1. MYRSKY SAARISTOSSA.
Kaksi vanhaa kalastajaa seisoi Tofön kallioisella rannalla Tammisaaren saaristossa ripustellen nuottaansa kuivamaan koetettuaan turhaan saada apajaa vedetyksi yhä yltyvässä myrskyssä. Lumen- ja sateensekainen sumu läheni mereltä, kietoi verhoonsa saaren ja kierteli tiheinä villahaituvina ylös honkain latvoihin. Tuuli oli idässä, hiukan etelän puolella. Se oli tullut Inkerinmaan autioilta soilta, kiihtynyt Nevan usvien uhosta ja sieltä rientänyt ulommas Suomenlahdelle; siellä oli sillä tannerta temmeltää; siellä se pääsi valtatielleen. Liitot se löi meren sumujen ja sadepilvien kanssa, joita kiiti kaukaa Volgan varsilta, pieksi Suursaaren kallioita vasten lukemattomia lakkapäitä ja oli rajuimmilleen yltynyt tultuaan Uudenmaan saaristoon. Sumun hälvetessä silloin tällöin näkyi kaikkialla niin kauas kuin silmä kantoi salakareja valkovaahtoisina, ja torneina tyrskyili meri kaikkia kallioniemiä vasten, joita ulkoni rannasta tuulen puolelle.
Miehet katselivat ilman ja meren pauhua tylsän välinpitämättöminä, kuten rannikon asukas ainakin, joka on tottunut moisiin näkyihin. Ääneti he olivat työnsä lopettaneet ja olivat jo tupaansa palaamaisillaan, kun äkkiä vilahti sumun lävitse jonkun matkan päässä rannasta laiva tuulen ajamana. Sitä nyt miehet tarkastamaan. Se oli kaiketikin menettänyt hyökyaalloissa peräsimensä tai pirstonut sen johonkin kariin, josta aallot heti sen jälkeen olivat taas laivan irroittaneet, sillä neuvotonna se ajelehti kylki edellä; viistopurje lepatti repaleina, ja reivattu märssypurje, jota se ei ollut saanut korjatuksi, edisti nyt vain sen tuhoa.
— Tuo ei enää pitkälti tee matkaa, sanoi toinen mies jurosti, varjostaen kädellään silmiään, joita sade pieksi.
— Riikalainen se on, virkkoi toinen. Näkeehän sen taklauksesta, puolittain kuunari, puolittain jaala.[1] Hyvin kulkee kohtalaisella tuulella, mutta lempo sitä ohjailkoon, kun peräsimen haat ovat pettäneet!
Riian kuunarit olivatkin tunnettuja noilla väylillä. Usein niistä
Suomen rantalaiset saivat suola-, hamppu- ja pellavatarpeensa.
— Olisi pysynyt, senkin tyhmyri, tuolla puolen Jussarön; siellä olisi ollut selvää vettä, sanoi ensimmäinen.
— Kunpa olisi, toisti toinen, karkeasti naurahtaen. Mutta kas kun meidän kilohaili on lihavampi, niin pitäähän pyrkiä osalle. Mutta vene vesille, Simo! Ehjänä tuo ei tule yli Fagerströmin karin.
Mies tunsi väylänsä. Sen huomasi pian, sillä ei kulunut kolmeakaan minuuttia, niin oli kuunari karilla. Pari kertaa sitä aallot vielä ankarasti työntäisivät eteenpäin, mutta sitten se kallistui kyljelleen eikä enää liikahtanutkaan. Pauhaten loiskuivat laineet sen ylitse.
Kari oli ainoastaan sadan sylen päässä rannasta. Miehet olivat jo veneessä ja jäntevin käsin soutaen pyrkivät lähemmä haaksirikkoon joutunutta alusta.
Tuntikauden ankarasti ponnisteltuaan he palasivat mukanaan kuusi haaksirikkoista kapeaan salmeen, josta tullaan suojassa olevaan valkamaan Tofön saaren luo. Kolme kuunarin väestön miehistä oli saanut surmansa aalloissa.
