivät kaikki keuhkotautisilta ja vain harvojen sanottiin elävän yli viidenneljättä tai neljänkymmenen vuoden. Mutta paitsi vaikenemisen pakkoa, tuota niin julmaa kaikille Eevan tyttärille, kai myöskin alituinen paikallaanolo ja kumarainen asento kulutti heidän elämänlankaansa ennen aikojaan. Se työ ei ollut iloista.
En ole niin naurettava, että rupeisin kertomaan tämän teollisuuden yksityiskohdista, joiden tunteminen täytynee lukea yksinomaan kauniille sukupuolelle kuuluvaksi. Seurasin ensi silmukasta alkaen noita maltillisia käsiä, jotka hiljaa kuin hämähäkit verkkoansa kutoen sommittelivat hienon hienoja, harsomaisen läpikuultavia tekeleitään; seurasin aina viimeistelyyn saakka — enkä ymmärtänyt muuta kuin että se näytti jotenkin vaivaloiselta näpertelyltä. Mutta kun johtajatar kohta sen jälkeen näytti erästä nenäliinaa, joka ei ollut suurempi kuin meidän tavalliset, mutta niin hienon hieno, että varmaan tuntunee sitä käyttäessä kuin — suo anteeksi — puhdistaisi nenäänsä sumulla, ja kun hän mainitsi että tuo yksi ainoa nenäliina oli vaatinut vuoden työn ja arvioitiin kolmentuhannen frankin arvoiseksi — niin, silloin alkoi asia jonkun verran selvitä. Ja kun meille sitte saman rakennuksen ylemmässä kerroksessa olevassa myymälässä näytettiin monenmoisia pitsejä ja muita samanlaisia töitä, yhden frankin hintaisista aina kymmenentuhatta frankkia ja enemmänkin maksaviin antimakasseihin, harsoihin, kauluksiin y.m. sellaisiin — silloin ymmärsin minkätähden nämä työt, joista usein maksetaan satakertainen painonsa kultaa, milloin koristavat prinsessojen morsiushuntuja, milloin kuningattarien kätkyeitä, milloin keisarinnojen kruunauspukuja.
Tarkastelin kahta harsoa empien kummanko ostaisin; ne näyttivät minusta jotenkin samanarvoisilta, toinen vaan oli kuosiltaan hiukan kauniimpi.
— Onko hinnalla mitään erotusta, s'il vous plait? kysyin minä.
— Mais oui, monsieur, vastasi myyjä hymyillen; se (jota minä pidin kauniimpana) maksaa viisi frankkia, ja tuo (jota pidin vähän huonompana) maksaa viisisataa frankkia...
Merci, sanoin minä, kiitän ilmotuksesta; ymmärrän nyt, että tämä taiteen haara jää ainaisesti minulle käsittämättömäksi.
Ja niin jätin ostamatta harsot, jotka ehkä kumpikin olivat kuluttaneet yhden ihmiselämän.
22. Gottfrid Bouillonilainen ja 1830 vuoden haudat.
Ihminen, hyvä Bettyseni, on niin kummallinen olento, että hän ei elä ainoastaan leivästä. Jos hän, niinkuin Almqvist sanoo, on niellyt sydämen vatsaansa, niin hän lopultakin tuntee siitä jonkunlaista haittaa; ja vaikka hän lepuuttaisi sieluaan aistillisen nautinnon pehmeimmillä untuvilla, niin hän sielläkin näkee pahoja unia eikä löydä oikeata rauhaa. Sillä suuri, kuolematon henki työskentelee vielä liejuunkin vaipuneena; saastutettuna, poljettunakin se yhä säilyttää kapinallisen tunnon korkeammasta tarkotusperästään, usein liian heikon kahleitaan katkoakseen, mutta aina kyllin voimakkaan alennustilansa tunteakseen.
Urhoollista, jaloa ja älykästä kansaa, sellaista kuin Belgian kansa, ei edes vapauden ja rikkauden onni saata vaivuttaa niin syvään aineellisuuteen, että ihmisen korkeimmat päämäärät hukkuisivat katoovaisen onnen hyörinään. Siihen ei pystynyt lukemattomien teollisuuslaitosten korvia huumaava jyske; ei nuo yksinkertaisen arkipäivällisemme kuusitoista (sanoo kuusitoista) ruokalajia Hôtel de Flandressa; ei sametinlaheat matot, mukavat lepotuolit eikä se valikoitu upeus, joka oli tavattavissa kaikissa hyvinvoivissa asunnoissa; ei edes taiteen etevimmät luomat, ihana rakennustaide, kuvapatsaat, seinämaalaukset, taulukokoelmat, ei teaatterit eikä espanjalainen tanssijatar Christina Mendez, joka riemukulussaan Euroopan halki suuntasi tännekin askeleensa — ei mikään noista kaikista kyennyt himmentämään eikä tylsistyttämään hengen pyrkimyksiä ja niitä yleviä aatteita, joista kansa elää enemmän kuin leivästä.
Päivänvaloa kammoavia jesuiittoja, notkeaselkäisiä ja farisealais-nöyriä, vilisi täällä kaikkialla mustiin kauhtanoihinsa puettuina; mutta heitä vastaan taisteli voimakas puolue tehden heidät vaarattomiksi ajatuksenvapauden ja sananvapauden mahtavien aseiden avulla. Ranskankielinen, jälkipainoksina monistettu kirjallisuus uhkasi tukehuttaa kaiken kotimaisen tuotannon, mutta omien kirjallisten harrastusten yhdistys nousi sen vastapainoksi ja ojensi auttavan käden flamandilaiselle kansankirjallisuudelle, joka ahdistetussa asemassaan niin suuresti muistuttaa suomalaista kirjallisuutta. Edustajakamarien anarkistinen puolue ei kammonut yhdistyä perivihollisiinsa, ultramontaaneihin eli paavillisiin, heikontaakseen ja kukistaakseen nykyisen perustuslaillisen hallituksen, joka on laskenut Belgian onnen peruskivet; mutta kohta tiheni heitä vastustavien valistuneiden isänmaanystävien parvi, noiden, jotka pitivät lakeja vapauden suurimpana turvana ja taistelivat voitollisesti, kukistaen toiset sivistyksen, toiset isänmaanrakkauden aseilla. Näin kuuluu tämän kansan keskuudesta yhä uudistuvien ja usein tulistenkin otteluiden kalsketta ylevien päämaalien puolesta — mutta ne ottelut suoritetaan päivänvalossa, uskaliaasti ja rehellisesti kaikkein nähden, ja siksi on lopullisena palkintona valon voitto.
Kun tähän vielä lisäämme että, paitsi muita, Euroopan kansainvälinen tilastotieteilijäin kokous ja hyväntekeväisyyskongressi ovat kokoontuneet Brüsselissä, niin olemme oikeutetut sanomaan, että aikakauden useimmat ja suurimmat kysymykset, uskonnollinen, poliittinen ja kansallinen kysymys sekä kaikenlaatuiset yhteiskunnalliset kysymykset liikkuvat eloisina tuon pienen kansan keskuudessa — ja liikkuvat sillä suuremmoisella tyyneydellä, mikä on ominaista sivistyksen hillitsemälle taistelulle, joka on elämän ja edistyksen eikä kuoleman ja toimettomuuden tyyneyttä.
Tekee sentähden omituisen juhlallisen vaikutuksen nähdessämme noiden nykyajan kysymysten myrskyävien taisteluiden keskellä menneisyyden kivettyneen katseen tarkastavan päivän hyörinää. Belgian, niinkuin Suomenkin, omintakeinen historia on sangen vähäinen, tai on oikeastaan aina viimeaikoihin saakka ollut vain maakuntahistoriaa. Eri valtioiden ja kansallisuuksien kesken jaettuna on se, samoinkuin meidänkin maamme, vuosisatojen kuluessa ollut maakuntana eikä maana, kansojen osina, vaan ei kansana. Sen menneisyydestä ei sentähden kohoa montakaan kuuluisaa muistoa ja aikakirjoissa loistavaa nimeä. Mutta noita harvoja rakastetaan ja kunnioitetaan Belgiassa niin, kuin pitäisi tehdä kaikkialla, missä nykyisyys etsii menneisyydestä ydintä ja ravintoa.
Ken on se pronssinen ritari, joka istuu hevosen selässä Brüsselin paraimmalla torilla, olkapäässä ristinmerkki, voimakkaassa kädessä ojennettu miekka, yhtaikaa sekä hurskas että uljas, rauhallinen että uhkarohkea? Se ei ole kuningas, samallainen kuin kaikki muut, joiden pronssiset kuvat katsahtavat vihaisesti kukistettuihin kansoihin, mutta hän on kuitenkin kuningas, yhtä suuri kuin kuka muu hyvänsä, vaikkei ole hallinnut kuin hautaa, ja sen haudan läheisyydessä hän ei tahtonut kantaa kultaista kruunua, siellä missä hänen herransa ja mestarinsa kantoi orjantappuraista. Maailma ja historia ja pieninkin koulupoika kaukana Suomen saloilla tuntevat ja ihailevat vielä vuosisatoja myöhemmin hänen loistavaa nimeään: ensimäisen ristiretken sankaria, ritarikunnan kaunistusta, germaanilaisen keskiajan jalointa sankaria, pyhän haudan vallottajaa ja kuningasta, hurskasta taistelijaa Gottfrid Bouillonilaista! Tämän suuren, pronssin ja muiston ikuistuttaman sankarihaamun edessä kumartaa jokainen belgialainen päänsä sanoen: hän oli meikäläinen! Ei ainoakaan vilpin tai julmuuden pilkku tahraa hänen nimeään, kuten muiden maailman suurten; hän taisteli kuin Kustaa Aadolf, aikakautensa korkeimman ja ihanimman päämaalin edestä, uskon taistelua pyhän kunniaksi, ja näki sen voiton ennenkuin silmänsä ummistuivat viimeiseen uneen, ja se, eikä oma kiitoksensa, oli hänen elämänsä ylpeys. Senpä vuoksi ei mikään aika eikä vaihtelevat mielipiteet ole himmentäneet hänen kunniakkaita taisteluitaan, ja häneen nähden tunnustaa nykyinen polvi, niinkuin kaikki edellisetkin, todeksi runoilijan sanat, että
Wer für die Besten seiner Zeit gelebt,
der hat gelebt für alle Zeiten.
Ei kaukana Jerusalemin kuninkaan valtavasta kuvasta on Brüsselissä toisenlaatuinenkin muistopatsas, ja niin myöhäiseltä ajalta, että sen päälle roiskunut veri tuskin on ennättänyt kuivaa. Se on erään torin keskellä oleva krypta eli syvennys, noin kolme- tai neljäkymmentä askelta neliönsä, ja tämän syvennyksen keskikohdalta kohoaa kaatuneiden sankarien kuvia. Jos astumme alas kryptaan, niin ympäröi meitä kaikilla neljällä taholla haudat, kätkien niiden jäännökset, jotka kaatuivat Belgian itsenäisyystaistelussa vuonna 1830, ja nimikirjotukset ilmottavat että tämän muistomerkin on pystyttänyt kiitollinen isänmaa. Seiniin kiinnitetyt marmoritaulut mainitsevat kultakirjaimin kaikkien kuolleiden nimet, luvultaan noin 1,100, jos oikein muistan, ja muutamat taulut ovat vielä tyhjiä siltä varalta, että joku olisi unhottunut. Paitsi synnynnäisiä belgialaisia, tapasi siellä nimiä miltei kaikista Euroopan kansallisuuksista — mutta suomalaisia hain turhaan — ja useimpien ikä ja syntymäpaikkakin oli mainittu. "Cet homme là", sanoi oppaamme, osottaen muuatta nimeä, "c'était mon frère, hän oli veljeni!" Tämän pienen kehumisen hän oli luultavasti uudistanut tuhansille muukalaisille ennen meitä, mutta se teki meihinkin vaikutuksen ja merkitsi että hänelläkin oli kunnia lukea omaisekseen yksi niistä, jotka olivat kuolleet maansa puolesta. Vakuutan sinulle, Betty, ettei hän olisi ylpeämpi, jos voisi sanoa: veljeni oli valtion ruhtinas tai Belgian kuningas?
Tämän suuren haudan ympärillä oli pieni aitaus, avoin kaikille, mutta semmoisenaankin kylliksi sanoakseen meluavalle ihmisvilinälle: älä kosketa minuun, olen pyhä! Kaikkina taistelujen vuosipäivinä, ja usein välilläkin, seppelöidään nuo haudat kukkasilla. Niiden, jotka lepäävät mukavassa sohvassaan aherrettuaan päivänsä rahaa, valtaa ja tyhjää loistoa tavotellen ja säälien nauraessa runoilijain haaveiluille, niiden pitäisi jonakin päivänä käydä katsomassa näitä hautoja Brüsselin torilla, oppiakseen ymmärtämään noiden tunnettujen säkeiden merkityksen:
Niin suloista ei lähteen suihke,
mi kukkarantaa kostuttaa,
niin ihanaa ei päivän loiste,
kuin kuolo eestä synnyinmaan.
23. Ranskan aurinko.
Eräänä kauniina aamuna katosi veturin savupilvien taakse onnellisen Belgian kukkulat, Brüsselin torninhuiput, tehtaiden korkeat savupiiput ja kaivosten aina suitsuavat sulattouunit. Vielä viimeinen päännyökäys pienelle, jalolle, perustuslailliselle maalle ja huimaa vauhtia pyörivät vaunut, ikäänkuin nykyajan jyrkimmiltä rinteiltä alas, ehdottoman yksinvallan alueella.
Tuollaisille ensi käynneille lähtiessämme on meillä usein lapsellisia ennakkokäsityksiä. Niinpä minäkin odotin näkeväni Napoleonin varjon peittävän koko Ranskanmaata aina Belgian rajalle saakka ja vähän siitä ylikin — noiden kuuluisien saappaiden varjon, vielä kuuluisamman harmaan takin ja kaikkein kuuluisimman pienen hatun varjon — erään nimen varjon, tunnetun kynttilänsammuttajan yhteydessä, jolla Charivari aina muisti varustaa oivan kreivi Montalembertin. Harhaluuloja! Ranskan auringon alla eivät aaveet viihdy. Tosin upeili Napoleon III:n nimikirjotus keisarillisine kruunuineen kaupungin porteissa, raatihuoneissa, kasarmeissa, entisissä kuninkaallisissa linnoissa ja niin yhä alaspäin alamaisen hartauden portaita aina hoviparturien hajuvesipulloihin ja kamarimetsästäjien ainaisiin hiirenloukku-ilmotuksiin saakka. Tosin palvelee tätä vasta kohonnutta aurinkoa kuusisataa virkaeron uhka niskassaan työskentelevää virkamiestä, miljoona hetken etuja tavottelevia onnenonkijoita ja ehkä vielä joku miljoona rauhaa ylinnä kaiken rakastavia kansalaisia, innolla niin suurella, että kuulevat ruohonkin kasvavan — josta kaikesta ehkä saan myöhemmin tilaisuuden kertoa sinulle jotakin. Kuplia! Kaikki tuo on vain ohikiitäviä aaltoja aikojen vuolaassa virrassa, hetken katoavaa kimallusta, joka tahtoo elää ja loistaa, koska se hyvin tietää aikansa lyhyyden ja Ranskan aurinkojen äkkinäisen laskemisen. Mutta yhtä kaikki vyöryy virta eteenpäin, mahtavana juuri tuon vaihtelevaisuutensa kautta, ja huuhtoo tieltään kaiken, mikä ei ymmärrä sen pyörteisiin mukautua. Välttämättömiä sulkuja! Ranskassa on kullakin päivällä omat välttämättömyytensä. Se, mikä eilen oli välttämätöntä, on tänään tarpeetonta, ja sitä, mikä tänään on tarpeetonta, ei huomenna enää ole olemassakaan. Marche! Marche toujours! aina eteenpäin, sanoi enkeli vaeltavalle juutalaiselle.
Ymmärtääksemme paremmin toisiamme, tahdon mainita seuraavat Tocquevillen sanat hänen erinomaisesta teoksestaan "L'ancien régime", joka muutamin harvoin sanoin antaa mielestäni paraimman ja sattuvimman kuvan Ranskan kansasta:
"Tarkastellessani tätä kansaa semmoisenaan, huomaan että se itse on merkillisempi kuin yksikään sen historiallisista ilmiöistä. Onkohan milloinkaan maailmassa elänyt kansaa, joka on ollut niin täynnä vastakohtia ja tekojen äärimäisyyksiä, jota ovat johtaneet enemmän tunteet kuin periaatteet; joka niin suuressa määrässä ja kaikissa tilaisuuksissa on toiminut paljoa huonommin tai paljoa paremmin kuin mitä odotettiin, milloin syvälle ihmisyyden tavallisen mittakaavan alapuolelle painuen, milloin taas yhtä paljo sen yläpuolelle kohoten; niin perusvaistoilleen uskollista kansaa, että tunnemme sen kasvonpiirteet pari-, kolmetuhatta vuotta sitten piirretyistä muotokuvista, ja kuitenkin mieliteoiltaan ja taipumuksiltaan niin vaihtelevaa, että se lopulta itse ihmettelee tekojansa yhtä paljo kuin muut; kansaa, joka mitä innokkaimmin rakastaa kotiaan ja on, rauhaan jätettynä, mitä viattomin kotieläin; mutta toiselta puolen, kerran vastoin omaa tahtoaan kamaristaan ja tottumuksistaan karkotettuna, valmis ryntäämään maailman loppuun asti ja uskaltamaan kaikki; mielenlaadultaan hillitön ja kuitenkin helpommin alistuva ruhtinaan yksinvaltaan, jopa mielivaltaankin, kuin paraimpien kansalaistensa muodostamaan järjestyneesen, vapaaseen hallintoon; tänään kaiken järjestyksen vihaaja, huomenna tottelevaisempi ja nöyrempi kuin mikään muu kansa, osottaen mitä selvimpiä orjamaisuuden taipumuksia; helposti talutettava vaikka silkkirihmasta niin kauvan, kuin kaikki ovat myötäsukaa — talttumaton niin pian, kuin jossakin puhkeaa kapinan yritys; kansa, joka pettää alati sellaisia hallitsijoitaan, jotka sitä pelkäävät joko liian paljon tai liian vähän; ei milloinkaan niin vapaa että voisimme kääntää pois valvovan silmän; ei milloinkaan niin lannistettu, ettei se saattaisi jälleen iestään särkeä; monenmoisia taipumuksia omaava, mutta ainoastaan sodassa loistava; onnea, valtaa, menestystä, loistoa ja melua enemmän kuin todellista kunniaa rakastava; paljoa enemmän sankarillinen kuin hyveellinen; enemmän neroa kuin tervettä ihmisjärkeä omistava; taipuvaisempi suurenmoisia suunnitelmia laatimaan kuin suuria tekoja ajamaan perille; loistavin ja vaarallisin Euroopan kansoista ja enemmän kuin mikään muu kansa omiansa saamaan osakseen milloin ihailua, vihaa, myötätuntoa tai kammoa, vaan ei koskaan välinpitämättömyyttä..."
Nämät ovat ranskalaisen sanoja. Täytyy myöntää etteivät ne ole aivan sokeata kansansa turhamaisuuden mairittelua. Ne sisältävät uudemman ajan mitä loistavimman historian avaimen — historian niin täynnä syntiä ja rikoksia, että se on jättänyt miltei jokaiseen aikakirjan lehteen herjauksen jäljen tai varjon pilkun, mutta samalla niin täynnä suuruutta ja sankarillisuutta, että sen katkerimmatkin viholliset vaistomaisesti kumartuvat astuessaan riemukaaren alitse — tuon Arc de l'étoile:n, josta Victor Hugo lauloi 1823, jolloin napoleonismi vielä oli yhtä vastustettu kuin se nyt on yleisesti tunnustettu:
Léve-toi jusqu'aux cieux portique de victoire,
que le géant de notre gloire
puisse passer sans se courber!
Ranskan aurinko! Kuinka monen silmät häikäiseekään jo tuo sen vähäinen kajastus, joka pilkahtelee oikullisin häivähdyksin sivistyksen ulkonaisina pikkukoruina: muoteina, ylellisyytenä, huveina, seuraelämänä, kirjallisuutena ja taiteen päiväperhosina tai kansankapinan rikkirepiminä kuninkaanvaipan kaistaleina! Ja kuitenkin on tuo sama aurinko paistanut vuosisatoja, eikä ainoastaan aseiden loistona, vaan paljoa enemmän elvyttävänä ja hedelmöittävänä lämpönä ihmiskunnan sivistyksen rikkaimpien ja jaloimpien siementen kylvökseen. Usein ja enimmäkseen eivät nuo siemenet ole itäneet Ranskan maaperässä; Kreikka, Italia, Saksa, Englanti, maailma on ollut niiden alkuperäinen kotimaa; mutta Ranskan aurinko on ne eloon elvyttänyt, Ranskan myrskyt sirottaneet ne kansojen keskuuteen, ranskalainen veri on ne kostuttanut ja ranskalainen innostus ne kukkaan kehittänyt. Tällä kansalla on vielä tänään sekin turhamielisyys, että he haluaisi sivistää koko maailman, ja tämän turhamielisyyden vuoksi annettakoon sille monet muut heikkoutensa anteeksi. Se on altis kaikellaisille harhaluuloille, m.m. sillekin, että luulee oman sivistysmuotonsa joksikin verrattomaksi malliksi ja ymmärtää sentähden vähemmän kuin mikään muu kansa muita sivistyksen muotoja. Mutta tästä onnellisesta itseensätyytyväisyydestä huolimatta ei se tosiaankaan ole säästänyt itseään jakaakseen muille omasta yltäkylläisyydestään; se voitto, jota se on tavotellut, on ollut paljoa enemmän kunnian kuin vallan, kaikkein vähimmän rahan voittoa, joten se yhä vieläkin on sisäisiltä tunteiltaan Englannin vastakohta, niinkuin tuli veden vastakohta. Jos se voittojensa päivinä on uneksinut poliitillista maailmanvaltaa, niin on se onnettomuuksien, tappioiden ja voimattomuuden aikoina lohduttautunut aatteiden voitoilla, kielensä ja kirjallisuutensa yleismaailmallisella kantavuudella, kohoten äitinsä Rooman perijäksi älyn viljelyksen kunniasijoilla. Ja siten on Ranskan ja Ranskan kansan valta lopultakin aina ollut mitä suurimmassa määrässä yleismaailmallinen ja vähin itsekäs, mitä yksikään historiallinen kansa on tavotellut, suuri, aatteille rakennettu ja niiden kautta niin suureksi ja voitokkaaksi paisunut sivistyksen valta. Onko missään kansaa, jonka tietojen, tapojen, toivomusten tai taipumusten piiriin ei olisi tunkeutunut jokunen säde Ranskan auringosta. Ja juuri se seikka, että Ranskan aurinko, aatteiden valonsäteet, ovat tappion ja häpeänkin läpi tunkeutuneet niin syvälle kansojen tajuntaan — juuri se, että Fredrik II, joka heidät voitti ja heitä ilkkui Rossbachin luona, samana hetkenä olisi ollut valmis piirrättämään Voltairen Henriaden marmoriin — sivumennen sanoen sentään hyvin onnistumaton tuuma — juuri se on tosiasia, jonka saattaa asettaa Kreikan ja Rooman mahdin rinnalle ja joka jotenkin selvästi osottaa, mitkä voimat maailmaa hallitsevat.
Ajatusten jouduttua tälle rikkaalle alalle, unohdan veturin tuulennopean kulun, joka seitsemässä tunnissa siirtää meidät Belgian pääkaupungista Ranskan sydämeen, ja siellä me ensi kerran näemme jälleen toisemme — Ranskan ja sivistyneen maailman pääkaupungissa Pariisissa.
24. Pariisi ruusunpunaisena.
Niin kiiti veturi joko ohi tai yli Monsin, Valenciennesin, Arrasin, Amiensin, Clermontin ja monen muun historiallisesti kuuluisan paikan Brüsselistä luoteisen Ranskan viljaville, tiheään asutuille tasangoille. Eivät teollisuuden ihmeet eikä lyhyiden rauhantekojen muistot eikä sadut ensimäisen ristiretken päättäneestä kirkolliskokouksesta saattaneet muuta, kuin hetkeksi kiinnittää puoleensa ohikiitävän junan huomiota. Niinkuin painolaki vetää ainejoukkoja maan keskipistettä kohti, niin veti Pariisi yhä kiihtyvällä vauhdilla meitä itseään kohti; tuo pyörre imi, kuten Mal-virta purjehtijan emäpuuta, yhä suppeammin ja huimemmin pyörivin renkain eteenpäin tuohon vaahtoavaan kuiluun, joka on niellyt niin monta turhaa toivetta, sirottaakseen sitte niiden pirstaleita maailman valtamerelle.
