11. VANHAN JA UUDEN USKON TAISTELU IHMISSYDÄMISTÄ.
Yhä ahtaammaksi kävi Sigismundin läheteille Suomessa olo. Heitä ajettiin talosta taloon. Voudit ja nimismiehet eivät heitä ahdistaneet niin paljon kuin itse kansa, joka jo oli kyllästynyt sisällisiin riitoihin ja tahtoi päästä rauhaan alinomaisilta yllytyksiltä. Jonkin ajan kuluttua ei enää kukaan uskaltanut ottaa vastaan lähettejä eikä suojella heitä päivisin, päästääkseen heidät jatkamaan matkaansa öiseen aikaan. Heidän ainoa toivonsa oli päästä salaa Ahvenanmaalle, josta kenties keväällä avoveden aikana saisivat laivan Riikaan. Majoitusmestari sanoi suoraan, ettei hän, rehellinen mies kun on, enää viitsi sillä tavoin hiipiä ja haapia maita mantereita eikä pistää kaulaa paulaan, ei, vaikka nuora olisi silkasta kullasta kierretty.
— Älä epäile, poikani; pyhimykset kyllä antavat apunsa, kehoitteli pater Padilla, joka nurisematta oli kestänyt kaikki rasitukset, mitkä heitä olivat kohdanneet heidän öisillä harharetkillään. — Kaikki pyhät marttyyrit ovat kruununsa ansainneet taistelemalla uskottomia vastaan, ja kirjoitettu on: leones et viperas calcabis.
— Kunnianarvoisa isä — vastasi sotilas maltittomasti — minä puolestani en huoli marttyyrin kruunusta ensinkään, sillä minä olen kokonaan mahdoton sitä saamaan; sen kunnian suon teille itsellenne vallan mielelläni, ja myyskennelkööt vain oikeauskoiset muutaman sadan vuoden perästä teidän pyhiä luitanne ja saakoot viisikymmentä markkaa joka mukulasta ja parannelkoot niillä luuvaloa ja hammastautia. Minä olen tyytyväinen, kun saan täällä maan päällä syödä vatsani kutakuinkin täyteen ainakin kerran päivässä ja pääsen sitten teidän sekä pyhimysten esirukouksien avulla Pyhän Pietarin tallimestariksi paratiisiin, sillä niin minusta vain näyttää, etten minä tässä maailmassa siitä virasta suurta iloa saa. Minä arvelen, että täällä ovat apajat lopussa. Jos tahdotte omin päin koettaa, niin toivon teille kaikkea onnea ja iloa, minkä kaulapaula saattaa tuoda. Te osaatte jo suomea. Mitä te tulkilla enää teette?
— Viime yritys vielä, poikani, ja se Turussa!
— Oletteko mieletön? Turussako? Ettekö tiedä, että kuningas … tuota noin … herttua Kustaa Aadolf itse on siellä?
— Juuri sen vuoksi, poikani!
— Kuulkaas nyt, pater, olenhan teille kerran ennenkin sanonut, että pysyisitte kiinni järkisyissä. Olen kyllä suostunut hiipimään täällä koiran tavoin teidän ja Sigismundin tähden, mutta jos teillä on mielessänne konnankoukkuja tuota kunnon nuorta miestä Gustavus Adolphus Rexiä vastaan, niinkuin häntä ymmärtämättömät nimittävät, niin minä puran kontrahdin. Jokos nyt meidän ainoa autuaaksi tekevä kirkkomme on mennyt niin pitkälle? Hyi saakeli!
— Puhutko, poikani, taas kuin tyhmä mies, joka pelkää omaa varjoansa? Jalopeuran luolan suulta meitä juuri vähimmän osataan hakea. Jääköön tuo nuori mies Gustavus taivaan tuomittavaksi, minä katson vain tarpeelliseksi puhua muutamia sanoja kahden kesken vanhan Eerik piispan kanssa, koetellakseni, vieläkö hengen miekka pystyy hänen paatuneeseen omaantuntoonsa.
— No olkoon menneeksi sitten, kunnianarvoisa isä; minä lähden kanssanne vielä kerran peijoonien ja lipevien luo, niinkuin äsken suvaitsitte lausua. Saattaa olla järkeäkin siinä, mitä Turusta sanoitte, ja siellä on minulla muutama vanha ystävä, joitten luona saamme turvaa ja suojaa päiväksi tai pariksi.
Näin keskusteltiin metsässä lauhkeana maaliskuun päivänä Turkuun vievän tien varrella. Vähän aikaa keskustelun jälkeen siirrymme me tuohon tuttuun seutuun, Suomenmaan silloiseen pääkaupunkiin, ja melkein yhtä vanhaan piispantaloon lähelle tuomiokirkkoa.
Piispa Ericus Erici, liikanimeltään Sorolainen, oli tähän aikaan arvoisa vanhus, kahdeksannellakymmenellä. Neljänäkymmentä ajastaikaa hän oli ohjaillut Suomen kirkon laivaa, voimatta tosin suojella sitä kokonaan kaikilta naarmuilta ja vuodoilta, mutta kumminkin johdattaen sen jotakuinkin eheänä ajan tyrskyjen, kuningasten oikkujen, suosion ja epäsuosion, liturgiamelujen, paavilaisten harhaoppien ja kankean oikeaoppisuuden keskitse. Nyt hän oli kapitulareineen palannut Helsingin valtiopäiviltä ja istui iltapäivällä huoneessaan, kirjoitellen uutta suomalaista postillaa, jonka hän aikoi painattaa. Silloin tultiin ilmoittamaan jonkun muukalaisen matkustajan pyrkivän hänen puheilleen. Sitä ei vanhalla piispalla ollut tapana kieltää milloinkaan, hän kun oli jokaisen puhuteltavissa, ja niinpä seisoi pian hänen edessään sama salaperäinen mies, jonka olemme oppineet tuntemaan pater Padillan nimellä.