Jäljelle jääneet vietiin nääntyneinä ja läpimärkinä kalastajain mökkiin. Siellä he lämmittelivät ja kuivasivat vaatteensa räiskyvän takkavalkean ääressä, ja siellä heille tarjottiin parasta mitä talossa oli: leipää, silakkaa ja keitetyitä nauriita. Kolme heistä oli oikeita merikarhuja. He puhuivat pelkkää saksaa, josta saatiin sen verran selville, että heidän kapteeninsa oli hukkunut. Toiset kolme olivat matkustajia. Yksi heistä haastoi ruotsia; muut solkkasivat sekaisin puolalaisia, venäläisiä, saksalaisia sanoja, koettaen siten turhaan sanottavaansa sanoa. Laivan oli ollut määränä viedä Riiasta Viipuriin ohra- ja hernelasti; mutta saatuaan vuodon se oli yrittänyt käydä Jussarön suojaan. Silloin se oli menettänyt peräsimensä ja ajelehtinut salakareille, joita on kaikkialla väijymässä tuossa vaarallisessa saaristossa ja jotka sinä aikana, missä kertomuksemme liikkuu, olivat peräti vaillinaisesti, tuskinpa ensinkään viitoitetut.
Merimiehet ovat kaikkialla ja aina samaa laatua: heidän elämänsä on kuin keinuva aalto. Niinpä nämäkin kolme Riian matruusia. Vaatteet kuivattuaan ja täytettyään vatsansa lämpöisessä tuvassa he oikaisivat uupuneet jäsenensä olkisille vuoteille ja nukkuivat, huolehtimatta uusista kohtaloista ja ajattelematta enää äskeistä haaksirikkoa tai edellisen yön ponnistuksia.
* * * * *
Sillaikaa kun tofölaiset parhaan kykynsä mukaan osoittivat vieraanvaraisuutta haaksirikkoisille, oli talon isäntä, Niilo Antinpoika, jo edellä mainitun nuottamiehensä Simon kanssa lähtenyt rannalle tuottavampaan ja heidän käsityksensä mukaan aivan luvalliseen toimeen, nimittäin korjaamaan särkyneestä laivasta mitä mahdollista oli korjata, ja pitämään tuota saalista omanaan. Rantaoikeus, joka meidän aikoinamme on saanut varsin pahan maineen, oli silloin vielä kaikkien rannikkolaisten mielestä laillinen elinkeino. Ja joskaan ei Suomessa juuri rukoiltu virolaisten tapaan "Herraa Jumalaa siunaamaan rantaa", niin on varsin luultavaa, että arvoisa Niilo Antinpoika apulaisineen oli ainakin yhtä harras ryöstäessään haaksirikkoisten omaisuutta kuin äsken pelastaessaan heidän henkensä.
Eipä Tofön kaunisniminen Agneta emäntä — saaristossa käytetään tuommoisia herrasnimiä — olisi ollut nainen eikä uusmaalainenkaan, ellei hän olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen tarkastellakseen vielä valveilla olevia vieraitaan. Eräs niistä, pitkä, laiha ja vanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskea nuttu ja ruskeat alusvaatteet, istui äänetönnä takan ääressä, ikäänkuin hän ei koskaan olisi voinut saada tarpeekseen kuivaa ja lämmintä. Miehen viisaat, terävät silmät sillä välin lakkaamatta vilkuivat levottomasti sinne tänne. Toinen matkustajista oli vinovartaloinen kuusitoista- tai kahdeksantoistavuotias poika. Hänen mustasta tukastaan, kiiluvista silmistään ja koukkunenästään emäntä päätteli vieraansa olevan varmaankin mustalaisen, ja hänellä oli sitä suurempi syy siihen, kun pojan pitkistä sormista ja melkein linnunomaisesta, sipsuttavasta käynnistä oli aihetta otaksua hänessä olevan muutamia epäiltäviä taipumuksia himoitsemaan lähimmäisen irtainta tavaraa. Mutta koska tuo mustalaispoika nähtävästi oli vain kolmannen miehen palvelija ja parast'aikaa puhdisteli tämän kannuksilla varustettuja ratsusaappaita, päätti Agneta muori ennen kaikkea pitää silmällä mainittua kolmatta miestä, joka hänestä näytti etevimmältä kaikista ja jolla lisäksi oli sekin ansio, että osasi puhua ruotsia.
