JOHDANTO.
Korkealla vuorella, joka kohoaa meren rannalta istui Historian hengetär katsellen maailmaa laajalti näkevin silmin. Oli talvi, aamurusko kultasi kaakossa pilviä; kalpea, värähtelevä kimaltelu kulki yli Itämeren aaltojen. Purppurana punersi lumi sen valossa, honkien latvat kirkastuivat, kultaisena kiilsi kaukaisen kirkontornin huippu, mutta laaksossa hohti torpan pieni ikkuna ihan kuin tulessa.
Vuorella istuva olento ei katsellut aamun koittoa. Hänen silmäyksensä oli tunkeutunut läpi öisen pimeyden ja ihmissydämen salaisten kätköjen. Hän saattoi nähdä yli koko pyörivän maapallon ja niinpä hän voi mielin määrin luoda katseensa milloin sen valoisaan, milloin sen pimeään puoleen. Hän oli väsynyt katselemaan kansain lakkaamatonta taistelua sen maatilkkusen herruudesta, missä he asuivat. Hänen silmänsä näyttivät veripunaisilta, kun hän katseli Balkanin selänteitä, ja lumena ne kimaltelivat, kun hän ne Afganistanin vuorten huipuilta käänsi koilliseen nähdäkseen siellä jäihin jäätyneen höyrylaivan kaukana tuolla maailman äärimmäisissä sopukoissa Behringin salmen suulla. Äänetönnä, ajatuksissaan hän painoi katseensa alas ja kosketti teräksisellä piirtimellään jalkainsa juuressa kasvavaa hienon lumen verhoamaa vuorisammalta. Vuoren kylki tuli näkyviin; siitä kenties löytyisi jokin unohduksiin jäänyt, kiveen uurrettu kirjoitus muinaisilta ajoilta. Mutta ei, semmoista hän ei siitä löytänyt. Muinaisen jättiläisen jalka oli painanut vuoreen jäljen, mutta ihmiskäden merkkiä ei näkynyt tuossa alastomassa, yksitoikkoisessa, harmaassa paaterossa.
Silloinpa hän huomasi hiekkaisella penkereellä, vähän alempana vuoren rinteellä, lapsen, joka pihlajan varvulla piirteli kuvia vastasataneeseen, valkoiseen lumeen.
— Mitä teet? kysyi hän.
Lapsi vastasi:
— Piirtelen satuja lumeen.
— Niinkö? kysäisi vuorella istuva korkea olento. — Satuja viitsit kirjoitella? Ensimmäinen tuulihan ne puhaltaa pois, ensimmäinen petohan ne polkee näkymättömiin, ja ensimmäinen kevään aurinkoinenhan sulattaa ne maan pinnalta olemattomiin!
— Niin, sanoi lapsi, semmoinen on minun mielityötäni. Taitoni opin aallolta, joka piirtelee juovia rannan hietaan, pilveltä, joka rakentaa linnoja ilmaan, kellastuneelta lehdeltä, joka uurtaa hankeen hienon jäljen.
— Ja kaikkea tuota teet saadaksesi vain tuokion leikitellä? kysyi taas
Historia.
Lapsi nosti kummastellen silmänsä:
— En tiedä. Sen tiedän vain, että aalto, pilvi ja lehti ovat kaikkina aikoina tehneet samoin, ja kaikkien aikain työ on ainaista työtä. Kirjoitatko sinä enempää?
Silloin korkea Historia naurahti ja vastasi:
— Enempää en saata minäkään kirjoittaa. Minä tunnen sinut hyvin. Sinä olet Satu, joka aina alusta saakka istuit jalkaini juuressa ja opetit minua kirjoittamaan. Minä piirtelen marmoriin niinkuin sinä lumeen, ja niinpä kirjoittelemme iät kaiket.
Ja Satu kirjoitteli lumeen, jota tuuli puhalteli pois, jota ilves tallasi, kevään aurinko sulatti. Seuraavana päivänä ei sitä kirjoitusta enää ollut, mutta silloin Satu piirteli uusia sanoja uuteen lumeen.