Kun ensi kerran lähestymme tätä uuden ajan Baabelia, synnin ja suuruuden pesää, täyttää sydämemme monet eri tunteet, aina erilaisten mielialojen ja toiveitten mukaan. Rinnallamme oleva milord — sillä täällä ajetaan comme il faut ensi luokan vaunuissa — istua lojotti hajasäärin vaunun nurkassa syventyneenä tutkimaan Véryn tai Frères Provencauxin paahtopaistien ominaisuuksia, omistamatta katsettakaan näköalalle; milady tutki innokkaasti erästä punaiseen marokiniin sidottua Guide à Paris'ia. Saksalainen professori asetteli silmälasejaan; venäläinen ruhtinatar oli pelkkänä silmänä; sveitsiläinen kotiopettajatar nakerteli huomaamattaan makeisiaan; hamburgilainen kauppapalvelija siveli tietämättään partaansa; belgialainen jesuiitti silitti mietteissään harvaa tukkaansa; nuorella ruotsalaisella laulajattarella oli kyyneleet silmissä; norjalainen maalari puri huultaan; tanskalainen neiti kuivatti alituiseen teaatterikiikarinsa laseja; suomalainen ylioppilas istui kuin kirkossa; ainoastaan maaseudun ranskalaisten ja ranskatarten muutenkin kerkeä kieli surahti äkkiä vieläkin vilkkaampaan hurinaan, täyttäen vaunun ihastuksen huudahduksilla, joiden sisällyksen voi supistaa kolmeen sanaan: Paris, c'est le monde, Paris c'est tout, Pariisi on kaikki kaikessa! Niin paljo kuin maakunnat kadehtivatkin keskustaa, niin ne kuitenkin mielellään nauttivat sen loisteesta, ja niin voimakas on keskitys, ettei mitään pidetä Ranskassa suurena, ylevänä, älykkäänä, aistikkaana tai kauniina, ellei sitä ole ensin Pariisissa sillä leimalla varustettu.
Hulluinta oli että vaunuissa oli ikkunoita ainoastaan sivuilla. Aito-ranskalaiseen tapaan emme nähneet enemmän menneisyyttä takanamme kuin tulevaisuutta edessämme; elimme ainoastaan nykyisyydessä, joka molemmin puolin kiiti ohitsemme sekuntien vieriessä, ja kun vihdoin näimme Pariisin, niin olimmekin jo siellä. Maisemissa ei ollutkaan mitään erikseen silmäänpistävää. Pian tottuu silmä linnoihin, huviloihin ja puutarhoihin. Niitä on tosin täällä jonkun verran tiheämmässä, ja sen kyllä huomasi että pienellä ryytimaalla alkoi täällä olla sama arvo kuin kokonaisella maatilalla muualla maailmassa; mutta paitsi lukemattomia kyökkikasvitarhoja, näimme aivan lähellä Pariisia peltojakin. Mitenkä kannattaa täällä vehnän ja herneiden viljeleminen sen jälkeen, kun rautatie on pystyttänyt kaikki Ranskan vilja-aitat Pariisin porttien luo, se on minulle vielä tänäkin hetkenä arvotus. Niin on kuitenkin asianlaita luoteisella puolella. Muualla ovat näköalat suurenmoisempia.
Läksimme Brüsselistä kello yhdeksän aamulla. Kello 3 j.p.p. pysähtyivät nuo neljäkymmentä vaunua konduktöörin pillin vihlovan äänen komennuksesta ja noin seitsemänsataa matkustajaa syöksähti Ranskan pohjoisradan komealle asemalle Seine-virran oikealla rannalla Pariisissa. Ihmeteltävässä järjestyksessä oli koko tuo muukalaisten joukkue saanut kahdenkymmenen minuutin kuluessa matkatavaransa ja ahdannut ne sekä itsensä fiakreihin ja omnibusseihin. Näin jatkuu tuhansien menoa ja tuloa, joka toinen tunti tulevia, joka toinen tunti meneviä, päivä päivältä, usein öisinkin; alituinen pyörre, jonka kautta tuo jättiläiskaupunki lakkaamatta hengittää sisäänsä ja jälleen ulos ihmisvirtoja ja elämänaineksia, kuten valaskala vetää sisäänsä ja jälleen ulossuihkuttaa valtameren vesijoukkoja — ilman niitä se ei tulisi aikaan ja myriaadeja olentoja se pidättää ravinnokseen.
Nyt sitä siis lähdettiin liikkeelle eräällä noista omnibusseista, jotka herhiläisten tavoin mennä pöristävät ristiin rastiin Pariisin katuja. Vaunussa oli onneksi etupuolellakin ikkuna, jonka lasi oli ruusunpunainen.
Kun nyt paistaa helotti heinäkuun aurinko tuon raskaan komun pyöriessä katuja pitkin, näyttäytyivät palatsit, hotellit, kirkot, bulevardien puut, myymäläin komeudet ja itse aaltoava ihmisvirta tuon lasin läpi ruusunpunaisessa valossa. Se oli yksi noita effets de circonstances, jotka eivät itsessään merkitse mitään, mutta jotka ehdottomasti liittyvät ensi vaikutukseen. Pariisi ruusunpunaisena! Juuri sellaisena se näyttäytyy kaukaa kaikille, jotka sokeasti seuraavat sen vaihtelevia muoteja, jotka taivuttavat pohjoismaalaiset karhunniskansa sen oikkujen ikeen alle, jotka enemmän tai vähemmin kömpelösti jäljittelevät sen seurustelutapoja, jotka jumaloivat kaikkea sieltä tulevaa, ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden opista aina pensionijuoruihin taikka räätälin uusimman hännystakin uusimpaan kuosiin saakka; jotka kerran siellä käytyään pitävät itseään korkeampina olentoina ja Pariisissa käyneen mainetta kaikkea muuta suurempana, taikka, elleivät ole siellä olleet, huokailevat kademielisinä ja pitävät tuota onnea kaiken ajallisen hyvän huippuna. Pariisi ruusunpunaisena! Sellaiselta se näyttää rikkaasta, joka tavottelee kunniaa, voittoa tai nautintoa, astuessaan ensikertaa sen porttien läpi, ja nuorukaisesta, joka toivon aarteet povessaan on rikkaista rikkain. Sellaiselta se näyttäytyy keikailijasta unelmissaan, salonkileijonasta samppanjahuumeessaan ja valtiollisesta kannunvalajasta vallankumousnälässään, seurasääntöjen orjasta nojautuessaan alati maailman tuomion ojennusnuoraan sen sijaan, että kuuntelisi terveen järjen päätöksiä — ja samalla kertaa ja samanlaiselta se tuntuu vapautta unelmoivasta ylevästä innostuksesta ja loistavia tekoja haaveilevasta sydämestä, ja noita tekoja laskevasta muistosta, ja niiden uudestisyntymistä odottavasta toivosta — kaikille se esiintyy samassa ruusunpunaisessa hohteessa nähdessään ensikerran, läheltä tai kaukaa, tämän kaupungin, johon maailma aina odottaen katsoo ja joka sentähden jonkinlaisella oikeudella pitää itseään koko maailmana.
Harhaluuloa! Kuinka monesti onkaan tuo hohde vaalennut odottavalle maailmalle ja niille monille tuhansille, jotka sieltä ovat etsineet onnea, kunniaa, menestystä, huvia, rikkautta ja jotka ovat ainaiseksi kadonneet noihin ihmisaaltoihin, milloin katubarrikaadien juureen, milloin olkivuoteelle, milloin murtuvin sydämin kullatuissa saleissa, milloin synkkänä syysyönä Seinen aaltoihin! Joka päivä sinne virtaa uusia toiveita, jotka huomenna pettyvät; joka tunti murskautuu jonkun elämän onni; joka minutti nousee taivaalle hylättyjen sydämien epätoivoisia huokauksia; ja yhä vaan leijailee ruusunpunainen usva tuon huimaavan kuilun päällä, joka on niellyt ja yhä nielee lukuisia uhreja, Ludvig XVI:nnen kruunusta ja päästä aina lumppujenkerääjään, joka eilen löydettiin kuolleena palatsin portaitten vierestä; Marie Antoinetten verisestä kiharasta aina hylättyyn seitsentoistavuotiseen tyttöön, joka tänään makasi hengetönnä la Morguessa; harmaantuneesta oppineesta, joka päätti elämänsä Bicetressä, aina kaksitoistavuotiaaseen poikaan, joka ampui luodin otsaansa sentähden, että toinen sai luokalla paremman todistuksen kuin hän.
Mutta millä oikeudella nimittäisikään Pariisi itseään maailmaksi, ellei se loistonsa ohessa niin uskollisesti kuvastaisi toivon harhakuvia, onnen pettymyksiä ja elämän katoovaisuutta? Notre Dame! Pantheon! Jos voitaisiin koota kaikki se veri, minkä ne ovat nähneet virtaavan, kaikki ne kyyneleet, mitkä ne ovat nähneet vuodatettavan, niin Seine-virta paisuisi yli äyräittensä ja huuhtoisi aaltoihinsa nuo niin monien onnettomuuksien ja monien rikosten näyttämöt. Ja kuitenkin sirkuttaa niiden ympärillä yhä samat iloiset heinäsirkkaparvet, joiden katseesta kuvastaa sama suruton luottamus ikuiseen onneen, mikä tässä maailmassa on onnen ehto ja mitä ilman ilo on vain hymyilyä hautojen partaalla. Näin kerran pienen pantomiimin, muuten hyvin vähäpätöisen, mutta loppunäytös esitti Pariisia tuhannen vuoden päästä. Poissa olivat palatsit, torit, kuninkaitten patsaat ja kaikki, tai miltei kaikki, mikä nyt hyväilee silmäämme tässä jättiläiskaupungissa. Seinen autioilla rannoilla söi hirvi ja harmaat rauniot kasvoivat sammalta, mutta korkeana ja katoomattomana loisti vielä taustalla riemuportti Arc d'étoile iltaruskon valossa. Kaikki muu oli kadonnut, vain Ranskan kunnia seisoi vielä koskemattomana.
Kuinka tuo sattuikaan paikalleen! Olisitpa kuullut katsojain käsientaputukset! Sydän kaipaa onnekseen jonkinlaista ikuisuutta. Täällä se esiintyi kunnian ikuisuutena, ja sitä ymmärtää ranskalainen paraiten. Toisella kertaa se on onnen ikuisuus. Eiköhän jokainen kuolevainen ole kerran elämässään luottanut siihenkin?
25. Särki meressä.
Olla rautatievaunuun sullottuna; vyöryä sieltä ulos; lönköttää eteenpäin omnibussissa ja lopulta majottua johonkin hotelliin, samapa mihin, "miss' elämämme suojan saa"; se on yksinkertainen, jokapäiväinen asia. Koti seuraa meitä, jos kohta mitä suppeimmassa muodossa: veneenä, jos olemme järvellä; vaunuina, jos maitse kulemme; kapsäkkinä; lompakkona; yhtenä ainoana rakkaana kirjeenä, jos olemme yksinämme huoneessamme kolmen-, neljänsadan penikulman päässä omasta maastamme ja rakkaistamme. Mutta tuo itsemme ja muistojemme näkyväinen side katoaa, niin pian kuin astumme kynnyksen yli ja seisomme ihmishälinän keskellä, kenenkään meitä tuntematta ja ymmärtämättä, yksinäisinä, ilman rakkautta, ilman ystävyyttä, pisarana valtameressä — sanalla sanoen, niinkuin särki meressä.
Eräs ystäväni, joka oli paljo matkustanut, antoi minulle sen neuvon, että matkustaisin, jos mahdollista, yksin. Jos tahtoo jotakin oppia, sanoi hän, silloin ei pidä alituiseen raahata kotia mukanaan ystävän tai sukulaisen muodossa. Meidän täytyy riistäytyä irti sen tottumuksista ja ajatustavoista, sen ennakkoluuloista ja elämänkatsomuksesta; meidän täytyy vieraassa ympäristössä liikkuessamme elää sen tapojen mukaan, omistaa sen katsantokanta, sen elämänkäsitys. Meidän täytyy, jos mahdollista, irtautua juuristamme ja kiintyä vieraaseen maaperään, sillä ainoastaan siten hankautuu yksipuolisuutemme pois ja me ymmärrämme sitä, mikä siihen asti on ollut vierasta, ei ulkonaisina ilmiöinä, vaan uutena, kokonaisena ja oikeutettuna inhimillisen olemuksen puolena.
Olen koettanut tuota neuvoa seurata, ja myönnän sen täysin hyväksi. Mutta se vaatii suurta itsekieltäymistä. Sellainen matka ei ole mikään huvimatka, ei ainakaan aluksi. Ilomme jää monesti puolinaiseksi, kun emme voi sitä jakaa, ja moni kokemus hautautuu kirstuun, jonka avaimen muisti niin helposti kadottaa. Yksinäisyyden tunne on alussa niin voimakas, että tuntee kutistuvansa aivan mitättömäksi. Kaikkien niiden tuhansien joukossa, jotka rientävät ohitseni, ei ole ainoatakaan, joka vähimmässäkään määrässä välittäisi siitä, onko minua maailmassa. Olinpa tahi en, kaikki kulkee kulkuaan yhtä hyvin tai yhtä huonosti, niinkuin ei tällaista herraa maailmassa olisikaan. Lumihiude, joka liitelee ilmassa pohjolamme talvipäivänä, voi toki arvella täyttävänsä jonkun tyhjän paikan lehdettömällä oksalla, kunnes sekin lopulta sulaa kevätauringon paisteessa; mutta minä olen varma siitä, että sille paikalle, josta nostan jalkani, astuu seuraavana hetkenä joku toinen, ja että jos tulen tai menen, ei minulla ole suurempaa merkitystä kuin hiekkajyväsellä, joka ajelehtii hetkisen erämaan tuulen lennättämänä, hautautuakseen seuraavana hetkenä myriaadien siskojensa joukkoon.
Myönnät kai, paras Bettyseni, että se on terveellinen läksy. Eiköhän moni meistä ole jonakin heikkona hetkenä rakkaassa kodissaan luullut olevansa jotakin maailmassa? Sitte joudumme avaraan maailmaan ja mittaamme suurta merkitystämme suuremmalla mittapuulla, jossa mittailussa eivät tavalliset pienet tumastukkimme riitä, ja silloin huomaamme ehkä jonkinlaisella hämmästyksellä, joka on kylläkin terveellistä, että olemmekin maailman rattaassa vain vähäpätöisiä hampaita, joiden heikko surina, siitä saat olla varma, katoo elämän hälinään kuin sääsken ääni Imatran pauhuun.
Nil admirari, ei ihailla mitään, on lause, jota ainoastaan mukavuus ja laiskuus saattavat seurata. Suurinkin moittija ja arvostelija ihailee kuitenkin jotakin, jota hän pitää voittamattomana: omaa erinomaista terävyyttään. Antakaamme sentähden, kun kerran olemme Pariisissa, sekä suurelle että pienelle oma arvonsa. Se ei ole missään tapauksessa enempää kuin nokikyven maailman suuressa suitsutusuhrissa.
Tämä kaupunki on kuningaskunta ja enemmän kuin kuningaskunta. Sen korttelit ovat maakuntia; Quartier latin, suuruudeltaan niinkuin Helsingin niemi, on asukasrikkaampi kuin Uudenmaan maakunta. Esikaupunki S:t Antoine voi kutakuinkin pitää Hämeelle puoliaan. Yhden ainoan kadun, rue S:t Martinin varrella, joka alkaa samannimisestä esikaupungista, asuu enemmän ihmisiä kuin Savossa. Rue Richelieun tai S:t Honorén katu ovat kyllin rikkaita lunastamaan kaikki Suomen pankin varastot, Suomen kauppalaivaston ja Suomen paloapuyhtiön vastuusumman. Hôtel du Louvressa, yhdessä ainoassa rakennuksessa, asuu yhtä paljon ihmisiä kuin Hämeenlinnan kaupungissa. Pariisin määri käsittelee suurempia rahasummia kuin varakuningas, vaikkei hänen valtaansa voikkaan verrata viimemainitun valtaan; häntä alemmat virkamiehet ovat maaherran arvoisia. Pariisi kuluttaa yhtenä päivänä enemmän ruokavaroja kuin Helsinki yhtenä vuotena; se juo kohtuullisesti, mutta juo kuitenkin yhtenä viikkona enemmän viiniä kuin koko Suomi yhtenä vuotena olutta. Se elää yhdessä päivässä enemmän kuin muut koko elinaikanaan, ja jos se saman ajan kuluessa tekee useampia suurtöitä kuin muut seudut moneen ihmisikään, niin voimme varmasti otaksua että se samaan aikaan heittäytyy useampaan mielettömyyteenkin kuin joltisenkin suuren ja mielettömän maan kaikki asukkaat yhteensä.
Jo tästä voit, hyvä Betty, huomata että täällä on sekä hyvän että pahan mittapuu suurenmoinen, ja se kai tulee useasti esille näissä katkelmissa. Ja jos tänne tulee nimetön pikkukaupunkilainen pohjolasta ja kuvittelee voivansa mitata Pariisia Helsingin esplanaadien tai Turun torin mukaan — silloin häntä samalla sekä puristaa että laajentaa ääretön ympäristönsä; hän hukkuu, hän katoaa — kuin särki mereen!
26. Miten sivistys muuttuu kansan omaisuudeksi.
En edes yritä piirtämään sinulle mitään varsinaista kuvaa Pariisista. Sentähden, hyvä Betty, saat itse luoda tästä kirjavasta kuvausten sarjasta niin elävän kuvan kuin voit. En aijo myöskään seurata määrättyä järjestystä, vaan siirryn taulusta tauluun niinkuin elämä itsekin siirtyy.
Suureksi helpotukseksi muukalaiselle ja samalla arvaamattomaksi hyödyksi omalle kansalle on se erinomainen alttius, jolla kaikki täkäläiset sivistyksen aarteet, historialliset muistomerkit sekä nykyajan loisto- ja hyötyrakennukset ovat kaikkien nähtävinä. Siellä kotona, rakkaassa Suomessamme, jossa kuitenkin on niin vähän nähtävää, on tuo pienikin pantu lukittuun arkkuun, ja varovaisuus menee niin pitkälle, että monin paikoin yksinpä hautausmaiden portit ovat lukitut (poikaveitikat sentään voivat kiivetä muurin yli). Jos meillä on joku näkemisen arvoinen vanha tai uusi linna, joku kirkko tai kokoelma, niin käy niihin pääsy tavallisesti kaikenlaisia mutkateitä, ja minä tunnen esineitä (esimerkiksi rahakokoelmia), jotka erikoisella huolella suojellaan kaikilta uteliailta katseilta, niinkuin olisivat olemassa vain sitä varten, että hoitaja ne kerran vuodessa puhdistaa. Olen muistavinani akadeemisen konsistorion ainakin kerran päättäneen, että kokoelmien pitäisi olla määräaikoina yleisön nähtävänä, mutta en ole huomannut että tällä päätöksellä olisi ollut mitään voimaa ja vaikutusta, ellei mahdollisesti kirjaston suhteen, joka on ainoa ahkerammin, vaikkei sentään yleisesti käytetty. Niissä meikäläisissä kokoelmissa ynnä muissa, jotka näkemistä ansaitsevat, käy enimmäkseen vain matkustajia ja säätyläisiä, mutta harvoin tai ei milloinkaan alempiin kansanluokkiin kuuluvia. Ne juuri kuitenkin sitä etupäässä kaipaavat, varsinkin meillä, missä he ovat suletut kaikista sivistävistä huveista ja missä itse sivistys on niin vähän levinnyt ja niin välttämättömän herätyksen tarpeessa. Pelkkä katseleminenkin sivistää; se herättää aavistuksen tieteen ja taiteen rikkaasta sisällyksestä, kunnioituksen sen arvoa kohtaan; kuka voi arvata mitä siemeniä sellainen katseleminen kylvää suureen yleisöön, jolla ei tähän saakka ole ollut aavistustakaan yhteiskunnan älyllisistä voimista?
Koulut yksin eivät tee kaikkea. Kansa on luonnoltaan kuin lapsi, ja lapset kaipaavat kuvakirjoja. Ja välitön näkeminen on suurille joukoille samaa kuin kuvakirjat lapsille. Näkeminen ja sivistys ovat läheisiä sukulaisia; suositan tätä asiaa meidän kaappisankariemme ajateltavaksi.
Kruunatun sivistyksen aika, jolloin vain muutamat harvat kantavat sivistyksen kruunausmerkkiä ja on monta tietämätöntä, on jo ohitse tai pitäisi ainakin olla ohitse siinä merkityksessä, että opiskelukamarin ulkopuolella on ainoastaan profanum vulgus. Älyniekoilla ja erikoistutkijoilla on aina oleva oma alansa. Siinä suhteessa emme voi tasa-arvoisuutta saavuttaa; siinä täytyy olla ylimystöä. Mutta aatteet, keksinnöt, sovittelut, yleensä kaikki tulokset olisi saatettava kaiken kansan tiedoksi ja hyödyksi. Juuri ne ja tieto niiden arvosta, muodostavat sivistyksen varsinaisen sisällyksen; on eroa sivistyksen ja oppineisuuden välillä, toinen on päämaali, toinen välikappale. Kaikki sivistys pyrkii lopultakin kansanomaisuuteen. Sitä ei enää saa myöntää kenenkään yksityisoikeudeksi. Siihen kristilliseen katsantokantaan, että kaikki ovat samanarvoisia Jumalan edessä, perustaa sivistyskin vaatimuksensa kaikkien samanarvoisuudesta ihmisten edessä.
Huomaan että tästä alkaa tulla "pääkirjotus", mikä ei suinkaan ollut tarkotukseni. Tahdoin ainoastaan kertoa sinulle miten valistuneet ulkomaat toimivat saattaakseen sivistyksen yleiseksi ja kansanomaiseksi. En sillä tarkota kirjasivistystä; se on katolisissa maissa kansan syviin riveihin nähden hyvinkin heikolla kannalla, ja itse Ranskassa on vielä miljooneja, jotka eivät osaa lukea. Mutta siellä sivistää heitä sen sijaan elämä jokapäiväisten esikuvien ja näkemisen kautta. Dresdenissä ja Düsseldorfissa esimerkiksi, jossa halvinkin pääsee vapaasti taulukokoelmia katselemaan, voi jokainen katupoikakin arvostella taulujen kauneutta. Florenzissa, Milanossa ja Roomassa on samoista syistä jokaisella pikkuneidillä varaa harrastaa ja arvostella musiikkia, näytelmä- ja kuvanveistotaidetta. Pariisissa ei ole ainoastaan taide kaikille avoinna, vaan historia, luonnontieteet, kaikki elämän eri puolet levittävät joka päivä rikkauksiaan katselijan eteen. Seurauksetkin ovat heti ensi silmäyksellä huomattavissa. Sivistys on astunut alas yhteiskunnan vähäväkisten luo. Se ilmenee ensiksikin ulkonaisessa käytöksessä, gentlemannin ryhtinä, jonka huomaamme yksinkertaisimmassa työmiehessäkin, miellyttävänä seurustelusävynä, siistinä puhetapana, auliina kohteliaisuutena. Ja vaikka täytyneekin laskea tuon johtuvan suureksi osaksi ranskalaisen myötäsyntyneestä luonnonlaadusta ja sulavuudesta, niin elvyttää sitä kuitenkin suuressa määrässä alituinen yhteys älyllisen kehityksen kanssa. Ja täällä on joka tapauksessa paljo muutakin kuin pelkkä kaunis pinta. Täällä on ennen kaikkea sitä, mitä ei meillä ole, harrastusta johonkin korkeampaan kuin syömiseen, nukkumiseen ja jokapäiväisessä työssä orjailemiseen.
Joka ilta pidetään tieteellisiä esitelmiä tuhansille päivätyönsä päättäneille työmiehille. Joka päivä avaavat museot ja taidekokoelmat määrättyinä tunteina maksutta aarteensa jokaisen nähtäväksi,[6] ja niinä aikoina, jolloin työhetki vain myöntää, on siellä puserot edustettuna yhtä lukuisasti kuin hännystakit. Joka sunnuntai-iltapäivänä kuletetaan koulunuorisoa opettajainsa johdolla Versaillesin ja Louvren salien taikka Jardin des plantesin sokkeloiden läpi; sanon kuletetaan, sillä nuo kelpo poikaset ja tyttöset eivät olisi lapsia, elleivät tarvitsisi paimentajaa; mutta lapsellisen keveämielisyyden kautta saattaa tunkeutua moni todellisuuden siemen. Teaatterit ja sanomalehdet työskentelevät kuin muurahaiset, milloin oikeaan, milloin karsaaseen, milloin silmän pyyntöä, milloin parempia tarkotuksia tähdäten, mutta aina sentään tarjoten parempaa kuin kapakat ja unelias horrostila meidän kotimaassamme. Se, joka ei osaa lukea, luetuttaa itselleen; se, joka ei itse voi saada mitään aikaan tieteen tai taiteen hyväksi, ymmärtää edes iloita siitä, mitä muut ovat hänen sijassaan tehneet.