— Oletko sinä tästä maasta kotoisin, koska osaat ihmisten kieltä, vai? kysyi muori viattomasti.
Näin puhuteltu vieras, vankkaruumiinen, harteva, noin viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, jolla oli senaikuinen ratsumiehen puku yllä ja alinomainen leikillisyys kasvoilla, oli vast'ikään miehen tavoin mellastanut naurisvadissa ja oikaisihe nyt mukavaan asentoon penkille, vetäen huotrasta pitkän miekkansa ja pyyhkien sitä. Tuo kunnianarvoinen soturi ei vastannut emännän koukuttelevaan kysymykseen, vaan pyyhkäisi valtavia viiksiään ja kysyi vuorostaan:
— Onko talossa olutta?
— Mistä sitä köyhä olutta otti mikkelin aikaan? Suolavettä on ja riittämiin; suvaitaanko enemmän sitä lajia, vai? vastasi eukko, jota ei miellyttänyt tuo tuttavallinen ääni.
— Muori hoi! — jatkoi sotilas haukotellen — tunnetteko miltä Riian markat kilahtelevat?
Ja samassa hän helisytti täyteläistä nahkakukkaroa, joka oli pistetty miekkavyöhön.
Agneta muori ei ollut aivan kuuro noin sointuvalle puheelle. Hän katseli vuoroin kannuksia, vuoroin kukkaroa ja viittasi puheessaan siihen suuntaan, että kaupungista muka saisi olutta. Talossa hän ei sanonut sillä kertaa olevan muuta kuin erästä kalalientä, jota toisinaan säilytettiin herkkuna.
Sotilas suvaitsi nauraa ja käski puolankielellä palvelijansa mennä katsomaan, olisiko joku oluttynnyri saatu laivasta pelastetuksi.
Rotta ei olisi nopeammin pujahtanut loukkoonsa kuin mustalaiseksi luultu palvelija kiirehti täyttämään herransa käskyä. Mutta tuskin poika oli mennyt, kun sotilas muutti asentoaan kääntäen selkänsä ruskeatakkiselle miehelle, iski tuttavallisesti silmää Agneta muorille ja sanoi mehevän puheliaasti, mikä oli kokonaan toisenlaista kuin hänen äskeinen harvapuheisuutensa:
— Jos tahdotte koiraa, muori, niin ottakaa silloin tuo poika. Jos kissaa mielitte, niin on hän kissakin, ja jos kettua, niin ette sellaista repoa saa muualta mistään. Silakkana minut paistakoot, ellei Sam poika hajuaistillaan tajua kaikkea, mitä sanotte, ja vaikkapa te olisitte rehellisin ihminen, mikä ikinä on hameissa käynyt, niin hän osaa huomenna kertoa semmoista, mikä veisi teidät suoraa päätä hirteen. Sillä pahuksella on nenässään kaikki maailman kielet. Minä en saata olla häntä vailla, mutta jos ukkonne napsauttaa häneltä niskat nurin, niin hän tekee kunnon työn.
— Herra varjelkoon! — huudahti Agneta muori vilpittömästi hämmästyen. — Kuulkaas, kersantti, oletteko te oikea kristittykään, kun moisia murjaaneja tuotte maahan.
— Majoitusmestari, jos suvaitsette — vastasi sotilas oikoen leveitä hartioitaan — ja ehkä vähän parempikin kristitty kuin te; mutta ystävät silti. Olette kukaties kuullut puhuttavan Iivari Pärttylinpojasta?
— Olen minä kuullut yhdestä semmoisesta. Hän oli paavilaisten puolella ja palveli Suitian Klaus herraa, kun tämä taisteli Kaarlo kuningasta vastaan. Puhuttiin sitä niinkin päin, että hän meni Arvid herran kanssa makkararetkelle Ruotsiin ja hänet upotettiin kivi kaulassa meren syvyyteen lähelle Kastelholmaa. Toiset taas puhuivat hänen olleen Marttilan kahakassa, jossa Akseli Kurki sai selkäänsä, ja sieltä ratsastaneen käpälämäkeen semmoista vauhtia, että ajoi nivusensa aidan seipääseen, ja siihen mies jäi. Siitä on nyt pian jo kaksikymmentä vuotta.