Hotellissa, jossa asuin, työskenteli kaksi yksinkertaista työmiestä pitemmän ajan asettaen lasikattoa pienen pihan suojaksi. Avoimesta ikkunastani kuulin aina kello kuudesta alkaen aamulla joka sanan, mitä he puhuivat. Toinen, kaksikymmenvuotias nuorukainen, hyräili enimmäkseen teaatterikupletteja tai arvosteli kirjailijoita ja näyttelijöitä paremmin kuin joku meikäläinen teaatteriarvostelija. Toinen, vanhempi mies — luulen hänen olleen nuoremman isän, vaan en voinut sitä päättää keskustelusta, sillä molemmat teitittelivät toisiaan puhuttelussa — teki selkoa eilispäivän lehtien sekä oppineista että ei-oppineista uutisista, ja kerran kuulin hänen kuvaavan äsken Sevastopolista tulleita marmoriesineitä niin, että olisi voinut luulla häntä kuvanveistäjäksi tai arkkitehdiksi. Jos olisin kuunnellut heitä viisi vuotta takaperin, niin olisivat kunnon miehemme epäilemättä puhuneet politiikasta, mutta nykyään ei Pariisissa puhuta paljokaan politiikasta, koska seinilläkin on korvat.
Sivistynyttä keskustelua, outoa pohjoismaalaiselle, voi kuka hyvänsä kuulla joka päivä työmiespiireissä, kun vain viitsii vaivautua tutkimalla tuota "laajaa kansanvaltaista pohjaa", johon Napoleonin valta ja muutamien lausuntojen mukaan Euroopan tulevaisuus nojautuu; lausunto, joka muuten vielä on todistamatta. Mutta vaikkapa se olisikin tulevaisuuden pohja, niin varmaankaan ei sivistys ole yhteiskunnalle vaarallista, vaan raakuus. Vuoden 1789:n jälkeen ei olisi seurannut vuotta 1793:a, ellei sivistys silloin olisi ollut korkeampien luokkien yksityisomaisuutena ja raakuus, kerran valtaan päästyään, sen luonnollinen vihollinen. Meidän aikanammekin ovat yksinvalta ja kansanvalta, rikkaus ja köyhyys Ranskassa yhtä jyrkästi vastakkain; mutta muutamain harvain sivistyksen ja kaikkein muiden raakuuden vastakohtaisuus on kadonnut, ja sentähden olisivatkin hirmuvallan aika ja Robespierre nykyään mahdottomia ilmiöitä. Sitä todistavat vuoden 1848 tapaukset ja 1848 vuoden miehet Lamartine, Cavaignac, Marast. Vielä nytkin sukeltavat sosialismin ja kommunismin haamut esiin ja rähisevät kahleihinsakin kytkettyinä ja suukapulastaan huolimatta: "miljaardi rikkailta!" Mutta yhteiskunnan painopiste on muuttunut; mielettömyyksiä voidaan tehdä, intohimot joutua kuohuksiin, mutta samalla panevat korkeammat henkiset voimat vastalauseensa, ja entistä paljoa voimakkaammin, koska niitä nyt on entistä paljoa enemmän.
Älä siis koskaan kuuntele niitä, jotka sanovat että sivistys kuuluu yksinomaan noille etuoikeutetuille onnellisille, joilla on varaa hankkia itselleen hienoja sikaareja, piaanon, tohtorinhatun tai teaatterikiikarin. Uudenaikaisen sivistyksen tulevaisuus perustuu sen yleisyyteen, niinkuin Rudenschöld on sanonut säätyjen tulevaisuuden perustuvan säädystä toiseen siirtymiseen. Sen välttämätön perusvaatimus on tulla koko kansan omaisuudeksi, ja se vaatimus ei koske yksinomaan Ranskaa, se koskee koko maailmaa.
27. Notre Dame.
Tarkistaaksemme historiallista muistiamme, pitää meidän johtaa mieleen että Pariisin sydän, ikivanha kaupunki la Clté, sijaitsee Seine-virrassa olevalla saarella, jonka yhdistää rantoihin viisi siltaa molemmin puolin. Se on tämä paikka, jonka muistot juontavat taaksepäin aina Caesariin ja Clovisiin saakka. Roomalaiset olivat tänne rakentaneet Jupiterin temppelin; sen raunioille nousi kahteen kertaan kristitty kirkko. Myöhemmän niistä, Notre Damen, Meidän rouvan kirkon, seiniä alettiin rakentaa noin 1162. Samoinkuin Kölnin kirkkoa, rakennettiin Notre Dameakin useita vuosisatoja, saamatta sitä kuitenkaan koskaan täysin valmiiksi. Sen ajan rakennusmestarit eivät hätäilleet enemmän työn jouduttamisessa kuin urakkamaksun nostamisessa tai lopullisen kunniankaan niittämisessä, jos mitään niittämistä olikaan. Mutta niinpä eivät heidän muurinsakaan hajonneet heti muutamien vuosien kuluttua, eikä heidän työtään tarvinnut joka vuosi paikata, kun se kerran oli tehty.
La Cité on miltei ainoa Pariisin osa, jota ei ole uudistettu. Se ei ole alaltaan paljoa suurempi meidän pienempiä pikkukaupunkejamme, mutta se on sellainen harmaiden, korkeiden talojen ja mutkaisten ahtaiden katujen labyrintti, että kulkija saattaa eksyä vaikka sydänpäivänä. Sen keskellä on Notre Dame, jonka ympärille on raivattu seudun ainoa avonainen kenttä. Jos Pariisi on maailma, silloin on Notre Damekin maailman keskipiste. Paikallaan on että tuona keskipisteenä on kirkko.
Tosin pyrkii maallinen ylpeys ja turhamielisyys ripustamaan Notre Dameenkin korskeilevaa komeuttaan. Olen nähnyt tuon kunnianarvoisan temppelin liehuvan kirjavin lipuin keisarillisten juhlien aikana, olen nähnyt sen lukemattomien kukkaisköynnösten koristamana, sisältäpäin hopeatähtien ja kruunattujen N-kirjainten koristamalla helakanpunaisella, purppuranvärisellä ja sinisellä sametilla verhottuna. Mutta vähäpätöiseltä ja surkuteltavalta näytti tuo narrinpuku mahtavan kivisen jättiläisen päällä — turhanaikainen kevytmielisyyden verho jalolle muistomerkille, jonka tarkotuksena on julistaa Jumalalle kunniaa eikä palvella ihmisten loistonhalua. Synkän suurenmoisina katselivat tornit juurellaan upeilevaa koreutta, ja kun vanhat muurit vapisivat mahtavan kellon kuminasta, saman kellon, jonka ääni kerran reväytti Qvasimodon korvat, silloin näytti Notre Dame ijäisyyden ylevyydellä katselevan alas sen ovissa vilisevää katoovaista, kullalla ja silkillä koristettua joukkoa. Mitä merkitseekään joku Napoleon Notre Damen rinnalla! Toinen kuningas ja keisari toisensa jälkeen on mahtaillut sen holvikaarien alla, ja vähää myöhemmin on hän ryöminyt Saint Denisin holveihin tai johonkin toiseen kolmen kyynärän pituiseen paikkaan, joka kuitenkin on ollut kyllin pitkä kätkeäkseen koko hänen suuruutensa. Sellaiseen ovat Notre Damen muurit tottuneet, tottuneet näkemään sukukunnan toisensa perään sen juuressa syntyvän ja kuolevan; mitäpä tuollainen jättiläinen välittää kaikista niistä pikkuharrastuksista, jotka näyttävät olevan sen ympärillä häärivälle kääpiökansalle niin tärkeitä![7]
Voisi helposti viekottua aavistamaan jotain onnettomuutta uhkaavaa siinä, että suuri kristitty temppeli alennetaan turhamieliseen ihmispalvelukseen. Sama Sibour, Notre Damen kirkkoruhtinas ja Pariisin arkkipiispa, hän joka antoi koristaa temppelin niin upeaksi keisari Napoleonin vihkiäisiin ja pienen Napoleonin ristiäisiin; hän joka, vaikka muuten kelpo kirkkoylimys, ehkä liiaksi pyrki maallisen majesteetin armonauringon loisteeseen, kaatui muutamia kuukausia sen jälkeen erään toisen kirkon kynnyksellä kurjan murhaajan tikariniskusta, pappistikarin iskusta. Kauniimmin kaatui joka tapauksessa hänen edeltäjänsä, piispa Affre — katusululla, risti kädessään rauhaan kehottaen.[8]
Tämän rakennuksen tyyliä ei kiitetä aivan puhtaaksi, vaan sanotaan sen edustavan siirtymistä antiikkisesta goottilaiseen tyyliin sekä ilmaisevan selvästi useampien mestarien käsialaa. Varsin mahdollista; sen jättiläismuodot eivät pääty huippuihin eivätkä sentähden ehkä tee samaa ihmeteltävän sopusointuista ja keveää vaikutusta kuin Kölnin doomin. Kauvempaa näyttää Notre Damen pääfasaadi kaksine nelitahkoisine tornineen pikemminkin raskaalta. Vähän lähempänä tuo vaikutus lievenee erinomaisen taiteellisesti suoritettujen ulkonemain ja veistoksien kautta, jotka suovat silmälle viihdykettä. Jos taasen seisomme aivan muurin vieressä, tuntuu se painavan ja meitä hirvittää sen korkeus. Sisältä näyttää Notre Dame miltei pieneltä monien kuorien ja ahtaan laivan vuoksi, mutta holvilaitos tekee vapaan ja kohottavan vaikutuksen, niinkuin goottilaisen tyylin suippokaaret ainakin.[9]
Päästäksemme näiden tornien huippuihin, jotka ovat meille jo ennestään tutut Victor Hugon romaanin ja siitä birchpfeifferöidyn "Notre Damen kellonsoittajan" kautta, kiipeämme puolipimeässä, jopa aivankin pimeässä, ylös 396 kiviporrasta, jotka vuosisatojen kengänanturat ovat kuluttaneet keskikohdalta aivan kouruiksi. Saavuttuamme perille, on jalkaimme alla koko tuo ääretön kaupunki, tai oikeastaan sen katot, tornit ja sadattuhannet tuuliviirit ja niiden välitse harmaankeltaisena käärmeenä kiemurteleva Seine-virta. Ihmisvilinä torilla ja kaduilla näyttää todellakin muurahaiskeon hyörinältä. Kun inhimillinen suuruus jo kivitornista katsoen näyttää näin tuiki vähäpätöiseltä, kuinka mitättömältä se näyttäneekään tähdistä katsottuna, ijankaikkisuuden ja Jumalan silmillä!
Kiellosta huolimatta olivat tornin muurit täynnä ihmisten nimikirjotuksia, ihmisten jotka parempien välikappalten puutteessa koettivat saada nimensä kulkeutumaan aikojen ja unhotuksen läpi Notre Damen vankkojen seinien turvissa. Claude Frollon Anauhe ei ollut enää huomattavissa, ei myöskään ne kourut, joiden sulavaa lyijyä kuuro valoi Esmeraldan vapauttajan niskaan. Mutta katsellessamme alas suojusaidakkeen yli, muistui mieleemme Qvasimodon kosto, kuvaus niin hirvittävän julma, että se ainoastaan täällä, tuon kauhean jyrkänteen partaalla, saattoi syntyä runoilijan mielikuvituksessa.
Juhannuspäivänä, kello kahdestatoista kahteen, olin saapuvilla Notre Damessa toimitetussa suuressa messussa, joka pidettiin "tulvasta kärsineiden hyväksi", jokseenkin samaan tapaan kuin muissa maissa pidetään konsertteja hätääkärsivien hyväksi. Tarkotus ei ollutkaan niin paljo hädänalaisten edestä rukoileminen, kuin varojen kokoominen heille. Sisäänpääsystä maksettiin yksi sou, yksi frankki tai louisdori, kuinka kukin halusi. Kirkossa kävi Pariisin salonkien kauniimmat ja ylhäisimmät naiset ympäri kantaen pieniä avonaisia kukkaroita, ja jokaisen naisen rinnalla saatteleva herra, yhä uudistaen: pour les inondés, s'il vous plait! Mahdotonta oli vastustaa tuollaisia haavinkulettajia, jotka eivät vähimmässäkään määrässä muistuttaneet meikäläisiä, pitkillä haaveillaan onkivia kirkonvartijoita — epäjärjestys, jota ei tapaa muissa maissa. Kirkosta mennessä työnnettiin taasen esiin hienosti hansikoitu naisenkäsi; kolmas verotus, jota ei voinut mitenkään välttää.
Tämä oli tavallista, liikkuipa siihen aikaan missä tahansa Pariisissa. Rhône oli näet tulvinut äyräittensä yli kesäkuun 1 ja 2 päivänä, vienyt mukanaan kokonaisia kyliä, upottanut pellot veden alle ja niellyt satoja uhreja. Kesäkuun 6 p:nä, Pariisiin tullessani, ei siellä muusta puhuttukaan. Koko tuo suuri kaupunki oli avunkerääjiä täynnä. Teaatterit, konsertit, arpajaiset, kaikki ilmottivat jättiläis-ilmotuksilla pour les inondés. Innostus oli niin suuri, että kauniimmat naiset yksityisissä tanssijaisissa ottivat maksun joka tanssista: louisdorin jokaisesta kontrasta, kaksi louisdoria valssista j.n.e., kaikki pour les inondés, s'il vous plait. Opera comique antoi muiden muassa yhden illan samaa tarkotusta varten. Sittenkun sen näyttelijäkunta kolmen tai neljän näytöksen aikana oli tehnyt parhaansa yleisöä ihastuttaakseen, astuivat välinäytöksen aikana suosituimmat näyttelijättäret ja näyttelijät salonkiin, kulettaen ympäri noita samaisia avonaisia kukkaroita: näyttelijättäret miesten, näyttelijät naisten luona: pour les inondés! Tuo kaikki suoritettiin erinomaisella hienotuntoisuudella ja tenhoavalla miellyttäväisyydellä. Aivan mahdotonta taasenkaan kieltää, jos joku ei olisi mielellään antanutkaan! Mutta ollakseni suora, tuntui minusta että se sopikin paljoa paremmin teaatterissa kuin kirkossa.
Kirkon puolustukseksi täytyy minun kuitenkin johtaa mieleen katoolisen kirkon oppi hyvistätöistä. Sen mukaan on hyvätyökin jumalanpalvelusta.
Notre Dame upeili vielä juhannuspäivänä kaikissa niissä koristeissaan, joihin se oli puettu keisarillisen prinssin ristiäisiin ja joiden kerrottiin maksaneen neljäsataatuhatta frankkia. Pariisin arkkipiispa, koko apulaisjoukkonsa ympäröimänä, toimitti messun. Kahdet urut ja kaksi soittokuntaa soittivat vuorotellen. Se oli kyllä musikaalisessa suhteessa kaunista, mutta oliko se myöskin kristillistä hartautta herättävää, jääköön tällä kertaa sanomatta. Katoolinen jumalanpalvelus on siinä määrässä ulkonaisilla menoilla ja komeudella sälytetty, että todellinen hartaus kaikenlaisten silmänlumeiden ja korvanhivelyjen häiritsemänä tuskin milloinkaan voi kohota aistillisia vaikuttimia korkeammalle. Ja juuri täällä molemmat äärimmäisyydet, yltiöuskonnollisuus ja täydellinen uskottomuus alituiseen risteilevät. Paljoa yksinkertaisemmin ja arvokkaammin saarnaavat näiden kirkkojen kiviseinät. Niiden muotojen suurenmoisuus painaa ihmisen tomuun Jumalan eteen ja kohottaa hänet holvien juhlallisten nousujen kera äärettömyyttä kohti.
28. Pantheon ja Madeleine.
On mahdotonta sivuuttaa näitä kirkkoja ilman, että niiden holvien alla hetkisen muistelisi vuosia 1793 ja 1806.
Pantheon on suuri, korkea- ja pyöreä-kupuinen kirkko — pikemmin suurenmoinen kuin kaunis, huolimatta Grosin ja David Angersilaisen maalaamista kauniista kuvista. Epäsuotuisa kohtalo vainosi sitä alusta alkaen: sen arkkitehti, Souflot, kuoli mieliharmista, kun keksittiin ettei kuvulla ollutkaan tarpeeksi tukea, asia, joka kuitenkin sittemmin voitiin korjata. Vuonna 1751 alotettiin kirkon rakentaminen. Kansalliskokous, joka piti kaikkia kirkkoja tarpeettomina, teki siitä neron temppelin ja piirsi fasaadiin sanat: "Kiitollinen isänmaa suurille miehilleen". Voltaire ja lempeä Rousseau pääsivät sen ensimäisiksi asukkaiksi. Olen käynyt heitä katsomassa maanalaisessa kammiossaan, mutta kun ainoastaan sangen viileästi ihailen kahdeksannentoista vuosisadan filosofiaa, tuntui tuo pimeässä kävely minusta kolkolta ja ikävältä. Vartijan lyhty heitti kalvakan hohteensa siihen kammioon, joka nyt oli "valistuksen aikakauden" epäjumalten asuntona, ja tavattoman voimakas kaiku, joka monistutti askeleemme, tuntui vielä haudoistakin kaikuvalta pilkkanaurulta.
Marat on myöskin lyhyemmän ajan asunut tässä kuolleiden palatsissa, mutta syöstiin pian viheliäiseltä kuolemattomuuden-istuimeltaan. Mirabeau, joka oli monta vertaa suurempi ja parempi, sai tyytyä samaan kohtaloon. Joukkojen jumalten valtakirjat ovat lyhytikäisiä. 1822 tuli Pantheonista jälleen kirkko, 1830 muuttui se taaskin maalliseksi temppeliksi, 1851 uudestaan kirkoksi, ja seuraavan vallankumouksen aikana siitä kai kiertokulun mukaisesti tulee taas joku neron temppeli.
Joka suhteessa hauskempi on Madeleine-kirkko, jonka Napoleon vuonna 1806 vihitti suuren armeijan sotilaitten voiton temppeliksi. Jumalanpalveluksen sijasta piti siellä vuosittain vietettämän Jenan ja Austerlitzin taisteluiden vuosipäiviä. Restauratsionin mielestä tuo oli sangen tarpeetonta ja se vihki tämän kauniin rakennuksen vuonna 1816 "kaikkihyvälle, kaikkivoivalle Jumalalle, ja pyhän Maria Magdaleenan nimikkokirkoksi". Sitä vastaan ei kai katoolisilla ole mitään muistuttamista. Mutta muukalainen pysähtyy katselemaan noita pronssiportteja, tuota ihanaa korinttilaisten pylväitten muodostamaa katosta, samalla sekä ihaillen että ihmetellen että risti ja messu ovat saaneet sijansa tässä sievässä, ilmakkaassa ja keikailevassa pakanatemppelissä, Ateenan Minervatemppelin uskollisessa jäljennöksessä.
29. Napoleonin hauta.
Luulenpa että harvat ihmiset Napoleonista puhuessaan — Napoleonista noin vaan ilman muuta — tarkottavat ketään muuta kuin "vuosisatojen miestä", ensimäistä tämän nimen kantajaa. Hän on kasvanut ihmisten käsitykseen kuin syvä kirveenisku ajanpuun sammaleiseen runkoon, ja kaikki, jotka hänen jälkeensä tulevat, ovat Napoleon toisia, Napoleon kolmansia, Napoleon pieniä, vaan ei Napoleonia. Harvoin kuulee muuta kuin julkisissa asiakirjoissa kenenkään puhuvan Napoleon ensimäisestä. Sanotaan myöskin yksinkertaisesti tombeau de Napoléon tai tombeau de l'empereur, keisarin hauta. Tämä hauta, kieltämättä yksi nykyajan suurimpia muistoja, oli samalla nykyisen Ranskan keisarikunnan kehto.
Invaliidikirkko, Invaliidihotellin yhteydessä, on samoinkuin Pantheon, mahtava ja suurenmoinen rakennus, mutta jossain määrin tavattoman suuren doomin painostama. Astuin sen sisään eräänä lauvantai-iltapuolena. Sattui olemaan paraillaan messu, jota jatkettiin keskeyttämättä huolimatta siitä, että pari tusinaa työmiestä oli repinyt kivilattian auki pääsisäänkäytävän toiselta puolelta ja viskannut multaa ylös valmistaakseen sijaa uusille haudoille. Täällä lepää Ranskan sotaisten suuruuksien tomu. Kirkko, samoinkuin hotelli, ei ole muuta kuin sotaisen kunnian jumaloimista varten. Ludvig XIV, joka rakensi hotellin, suvaitsi vaatimattomuudessaan esityttää itsensä siellä, samoinkuin Versaillesissa, tähtiradan ympäröimänä aurinkona. Hänen suunnattoman suuri ratsastajapatsaansa on niinikään portin edessä. Oikeastaan on hänet nyt pimittänyt toinen aurinko. Harmaatakkinen mies työntää hänet kokonaan varjoon. Ranskan kansa on kaikkina aikoina palvellut suurissa miehissään omaa suuruuttaan.
Kirkon sisus tekee valtavan vaikutuksen. Kaikki seinät ovat kuluneiden, veristen lippujen, satojen taisteluiden voitonmerkkien koristamat. Pitkin seiniä on Napoleonin marsalkkojen marmoriset kuvapatsaat ja maanalaisissa hautaholveissa lepää heidän tomunsa sekä Fieschin murhayrityksen kolmetoista uhria ja yhden naisen, madame de Villumen, sydän. Taustalla doomin edessä kohoo alttari, jonka molemmin puolin on kaksi jättiläismäistä jaspispylvästä, jotka tekevät suuremmoisen vaikutuksen. Tämä alttari jakaa temppelin kahteen osaan: ulkopuoliseen, armeijaa varten aijottuun, ja sotapäällikölle varattuun sisäpuoliseen, molemmat Ranskan kunniaksi. Tuossa sisemmässä, alttarin erottamassa osassa on Napoleonin hauta.
Niinkuin kaikki, mikä Ranskassa on suurta ja opettavaa, on tämä hautakin määrättyinä aikoina, maanantaisin ja torstaisin, vapaasti yleisön nähtävänä. Mutta nyt oli, kuten sanottu, lauvantai. Luovuin sentähden toiveestani päästä sinne sillä kertaa, varsinkin kun vartijana oli muuan keisarin sotavanhus, korsikkalainen Santini, joka oli seurannut päällikköään kaikilla hänen sotaretkillään vuodesta 1804 alkaen aina Elbaan ja S:t Helenaan. Sellainen mies ei toimi koskaan käskyjä vastaan.
Muuan berliniläinen, joka oli parin naisen seuralaisena kirkossa, oli kuitenkin toista mieltä ja alkoi mitä viattomin ilme kasvoillaan ahdistaa kunnon ukkoa erinomaisella houkuttelemistaidollaan ja eräänlaisten avaimien avustamana, jotka jo tätä ennen ovat avanneet monen linnotuksen portit. Suureksi hämmästyksekseni hän onnistuikin; ystävyytemme vahvistettiin siten, että ostimme Santinin valokuvan ja elämäkerran, ja niin saimme runsaan tunnin ajan kuulla omin silmin näkijän sujuvia kuvauksia — "keisari ja minä!" Luultavasti ei tuo kunnia ollut mitään erikseen harvinaista, mutta suuri etu tietysti on että katsojia on vähä ja aikaa runsaasti. Toivon, paras Betty, ettet ilmota tästä komentajalle; voihan olla niin etteivät vanhalle korsikkalaiselle annetut määräykset olleetkaan niin ankarat, kuin hän alussa tahtoi uskotella.
Tämän doomin alla — Viscontin työtä Mansardin piirustusten mukaan — lepää Napoleon. Vaikutus on valtava, ei hartautta herättävä, vaan majesteetillinen. Meillä on edessämme samat vihreät jaspispylväät, joista äsken puhuin. Alttari on mustasta marmorista, sinne johtavat portaat valkoisesta, ja sivuilla kullattuja pronssi-enkeleitä; ylimpänä suojustaivas ja jättiläiskokoinen keisarillinen kruunu. Hautaholviin lankee juhlallinen puolihämärä, ja kun sieltä katsoo ylös kruunua kohti, hohtaa se ikäänkuin tulessa. Sen vaikuttaa kuvun sivuilla olevista ikkunoista tuleva valo, joka mestarillisen sovituksen mukaan lankee suoraan suuren kruunun kultaukselle. Tämän mitä kalliimmista ja harvinaisimmista marmorilajeista rakennetun sisätaustan sivuilla lepäävät Turenne ja Vauban. Turenne uinuu kuolemattomuuden sylissä, Vauban laakerivuoteella kauniitten muistopatsaiden alla; hautakammion suulla ovat Bertrandin ja Durocin leposijat.
Tämä doomiholvi, jota ihanat korinttilaiset pylväät kannattavat, on jotenkin samansuuruinen kuin Helsingin Nikolainkirkon laiva ja on erittäin rohkeata rakennetta, kupu 27 metriä läpimitaten ja 66 metriä, korkealla hautaholvin pohjasta, kahdellatoista ikkunalla ja runsailla maalauksilla varustettu. Yltympäri on neljä kappelia ja keskellä, kupuholvin alla, kuuluisa syvennys eli krypta, keisarin avonainen hauta.
Krypta on ympyränmuotoinen ja ylhäältä valkoisen marmoriaidakkeen ympäröimä, jonka äärestä voi nähdä koko sen sisustan. Alas astutaan alttarin etualalta neljääkymmentäkahta porrasaskelmaa myöten pronssilla koristetun tammisen portin kautta, jota vartioi molemmin puolin kaksi pronssista kuvapatsasta, kansan rauhallinen ja sotainen voima, ja jonka yläpuolelle on piirretty keisarin testamentissa olevat, surullisen kauniit sanat: "toivon että tomuni lasketaan lepoon Seinen rannoille, sen Ranskan kansan keskelle, jota niin suuresti olen rakastanut". — Voimme kylminä sivuuttaa kunnian ylpeät muistolauseet; ne ovat niin paljon veren ja niin monien kyynelien tahraamat; mutta näitä rakkauden sanoja, jotka tahrattomina saattavat kaunistaa yhtä hyvin korkea-arvoisimman kuin alhaisimmankin hautaa, emme voi ikinä lukea liikutusta tuntematta.
Kryptan lattia on mosaikkia, joka taidokkaasti kuvaa suunnatonta laakerikruunua; seiniä peittää Napoleonin tärkeimpiä hallitustoimia esittävät korkokuvat. Yltympäri seisoo kaksitoista ihanaa naisenpatsasta Carraran marmorista, Pradierin viimeiset työt, jokaisella nimenä joku keisarin suurimmista voitoista — ikäänkuin Napoleon tahtoisi Epaminondaan tavoin sanoa: nämät ovat lapseni! Noitten kahdentoista voiton katseet ovat suunnatut alaspäin keskellä olevaan suureen arkkuun, jossa heidän sankarinsa uinuu. — Sekä Pradier että Visconti kuolivat ennenkuin näkivät teoksensa ikuistettuina tuossa ihmeellisessä haudassa.
Santini kertoi, niinkuin muuten yleisesti tiedetäänkin, että tuo ihailtu, yhdestä ainoasta punaisesta porfyyrimöhkäleestä hakattu 4,5 metrin pituinen, 41 metrin korkuinen ja 2 metrin levyinen kirstu, jonka kansi yksin painaa kaksikymmentätuhatta kiloa, on tuotu "Suomesta". Oikeastaan lienee kivimöhkäle kotoisin Äänisjärven rannoilta; mutta miksi luopuisimme tuosta kunniasta, jonka Ranskan maantieto niin hyväntahtoisesti meille suo?
Vielä eivät Napoleonin jäännökset lepää porfyyrin sylissä. Työ ei ole vielä täydelleen loppuun suoritettu ja siihen saakka ovat S:t Helenan vangin jäännökset kaksinkertaisen, lyijyisen ja ebenholtsisen kirstun kätkössä eräässä noista neljästä kryptan sivukappelista, S:t Jérômessa. Kappeli oli runsaasti sotamerkeillä, kuvan veistoksilla ja maalauksilla koristettu. Väliaikaisella päällyskirstulla, joka on hyvin yksinkertainen, on ainoastaan seuraavat sanat: "Napoleon, keisari ja kuningas, kuollut S:t Helenassa toukokuun 5 p:nä 1821".
Mikä vahinko että tämä ihana hauta on ihmispalvelusta varten pystytetty! Se on kirkko, jossa Jumala on unhotettu. Taikka oikeammin: Jumalaa on muistettu tavalla, jota Santini sattuvasti kuvasi seuraavin sanoin: "Pyramiidien luona sanoi Kleber Bonapartelle: kenraali, te olette suuri kuin maailma! Invaliidikirkossa sanoo maailma Napoleonille: sire, te olette suuri kuin Jumala!"
Inhimillinen suuruus, valta ja kunnia voisivat paljoa suuremmalla totuudenmukaisuudella piirtää haudoillensa Jumalan kaikkivaltiaan kasvojen edessä yhden ainoan sanan:
VANITAS! Turhuutta!
30. Napoleon III.
Napoleon II, entinen Rooman kuningas ja Reichstadtin herttua, Napoleon I:sen ja Itävallan Marie Louisen poika, ei koskaan kantanut ensinmainittua arvonimeä, jonka nyt hallitseva serkkunsa hänelle omisti, siten osottaakseen pitävänsä kiinni perintöoikeudestaan Ranskan kruunuun. Tämän perintöoikeuden mukaan, tämän uuden laillisuuden, jota ei mikään valtaistuin ajan pitkään voi olla vailla ja jonka katsotaan perustuvan Ranskan kansan kahteen kertaan uudistamaan vaaliin, peri Reichstadtin herttua Wienin kongressin ja Euroopan kieltämät isänsä oikeudet; ja sitten kun tämä onneton nuorukainen salaperäisellä tavalla kuoli kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, on perintöoikeus siirtynyt nyt hallitsevalle keisarille, joka on Ludvig Napoleonin, Bonaparte-suvun miehisiä perillisiä jättäneen vanhimman jäsenen vanhin poika.
Tämä lyhykäisyydessä Napoleon III:nnen perintövaatimuksista, joita ei Eurooppa ole milloinkaan hyväksynyt, jotka Ranskan legitimistit, kuningas Henrik V:nnen kannattajat, vieläkin kieltävät ja joille nykyinen Ranskan valtaistuimen omistaja on pitänyt tarpeellisena hankkia uutta vahviketta jälleen kahteen kertaan uudistettujen yleisten vaalien kautta, vuonna 1848 joulukuun 20 päivänä tasavallan presidentiksi ja vuonna 1851 samana päivänä ranskalaisten keisariksi, siten uskollisesti seuraten suuren setänsä esimerkkiä. Napoleon III:nnen vaiherikas elämä on muuten niin tunnettu, että on tarpeetonta sitä tässä kuvata. Tahdon ainoastaan muistuttaa siitä, miten hän, vuonna 1808 syntynyt, kahdenkymmenen vuoden vanhana taisteli italialaisen vallankumouksen riveissä ja kolmenkymmenen vanhana kahdesti kohotti vallankumouksen lipun Ranskan silloista kuningasta vastaan, vihdoin saman tasavallan presidenttinä, joka oli piirtänyt lippuunsa nuo mahtavat sanat Liberté, Egalité, Fraternité, neljänkymmenenkolmen vuoden ikäisenä mullisti uuden vallankumouksen kautta maansa hallitusmuodon, jolle hän kolme vuotta aikaisemmin oli vannonut uskollisuutta, ja miten hän yleisen vaalioikeuden, vapauden ja kansanvaltaisten periaatteiden harteilla nousi yksinvaltaan; uusi todistus puolueiden kohottamien ja puolueiden kukistamien laitosten heikkoudesta, jotka ovat syntyneet ilman että niillä olisi kansan luonteessa ja historiassa pysyvää perustusta.
Napoleon III:nnen vallananastus on antanut aihetta merkillisiin riitoihin. Nisard, Pariisin yliopiston professori, laati sen johdosta kaksi moraalikäsitettä: toisen yksityiselämää, toisen valtiota varten. Tällä opilla, jonka, ohimennen sanoen, kuulijakuntansa otti vihellyksillä vastaan, on kuitenkin kannattajansa ja täytyy ollakin niiden keskuudessa, joiden mielestä fait accompli:lla, voiman voittaneella teolla, on laillistuttava luonne; mutta jokaiselle puolueettomalle maailmanmenon seuraajalle pitäisi olla selvää, että se on vaarallinen oppi, joka toteutettuna voi johtaa mitä suurimpiin oikeuden loukkauksiin.
Mutta minä, paras Betty, en aijo sinua johtaa enemmän valtio-oikeuden kuin siveysopinkaan pulmallisiin kysymyksiin, huomautan ainoastaan että Napoleon III voi, lukuunottamatta yleisten periaatteiden alaa, vedota lujaan luottamukseensa hallitussukunsa ja oman onnentähtensä tulevaisuudesta — vielä enemmän siihen tehtävään, jonka hän luulee kutsumuksekseen — kohtalo-oppi, joka ilmenee kaikissa hänen teoissaan ja jonka hän monessa tilaisuudessa on ilmilausunut. "Aikani ei ole vielä tullut", sanoi hän joku aika takaperin, kun senaatti häntä onnitteli Pianorin murhayrityksen tyhjiinraukeamisesta; ja eräässä toisessa tilaisuudessa hän lausui: "minun täytyy kiiruhtaa toimiani, sillä minun osakseni ei ole suotu pitkää aikaa".
Sellaiset miehet kulkevat järkähtämättä kerran asettamaansa päämaalia kohti, antamatta tavallisten ihmisten arveluiden itseään häiritä. He eivät tunne vihaa eikä rakkautta, myötätuntoa eikä inhoa, eivät säästä mitään eivätkä pelkää mitään, eivät koskaan kammoa mitään välikappaletta, joka johtaa päämaaliin, eivätkä myöskään koskaan epäile niitä valitessaan, uskotuimpansakin ovat heille ainoastaan tuon samaisen päämaalin portaita ja välikappaleita. Kehenkä sopisikaan tämä paremmin kuin ensimäiseen Napoleoniin? Sellaiset miehet voivat toisinaan olla suuria, riippuen sekä päämaalista että välikappaleista; pelättäviä he ovat aina.
Napoleon III:nnen katkerimmatkaan viholliset eivät nykyään enää kieltäne, että Ranskan valtaistuimella tänä hetkenä on voimakas luonne, mikä on ääretön etu aikakautena, jolloin sellaisia on niin vähän ja jonka huomattava, heinäkuun hallitsijasuvun edustama piirre on epäröiminen, horjuminen, sovittelu perittyjen ja uusien periaatteiden, odottamattomien tapausten ja yhä uudistuvien uusien vaatimusten välillä. Tähän luonteen horjumattomaan lujuuteen nähden ei Napoleon III ole setäänsä huonompi, ehkäpä voittaakin hänet; sillä Napoleon III on vielä suuremmassa määrässä suljettu luonne, josta ei vielä kukaan kuolevainen, eivät edes hänen uskotuimpansa Morny ja Persigny, ole päässeet täydelleen selville ja joka, paljastaessaan jonkun päämaalinsa, tekee sen ainoastaan kätkeäkseen sen taakse jonkun toisen; sen lisäksi luonne, joka kykenee, mihin ei Napoleon I kyennyt: hetkeksi väistymään jonkun esteen tieltä, rynnistääkseen taas ensi hetkenä järkähtämättä entiseen suuntaansa; kysyen pikku asioissa kaikilta neuvoa ja siten tyydyttäen ihmisten itserakkautta, vaan suurissa elämänkysymyksissä välittämättä kenenkään neuvoista; vihdoin luonne, jonka toiminta, kuten setänsäkin, nojautuu terävään ja paikalleen sattuvaan arvostelukykyyn, mutta joka paljoa vähemmässä määrässä kuin hän johtuu harhateille persoonallisen kunnianhimonsa tähden ja tyytyy viisaasti olemaan tapausten takana johtavana kätenä, etsimättä persoonallisen esiintymisen tilapäistä kunniaa.
Napoleon III, joka ei ole itse milloinkaan armeijaa johtanut, on nimittänyt keisarivaltaansa rauhanvallaksi (empire de la paix). Ne epäilykset, joita aluksi lausuttiin tämän nimityksen vilpittömyydestä, on hän jo kumonnut kolmen rauhankongressin kautta, joita hän itse on johtanut. Hän tuntee perinpohjin Ranskan kansan luonteen ja ymmärtää varsin hyvin, että se oli juuri rauha à tout prix, joka horjutti heinäkuunvaltion olemassa oloa; sillä ilman sotaista kunniaa ei edes Salomo eikä pyhimyskään saattaisi ranskalaisia hallita. Sentähden hän vuonna 1854 tahtoi sotaa, mutta kun kunniaa oli saavutettu ja Pelissier hankkinut itselleen tarpeeksi sotaista mainetta, sillä kirkastaakseen vaan ei himmentääkseen hallitsijansa loistoa, halusi Napoleon 1856 rauhaa. Tuolla sodalla astui Ranska, kolmekymmentä vuotta kestäneen horrostilan jälkeen, jälleen suurvaltojen eturiviin; ääretön etu, jonka nojalla rauhaa taasen voi jatkua jonkun aikaa. Mutta rauha tai sota, liitot tai eripuraisuudet eivät kestä minuuttiakaan kauvemmin kuin mitä keisari Napoleonin edut vaativat. Nämät edut, jotka — myönnettäköön se mielisti — ovat useimmin Ranskan omia kuin bourbonien etuja, ovat saaneet uutta vahviketta vallanperillisen syntymän kautta maaliskuun 16 päivänä 1856.
Muutamien harvojen vuosien kuluessa, vuodesta 1848 alkaen, on onni lahjojaan tuhlaellen korvannut entistä nurjamielisyyttään tuota monessa suhteessa oivallista miestä kohtaan ja antanut hänelle peräkkäin valtaa, voittoja, rikkautta, perheonnea — kaikkea mitä onni voi antaa, sillä rauha ja rakkaus eivät ole sen vallassa. Näin keisari Napoleonin kesäkuun 14 p:nä 1856, hänen elämänsä onnellisimpana päivänä, loistavan sodan päätyttyä ja Euroopan vaaka kädessään, saattavan miljoonien riemuitessa esikoistansa ristittäväksi. Jos olet nähnyt hänen valokuvansa, voit jotenkin hyvin kuvitella hänen persoonansa, sillä miltei kaikki hänen kuvansa ovat onnistuneita, jos kohta hiukan kaunisteltuja, sillä hän näytti suuremmassa määrässä sisällisten taisteluiden kuluttamalta kuin sivellin ja piirrin esittävät: keskikokoinen, laiha mies, ilman persoonallista arvokkuutta, paitsi hevosen selässä istuessaan; runsaasti kullalla koristettu sotilaspuku, pitkät tummanruskeat hiukset, syvällä olevat silmät, nytkin, onnensa heleimmässä loisteessa, tähystäen ympärilleen synkin, loisteettomin katsein, jota hän turhaan koetti kirkastaa onnen hymyilyllä ja lempeyden majesteettiudella, niin että pikemminkin luuli näkevänsä vahakuvan, asetettuna Kaarlo XII:n ja Fredrik II:n tavoin shakkipöydän ääreen jälkimaailman ihmeteltäväksi. Tuo elävä patsas teki salaperäisen vaikutuksen; kaikkien noitten miljoonien keskellä hän kohosi yksin kuin kallio valtameressä, salaperäisenä kuin kohtalo, hämäränä kuin tulevaisuus, milloin ihmettelyn ja vihan, milloin luottamuksen ja pelon esineenä; ainoastaan rakkaus ei ole langennut tämän onnellisen kuolevaisen osalle. Teräs häikäisee, marmori ihastuttaa, mutta mistä johtuneekaan että niiden kylmyys pelottaa?
Ja kuitenkin istui hänen rinnallaan yksi Ranskan ja maailman armaimpia naisia, loistaen kuin aamu yön rinnalla, ihanin ihanien joukossa: keisarinna Eugenie. Suoden auliisti herralleen ja puolisolleen kaikki ne edut, jotka kuuluvat hänen arvoonsa, on hän suonut vielä senkin, että se on keisari, joka heidän liitossaan on tehnyt paremman kaupan. Enemmän kuin kauneus on miellyttäväisyys; enemmän kuin miellyttäväisyys on hyvyys; enemmän kuin keisarinnankruunu, joka peittää Montijon Eugenien vaaleanruskeita kutreja, on se sulouden ja lempeyden aatelius, joka niin huomattavasti valaa hohtoaan jalon hallitsijattaren koko olemukseen. Hänen jalkainsa juuressa unohtaa viha tikarinsa, kateus okaansa ja häväistys myrkyllisen pistimensä; syntyneenä sitä ainoata onnea varten, jota vailla Napoleon itse on, onnea olla rakastettu itsensä tähden, kiittävät ylhäiset ja alhaiset häntä Ranskan hyväksi haltijattareksi, ja kaikki ne arvostelut, mitkä vieras hänestä kuulee julkisen imartelun ulkopuolella, voidaan yhdistää kahteen sanaan: hän on hyvä ja kaunis!
Muutamia tunteja riemukulun jälkeen kulin yöllä kello yhden aikaan Rivolinkadulla — sivumennen sanoen voi nykyään kulkea vaaratta Pariisin kaduilla mihin aikaan yöstä hyvänsä, sillä poliisi, joka ei vietä aikaansa kapakoissa, pitää kaikki tuon suuren kaupungin lurjukset erinomaisessa kurissa. — Kohtasin joka kymmenennellä askeleella kaupunginkersantin ja kysyin eräältä ohikulkijalta mitä tuo merkitsi. Keisari, sanoi hän, kulkee tätä tietä takaisin Tuilerieihin kello puoli kahden aikaan. Yö oli lämmin ja ihana, kävely kirkkaasti valaistujen kaarikäytävien alla miellyttävää ja suuri joukko ihmisiä vielä liikkeellä. Päätin odottaa.
Mitä enemmän keisarin tulon aika läheni, sitä sankemmiksi taajenivat poliisien rivit, ja vihdoin seisoivat kersantit tuskin kuuden askeleen päässä toisistaan molemmin puolin tavattoman pitkää katua. Jalkamiesten ei ollut nyt enää lupa kulkea itse kadulla; piti kävellä tai seisoa katukäytävillä, joista kumpikin on niin leveä kuin Helsingin tavalliset kadut. Kohteliaasti ja huomiota herättämättä silmättiin niitä katselijoita, jotka olivat pysähtyneet Tuileriein portin ulkopuolelle, ettei mahdollisesti jollakin olisi revolveripistooli povitaskussaan.
Kaksi minuuttia vailla puoli kaksi karautti atjutantti täyttä laukkaa pitkin katua, nähdäkseen oliko kaikki kunnossa. Minuuttia ennen lyöntiä tuli toinen samassa tarkotuksessa, molemmat pysähtyivät portin luo. Sen jälkeen kuului kovaa kavioiden kopsetta, etunenässä kulki kaksikymmentä ratsastavaa airutta, muutamat kertoman mukaan pistoolit viritettyinä ja sormi hanalla; sen jälkeen tuli täyttä ravia keisarilliset vaunut, nekin molemmin puolin saattajien ympäröiminä, ja jälessä vielä ratsastaen noin kolmekymmentä centgarderia komeassa puvussa, haarniskat välkkyen. Portin käänteessä hiljeni vauhti ja ainoastaan silloin saattoi vilahdukselta nähdä vaunuissa istuvat korkeat henkilöt; keisarinna näytti kalpealta, keisari itse oli liikkumaton ja kylmä kuin pronssinen kuvapatsas.
Keisari Napoleonilla on suuressa määrässä persoonallista rohkeutta; sen hän on osottanut monessa tilaisuudessa, ja se onkin Ranskan hallitsijan ensimäinen ehto. Kun hän tällä tavalla kulkee pääkaupungissaan — ja se tapahtuu ainoastaan silloin, kun edeltäkäsin tunnetaan aika ja paikka, sillä muuten hänellä on liikkuessaan ainoastaan muutamia harvoja seuralaisia — niin se ei suinkaan tapahdu pelosta, vaan siitä välttämättömyydestä ettei oman persoonansa kautta asettaisi kokonaista järjestelmää, suurta valtakuntaa ja ehkäpä maailman rauhaa vaaranalaiseksi. Sillä ani harvat ovat minään historiallisena aikakautena merkinneet niin paljoa ja omaan persoonaansa ja sitä vastaan keskittäneet niin monia harrastuksia kuin Napoleon III. Se on ajan heikkouden merkki, että se näin pelaa va banque heikosta ihmiselämästä; mutta varmaa on, että jos Ranskan hallitsija tänään kuolisi, ei kukaan voisi ennustaa miksi maailman kohtalo huomispäivänä muuttuisi.
Tähän hajanaiseen kuuluisan henkilön kuvaukseen tahdon ainoastaan lisätä, että keisari Napoleon III on saanut erinomaiselta äidiltään, kuningatar Hortenselta huolellisen kasvatuksen; että hän on perinpohjaisesti tutkinut useita tieteitä, varsinkin matematiikkaa ja sen sovelluttamista sotataitoon, etenkin tykistön hoitoon; että hän on ansiokas kirjailija ja oivallinen tyyliniekka, jonkatähden hänen puheensa, huolimatta siitä että äänensä ei ole voimakas eikä sointuisa, miltei aina ovat tarkoin punnittuja, usein voimakkaita, ja ilmaisevat sitä suurta ihmistuntemusta, jota hän kirjavilla seikkailuillaan eri kansojen keskuudessa on ymmärtänyt itselleen hankkia. Herkkäkorvainen pariisilainen väittää että keisarin puheen vieraskielinen sointu osottaa hänen viettäneen suurimman osan elämästään Ranskan rajojen ulkopuolella; ainakin esitettiin tämä korkea esimerkki ranskalaisella kohteliaisuudella eräälle ystävistäni, jota aina hävetti "vanha, rehellinen suomalainen maisteri-ranskansa". — Muuten on keisari hyvä ratsastaja, taitava metsänkävijä, taiteiden ystävä, suosien etenkin rakennustaidetta. Siinä asiassa hän on neljään tai viiteen vuoteen saanut aikaan enemmän kuin edeltäjänsä puolessa vuosisadassa, ja Pariisi uudistuu hänen voimakkaan kätensä pakottamana niin nopeaan, että sitä muutamien vuosien päästä tuskin enää tunteekaan.
Napoleon III:sta langettakoon tuomion jälkimaailma, joka hänet paremmin käsittää. Nykyaika on kuten aina, kykenemätön arvostelemaan tuota joka tapauksessa harvinaista miestä, jonka suurin ansio sellaisena kuin hän itse näkyy sen käsittäneen, luultavasti on se, että hän on tälle ajalle ja tälle Ranskalle välttämättömyys.
31. Pariisi juhlatamineissa.
Keisarillinen prinssi oli kolmen kuukauden vanha, oli saanut niinkuin me sitä sanomme: hätäkasteen (tavallinen asia, ilman että on lainkaan mitään hätää), ja piti nyt juhlallisesti ristittämän. Sitä varten lähetti paavi lähettiläänsä Pariisiin edustamaan hänen Pyhyytensä omaa persoonaa, sillä Pius IX ei pidä siitä että häntä lähetetään noutamaan kuin mitähän pitäjänapulaista, vaikkapa tulevan keisarinkin kasteeseen. Kolmesataatuhatta vierasta virtaili Pariisiin ja kesäkuun 14 päivää 1856 vietettiin koko Ranskassa suurilla juhlallisuuksilla.
Sellaisia juhlia ei vietetä ainoastaan komeilemishalusta. Kansa, jolla on hauskaa, on hyväntahtoinen ja hallitsijalleen suosiollinen; mutta kansa, joka on ikävissään ja nukkuu huonosti, on vaarallinen ja uppiniskainen. Viisas hallitus valmistaa aina hyvälle kansalleen pehmeän vuoteen, jottei pahat unet häiritsisi sen suloista unta.