— Vai niin! No ehkäpä olette muutakin kuullut Iivari Pärttylinpojasta?
— Enpä juuri semmoista, mitä maksaisi vaivaa kertoa. Sanottiin hänen olleen niin voimakas, että jaksoi lyödä nyrkillään tammisen pöydän puhki ja että ajoi Ilmajoen jäällä talonpoikia maahan kuin lampaita vain. Varjele hyvä Jumala semmoisista jumalattomista, joilta ei kunniallinen vaimo milloinkaan saa olla rauhassa, oluttynnyri vielä vähemmän!
Viimeisiä sanoja lausuessaan Agneta muori katsahti terävästi sotilaaseen, joka ei saattanut olla purskahtamatta nauruun.
— No hiisi vieköön parhaan papurikkoni, jos minulla nimittäin semmoinen olisi! Oikeita rosvojuttuja te olettekin kuullut Iivari Pärttylinpojasta! Jollei hän nyt olisi Ahvenanmeren pohjassa tai keihästettynä Marttilan aidanseipääseen, niin pistäisipä nyt tanssiksi teidän kanssanne … vähän tähän tapaan…
Näin sanoen majoitusmestari kumartui ja sieppasi käsiinsä raskaan tammipölkyn, noin neljän, viiden leiviskän painoisen, jonka ääressä Tofön isännällä oli tapana kutoa verkkoja. Sen hän heitti keveästi kuin pallon kattoon ja otti sen jälleen lennosta kiinni.
— Älähän nyt, älähän nyt — pääsi muorilta kun hän säikähtyneenä peräytyi kauemmas. Annahan olla tuommoiset leikit! Ei vielä näy paholainen omaansa korjanneen.
— Ei olekaan, ja siitä tuo ruskeatakkinen kyllä pitää huolen. Mutta ollaanpas nyt ystäviä, koska tunnemme toisemme. Katsokaas minua! Kummittelenko, vai? Hui hai! Kyllä minä teidät vielä muistan; punaposkinen olitte ennen kuin kartanonportti, ettekä silloin nyrpeäkään ollut. Poika nulikka vain olin silloin, kun teille salavihkaa suuta suikkasin Pohjan kirkolla, viisikolmatta vuotta sitten, ja niinkuin näette, ei minusta vielä ole sotamarskia tullut. Mutta mitä taas siihen tulee, että olen palvellut Suitian Klaus herraa ja ajanut maahan muutamia talonpoikia, niin olkaa huoleti: minulla on armollisen herran armonjulistus — minulla niinkuin monella muullakin kunnon miehellä — enkä aio huolia voudeistanne ja nimismiehistänne enempää kuin metsän harakoista. Eikä tuo poikakaan ole mikään murjaani, niinkuin luulette, vaikken minä kehoittaisi teidän pappejanne häneltä katkismusta kyselemään. Hänen isänsä oli viekkain juutalainen, mikä koskaan on osannut kiskoa viimeisen rovon sotamiehen taskusta, vaikken minä, totta puhuakseni, suinkaan luule poikaa sen paremmaksi kirjanoppineeksi ja Mooseksen lain tuntijaksi kuin että huoleti saatte panna hänen eteensä vadillisen sianlihaa illoin, aamuin ja kerran keskipäivälläkin.
Ulkoa kuului samassa melua ja Sam syöksyi sisään, sanomattoman vikkelästi vierittäen edellään vähäistä oluttynnyriä ja samalla kantapäillään torjuen luotaan Simoa, joka turhaan koetti riistää häneltä hänen saalistaan.
— Seis! kiljaisi majoitusmestari luoden halukkaan katseen viimeiseen kalliiseen laivan muonavaraston jäännökseen — Sam, päivä päivältä havaitsen sinun kykysi yhä suuremmaksi. Hyvän palveluksen olet tehnyt isänmaallesi; otetaan se lukuun, kun ensi kerran saat selkääsi. Ja anna sinä, pitkäkoipi, pojan olla rauhassa ja kiitä onneasi, ettei hänellä ole hevosenkenkiä takajaloissa. Oluesta maksan sinulle toiste, hoikkasääri, ja huomenna viette meidät joka miehen aamulla varhain Tammisaareen.