Sanomalehdet ovat aikoinaan tehneet selkoa Notre Damen kelloista, invaliidien kanuunoista, "cortegista" eli juhlakulusta kirkkoon, keisarin ja keisarinnan kummiudesta kaikille niille lapsille, jotka syntyivät Ranskassa maaliskuun 16 päivänä 1856, hyväntekeväisyyslaitosten perustamisesta päivän muistoksi, makeistötteröistä, joita jaettiin kaikille Pariisin koululapsille, nuoren prinssin kehdoista, kapaloista ja vaipoista, ristimisvaipan pitseistä, keisarinnan hiusten kuosista ja hovilaisten puvuista tuona merkkipäivänä, ynnä monista muista erittäin merkillisistä asioista. Varmana siitä, etten edes sinulle tarvitsisi suorittaa pulmallista tutkintoa näissä tärkeissä aineissa, käytin hyväkseni onnellista vapauttani ja kiipesin kello kymmenen aikana e.p. Vendômepatsaaseen, katsellakseni tuosta napoleonilaisesta asemasta Napoleon III:nnen Pariisia, joka someili Napoleon IV:nnen kehdon ympärillä.[10]
Napoleon I pystytti patsaan vuonna 1805 voittojensa muistoksi, sentähden se onkin valettu niistä kanuunoista, jotka hän oli ottanut sotasaaliiksi. Hänen pronssinen kuvansa, joka pystytettiin 1810, poistettiin 1815 ja pystytettiin uudestaan 1831. Ahdas kiertoporras johtaa mustan metallikasan läpi ylös patsaan huippuun, josta seitsemänkymmenenviiden kyynärän korkeudesta tänään näkyi koko kukkasten ja lippujen koristama Pariisi. Meidät päästettiin ylös vuoronsa perään, kuusi eräältään; tovereinani sattui tällä kertaa olemaan pelkästään maaseudun ranskalaisia, jotka olivat ihastusta täynnä. Siellä kunnian kukkuloilla myrskyili hiukan, ja niinkuin tavallisesti tapahtuu astuttaessa korkeudesta alas, ei se nytkään suoriutunut ilman vaivoja ja riitoja, sillä pilkkopimeässä, keskellä portaita, missä vaivoin yksi henkilö saattoi eteenpäin hapuilla, tuli vastaan toinen joukko, joka pyrki ylös — ihmiset pyrkivät niin halusta ylös korkeuksiin ja laskeutuvat niin vastahakoisesti alas. Ylöskiipeejät tahtoivat että alasastujain, vastoin muualla seurattavaa tapaa, piti palautua jälleen ylös; alasastujat vaativat että ylöskiipeejät peräytyisivät alas, mikä oli paljoa luonnollisempaa. Syntyi kahakka tuolla pimeässä; kumpikaan ei tahtonut antaa perään. Vihdoin puristauttiin toistensa ohi, niin että koko patsas oli vaarassa särkyä ja minun kuutikkoni oli sydämestään iloinen päästessään vaarasta joutua kunniankanuunain ruuaksi ja nähdessään taas alemmalla elämän asteella auringon valon, joka paistaa ylhäisten ja alhaisten yli. Ansaitsee kuitenkin kerran elämässään nähdä edessään miljoona ihmisiä. Suunnilleen niin lukuisaksi voi laskea sen tiheän ihmismetsän, joka sinä päivänä tungeskeli Pariisin kaduilla; sillä nuo kolmesataatuhatta muukalaista kai korvasivat niitä pieniä lapsia, vanhuksia ja sairaita tai muita, joiden täytyi pysytellä kotona. Voisimme Xerxeen lailla vuodattaa kyyneleitä ajatellessamme että kaikki nuo kirjavat joukot kahden-, kolmen- tai viidenkymmenen vuoden päästä ovat kadonneet maailmasta; mutta — niin pitkälle ei Pariisissa ajatella.
Ken vuosia aatteleis, kun päivä kerrallansa eletään.
Rivolinkadulle yksinään mahtui ainakin neljäsataatuhatta ihmistä. Ei ollut mikään helppo eikä ainakaan halpa asia hankkia itselleen siellä hyvä paikka. Ranskalainen osaa lyödä mynttiä yhtä taitavasti kuin kuka muu tahansa. Jokainen jalanleveys maata, jota voitiin käyttää siihen tarkotukseen, oli sen puolen penikulman matkalla, jota juhlasaaton piti kulkea, tilaisuutta varten rakennettujen parvekkeiden peitossa. Jokainen ullakkohuone oli vuokrattu kalliista maksusta; parvekkeista, joille sopi kaksikymmentä henkeä, maksettiin paremmissa paikoissa kolmetuhatta frankkia. Joka ikkuna koko tuolla mahdottoman pitkällä kadulla oli katsojia täynnä; ylhäällä viisikerroksisten talojen katoilla kiipeili ihmisiä. Kaupittiin ja tingittiin kuin markkinoilla. Kaikkialla kuului huutoja: place à louer! Place bien située! Istumapaikasta kaarikäytäväin alla paksun pylvään takana pyydettiin kaksikymmentä frankkia. Istua saa maailmassa kyllikseen muuallakin, ajattelin itsekseni ja vuokrasin viidellä frankilla kolmen korttelin levyisen seisomapaikan laudalla, joka oli asetettu kahdelle tuolille ja josta oli erinomainen näköala kumpaankin suuntaan. Aivan takanani muutamalla väliaikaisella parvekkeella maksoi joka paikka kaksikymmentäviisi frankkia. Laudalle sopi neljä henkeä, yhteensä kahdenkymmenen frankin tulo puseromiehelle, joka asui penikulman päässä ja kärsivällisesti oli seisonut kadulla tuoleineen ja lautoineen kaksikymmentä tuntia. Siitä tuli kuitenkin yksi frankki tuntia kohti. Tovereinani oli utelias provencelainen perhe, muuan viinikauppias vaimoineen ja tyttärineen, ja joka kerta kun lauta keikkui, tarttui nuori provencelaisneitonen lujasti naapurinsa käsivarteen. Sinä, Betty, et varmaankaan ole milloinkaan seisonut keikkuvalla laudalla, miljoona ihmisiä ympärilläsi. Tuollaisessa asemassa tullaan uskomattoman hyviksi ystäviksi.
Kello 3 i.p. asettautuivat sotilaat ja kansalliskaarti tiheisiin riveihin molemmin puolin katua Tuilerieistä aina Notre Dameen saakka; niitä lienee ollut noin kuusikymmentä tuhatta miestä. Everstejä ja adjutantteja ratsasti edestakaisin rivien välillä, poltellen aivan vapaasti paperossejaan aina miltei juhlakulkueen tuloon asti. Tuo johdatti mieleeni brüsseliläisen päävahdin, jonka vahtiapitävä upseeri istui takki levällään kahvia juoden ja sikaaria polttaen vahtikentällä, ja sotamiehet istuivat aivan hänen vieressään samalla tavalla. Se näyttää pohjoismaalaisesta kummalliselta, mutta voit olla vakuutettu että nuo sikaarinpolttajat ovat mitä urhoollisimpia sotilaita, kun on tarpeen käsitellä vähän vaarallisemman laatuista savua ja tulta.
Kello puoli viiden aikaan ratsasti marsalkka Magnan kunniaa tekevien rivien läpi tarkastaen oliko kaikki kunnossa. Vähää sen jälkeen tuli paavillinen lähetti, lihavanlainen ukko punaisessa kardinaalikaavussa, mukanaan neljässä kullatussa vaunussa ajava saattojoukkue, ensimäiset vaunut kuuden, toiset neljän valkoisen hevosen vetäminä. Notre Damen ovella otti hänet vastaan Pariisin arkkipiispa samoilla kunnianosotuksilla, mitkä olisivat tulleet hänen Pyhyytensä itsensä osaksi.
Kello neljännestä vailla viisi tulivat ensimäiset hovivaunut. Ah v'là! v'là huusi rinnallani seisova provencelainen rouva ja kurottautui eteenpäin niin, että lauta oli kadottamaisillaan tasapainonsa; voilà la nourrice et l'enfant! — "siellä tulee imettäjä ja lapsi!" Nuo ensimäiset vaunut täytti todellakin valkoinen pilvi, jonka sisällyksestä tuskin saattoi olla aavistusta, kunnes huomasi kahden hovinaisen hyvinkäherretyt kutrit pilkistävän kuin pääskyjen päät pilvestä; he itse, istuen vastakkain, täyttivät joltisenkin korkeat ja leveät vaunut kuohuvalla harsokangas- ja pitsipilvellä. Naapurini naivi erehdys olikin ensimäinen kompasana, jonka kuulin lausuttavan — krinoliinista.
Vihdoin, kello viiden aikana, kulki todellakin, viisitoista askelta lautamme vieritse, imettäjä, lapsi ja kaksi hoitajaa vaunuissa, joita, samoinkuin paavillisiakin vaunuja, veti kuusi valkoista hevosta. Vaunut olivat katetut, mutta suuret ikkunat avoinna kummallekin puolelle, sillä päivä oli kirkas, tyyni ja kaunis, ei aavistustakaan tulevaisuuden myrskyistä. Imettäjä piteli prinssiä korkealla edessään valkoisella silkkityynyllä, niin että jokainen voi hyvästi hänet nähdä. Se oli kaunis poikanen, suuri- ja kirkassilmäinen sekä ikäisekseen sangen järkevän näköinen; aikaisinkehittynyt nuorukainen muutenkin, sillä hänellä oli olkapäistä riippuvassa nauhassa kunnialegionan suuri rintatähti. Koko tuon äärettömän ihmisjoukon läpi kulki kuin kaukaisten merenaaltojen kohina ja sen jälkeen puhkesi ilmoille tuhatääninen vive l'empereur! joka tuskin milloinkaan aina ensimäisen Napoleonin ajoista asti lienee kaikunut niin sydämen pohjasta. Kukapa ei tuntisi liikutusta nähdessään pienen lapsen, joka kulkee sellaisia kohtaloita kohti! Sellainen näkö sovittaa itse vihankin. Kun heti sen jälkeen saapui, molemmin puolin tervehtien, keisari ja keisarinna kullalla ja kuvanveistoksilla koristetuissa valtionvaunuissa, jotka olivat maksaneet sataviisikymmentätuhatta frankkia, kuului tosin taasen sama huuto, mutta heikompana, innottomampana; monet huusivat ainoastaan vive l'impératrice! Ranskalainen innostus on kuin olkisoihtu, se leimahtaa yhdessä silmänräpäyksessä, mutta sammuu jo seuraavana.
— Ah, le pauvre petit prince, kuulin ympärilläni sanottavan, qu'il est beau! Tiens, il nous regarde! Il rit! Dieu le bénisse, pauvre enfant! Voilà l'empereur et l'impératrice! Qu'il est sombre! Qu'elle est charmante! Magnifique carosse! Je ne vois plus le prince! Bon dieu, quel avenir! Pauvre enfant! Regnera-t-il jamais?
— Jamais![11] vastasi syvä ääni takanamme. Käännyin ja näin yhden noita onnettomuutta ennustavia naamoja, joita Pariisin tulivuori kaikissa vallankumouksissa syöksee sydämyksistään, ja jotka, sillävälin näkymättöminä, ainoastaan suurissa kansanjuhlissa toisinaan hiipivät kuin varjot poliisin haukansilmiä pakoon. Samana hetkenä lähestyi vastakkaiselta katuviereltä kaupunginkersantti. Hän oli epäilemättä kuullut tuon ruman ennustuksen. Lautamme joutui suureen vaaraan. Mutta kansanjoukko oli niin sankka, että kun kersantti oli raivannut itselleen tien ennustajan äskeiselle paikalle, oli tuo jo jälkeä jättämättä kadonnut.
Pitkä, komea saattue kulki hitaasti ohitse. Mahdotonta on luetella kaikkia sen kuuluisuuksia. Prinsessa Mathilde, Badenin Stephanie, prinssi Napoleon (hänen isänsä, Jérôme kuningas, oli sairaana), Ruotsin prinssi Oskar, marsalkat Vaillant, Magnan ja Canrobert, kenraalit Niel ja Bosquet, suosikit Morny, Persigny ja Walewski, koko diplomaattikunta, maaliskuun 30 päivän rauhanvälittäjät, prinssejä, prinsessoja, herttuoita ja herttuattaria, joita ei kukaan lukea tainnut, lyhyesti sanoen: kaikki mitä napoleonilainen valta oli koonnut ympärilleen korkeasukuista, kaunista, loistavaa tai kuuluisaa, kulki tässä hallitsijan saattueessa liikkuvien kiertokuvien lailla, jotka vaivatta siirtävät katsojan taulusta toiseen. Ainoa, joka oli poissa, oli Malakoffin sankari Pelissier, joka paraikaa teki lähtöä voittamistaan maista.
Koko tämä loistava seurue virtaili nyt Notre Dameen, jossa Pariisin arkkipiispa toimitti kasteen, paavin ja Ruotsin kuningattaren ollessa kummeina edustajiensa kautta. Notre Dameen ei sovi kuin kolmetuhatta henkeä ja ahdingon välttämiseksi ei jaettu edes tuotakaan määrää pääsylippuja. Suuri yleisö sai sentähden tyytyä sanomalehtien kertomuksiin, muutamiin keskinkertaisiin valopainoksiin ja erääseen pronssimitaliin, jota erikokoisena myytiin joka paikassa kahdesta tai neljästä sousta. Etupuolella on kirjotus: Napoléon Eugène Louis Jean Joseph, baptisé en l'église Notre Dame de Paris le 16 Juin 1856.
Takapuolella on kuvattuna pieni prinssi kastemaljassa kahden enkelin
tukemana; hänen päällänsä liitelee pyhähenki kyyhkysen muodossa ja alle on piirretty: Que le Saint Esprit l'éclaire de sa lumière divine (Pyhä Henki hänet valaiskoon jumalallisella valollaan). Mitaalissa on silmukka, josta sitä kannetaan kaulassa. Pieni suomalainen tyttö on saanut minun mitalini, nähdäkseen mitä tuosta poikasesta tulevaisuudessa tulee.[12]
Kerron sitte vähän kansanjuhlista.
Provencilaiseni jäivät uskollisesti laudalle odottamaan kulkueen takaisintuloa. Monet muut ajattelivat niinkuin minäkin, että kolmen tunnin oleskelu keikkuvalla laudalla saattaa hyvästi riittää. Joukot alkoivat hajaantua, mutta painetit sulkivat yhä Rivolinkatua. Tekemällä pitkän kierroksen ja taistelemalla kaksikymmentä minuuttia noita ihmisaaltoja vastaan, pääsin onnellisesti toiselle puolelle. Mutta vielä kauvan kaikuivat korvissani huudot: "pauvre enfant! pauvre enfant!". Lapsi raukka! Mitähän sinustakin tulee? Tuilerieissä asuu valta, mutta se ei siellä synny. Kahteen vuosisataan, aina Ludvig XIV:nnen ajoista asti, ei ole yksikään Ranskan kruununperillinen noussut valtaistuimelle isänsä jälkeen. Kehto, jonka Pariisin kaupungilta sait, on aluksen kaltainen; millaisissahan myrskyävissä aallokoissa on tuokin alus kerran keinuva? Kukapa isä tai äiti edes Suomen kaukaisilla saloilla tahtoisi vaihtaa lapsensa kohtalon sinun kohtaloosi! Pauvre enfant! Pauvre enfant!
32. Kansanjuhlat kesäkuun 15 p:nä 1856.
Kansa, jolla on hauskaa, ei ole ainoastaan tottelevainen ja hyväntahtoinen — se puoli asiasta jääköön sikseen. Kansa, jolla on hauskaa, on tavallisesti myöskin hyvä ja kelvollinen ja ahkera kansa, ja se puoli on tärkeämpi. Ihmisolento ei voi koko ikäänsä orjailla raskaiden velvollisuuksiensa täyttämisessä, ellei se saa joskus keventää mieltään pienellä pilalla. Ilo on työn ehto, ilman sitä edistyy työ hitaasti. Ja ilon pitää päästä ilmoille viattomalla, ainakin vahingottomalla tavalla, eikä raa'asti, turmelevasti ja inhottavasti. Tuota seikkaa sietäisi vähän enemmän ajatella siellä kotonakin, ettei kävisi niinkuin nyt usein, että työmies hakee iloaan kapakoista. Hänellähän ei ole muuta paikkaa, mistä mielenkevennystä etsisi.
Tuo kokemus on sama koko maailmassa. Varon tosin esittämästä juuri Pariisia esimerkkinä; tämä kaupunki ei ole mikään siveellisyyden esikuva, mutta aina sentään parempi kuin huudetaan. Kaikki viettelykset kertyvät tähän polttopisteeseen. Ja kuitenkin, niin on minulle sanottu, ovat ainoastaan ylemmät kansanluokat yleisemmin siveellisen turmion saastuttamia. Rahvaan suuri enemmistö elää niin porvarillisen siveellisesti kuin se saattaakin oloissa, joissa uskonnollinen vakaumus antaa sangen vähän tukea. Pariisin työmies on kohtuullinen, ahkera ja kohtelias paljoa suuremmassa määrässä kuin milloinkaan meikäläiset. Mutta kun hän on kuusi päivää, usein alun seitsemättäkin, tehnyt työtä kahdestatoista neljääntoista tuntiin päivässä, haluaa hän mielellään yhtenä iltapäivänä irtautua huvittelemaan. Silloin hän matkustaa huvittelulinnoihin tai ajaa karusellia tai ostaa muutamalla soulla teaatteripiletin, taikka katselee tempuntekijöitä, ostaa itselleen pullon mietoa viiniä, nauraa sydämensä pohjasta ja on seuraavana päivänä valmis alottamaan työnsä hyvillä mielin. Myönnät kai, että tämä on koko joukon parempaa kuin meikäläisten työläisten onnettomat vapaamaanantait. Monien satojentuhansien joukossa näin yhden ainoan kerran juopuneen työmiehen meluavan Rue du Temple kadulla. Kansanjoukko töllisti häneen kuin mihinkähän ihmeeseen, ja ennenkuin poliisi ennätti paikalle seuraavasta kadunkulmasta, olivat toverit jo ottaneet rauhanhäiritsijän huostaansa. Sellaista ei näe usein meidän suomalaisissa pikkukaupungeissamme. Palaan kansanjuhliin.
Kesäkuun 15 päivä oli sunnuntai. Eipä juuri voi sanoa että täällä pidettäisiin pyhää missään erityisessä kunniassa. Osa myymälöitä on avoinna, mitkä koko päivän, mitkä puoli päivää, muutamia töitä tehdään julkisesti koko päivän; ehkä myöntää ranskalainen katkismuskin sellaisen oikeaksi, "milloin suuri hätä ja kristillinen rakkaus vaatii". Kuitenkin pidettiin messuja ja jumalanpalveluksia kuten tavallisesti kello kahteen i.p.; silloin oli kirkkojen aika ohi ja maallisten juhlien aika tullut. Nyt alkoi vapaanäytäntöjä jokaisessa Pariisin senaikaisessa kuudessatoista teaatterissa. Saadakseen paikan, piti seistä tunnin tai pari pitkässä rivissä, joka kiemurteli Théâtre Françaista puolen virstan pituisena Palais Royalin pylväskäytäväin kautta. Sellainen rivi on ihmeteltävä kappale ja mahdollinen ainoastaan siellä, missä kansa on tottunut järjestykseen.
Koko järjestelmä on mitä yksinkertaisin ja perustuu siihen, että ihmiset asettuvat parittain toistensa taakse ja etenevät maalia kohti kukin sijallaan, saamatta tungeksia toistensa edelle. Jos joku rohkenee semmoista yrittää, peräytetään hän jotenkin tylysti; sen sijaan voi jokainen ostaa itselleen edempänä olevan paikan joltakin toiselta, joka on sen saavuttanut tuntikausia odottamalla. Siten vältetään kaikki ahdinko ja epäjärjestys, vaikka samaan maaliin pyrkiikin monta tuhatta, ja kun etumaisten etujen mukaista on pitää jälkeentulevia silmällä, on poliisivalvonta tavallisesti tarpeeton.
Minulle sanottiin että Ranskan teaatterein parhaimmat kyvyt harvoin näyttelevät niin hyvin, kuin tuolle pusero- ja katupoikayleisölle, joka tuollaisissa tilaisuuksissa täyttää koreat aitiot. Tämän yleisön käsien taputus hyvittää enemmän kuin palkattujen kättenpaukuttajain maksetut suosionosotukset. Jotenkin luonnollista; puseroniekkain suosionosotukset ovat rehellisiä ja ihmeteltävän tarkkaan arvostelukykyyn perustuvia. Puserot pitävät kunnianaan olla siinä — niinkuin monessa muussakin asiassa — hännystakkien tasalla.
Muukalainen ei kuitenkaan sinä päivänä ennättänyt odottaa vuoroaan rivissä. Juhlaohjelma oli kiinnitetty kaikkiin kadunkulmiin. Voi valita kolmen tai neljän eri kaupunginosan välillä, sillä kansantungoksen estämiseksi jaettiin huvitkin useampaan kohti. Minä valitsin esplanaadit Invaliidihotellin kohdalla, Seinen läntisellä rannalla, vastapäätä Elysein kenttiä. Liike kaduilla ja toreilla oli ääretön. Kello seitsemästä illalla kello kahteentoista yöllä eivät mitkään ajoneuvot saaneet kulkea kaduilla, jottei onnettomuuksia sattuisi. Monin paikoin olisikin vaunujen ollut mahdotonta raivata itselleen tietä. Poliiseja ei paljo näkynyt, vaikka niitä olikin mukana kaikkialla. Tuossa ihmismeressä vallitsi ihmeteltävä järjestys.
Invaliidiesplanaadit käsittävät jotenkin yhtä suuren alan, kuin Helsingin kauppatori ja kaksi kertaa esplanaadit yhteensä. Tällä lukemattomien myymäläin ja pienten teaatterien täyttämällä alalla liikkui kansanjoukko, joka kello kolmen ja kahden välillä i.p. voitiin arvata nousevan ainakin kahteensataantuhanteen henkeen, ehkä ylikin. Tuon paikan keskeltä alkoi kello kolmesta lähtien kohota pieniä ilmapalloja toisensa jälkeen ylös. Pallot olivat niin laitetut, että kun ennättivät noin tavallisen kirkontornin korkeuteen, putosi pallosta alas pieni postipaperista tehty laskinvarjostin (parachute) ja siitä riippui pussillinen ristiäiskonvehtia (dragées de baptéme), joka laskinvarjon ja tuulen kannattamana hetken liiteli ilmassa katsojien päitten päällä. Aina sitä myöten kuin sellainen siivekäs tötterö laskeutui alaspäin, lähestyen kentän toista tai toista osaa, syntyi kansantungoksessa vilkasta liikettä, tuhansia sateenvarjoja ja koukkupäisiä keppejä kohosi karkulaista vangitsemaan ja se onnellinen, joka lopulta tötterön voitti, oli siitä niin ylpeä, kuin jos olisi saanut asevoiton Krimin niemellä. Kello kolmesta kello kuuteen laskettiin kolmesataa tuollaista ballons perdu'ä ilmaan. Niistä eksyi kaksi- tai kolmekymmentä esplanaadien ulkopuolelle, onnellistuttaakseen sisällöllään suuren kaupungin muita osia.
Kello kuuden aikana nousi ilmapurjehtija Alfred Rousiot loistavasti puettuna suurella valkoisesta silkkikankaasta tehdyllä ilmapallolla ylös ja heitteli korkeudesta konvehtipusseja ja pieniä, kirjavia lippuja. Vähän ajan päästä hänen ilmapallonsa näytti vain pääskyn suuruiselta pilkulta korkealla, sinisen pilvettömällä taivaalla, ja minä en tosiaankaan voi sinua rauhottaa lähemmillä ilmotuksilla hänen kohtalostaan. Luultavasti hän pysähtyi vasta kuussa.
Sillaikaa huvitettiin kansanjoukkoja kaikellaisilla uusilla hommanpiteillä. Kaksi jotenkin suurta tilapäistä teaatteria näytteli vuorotellen, puoli tuntia kumpikin, ulkona taivasalla olevalle katsojakunnalle, ja kun toinen lopetti, alotti toinen uudestaan. Olisi ollut mahdotonta kuulla puhenäytelmää, mutta sitä paremmin kuuluivat kiväärinlaukaukset, sillä molemmat kappaleet olivat sotilaspantomiimeja eikä ruutia suinkaan säästetty. Toinen esitti kuvauksia Afrikasta; kabyylit valkoisissa pukineissaan taistelivat urhokkaasti ranskalaisia vastaan, mutta saivat lopulta surmansa. Toisen kappaleen näyttämöpaikkana oli Krim. Täällä taasen venäläiset urhoollisesti puolustivat Malakoffia ja ranskalaiset sitä urhoollisesti ahdistivat; lopputuloksen saattaa arvata. Tässä ilmaantui, kuten todellisellakin taistelukentällä, ranskalaisen ritarillinen luonne, joka mieluimmin haluaa voittaa urhoollisen vihollisen; hyvin tietäen että oma kunniansa siitä vain kohoo, ei hänellä ole milloinkaan tapana tiedonannoissaan nimittää vihollisen puolustusta itsepäiseksi, kovapintaiseksi ja sitkeäksi, vaan urhoolliseksi, miehuulliseksi ja pelkäämättömäksi. Minun ei tarvitse lisätä että tällaiset näytelmät herättivät sotakunniaan nähden niin herkkätuntoisessa ranskalaisessa yleisössä riemuhuutoja, joiden suhteen konvehtitötteröt tuntuivat mitättömiltä. Hauskinta oli että kaikki näyttelijät olivat oikeita sotilaita, jotka todellisuudessa olivat taistelleet noissa taisteluissa Afrikassa ja Krimin niemellä. Siksipä näkyikin, että he suorittivat osansa con amore ja todellisella sotataidolla. Yksinpä kenttäkapakoitsijattaretkin, jotka täällä suorittivat tärkeitä osia, olivat todella olleet mukana noissa sotaisissa leikeissä.
Kun meillä pohjolassa joskus on tarjona jotain hyödyllistä tai hauskaa, tyytyy hiljainen yleisö pelkkään katselemiseen tai kuuntelemiseen, arvellen että siinä on vaivaa tai huvia kylliksi. Mutta ranskalainen, etelämaalainen yleisö arvelee ettei huvista eikä hyödystä ole mitään, ellei kuulija tai katsoja saa olla itse mukana. Tämä yleisö, siitä saat olla varma, taputtaa käsiään tai viheltää kirjalliselle esitelmälle yhtä urhoollisesti kuin teaatterikappaleellekin, ja se tahtoo olla mukana käsin, jaloin ja kaikuvin kurkuin. Sellainen on sen luonto; se voi toisinaan häiritä sitä hiljaista nautintoa, johon me olemme tottuneet, mutta sillä on aina virkistävä vaikutuksensa, johon me emme ole tottuneet.
Kesäkuun 15 päivän yleisö tahtoi samoista syistä olla mukana sekin. Eri kohdille kenttää oli pystytetty neljä suovalla siveltyä tankoa, joiden huipussa riippui palkintoja — semmoistahan on meilläkin nähty. Täällä piti katupoikien kilpailla palkinnoista. Toinen toisensa jälkeen koetteli onneaan; mutta onni näytti nurjaa puolta: he liukuivat jo puolitiestä alas joukon äänekkäästi riemuitessa. Mutta tuskin oli toinen hiipinyt pois, väsyneenä, voitettuna ja naurunalaisena, kun jo toinen astui sijaan. Viisaat odottivat ja antoivat ensimäisten hangata suopaa vähemmäksi. Sitte vasta he aivan hitaasti alottivat kiipeämisensä, taskut täynnä tuhkaa tai liitujauhoa. Väsymättömiä junkkareita he olivat eivätkä hellittäneet. Joukossa syntyi puolueita myötä ja vastaan; lyötiin vetoja; kuului sekaisin kehotuksia ja ivailuja. Molemmat kannustivat kiipeejöitä; ei olisi tosiaankaan odottanut ranskalaisissa katupojissa olevan siinä määrässä tuota suomalaista kansallishyvettä. Ja päämaaliin pääsivät viimeiset ja itsepintaisimmat; tangot vähitellen tyhjenivät; yltympäri kuului käsienpaukutuksia ja hyvähuutoja; ylpeinä kuin olympialaisten kisain voittajat veivät pojat lopulta saaliinsa riemukulussa kansanjoukkojen läpi.
Sillä kertaa ei uhannut mikään sen suurempi vaara — vaikka sekin kyllin suuri ranskalaiselle — kuin vaara joutua naurunalaiseksi. Joskus toiste, kun on verisemmät leikit kyseessä, asettautuvat nuo samaiset katupojat katusuluille ampumatauluiksi tai antautuvat hevosten tallattavaksi, enimmäkseen vain saadakseen kerrankin olla mukana ja pitää oikein hauskaa. Nämät samat veitikat ovat joka kerta, kun kanuunat ovat lakaisseet suuren kaupungin katuja, antaneet elämänsä alttiiksi kuin minkähän rievun ja tehneet ihmeteltäviä sankaritöitä, ja seuraavalla kerralla he tekevät aivan samoin. Sillä heidän täytyy ennen kaikkea olla mukana, se on heidän halunsa määrä ja elämänsä. Helpompi olisi käskeä kevätpuron hiipimään kiltisti mäkien ja kivien yli kuin kieltää näiltä poikasilta riemunsa. Kuulin samana iltana Rivolinkadulta rummunpäristystä ja hurraahuutoja. Siinä marssi tosin sotamiesjoukko, mutta melu ei ollut sen aikaansaama. Sitä seurasi kahden- tai kolmensadan suuruinen meluava poikajoukko rummunlyöjineen, marssien järjestyneissä riveissä kuin sotilaat ainakin. Mukana heidän piti olla! Ja sinä iltana suvaittiin, onnellista kyllä, paljon yhtä ja toista, kunhan se vain voitiin laskea viattomien huvitusten joukkoon. Siitä olivat selvillä poikasetkin, eivätkä laiminlyöneet käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Mutta palatkaamme invaliidi-esplanaadeihin.
Meikäläisissä oloissa olisi hallitus tai toimikunta saanut tällaisessa tilaisuudessa pitää huolta kaikesta ja yksityinen yritteliäisyys olisi korkeintaan pystyttänyt jonkun kojun rinkilöitä ja piparkakkuja varten. Pariisilaiset olivat toista mieltä. Amerikkalaisia lukuunottamatta on tuskin mikään muu kansa niin kekseliästä, kun on kysymyksessä rahan ansaitseminen näppärällä ja hauskalla tavalla. Tiedämme että noista hauskuuksista seitsemän kahdeksatta osaa on silmänkääntötemppu ja, mutta mitäpä siitä! Nauretaan ja maksetaan, sillä nuo rahat eivät vie ketään vararikkoon. Pääsymaksu on tavallisesti yksi tai kaksi souta ja yhdellä frankilla pääsee ainakin kymmenestä sukkeluudesta osalliseksi. Mitä meillä saadaan 25 hopeakopeekalla?
Kun täällä on tyrkyttäjiä tavaton joukko, täytyy jokaisen keksiä joku erikoinen keino tullakseen huomatuksi. Muutamat asettivat houkuttelijaksi rummunlyöjän, toiset torvenpuhaltajia, mitkä antoivat tavaransa neekerien, intiaanien, keskiaikaisten ritarien, apinoiden tai koirien kaupittaviksi; toisilla oli tavattoman suuria kylttejä; toisilla taasen kirjavia lippuja; jotkut huusivat ääneensä että he tahtoivat huvittaa messieurs et mesdames aivan ilmaiseksi; he olisivat ihastuneita jos messieurs et mesdames ainoastaan suvaitsisivat osottaa hyväksymistään, ja niin kävikin. Mutta sattumalta he olivat siinä onnellisessa asemassa, että samalla voivat varustaa kunnianarvoisaa yleisöä esimerkiksi saippualla ja hajuvedellä, ja kuka voi kokonaisen vapaanäytöksen jälkeen mennä tiehensä ostamatta jotakin muutamalla soulla?
Miltei kaikki he pitivät puheita, ja minä vakuutan sinulle etteivät ne olleet huonoja puheita eikä huonoilla keuhkoilla esitettyjä. Tässä näytteeksi muuan. Keskelle suurinta tungosta oli vedetty vaunut, joissa hallitsi muuan hammaslääkäri, uusi Dulcamara ja mitä notkeakielisin kaunopuhuja.
— Messieurs et mesdames! huusi hän — ja kun hän oli nuori, kaunis ja sukkelasanainen, niin oli hänellä aina ympärillään lukuisa yleisö, enimmäkseen naisia — messieurs et mesdames, eikö kukaan teistä ole syönyt liiaksi orangeja. Taikka liiaksi makeisia, kun olitte pieniä; taikka — miten minä sen tietäisin? — ehkä ristiäiskonvehtia? Eh bien, en tahdo suinkaan puhua pahaa noin erinomaisista herkuista! Oh, messieurs et mesdames, elämä ilman hampaita, se on hampaatonta elämää, ma foi, se ei ole elämää ensinkään! Täytyyhän syödä — ja jutella — ja nauraa — entäs purra! Kuinka kävikään Krimissä? Niin, hyvä herrasväki, täytyy todella joskus purrakkin. Itse puolestani puren mieluummin orangia kuin kasakkaa, mutta que faire, ellei sitä mitenkään voi välttää...? Voilà, minulla on itselläni arpi oikeassa poskessa. Kuinka luulette minun sen saaneen? Tahdon olla avomielinen ja sanoa sen teille. Olin kerran niin rohkea, että otin väkisin suukon —aivan pienen suukon vain — mutta onnettomuudekseni en voittanut rakastettavan vastustajattareni suosiota, ja minkä sain rangaistuksekseni? Niin, hän, hän puri minua — itse sen näette, messieurs et mesdames, juuri tähän hän purasi, olen siitä miltei ylpeä. Sanokaa minulle, mitä olisi urhoollinen nuori nainen tehnyt, ellei hänellä olisi ollut hampaita? Te vaikenette? Minä ymmärrän! Oi, hyvä herrasväki, siitä olisi voinut koitua onnettomuus sen sijaan, että siitä tuli minulle terveellinen läksy! Huomaatte siis kuinka välttämättömät kappaleet hampaat ovat tässä maailmassa. Näen päältännekin, että moni on ihastunut tavatessaan minut ja aikoo turvautua minun apuuni. Olen totta tosiaan kovin hyvilläni ja tahdon teidät päästää kaikista pilaantuneista hampaistanne lyhyemmässä ajassa kuin mitä tarvitsette yhden kirsikan syömiseen. Ette usko minua? Luulette ehkä että se koskee! Mutta kuinka voittekaan, arvoisat naiseni, luulla minua niin julmaksi! Minä, jolla on paras sydän maailmassa ja joka varustaudun kahdella nenäliinalla joka kerta, kun menen katsomaan jotakin monsieur Dumas filsin draamaa! Lyönpä vetoa että minua pikemminkin syytetään aivan liian hellästä sydämestä. N'est-ce-pas, madame? Minä näen ettette pidä minua minään raakalaisena... Suunne, s'il vous plait!
Samassa hän kääntyi nuoren rouvan puoleen, joka näytti häntä kuuntelevan suurella mielihyvällä ja raivautui yhä lähemmäs kansanjoukon läpi. Aivan oikein ... tohtori ojensi hänelle kätensä, hän nousi vaunuihin — pieni pyörähdys vain, ja mies esitti kaikkien nähtäväksi jotenkin kookkaan kulmahampaan, jonka hän oli nyäissyt potilaan suusta.
— Madame, sanoi tohtori kohteliaasti kumartaen, olisin kovin ikävissäni, jos minun täytyisi riistää noin rakastettavasta suusta koriste, jota en voisi korvata. Voilà! — ja silmänräpäyksessä hän oli pannut paikoilleen loistavan, valkoisen hampaan poisnyhdetyn sijaan. Kättenpaukutuksia.
Pieni rouva veti esiin kukkaronsa tarjoten maksua.
— Mitä arvelettekaan minusta? sanoi jalomielinen tohtori loukkaantuneen näköisenä. — Minäkö ottaisin teiltä hyvitystä siitä pienestä palveluksesta, jonka onnekseni olen saanut teille osottaa! Minäkö olisin noiden poropeukaloiden kaltainen, jotka harjottavat ammattiaan ainoastaan rahoja ansaitakseen! Ei, madame, ei; te ette tunne minua oikein; harjotan taitoani ainoastaan ihmiskuntaa palvellakseni, voittaakseni tuon kallisarvoisen onnen ansaita Pariisin, tämän maailman etevimmän ja nerokkaimman kaupungin mielisuosion!
Myrskyisiä kättentaputuksia ja hyvähuutoja! Rouva astui alas ja muuan ukko nousi hänen sijalleen. Sama temppu ja sama menestys! Ukkoa seurasi nuori työmies, ja tämän jälkeen nuori tyttö, aina samoilla puheilla ja kohteliaisuuksilla vastaanotettuna. Samat tulokset, eikä maksua mitään. Joukko oli ihastuksissaan ja tungeskeli vaunujen ympärillä.
— Mutta — kysyin eräältä naapuriltani — mikä tuolla on tarkotuksena? Hän ei ole nähdäkseni ansainnut vielä soutakaan. — Kärsivällisyyttä! kuului vastaus; hän aikoo vielä ansaita hyvästikin.
Aivan oikein, ei kestänyt kauvankaan, kun tuli jälleen nuori, hienosti puettu nainen ja valitti että hän oli saanut kaupasta hampaille vahingollista hammaspulveria ja huonoja harjoja sekä kysyi eikö tohtorilla olisi tähän tarkotukseen kelvollista tavaraa? Tohtori, joka puuhaili innokkaasti, nykien maksuttomasti hampaita, tuskin kuunteli häntä, jopa tiuskasi että hänellä oli nyt muuta tekemistä. Mutta siitä ei nainen huolinut, vaan vakuutti ääneensä että hänen täytyi saada tohtorin pulveria ja harjoja, hän oli niitä koetellut ennenkin; koko Pariisissa, eipä koko maailmassa ollut niiden vertaisia! Kärsimättömänä ja pahantuulisena kumartui tohtori, ottaen vaunujen pohjasta mitä nainen pyysi ja selittäen että hänellä oli pulveria ja harjoja ainoastaan omiksi tarpeikseen ja lähimmille ystävilleen. Nytpä nuori nainen riemastui; hän oli ylen onnellinen, sillä nyt kaikki häntä kadehtisivat; luulenpa että hän itki. Se tepsi. Kaikkien piti nyt ostaa tuota samaa pulveria ja noita samoja harjoja, ja kaikki saivat ainoastaan vaivoin halunsa tyydytetyksi; varmaankin hän joutuisi vararikkoon, tuo hyvä tohtori, hänellähän ei ollut muuta kuin tuo pieni varastonsa, jota ei milloinkaan ollut aikonut myydä. Kuitenkin hän oli minun lähtiessäni myynyt jo monta sataa harjaa ja pulverirasiaa, eikä kukaan nyt enää ajatellut ilmaisia hampaita. — Tuskin on tarpeellista lisätä että tohtori, kaikki hänen ilmaiset potilaansa ja tuo nuori nainenkin olivat erään hammaspulveri- ja hammasharjatehtaan lähettejä; mahdollisesti myös omin päinsä yhtiön muodostaneita.
Siellä oli minkä mitäkin tempuntekijää. Nuorallatanssijoita, silmänkääntäjiä, herkuleet näyttelivät taitoaan avonaisilla, tilaisuutta varten pystytetyillä näyttämöillä. Eläinten kesyttäjät antoivat leijonan karjua silloin tällöin esiripun takana, mutta jos antoi houkutella itsensä sisään, ei tuolla takana useasti ollut kuin nälkiintyneitä hyeenoja tai joku ränstynyt pantteri, jonka kynnet olivat leikatut. Soittoniekka, tietysti vanhankaartin jäsen, vaikka näytti vähän liian nuorelta, antoi yksin soittajaiset, esittäen musiikkikappaleita lyömällä viittätoista tai kahtakymmentä eri tavalla viritettyä rumpua. Toinen taiteilija naulitsi itsensä, se on: hän löi mahtavalla vasaralla naulan toisensa perästä otsaansa, poskiinsa, nenäänsä ja niin edespäin. Pariisin yleisön kunniaksi saatan sanoa että tuollaiset raaempien aikojen jäännökset, kuin viimemainittu ja useimmat eläinrääkkääjätkin, näyttivät onnistuvan huonosti ja saivat ainoastaan kansan huonompien ainesten ihailua osakseen.
Koko joukko merkillisiä asioita luvattiin näyttää sille, joka tahtoi kaksi souta maksamalla ryömiä eräitten esirippujen taakse. Sai valita Sevastopolin, Odessan, Bomarsundin tai Viaporin katseltavakseen. Ne ovat pelkkiä nukketeaattereita, joista eräät aika kekseliästä tekoa. Näkyi meri, maisema, linnotukset. Viiden tai kuuden tuuman korkuiset sotilaat marssivat sankoin rivein edestakaisin, ampuivat kivääreillään, kaatuivat kanuunanlaukauksista, taistelivat vimmatusti ja tekivät hyökkäyksen. Temmellys päättyi aina ranskalaisten aseiden voitolla, siten että linna räjäytettiin ilmaan katsojien voimakkaiden eläköönhuutojen ja käsientaputusten kaikuessa.
Muutaman esiripun takana nukkui unissaan puhuja, joka erityisestä maksusta ennusti uskomattomia asioita. Erään toisen takana näyteltiin Les merveilles du siècle, keskinkertaista panoraamaa. Kolmannen takana oli "Brasilian mysterioita" — aarniometsiä, jättiläiskäärmeitä ja puolialastomia neekereitä. Neljännen takana sai nähdä "vaimonsa valokuvan", tai jos piti sitä liian jokapäiväisenä, "morsiamensa" tai "rakastajattarensa". Kuka ei olisi maksanut kaksi ja puoli kopeekkaa niin hauskasta asiasta? Saatiin todellakin pitkästä kiikarista katsella sekä parempia että huonompia olentoja, ja kun oli väsynyt, sanoi tietysti jokainen nähneensä haluamansa. Nämä keinottelijat olivat merkillisen häikäilemättömiä ja keksivät sukkeluuksia kaikkiin vastaväitteisiin.
Muutamilla temppuilijoilla oli parempaakin tarjottavaa. Siellä oli muuan, joka näytteli ja todellisella taidolla selitti Sevastopolin ympäristöä esittävää korkokuvaa, muistaakseni vahasta tehtyä. Toinen oli kentälle asettanut suuren sähkökoneen, joka olisi ollut varsin paikallaan oppisalissakin. Ympyränmuotoinen, paaluista ja köysistä muodostettu aitaus oli kylliksi pitääkseen tiheät ihmisryhmät tarpeeksi loitolla.
Jos taasen suuntasi askeleensa puistokäytävissä olevien lukemattomien pienten myymäläin ohi, niin oli siellä valittavana jos jonkinlaisia esineitä. Joka kymmenennellä askeleella oli "kiinalaisia ruletteja". Suurelle tarjottimelle oli ladottu mitä houkuttelevimpia posliinitavaroita. Tarjotin oli liikkuva, ja kahden soun maksusta sai sitä pyörittää kerran ympäri. Jos silloin pieni tarjottimen reunaa hipova teräsvieteri osui jonkun tarjottimella olevan esineen kohdalle, niin oli se pyörittäjän: milloin saatiin kukkavaassi, milloin tuhkakuppi, milloin pari kauniita kuppeja; mutta suuret kullatut kannut seisovat silmänruokana tarjottimen keskellä ja olivat kai siellä seisoneet ties miten kauvan. Tämänlaatuisia arpajaisia suosittiin suuresti ja niitä oli monen monituista sovitelmaa. Milloin tarjottiin kukkaroita, kynäveitsiä ja sikaarikoteloita, milloin makeisrasioita, milloin pipari- ja mantelikakkuja, milloin makaroonia, milloin hedelmiä, jopa saattoi onni suoda suosikeilleen ryynejä ja vihanneksiakin. Hyville Pariisin porvariston herroille ja naisille oli täällä tarjona kaikkia nälkää ja janoa sammuttavia herkkutavaroita, kuten kahvia, teetä, suklaata, sorbettia, absinttia, liköörejä, viinejä, olutta — oluen käytäntö on kaikkien viinikauppiaitten mieliharmiksi aivan uskottomasti lisääntynyt keisarikunnan aikana — sitte kaikenlaisia hedelmiä, mitä viekottelevimpia leivoksia ja makeisia, lämpimiä vohveleita, jotka paistettiin paikalla pienissä varta vasten mukana tuoduissa rautauuneissa, kylmää ja lämmintä ruokaa, sanalla sanoen, kaikkea muuta paitsi — paloviinaa. Pohjoismaalainen, joka olisi tahtonut täälläkin muistella kotimaansa kehnoja tapoja, olisi joutunut epätoivoon, sillä koko Pariisista ei saa viinaryyppyä. Mikä kummallinen puute sivistyksen pääkaupungissa — ellen mieluummin sanoisi: mikä ääretön etu!
Joka taholla paukkuivat kiväärit. Ilman tir au pistolet eli pilkkaanampumista, ei täällä ole mahdollista viettää minkäänlaisia kansanjuhlia. Laskin paikalla olevan viidettäkymmentä varta vasten laitettua myymälää, joissa laukaus maksoi kaksi souta. Paraimmasta tuloksesta annettiin pieni palkinto; se, joka osasi maalia lähinnä oleviin ympyröihin, sai ampua ilmaiseksi vielä kerran, ja minä näin useita, jotka myymälänhoitajan suureksi harmiksi onnistuivat sillä tavoin kerran toisensa perästä. Oli täällä miekkailijoidenkin myymälöitä: kaikesta kuuli ja näki että oltiin sotaisen kansan keskuudessa.
En pääsisi koskaan loppuun, jos kuvaisin kaikkia ranskalaisten keksinnöitä ihmisiä hauskuuttaakseen. Täällä oli karuselleja, keikkulautoja ja rautakiskoisia liukuratoja, siten järjestettyjä, ettei ainoastaan laskettu alas- ja ylöspäin, suoraan eteenpäin tai puoliympyrässä, vaan että sen lisäksi liukuessa vielä pyörittiin ympäri. Lapset ja nuoret tytöt osottivat siellä urhoollisuuttaan. Mieluinen huvi oli niinikään itsensä punnituttaminen. Se kävi nopeaan. Istuunnuttiin pieneen punaisella sametilla päällystettyyn tuoliin, ja minuutin päästä sai käteensä pienen painetun lipun, johon oli hiuskarvalleen merkitty asianomaisen henkilön paino ja merkitys tässä maailmassa.
Suuri ilotulitus, joka alkoi kello yhdeksän illalla, oli juhlan loistokohta. Saattaa riittää, jos sanon että Pariisissa, jossa ennen on nähty jos jonkinlaista loistoa ja komeutta, kuitenkaan ei senvertaista oltu vielä ennen nähty. Siellä oli palavia linnoja, tulisuihkuja, kotkia ja nimikirjaimia, kolmenkymmenentuhannen tähtiraketin muodostamia kukkavihkoja, jotka yhtaikaa kohosivat tummaa iltataivasta kohti. Tuilerien ikkunoista katsoen oli edessä koko pitkä taival Elyséen kenttiä myöten aina riemuporttiin saakka, molemmin puolin kolmenkertaisten värikkäiden lyhtyrivien reunustama ja tavattoman ihmisjoukon täyttämä. Kolme tuttavistani kiipesi vuoroin toistensa olkapäille, hankkien siten itselleen erinomaisen katselupaikan, kun sen sijaan muualla tarjottiin vuokralle tuoleja samaa tarkotusta varten. Kerron ensi kerralla sinulle pienen tapauksen, joka on tavallaan kuvaava: vallankumouksen in nuce, kappale émeute'ä, jollaiset aina kuuluvat ohjelmaan, kun Pariisissa pidetään hauskaa.
33. Katukahakka Invaliidisillan luona.
Kysy niiltä, jotka kohtalo johti Pariisiin helmikuussa ja kesäkuussa vuosina 1830, 1832, 1848, joulukuussa 1851 ynnä muihin merkillisiin tilaisuuksiin — kysy heiltä niistä suurista taisteluista, joissa valtoja on kaatunut ja valtoja veressä syntynyt, jälleen kaatuakseen ja jälleen noustakseen kohtalon kiertokulussa. Niitä tapauksia, joita sain silminnäkijänä katsella, pidettiin niin mitättöminä että ansaitsivat tuskin paria riviä sanomalehtien palstoilla, mutta muukalaisessa ne herättivät mielenkiintoa noiden samojen hyökyaaltojen maininkeina, jotka olivat kukistaneet valtaistuimia ja hallitsijasukuja.
Kesäkuun 15 päivänä hämärän joutuessa alkoivat ne sadattuhannet, jotka vielä olivat Invaliidi-esplanaadeissa, virrata Seinen oikeanpuoliselle rannalle, päästäkseen Place de la Concordeen, josta paraiten voisi katsella suurta ilotulitusta. Sinne saapuakseen täytyi kulkea Invaliidisillan yli, ellei tahtonut tehdä pitkää, kenties mahdotonta mutkaa vasempaan Pont d'Iénan yli. Nytpä sattui, että kun kansanjoukot yhä tiheämmin parvin vyöryivät siltaa kohti, olikin tämä kahden linjaväkikomppanian sulkema — välttämätön varovaisuustoimenpide. Sillä kun Pont des Invalides samalla oli erittäin edullinen paikka ilotulitusta katsella, niin olisi ensiksi niin monta kuin mahdollista pysähtynyt sinne ja sulkenut tien; toiset olisivat rynnänneet eteenpäin ja yhteentörmäys olisi tuskin ollut vältettävissä. Niin oli edeltäpäin arvattu, ja minun täytyy toistaa että ranskalainen poliisi on kaikissa tuollaisissa tapauksissa erittäin viisas ja valpas.
Mitä tehdä? Valitsin osani ja kiipesin monien muiden muassa virran kiviaitaukselle, sain erinomaisen selkänojan äärimäistä siltapylvästä vasten ja näin sieltä ilotulituksen sivultapäin ja kansanjoukot niiden olkapäitten yli katsellen.
Tuollaisen edun saavuttivat ainoastaan aikaisimmin saapuneet. Koko muu joukko pakkautui rantakentälle aitauksen ja sillan viereen, ja kun uudet joukot, esteestä tietämättä, hellittämättä tunkeusivat eteenpäin, kävi ahdinko tuota pikaa aivan kauheaksi.
On täytynyt olla mukana tuollaisessa tilaisuudessa, ymmärtääkseen mitä merkitsee joutua moiseen hiirenloukkuun. Käsivarttamme, jonka olemme laskeneet alas, emme voi enää nostaa, kohotettua käsivartta emme laskea. Rinta rintaa vasten, selkä selkää vasten meidät likistetään lähinnä seisoviin, emme voi tehdä pienintäkään omavaraista liikettä, olemme miltei kykenemättömät hengittämään ja onneksemme samoin kykenemättömät kaatumaankin, sillä siinä tapauksessa olisimme kuoleman omat. Tuollaisessa tilassa, kun se on huippuunsa kehittynyt, ei ole mitään armahdusta, ei mitään kunnioitusta ikää tai sukupuolta kohtaan; jokaisella on tarpeeksi työtä hoitaessaan omia asioitaan, ja itsensäpuolustamisen vaisto, joka on kaiken inhimillisen itsekkyyden pohja, sulkee korvamme ja sydämemme muiden hädältä. Se, joka kerran on nähnyt tuon tapaista, ei enää ihmettele sitä säälimätöntä julmuutta, jota vahvimmat ja raaimmat osottavat teaatteritulipaloissa, kiivetessään kaatuneiden yli; huolimatta siitä, että heidän pelastuksensa ehkä riistää hengen kahdeltakymmeneltä heikommalta.
Niin pitkälle eivät asiat tosin täällä ennättäneet, ehkä sentään pikemmin onnellisen sattuman kuin viranomaisten ansiosta. Vaikeinta oli nähdä tungokseen joutuneita naisia ja pikkulapsia. Onneksi heitä suojeli se ritarillisuus, jota halvinkin ranskalainen osottaa. Ennenkuin ahdinko vielä kävi liian suureksi, sijotettiin heikoimmat ja avuttomimmat aitaukselle, josta poikain ja myyjätärten täytyi kiroillen poistua. Pieniä lapsia nostettiin työmiesten olkapäille, josta he samalla hyvin näkivät ilotulituksen. Kansanjoukko, jota siten ylinnä koristivat kirjaviin puseroihin ja hattuihin puetut lapset, oli kuin kukilla somistettu tiheä, tumma pensaikko.
Kohta alussa ilmeni tyytymättömyyttä sen johdosta, että kulku oli ehkäisty, ja tyytymättömyys kasvoi yhä, kun etumaiset vastoin tahtoaan tungettiin sotaväen kiväärinperiä vasten.
— Mitenkä! Silta suljetaan! Meitä kielletään ylikulkemasta! Messieurs, eihän meitä vain poletuteta kuoliaaksi! Messieurs, voici des dames! täällä on naisia (tällä sanalla on yliluonnollinen voima, jonka vaikutusta ei mikään ranskalainen sydän kuulu voivan vastustaa)! Ettehän voine kieltää ylikulkua madamelta lapsineen!
Mutta sotilaat, käskyä totellen, sulkivat tien yhä edelleen ja uudistivat yhä kohteliaasti:
— Impossible, messieurs! C'est interdit, se on kielletty!
— Mais avancez donc! avancez! kuului kärsimättömiä ääniä jälkijoukosta, sillä virran toisella puolella pitkin Elyséen kenttiä loistavat tuliseppeleet houkuttelivat sinne yhä enemmän kansaa.
— Ne poussez pas, messieurs! huusi muuan sotilas, joka seisoi minua lähinnä siltapylvään luona, sillä joukot ahdistivat yhä enemmän ja hänellä oli täysi työ puolustaessaan paikkaansa. Appelsiininkuori, jonka tottunut käsi lennätti hänelle keskelle otsaa, oli joukon vastaus. Sotilas säilytti tästä huolimatta kiitettävästi malttinsa.
Silloin huomattiin äkkiä kaksi naista kulkevan meidän puoleltamme runsaasti valaistun tyhjän sillan yli erään upseerin saattamana. Se oli varomatonta, sillä mikään ei ärsytä siinä määrässä, kuin etu, joka suodaan muutamille ja kielletään toisilta. Kuului äänekästä melua. V'là des dames sur le pont! Avancez! Avanzez! Ja samana hetkenä lensi väkijoukosta sotilaitten päitä kohti kokonainen kuuro appelsiininkuoria, luumuja ja pikkukiviä. Pariisin katupojilla on miltei aina jonkunlaisia pommitustarpeita taskuissaan. Eihän sitä tiedä milloin niitä tarvitaan.
Nyt joutuivat kiväärinperät, annettuaan aimo sysäyksiä, käyttämättömiksi. Silloin antoi komentava upseeri käskyn: pistimet tanaan!
Tuo taikasana, hyvin tunnettu entisten katutaistelujen ajoilta, vaikutti paikalla joukkoihin. Etumaiset peräytyivät vaistomaisesti, huolimatta heidän takanaan olevasta tiheästä ihmismuurista. Syntyi äkkiä käsivarren pituuden levyinen väli puserojen rintaman ja pistimien välillä. Jotkut lapset alkoivat itkeä.
Jos sinä hetkenä olisi joukossa lausuttu yksikään noita sanoja, jotka tulisoihdun tavoin sytyttävät kaikki palavat aineet — jos yksi ainoa ääni olisi huutanut vive la république! tai jos paremminkin olisi löydetty joku uusi sana tuon jo jonkun verran kuluneen sijaan — sillä seuraava vallankumous tarvitsee uuden sanan, ja uuden sanan innostamana ranskalainen menee vaikka tuleen — taivas tietää mitä silloin olisi saanut katsella Pont des Invalidesin siltapylväältä. Mutta aika ei ollut kypsynyt, tuo ainokainen sana jäi sanomatta.
Sanomalehdet saattoivat kertoa: incident sans suites, tapaus ilman seurauksia.
Pistimet välkkyivät lisääntyvässä ilotulituksen valossa. Niiden vaikutus ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Jälleen kuului huudot: avancez ja à bas la ligne! sieltä täältä joukosta tupsahti suurempia kiviä, jotka putosivat loiskahtaen virtaan. Joku pitkulainen esine sihisi ilman halki ja sattui siltapylvääseen; se oli noita samaisia, joilla äsken oli tavoteltu suojusvarjostimia ja ristiäiskonvehtia. Useita epämääräisiä heittoesineitä — luulen joukossa olleen poikkitaitettujen sateenvarjojen kädensijoja — putoili sotamiesten keskuuteen, jotka näyttivät säilyttävän järkähtämättömän tyyneytensä, vaikka heitä samalla ärsytti yhä uudistuvat à bas la ligne huudot. Kuulin lähinnä olevien hiljakseen kiroilevan.
Vuonna 1848, helmikuun 23 päivän illalla samaan aikaan, sattui että muuan neljännentoista linjaväkirykmentin osasto laski pistimet tanaan meluavaa kansanjoukkoa vastaan ulkoministerin hotellin kohdalla. Toisella puolella hieman melua, toisella puolella hieman uhkaa, luultavasti ei ajateltu mitään sen pahempaa, mutta "erehdyksestä" sattui muuan laukaus, komentava upseeri antoi käskyn: laukaiskaa, kuusikymmentä henkeä kaatui, vallankumous leimahti liekkiin, kuningasvalta kukistui ja tasavalta astui sijaan.
Mutta nuo yhtä kevyet kuin levottomat kansanaallot tarvitsevat vain pienen tuulenpuuskan vyöryäkseen uuteen suuntaan. Useammasta kuin yhdestä kansankapinasta on sadekuuro tehnyt lopun. Tällä kertaa se oli ilotulitus. Raketit alkoivat räiskyä, tulipyörät sähistä, pamaukset jymähdellä. Kaikkien katseet kääntyivät sinnepäin, sotamiehet unohdettiin, kahakka oli ohitse. Kun jälleen asia johtui mieleen, oli kulku sillan yli vapaa, kuitenkin niin, että oikealla rannalla oleva kansanjoukko pääsi ensin yli. Vasemmalla rannalla olevat saivat odottaa vielä neljännestuntia uppiniskaisuutensa rangaistukseksi.
Pistimet katosivat. Kansanjoukko hajaantui kaikkiin suuntiin tuossa äärettömässä kaupungissa. Kaikki oli tyyntä, Napoleonien tähti vielä keskitaivaalla kaikessa loistossaan.
34. Jardin des plantes ja kuningastiikeri.
Ludvig XIII vuonna 1626 perustama Jardin des plantes on siitä kuuluisa, että se omistaa maailman rikkaimmat luonnontieteelliset kokoelmat. On mahdollista että se eräisiin yksityisosiin nähden jää alakynteen Lontoon ja joidenkuiden muiden rinnalla, mutta totuudenmukaisesti voin sinulle vakuuttaa, että meidän niin sanottu suuri museomme ja muut Helsingin kokoelmat, joiden arvoa omaan paikkakuntaamme nähden en siltä tahdo suinkaan halventaa, eivät kykene antamaan aavistustakaan noista loppumattomista saleista ja ansareista, joissa pikaisinkin käynti on yhtä väsyttävää, kuin tarkka katseleminen on opettavaa. Miltei saman vaikutuksen tekevät instituutti ja keisarillinen kirjasto Rue Richelieun varrella. Muukalainen ei saata kulkea näitten salien läpi valittamatta ajan vähyyttä — ihmiselämän lyhyyttä, joka ajaa meidät noiden aavistettujen aarteiden ohi Tantaluksen jano rinnassamme.
Nämä museot, ansarit ja pitkät rivit harvinaisia ulkoilmakasveja ovat ensi näkemältä hyvin yksitoikkoisia. Kaikki on täällä eristettyä; kokonaisuus ei ole silmäänpistävä, se kuuluu tieteeseen. Huomaamme heti että niiden yksityiskohtainen tutkiminen vaatisi kokonaisen ihmisijän. Mutta kun jokaisen tieteen ala täällä on niin rajotettu, hoidetaankin sitä erikoisella tarkkuudella. Maanmiehemme tohtori Villiam Nylander, joka työskentelee Jardin des plantesissa kahdesta neljään tuntiin päivässä, on saavuttanut auktoriteetin maineen eräässä kasvitieteen haarassa, nimittäin jäkäläin tuntemisessa. Sivistysmaissa tiede kehittyy jotenkin samaan tapaan kuin kauppaliike: se jakaantuu erikoisaloihin. Muistuu mieleeni muuan kauppa Rue de l'École de médecinen varrella; silläkin oli erikoisalansa, vaikka tuskin kukaan meillä tullee sitä jäljittelemään. Se harjotti luurankojen, nikamien ja pääkallojen myyntiä; se oli sen luvallinen liikeala eikä mitään muuta saatu siitä kaupasta.
Mutta palataksemme Jardin des plantesiin, ei täällä esiinny elävänä katsojalle ainoastaan kasvitiede, vaan vieläkin suuremmassa määrässä eläintiede. Joka osastossa on omat asukkaansa, ja ne asustavat paljaan taivaan alla aitauksissa, joiden suuruus on sovitettu eläinten suuruuden ja notkeuden mukaan. Täällä käveli aitauksessaan hirvi, tuolla giraffi; täällä zeebra, tuolla puhveli, täällä kameli, tuolla sarvikuono; kuusi tai seitsemän karhua oleskeli avonaisissa luolissa ja nousi takajaloilleen kerjäten ympärilläolevilta katsojilta leipää. Elefantti, jolla oli aivan oma talo, ilkesi kuitenkin kurottaa pitkää kärsäänsä kerjuutarkotuksessa aitauksen ulkopuolelle. Virtahepo piehtaroi kömpelöine, muodottomine, ruskeine ruumiineen sille varta vasten tehdyssä lammikossa, ja kömpi kankeasti ylös, kun vartija kutsui sitä aterioimaan. Lisätä pitänee että täällä oli leipurein myymälöitä yksinomaan niitä varten, jotka tarjosivat semmoista herkkua eläimille. Kaikenlaisia lintuja ja apinoita asui, nekin paljaan taivaan alla, suurissa rautahäkeissä; pieniä sammakkoeläimiä säilytettiin varta vasten valmistetuissa laatikoissa; suuri niilinkrokotiili piehtaroi pitkässä, haalealla vedellä täytetyssä laatikossa, sähisten jokaiselle, joka sitä lähestyi. Boa constrictor oleskeli samanlaisessa vankilassa.
Kaikki tuo kuitenkin unohtui katsellessa kaikkein villimpiä petoeläimiä. Yli-intendentti (professeur l'administrateur) oli niin kohtelias, että antoi minulle samalla, kun sain käyntikortin museoihin, myöskin pääsylipun petoeläinosaston sisäkäytävään. Olisin toivonut että sinä missesi kera olisit ollut näkemässä noiden suurten kissojen syöntipuuhaa; siinä ei hiiriparka tepsinyt. Jardin des plantesissa oli silloin noin kuusi leijonaa, neljä tiikeriä, kolme leopardia, kolme pantteria, joukko hyeenoja ja sakaaleja. Pidä kunniassa missesi syntyperää, Betty, sillä kaikki muut, paitsi kaksi viimemainittua, kuuluvat kissansukuun.
Näitten eläinten luonne oli hyvin erilainen. Vankeus oli lannistanut eräitä noista väkevistä; ne näyttivät synkiltä, orjuutetuilta ja pörröisiltä. Sudet esimerkiksi olivat kaikkein kurjimpia susia, mitä ajatella saattaa. Jotkut pedot olivat vielä äskettäin vapaina ajaneet otuksia metsissä, eivätkä vielä oppineet hienoja pariisilaistapoja. Juuri ne olivat katselijoitten lemmikkejä. Hienostuneet ihmiset katselevat aina mielellään hiukan erämaan luontoa, jotapaitsi ranskalainen rakastaa kaikenlaista leijonanmieltä. Mitä kohteliaisuuksia lausuttiinkaan suurelle numiidialaiselle leijonalle, joka tuskin omisti katsettakaan koko tuolle ulkona seisovalle kirjavalle joukolle! Ei kenenkään mieleen johtunut tarjota leipää erämaan kuninkaalle; se on sitä paitsi kiellettyäkin. Ainoastaan karhuja ruokitaan armopaloilla.
Mutta mikään noista pedoista ei vetänyt vertoja uljaalle bengaalilaiselle kuningastiikerille. Se oli vasta hiljattain tuotu Gangeksen rannoilta, oli pienenlännän hevosen korkuinen, mutta pitempi, täysikuntoinen voimassa ja rajuudessa, kauniisti keltaisen ja mustan viiruinen, muuten koko olemukseltaan ja liikkeiltään kuin suunnaton villikissa. Tunnustan suoraan, etten olisi tahtonut tavata sitä jonakin iltana yksin metsässä. Sen keltaisenvihreät silmät paloivat synkästi, tunkeutuen katsojan läpi, se oli Nero ja enemmänkin kuin Nero, sillä se oli verenhimoinen olematta pelkuri. Sentähden ranskalaiset sitä ihailivatkin.
Joka eläimellä oli kaksiosainen häkki, ulkopuolinen puutarhaan ja katsojiin päin, sisäpuolinen ahtaaseen käytävään päin eläintarhan puolelle. Molempien osien välissä oli laskuluukku, ja eläimen ollessa toisessa, siivottiin toista. Mutta sisäpuoleisen häkin luo pääsi ainoastaan erikoisella luvalla, ja sellaisella pääsylipulla varustettuna sain tilaisuuden nähdä miten eläimiä ruokittiin kello 3 i.p. Monsieur Mathieu, eläinten vartija, oli asettanut jokaiselle annoksensa sisähäkkeihin, sitte nostettiin laskuluukut. Eläimet syöksyivät esiin ja heittäytyivät ahneesti lihakappaleiden kimppuun. Näin kissan kyyristyneen hyppäyksen, näin säkenöivien silmien katselevan ympärilleen tahtoisiko joku riistää häneltä saaliinsa. Muuan ranskalainen — meitä ei ollut kuin viisi tai kuusi — pisti silloin sateenvarjonsa kärjen numiidialaisen leijonan eteen. En voi milloinkaan unohtaa sitä raivoa, mikä kuohutti metsien ylpeää haltijaa. Leijona kyyristyi kumeasti kiljuen ja hyppäsi äkkiä aidaketta vasten niin, että rautatangot natisivat — senjälkeen se vetäytyi taaksepäin voimattoman raivoisena, pidellen lihakappaletta etukäpäliensä välissä ja katsellen meitä, mutta ruokaansa se ei kajonnut ennenkuin poistuimme. Kuningastiikeri kuuli leijonan karjunnan; tunnettua on että kaikki eläimet, pienimmästä suurimpaan, vapisevat tuon äänen kuullessaan. Ylpeä keltainen kissa kävi levottomaksi, tarttui lihakimpaleeseensa valkoisin, terävin hampain ja tepasteli kolme neljä kertaa häkkinsä ympäri, katsoen meihin tulisin silmin. Ranskalainen kohotti jälleen sateenvarjonsa — tiikeri pysähtyi; sen pitkät viikset vetäytyivät korvia pitkin taaksepäin, pää kallistui, selkä kaareutui, kynnet vetäytyivät sisään ja ojentuivat jälleen esiin — ranskalainen laski alas sateenvarjonsa, ja siinä hän teki oikein.
35. Uudenaikainen ooppera.
Siirryn kuvaamaan muutamia taiteen aloja, etupäässä teaatteria. Se kokemus, jonka muutamina nopeasti rientävinä viikkoina ja kuukausina ennättää saavuttaa, on sangen vähäinen, mutta se saa merkityksensä sen kautta, että paljo vain puolittain aavistettua senjälkeen selviää, paljo kaukaa koreasti kimmeltävää haihtuu joutavana usvana ja sitä vastoin paljo siihen saakka unohdettua ja halveksittua tunkeutuu etualalle totuuden yksinkertaisella, koruttomalla, vastustamattomalla voimalla.
Tahdoin esimerkiksi tutustua oopperaan, joka meidän päivinämme vaatii itselleen sijaa ja tunnustusta näyttämön kauneimpana kukkana ja jolle kaikki olemme osottaneet suosiotamme, tapahtuipa se Pietarin kultaisissa aitioissa tai Helsingin teaatterin vaatimattomilla penkeillä. Halusin nähdä sitä hehkeimmässä loistossaan, koko siinä komeudessa, minkä vallitseva maku oli sille tuhlannut, sitte arvostellakseni oliko Richard Wagner puhunut totta sanoessaan, että tuo taiteenhaara oli "ein Irrthum", erhetys. Tahdoin kuulla, mitä meidän päivinämme oli tullut Gluckin, Mozartin, Cherubinin, Boieldieun, Méhulin, Weberin ja Rossinin lempitaiteesta, voidakseni jonkinlaisella selvyydellä huomata oliko tuolla taiteenhaaralla vielä jotain oikeutusta ja tulevaisuudentoiveita. Moni oli minulle sanonut että italialainen Pietarin ooppera loisteliaisuuteen ja kykyihin nähden oli kaikkein etevin ja että Berlinin ooppera, puhumattakaan San Carlosta ja La Scalasta, monessa suhteessa voisi asettua samalle tasalle, jopa voittaakin Pariisin oopperan; ja se on varsin mahdollista. Mutta näyttämö on ainoastaan dramaattisen taiteen toinen puoli; toinen on yleisö, ja minä arvelen että niin sivistynyttä, niin henkisesti virkeätä teaatteriyleisöä kuin Pariisin, saamme turhaan hakea Alppien tältä puolen. Sen pahempi en saanut kuulla enkä nähdä Pariisin italialaista oopperaa; se oli nyt yksin kesälomalla, kaikkien muiden teaatterien näytellessä. Kuulin vain sen etevimpiä jäseniä muutamissa laulajaisissa tulvan tähden kärsineiden hyväksi. Jos asetamme soitannollisen puolen etusijaan, niin se kuitenkin oli jonkinlainen korvaus.
Kuuluu kummalliselta puhua oopperan katselemisesta, mutta niin se kuitenkin on. Tämä taidelaji on vajonnut aste asteelta niin syvälle, että silmänpyyntö vähitellen on muuttunut pääasiaksi.
Ooppera sai alkunsa seitsemännellätoista vuosisadalla muutamien italialaisten ruhtinasten komeissa hoveissa, joissa ei enää tyydytty Palestrinan kirkkomusiikkiin. Keksittiin silloin muuan soitannollinen tekele, jota sanottiin aariaksi ja joka ei alkuaan ollut muuta kuin kaikellaisilla koristeluilla pyntättyä ja mutkiteltua kansanlaulua. Aariaan yhdistettiin, paremman vaikutuksen vuoksi, dramaattisia aiheita; siihen lainattiin recitatiivi kirkkomusiikilta, joka oli sitä käytellyt jo vanhastaan, ja lopuksi täydennettiin soitannollista puolta moniäänisellä laululla, köörillä, kohta senjälkeen myöskin melodraamalla. Suurille mestareille avautui täten kiitollinen ala sekä aiheiden rikkauteen että mahtavampaan musikaaliseen vaikutukseen nähden, mikä silloin voitiin saada aikaan. Mutta dramaattinen pohja, teksti, oli alunpitäin sivuseikka, eikä paljoa muuksi muuttunutkaan. Mozart kirjotti empimättä kauniimman musiikkinsa teksteihin, jotka aina asianhaarojen mukaan olivat joko kevytmielisiä tai pedanttisia, kunhan vain olivat musikaalisesti kiitollisia. Ja niin hän saattoi kohottaa milloin minkin Schikanederin kanssansa kuolemattomuuteen. Tekstintekijä jäi kun jäikin säveltäjän välikappaleeksi, sommitellen usein tilauksesta sitä ja tätä, usein paikaten, lyhentäen tai jatkaen jo kirjotettua; ja parasta, mitä voi sanoa paraimmistakin oopperateksteistä, on se että ne, soveltuessaan musiikkiin, samalla välttävästi täyttävät runollisia ja dramaattisiakin vaatimuksia.
Tuo luonnottomuus: koettaa tehdä luonteeltaan lyyrillinen tuote dramaattisesti vaikuttavaksi, sisälsi jo alun alkaen rappeutumisen aiheen. Se alhainen palvelijan-asema, johon runous joutui musiikin suhteen, on vaikuttanut tuiki epäedullisesti itse musiikkiinkin, ja opettavaista on tarkastaa tässä ilmenevää kostonjumalattaren menettelytapaa. Laulu teki alun rohkenemalla mestaroida sävellystä. Gluckin tosin onnistui ajaksi hillitä sen vaatimuksia, enkä suinkaan väitä että suuret mestarit aina olisivat taipuneet laulajien ja primadonnien vaatimuksia noudattamaan, mutta useinpa hekin kirjottivat aariansa vaseti tätä tai tuota ääntä varten — siis tarkotusta varten, jonka päämäärä ei ollut kauneus sellaisenaan — ja pienemmät herrat olivat ja pysyivät tuollaisten oikkujen nöyrinä palvelijoina, joiden kautta tekstinkirjottaja joutui yhä ahtaammalle. Tätä näyttämöllistä mestaroimista voitiin vielä puolustaa musikaaliselta kannalta, samoinkuin oopperan taipumusta nöyrtyä soittokoneiden edessä, jotta saataisiin kaikin puolin suurenmoinen vaikutus aikaan. Mutta mikäli oopperan vaatimusten ja sen todellisen dramaattisen sisällyksen välinen kuilu kävi syvemmäksi, sikäli oli pakko pyrkiä, jos kohta ei täyttämään niin ainakin himmentämään tuota suurta aukkoa, ja siten syntyi baletti. Säveltäjä oli pitänyt runoilijaa kurissa, primadonna oli pitänyt säveltäjää kurissa; nyt tuli vuorostaan tanssijatar ja taivutti primadonnan niskan, vetäen kaikkien katseet puoleensa. Eikä asia jäänyt vielä siihenkään, astuttiin vielä askel alaspäin, niin että pääasiaksi tuli näyttämökoristeiden loistavuus ja pukujen komeus, jonka kautta vihdoin tanssijatar sai nöyrtyä näyttämöllepanijan ja koristemaalarin edessä. Jo noissa musikaalisissa mestariteoksissa: Taikahuilussa, Don Juanissa ja Vapaametsästäjässä, huomaa silmänlumeihin vetoamista, mutta niissä sitä vielä hillitsee musiikin arvo ja nerokkaisuus. Seuraajille muuttui esimerkki sitä vahingollisemmaksi. Kuka puhuu esimerkiksi "Profeetta" kappaleen musiikista? Ei kukaan; luistelu, nouseva aurinko, kas siinä tuon suuren oopperan mieltäkiinnittävin puoli, tuon jättiläismäisen tilkkuteoksen, joka on aijottu katseltavaksi ja jonka taas vuorostaan on voittanut Halévyn "Ikuinen juutalainen", jossa ooppera vihdoin saa tarjota teaatterikiikarin ihailtavaksi viimeisen tuomion.
Voimmehan, jos niin haluamme, jättää runolliset vaatimukset sikseen ja unohtaa kaikki narrimaisuudet ja luonnottomuudet, jotka oopperan nimessä ja sen varjossa ovat koettaneet antaa loistoa uudenaikaisille oopperakappaleille. Mutta myöntää täytyy että musiikkikin on lopulta joutunut kärsimään. Ja vaikka se tosiaankin on luonut ja vieläkin toisinaan Meyerbeerin, Auberin, Verdin — tekisi mieleni lisätä Paciuksen — uusissa oopperoissa luopi milloin loistavia, milloin liikuttavia yksityiskohtia, niin supistuu sävellyksen arvo ja kokonaisvaikutus useimmiten siihen, että kuuntelemme jotain yksityistä aariaa tai duettoa, hyräilemme sitä kamarissamme, sovitamme sen piaanolle tai positiiville, teemme siitä polkkia tai franseeseja, mutta kokonaisuuden käsittäminen, kappaleen musiikin arvostaminen semmoisenaan — niin, se menee toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, ja tähteeksi jää kamalaa hälinää, josta astahtaa esiin muutamia harvoja yksityispiirteitä.
Pitääkö minun mainita esimerkkejä? Voit niitä löytää Pietarista, Berlinistä, Tukholmasta ja kaikkialta, yhtä hyvin kuin Pariisista. Tahdon ainoastaan mainita saamani ensi vaikutteet. Suuressa oopperassa esitettiin Verdin "Sisilialainen iltamessu", epäilyttävä aihe pariisilaiselle yleisölle, koska siinä kansalliskosto kääntyy ranskalaisia vastaan. Kaikki on huippuunsa asti kehittynyttä, niinkuin italialainen intohimo vaatii; vihaa ja rakkautta, mustasukkaisuutta, fanatismia, tikareita ja verta. Yleisö pysyy kuitenkin verraten rauhallisena, paukuttaa siellä täällä käsiään jollekin kauniille liverrykselle, ja kun on odotettavissa jotain oikein kamalaa, tuotetaan annos jäätelöä tai kuoritaan appelsiini. Kahdeksantoistavuotias kokelas, mademoiselle Moreau-Sainti, syntyperältään italialainen, esiintyy ensi kertaa: lorjnetit ja kiikarit ovat ahkerassa käytännössä! Hänellä on ihastuttava vartalo, hän laulaa erinomaisesti, palkatut paukuttajat ovat myöskin paikoillaan — tuo inhottava joukkue, joka maksetulla ihastuksellaan tahraa oikeutetuimmatkin suosionosotukset — kaikitenkin, Moreau-Sainti saa voimakkaat käsienpaukutukset osakseen, asiantuntijoiden suosionosotukset, ja se merkitsee jotakin; hänen menestyksensä on taattu, kaikki puhuvat hänestä, ei kukaan välitä kappaleesta, korkeintaan kokematon pohjoismaalainen, joka kuitenkin haluaa kuulla kuinka verilöylystä lauletaan. Toisessa näytöksessä näkee hämmästyksekseen tarantellaa tanssittavan; erinomaista, kuka silloin enää välittäisi iltamessusta! Tulee sitte kappaleen kolmas näytös; asiat ovat jo kehittyneet niin pitkälle, että joka hetki odotetaan hyökkäysmerkkiä. Vaan eipäs, kappaleen nuori prinsessa astuu sisään hovinaisineen, istuutuu aivan rauhallisesti ja ilmottaa tahtovansa nähdä baletin. Ja baletiksi pistetäänkin keskellä vihan ja koston uhkauksia, joltinenkin baletti, joka kestää hyvinkin puolituntia ja olisi riittänyt hyvin sellaisenaan ilman mitään iltamessuja. Se on nimeltään "Vuodenajat" ja on todellakin sangen kaunis. Näemme hyisen Talven kahdeksan turkkeihin puetun hengettären kanssa tanssien lämmittävän itseään lattiasta kohoavan roimutulen ympärillä. Senjälkeen tulee Kevät, liidellen katosta alas kultapilven päällä ja sefiirien ympäröimänä, jotka sangen näppärästi lentävät näyttämön poikki. Kevät koskettaa varpaillaan maata, ja joka kosketuksesta kohoo ruusu. Kesä saapuu; sen ympärille kohoo käsittämättömällä tavalla korkea ruusupensaikko; hän tanssii hengetärtensä kanssa ja katoo. Äkkiä kohoo maasta kokonainen elopelto — Syksy ja sen hengettäret hyppivät kepeästi viljankorsien keskellä. Vielä uljasta karkeloa varpaannenillä, elopelto katoaa, sen mukana syksy ja baletti on loppunut.
Toistan vielä, että kaikki tuo on sangen kaunista, mutta mitä sillä on yhteistä sisilialaisen iltamessun kanssa? Myöskin, kun Procida, Guy de Montfort ja muut heti senjälkeen esiintyvät, jälleen jatkaen kappaleen keskeytynyttä toimintaa samalla mielettömällä vihan ja koston vimmalla kuin ennenkin, tuntuu tuo kaikki samalta kuin hyvääpäivää-kirvesvartta — dramaattinen mielenkiinto on kokonaan mennyttä ja musikaalinen on saanut auttamattoman kolauksen. Vaan mitäpä siitä? Semmoisia ne ovat kaikki, "tilkku tilkun päällä eikä yhtään saumaa", niinkuin arvotuksessa sanotaan. Hugenoteissa esimerkiksi on aivan samoja näyttämöllisiä mitättömyyksiä.
Ja kuitenkin tahtoisin antaa oopperalle anteeksi kaikki sen mahdottomuudet ja komeilemiset, sen taiteelliset nurinkurisuudet ja vääryydet, sen paljon kauniin vuoksi, mitä se on samalla meille lahjottanut — kukapa toivoisi ettei Taikahuilua, Figaron häitä, Don Juania, Vilhelm Telliä, Vapaametsästäjää, Mykkää, Valkoista rouvaa, Josefia Egyptissä, Marthaa, Robertia ynnä monia muita olisi koskaan sävelletty? — antaisin sille anteeksi kaikki heikkoutensa, jos joku voisi todistaa että tuollainen ei kuulu sen varsinaiseen olemukseen, vaan on ainoastaan tilapäistä rikkaruohoa, jonka voi jälleen kitkeä pois ja saada kuvan taasen puhtaana esille. Mutta pelkäänpä että itse sen olemuksessa on sisällinen epätodenmukaisuus, nimittäin juuri se, minkä Wagner lausui pääajatukseksenaan vuonna 1852 julkaisemassaan teoksessa "Oper und Drama": "Die Oper ist ein Irrthum, denn in diesem Kunstgenre ist ein Mittel des Ausdruckes (die Musik) zum Zweck, der Zweck aber (das Drama) zum Mittel gemacht".[13] Niin totta kuin taiteen sisin olemus on vapaus, niin totta ei mikään taidelaji voi rankaisematta käyttää toista tahdottomana aseenaan; ja jos kahden taiteen pitää yhdessä vaikuttaa, silloin niiden täytyy sulautua kiinteästi toisiinsa, kuin sanat ja sävel oikeassa laulussa. Kaikkein vähimmin saattaa kaikista taiteista korkein, dramaattinen runous, ankaroine yhteyden ja itsenäisyyden vaatimuksineen ajan pitkään antautua oikullisten sävelten vallittavaksi, ja minä arvelen että se hetki ei ole hyvinkään kaukana, jolloin oopperan aika on mennyttä — samoin kuin kaiken sen laulajais- ja soittajaismelun, joka meidän aikanamme pyrkii ilmoille — ja sijaan ilmestyy vielä tuskin aavistettuja taiteen muotoja, jotka paremmin kykenevät toisiinsa sulattamaan ja yhdistämään kauneuden alkuainekset, olkoot ne mitä laatua hyvänsä.
36. Baletti "Merirosvo".
Olemme puhuneet oopperasta; en ole tätä ajan vallatonta ja hemmoteltua lasta liioin hellinyt. Myöntäkäämme, jos niin tahdot, että se on luonut paljo kaunista ja ollut aikoinaan oikeutettu, jopa välttämätönkin kehitysmuoto; uskon kuitenkin että sen aika on mennyt, sen tähti laskemassa ja että sen juuria on alun pitäin jäytänyt hävityksen mato.
Voisin esittää todistuksia; turha vaiva, löydät niitä tukuttain kaikilla Euroopan — olin miltei sanoa Aasian, Afrikan, Amerikan ja Polyneesian — näyttämöillä; kaikkialla, missä esirippu on noussut alkusoiton ja laskenut loppusoiton aikana. Sinä ne löydät oman lapsuudenaikaisten muistojesi joukosta. Muistatko esimerkiksi Rossinin Tancredia Helsingin näyttämöllä (madame Neder, sillä osa käy niin korkealla, että harvoin mies pystyy sitä esittämään), miten hän, raahaten miekkaa, jota ei jaksanut kantaa, lauloi sen sijaan että olisi taistellut, lauloi Jerusalemin muurit kumoon, lauloi mitä koreimpia liverryksiä, kun vihollinen oli hänet yllättänyt ja jokainen hetki maksoi ihmiselämän ja oli tärkeä ehkä koko kristikunnan menestykselle? Muistatko Bellinin Romeota, kuinka hän, yhtä kehno aseiden käytössä (Julia Reitmeyer, sillä siihenkin tarvittiin taas nainen) lauloi epätoivoiset päätöksensä, lauloi itsensä kuoliaaksi, se oli hänen velvollisuutensa; siinä hän ei ollut huonompi kuin Edgar Donizettin Luciessa ja monet muut laulavat sankarit. Tuo vielä voi jotenkin käydä päinsä, mutta olen myöskin kuullut Meyerbeerin Pietari suuren tekevän mitä koreimpia juoksutuksia, olen kuullut Grétryn Richard Leijonanmielen laulavan erittäin liikuttavia aarioita ja tunteellisia duettoja; älä sitte ihmettele että voidaan laulaa Pärttylinyö ja Sisilialainen iltamessu! En tahdo tässä kiinnittää huomiotani sellaisiin pikkuasioihin, kuin että oopperaköörit ja aariat kerta toisensa perästä toistavat samoja sanoja musiikin niin vaatiessa; pahinta on että toiminta tavallisesti — seisoo paikoillaan ja laulaa. Se antoi ystävälleni Grevelle aikoinaan paljo huolta, siihen aikaan kun meidän piti yhdessä tehdä ooppera; päätimme silloin antaa toiminnan puhua, joka oli verraten viisas päätös, vaikka paras kieltämättä olisi ollut antaa sen toimia. Meidän oopperastamme tuli kuitenkin, samoin kuin eräistä tunnetuista avioliitoista, paras ooppera, koska siitä — ei tullut mitään.
Olkoon tämä kylliksi oopperan dramaattisesta arvosta — musikaalisen jätän omaan arvoonsa. Tahdon ainoastaan lisätä että kaikkialla, missä suurten mestarien musiikki — ja pienempien joukossa esimerkiksi Héroldin värikkään hehkuva Zampa — kaikkialla missä se todella on kohottanut dramaattista vaikutusta, on se sen tehnyt välikappaleena, ja järkevästi käytettynä on se vaikuttavimpia välikappaleita. Mutta musiikista ei voi milloinkaan tulla näyttämöllä todella tarkotus, sivuuttamatta omaa tehtävätään; se on inhimillisten tunteiden ilmeikkäimpiä tulkitsijoita, mutta sen ei pidä pyrkiä toimimaan, ja jos sen tunnustamme, silloin ovat sen dramaattiset vaatimuksetkin samalla loppuneet.
En voi kuitenkaan jättää tätä niin monien tappioiden ja niin monien voittojen taistelutannerta omistamatta muutamia sanoja oopperan nuorimmalle tyttärelle ja sen lopulliselle tyrannille, baletille. Ajatelmien sijasta esitän tässä esimerkin, ja valitsen joukosta loistavimman, baletin, jota ainakin vuonna 1856 pidettiin omalla alallaan merkillisimpänä,[14] nimittäin Merirosvo, kolminäytöksinen balettipantomiimi, tekijät De Saint Georges ja Mazilier, musiikki hiljattain kuolleen säveltäjän Adamin, jonka "Alppimaja" ja "Longjumeaun postiljooni" ovat esitetyt Suomessakin. Kohtuuden mukaisesti on ohjelmassa mainittu myöskin neljän koristemaalarin ja yhden koneenkäyttäjän nimi. Kappale, johon Byron on saanut antaa aiheen, esitettiin ensimäisen kerran Pariisin Suuressa oopperassa tammikuun 23 päivänä 1856 ja on sen jälkeen esitetty ainakin viitenäkymmenenä iltana. Uusin tähti samassa lampunvalohorisontissa, jossa Taglioni, Cerrito, Fanny Elsler ynnä monet muut ovat tuikkineet ja sammuneet, oli nyt nimeltään Rosati ja esitti kappaleen pääosaa. Ensimäiseen kuvaelmaan kuuluvien henkilöiden luku, päätanssijoita ja -tanssijattaria lukuunottamatta, ei ole suinkaan vähäinen, nimittäin: kaksitoista almeeta eli hunnutettua tanssijatarta; kaksitoista turkitarta; neljä venakkoa; neljä sirkassilaisnaista; neljä italiatarta; neljä armeeniatarta; kolme orjakauppiasta; kuusitoista merirosvoa; kuusi orjatarta (dames esclaves, kuten ohjelma erittäin kohteliaasti mainitsee); neljä hunnutettua naista; kahdeksan pientä mustaa muriaania; kuusitoista pientä muriaanitarta; yksitoista neekeriä; kuusi nuorta eunukia; neljä kauppiasta; kymmenen ostajaa; kaksikymmentä merirosvomatruusia; yhteensä sataneljäkymmentäneljä baletin henkilökuntaan kuuluvaa, lukuunottamatta noita kahtakymmentä kahta, jotka esittivät soolo-osia.
Ensimäinen näytös. Orjamarkkinat Adrianopolissa. Kauniita orjattaria lepää matoilla ja sohvilla, turkkilaiset, kreikkalaiset ja armenialaiset polttavat piippujaan, almeet tanssivat heille; kauppiaat levittelevät loistavia kankaitaan. Silloin lähestyy joukko kreikkalaisia merirosvoja. Heidän johtajansa, Conrad, (tanssija Segarelli) tuntee muutamalla palkongilla olevan nuoren Medora nimisen juutalaisnaisen (Rosati) ja saa häneltä selamin eli puhuvan kukkavihon, joka ilmaisee hänen rakkautensa. Nyt kannetaan torille rikas Cosin pasha. Orjakauppias tanssituttaa houkuttelevaa kauppatavaraansa (voisi luulla olevansa Hamburgissa), mutta tuollaiseen on unelias pasha vanhastaan tottunut eikä tartu ansaan; ei mikään kelpaa, ken on liian laiha, ken liian lihava. Lopuksi hän huomaa Medoran ja joutuu tietysti haltioihinsa. Tyttöraukan isä sattuu olemaan itara juutalainen, jolla on kuuluisa nimi Isac Laquedem; pasha tarjoo hänelle helmiä ja kultaa, lyhyesti: jonkun verran tingittyään hän ostaa Medoran. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty; merirosvothan ovat siellä, he tanssivat orjatarten kanssa; yhtäkkiä he ryöstävät mukanaan koko joukon ja Conrad ottaa osalleen Medoran.
Toisessa kuvaelmassa näemme loistavan "maanalaisen palatsin", johon merirosvot ovat koonneet rikkauksiaan. Osat ovat nyt muuttuneet. Conrad on täällä herrana, mustat orjat kantavat esiin suitsutusastian, muuan esirippu nousee, näemme Conradin pitkällään tiikerinnahalla poltellen tschibukiaan ja hänen jalkainsa juuressa Medoran. Hellä kohtaus ja adrianopolilaiset vangit tanssivat. Medora rukoilee heidän vapautustaan, ja Conradilla ei ole sydäntä kieltää. Mutta siitä julmistuvat merirosvot, he tekevät kapinan; vaan siihen on Conrad tottunut, kapina kukistetaan ja merirosvot poimivat kultaa ja helmiä hämmästyneen Isacin taskuista. Merirosvopäällikkö Birbanto kuitenkin miettii kostoa ja viekottelee juutalaisen nukuttamaan Medoran kautta Conradin myrkytetyn lotuskukan avulla. Syntyy yleinen hämminki ja liittoutuneet ryöstävät mukanaan epätoivoisen Medoran.
Toinen näytös vie meidät Cosin pashan palatsiin. Taasen ylenpalttista loistoa ja komeutta. Seraljin naiset tulevat juuri kylvystä, odaliskit laskevat vallatonta leikkiä vartijansa, vanhan eunukin kanssa. Pasha astuu sisään; eunuki valittaa, seuraus: pauhuja ja tietysti tanssia. Isac tulee, tuoden mukanaan Medoran; pasha on ihastuksissaan ja lahjottaa hänelle ylen paljo koristeita. Sillä välin lähestyy joukko mekkalaisia pyhiinvaeltajia; mutta nuo veitikat ovatkin valepukuisia merirosvoja; he tekevät uuden puhdistuksen haaremissa ja ovat juuri voittamaisillaan, kun kavaltaja Birbanto tulee paikalle tuoden mukanaan pashan väkeä, merirosvot voitetaan ja Conrad viedään kuolemaan.
Kolmas näytös. Älä ole huolissasi Conradin kohtalosta, hän tietysti armahdetaan, ja nyt vietetään pashan ja Medoran häät. Siitä tulee komeat kemut, "tanssihäät" tietysti, mutta juuri ratkaisevana hetkenä houkuttelee Medora itselleen mitä viehkeimmillä hyväilyillä pashan tikarin, Conrad kiipee ikkunan kautta sisään ja pashan toiveet ovat mennyttä kalua. Pashat, samoinkuin jättiläiset, ovat syntyneet nuijittaviksi.
Kolmannen näytöksen toinen kuvaelma on kenties näyttämökoristeiden ja koneiston tähän saakka saavuttamaton huippu. Näemme silmänkantamattoman meren kevyesti liikkuvine aaltoineen. Luonnollisuus on niin suuri, että olemme tuntevinamme merituulten puhalteluja. Täysipurjeinen laiva keinuu näyttämölle — ei noita heikkoja aluksia, jotka toisinaan matelevat eteenpäin meidän näyttämöillämme, vaan jotenkin arvokas laiva, jonka kannelle sopii noin kuusikymmenhenkinen baletti. Conrad ja Medora purjehtivat nyt pois rakkautensa valkamaan; näemme tuon maan kapeana kaistaleena taivaanrannalla; tuota iloista näkyä on tietysti tervehdittävä merirosvojen ja vapautettujen orjattarien tanssilla, mikä olisikaan luonnollisempaa? Ja tanssiksi sitä pistetäänkin, mutta se on harvinaista tanssia, sillä joukko temppuilijoita tekee mitä rohkeimpia pyörähdyksiä köysistössä ja marssikoreissa. Se näyttää joka tapauksessa hauskalta, on vain vahinko että taivas menee pilviin ja ukkonen alkaa jylistä (oikein jymy-ukkonen, vähän parempi kuin meidän rautapeltimme). Tuulispää lähestyy, aallot vaahtoavat ja kohoovat yhä korkeammalle. Tanssi keskeytetään; miehistö kiipee ylös ja kokoo purjeet. Myrsky kiihtyy, salamat leimuavat (sangen arvokkaita salamoita, tuskinpa vain pelkkää niktiä). Aallot kohoovat yhä korkeammalle. Hätälaukauksia ammutaan. Aallot heittelevät laivaa aivan kauheasti. Ilma pimenee (toinen harsoesirippu toisensa jälkeen lankee näyttämön ja katsojien väliin). Lopulta tulee niin pimeä, että vain epäselvästi näemme mustia aaltoja, laivan hahmopiirteitä ja valkeita olentoja, jotka juoksevat levottomina edestakaisin kannella. Rosvot ja orjattaret, äidit ja lapset kohottavat epätoivoissaan käsiään taivasta kohti. Silloin halkaisee ilmaa häikäisevä salama, iskien laivaan ... se uppoo ... kuulemme kumean jymähdyksen ... musta aalto kohoo vuoren korkuisena haudaten aluksen ja ihmiset pimeään syvyyteen.
Muutamia silmänräpäyksiä näkee katsoja edessään vain synkän yön, ja musiikki jäljittelee myrskyn ulvontaa ja aaltojen pauhua.
Silloin selkiää ilma jälleen (harsoesiriput kohotetaan toinen toisensa perään). Näemme jälleen aavan meren; myrsky on rauhottunut, rajuilma on ohi. Hohtavan mainingin harteilla keinuu lankku; lankulla ovat Conrad ja hänen käsivarrellaan Medora. Mainingit kulettavat heitä kaukaista kallioista rantaa kohti, he saavuttavat sen; Conradin onnistuu päästä kalliolle ja hän nostaa sinne Medorankin, pidellen häntä sylissään. Samana hetkenä halkaisee vielä usvaista ilmaa yksi ainoa auringonsäde, mutta niin häikäisevän kirkas, että ainoastaan aurinko itse tai sähkövalo voi semmoisen aikaansaada. Tämä säde valaisee yhtä ainoaa kohtaa pimeässä maisemassa, nimittäin kalliota. Molemmat pelastetut polvistuvat kirkkaassa valossa, kiittäen luonnonvoimien herraa ... kappale on päättynyt.
Mitä tästä pitäisi sanoa? Loistavia, komeita, taidokkaita, jopa kauneita ja hauskojakin tauluja. Minä sanoisin "Merirosvoa" — samoinkuin rosvopäällikkö Mandrinin seikkailuja, joita esitettiin peräkkäin neljällekymmenelle täydelle huoneelle Gaïté teaatterissa — koulupoikakappaleeksi, ellei siinä olisi niin paljo semmoista, joka on tarkotettu erikseen tämän maailman suurille kevytmielisille lapsille, jotka, elleivät tahtoisi olla merirosvoja, ainakin kovin mielellään olisivat Cosin pashoja. Täällä raivoo ja huokailee niin mainiosti itämainen aistillisuus; tanssi antaa viehätyksensä noille erinomaisille situatsioneille, mutta mielikuvitusta puuttuu, kappale on runollista lentoa vailla — karkeasti veistelty romaani, seraljien kimmeltävien turhuuksien koristama ja alituiseen horjuva murhan tai aistien huumauksen välillä — odaliski tiikerinnahalla — ja niin täytyy meidän sanoa kappaletta alhaiseksi, hyvinkin alhaiseksi taideluomaksi. Se on varjokuvin esitetty Byronin luoma, hänen henkilönsä, vaan ilman henkevyyttä ja neroa.
Siihen johtuu baletti pyrkiessään voittamaan kaikki muut silmänpyynnössä ja turmeltuneen mielikuvituksen houkutuksissa; ja se menee pitemmällekin: Berlinissä esitetään näyttämöllä miten vampyyri imee kahdeksantoista nuoren neitosen verta. En tahdo kieltää tanssia enemmän taiteena kuin ilonilmauksenakaan; se voi olla itse sulous, ja sulous on kauneuden lempitytär — mutta, mutta, Betty, kun keijukainen silmäämme viehättää, kun almeet tanssivat edessämme lootuskukkien keskellä, kuinka usein kuiskaakaan silloin parempi ääni sisässämme: maasta he ovat tulleet! Noissa siivissä hohtaa turhamielisyys, nuo harsoon ja silkkiin puetut houkuttelevat olennot eivät edusta suloutta, vaan halujamme; oi, sulous on puhdasta, sulous on taivaallista, ja jos tanssi voisi sitä olla, silloin ei mikään taide olisi niin ihastuttava kuin se!