Kunnianarvoisa pater puhui tietysti latinaa ja oli olevinaan matkustavainen protestanttinen lääkäri, joka ei sanonut saattavansa lähteä Turusta ennenkuin oli käynyt ilmaisemassa erinomaisen kunnioituksensa niin kuuluisalle miehelle kuin piispalle, semminkään, koska hän, lääkäri, oli vähän tutkistellut jumaluusoppia ja olisi kiitollinen, jos piispa poistaisi hänen epäilyksensä muutamiin Augsburgin uskontunnustuksen opinkappaleihin nähden. Se oli hurskaan ylipaimenen arkaan kohtaan kajoamista, ja niinpä piispa ryhtyikin asianmukaisesti kumoamaan vieraansa epäilyksiä. Mutta kun lääkäri, vastoin otaksumista, näkyi tuntevan erittäin hyvin sekä Raamatun että kirkkoisät, niin ei tuo kumoaminen ollut niinkään helppoa, ja oikeinpa piispa hämmästyi, kun huomasi olevansa vähällä joutua alakynteen. Siinä oli jo liikaa mitä maltillisimmallekin luterilaiselle piispalle, ja lopulta hän piti oikeutettuna kummastuneena kysyä:
— Quid Saulus inter prophetas? Oletko juutalainen?
— Mitäpä minä muuta olisin kuin yksinkertainen, taitamaton Cornelius, joka kuuntelee Pietarin opetuksia? Kunnianarvoisa isä, näyttäkää Raamatun ja kirkkoisien avulla, että minä olen harhateillä, niin olen koko maailmalle julistava, miten oppinut olette.
Niissä sanoissa piili eräänlaista pilkkaa.
— Mitä minulta tahdot? kysyi hän. Sinä et ole se, miksi tekeydyt. Kuka olet?
— Kukako olen? vastasi muukalainen jättäen teeskentelemisensä ja ylpeästi nousten tähänastisesta nöyrästä asennostaan. — Sen sanon heti. Minä olen pyhä yhteinen katolinen kirkko, joka vielä, ennenkuin sinun päiväsi päättyvät, tahtoo suuren armeliaisuutensa tähden tulla sinun, uskonsakieltäneen poikansa luo ja viimeisen kerran tarjota sinulle synninpäästöä sillä ehdolla, että kokonaan antaudut sen valtaan. Minä tunnen elämäsi, toimesi seurakunnan paimenena ja horjuvaisuutesi. Minä tiedän, että sinä yhtä horjuvaisen kuninkaan aikana kerran olit taivaan aseena, jolla oikea usko jälleen pantiin voimaan näissä pimitetyissä pohjan maissa, mutta samanpa kuninkaan keralla sinä uudestaan uskostasi luovuit ja teit itsesi vikapääksi syntiin, jota ei anteeksi anneta, nimittäin syntiin Pyhää Henkeä vastaan. Sinä olet palvellut, sen tiedän, kahta herraa, ja tämän maailman ruhtinas on sinut pettänyt, joten olet häneltä saanut osaksi vuoroin kiitosta, vuoroin kiittämättömyyttä. Sinä olet, sen tiedän, ollut syytettynä ja ajaksi erotettunakin ylimmäisen paimenen virasta, ja tiedänpä vielä, mitä sinä et tiedä, nimittäin, että olet yhtä lähellä ajallista kuin iankaikkistakin kadotustasi, sillä hän, jota sanotaan kuninkaaksesi ja yliherraksesi — vaikka kirkon kutsumuksena on hallita ruhtinaita eikä totella heitä — aikoo nyt ottaa sinulta itäisen osan hiippakuntaasi ja odottaa vain soveliasta syytä antaakseen sinulle viransijaisen. Tämän kaiken minä tiedän, ja siksipä on Rooman pyhä isä lähettänyt minut tänne vielä kerran, ja viimeisen kerran, avaamaan armon ovea sinulle, uskosi hylänneelle piispalle, ja kysymään, tahdotko tunnustaa syntisi ja saada synninpäästön niillä ehdoilla, jotka minä määrään. Kas tässä käskykirje, joka minulla on paavin lähettiläänä! Sen huomaat kyllä oikeaksi.
Ja hän ojensi piispalle pergamentin riippuvine sinetteineen.
Eerik piispa oli tunnettu sävyisäksi, lempeäksi ja maallisissa asioissa toisinaan heikoksi mieheksi. Mutta hänessä, kuten monessa samankaltaisessa kovien aikojen miehessä, oli tuon hurskaan sävyisyyden perustana luja usko ja vakaumus, mikä tuli ilmi, kun oli kysymys hänen hengellisestä virastaan ja sielujen autuudesta. Hän kuunteli muukalaisen innokasta puhetta levollisesti, mutta hänen katseensa loisti, vaipunut pää kohosi, ja luja ja selvä oli hänen äänensä, kun hän vastasi:
— Eksynyt veljeni! Minun ei tarvitse lukea kirjettäsi; puheesi sanoi minulle, mitä minun tarvitsee tietää. Sinä olet tullut tänne kuin susi lammasten vaatteissa ryöstämään paimenta laumalta, kun et saanut laumaa paimenelta, mikä olisi ollut sinusta mieluisampaa. Sillä mitäpä Rooman pyhä isä välittää pian poistuvan ukon sielusta? Mieluummin hän haluaisi nähdä nyt, kuten muinaisinakin aikoina, Turun piispain lankeavan hänen istuimensa juureen ja tarjoavan hänelle pietarinrahaa muka lunastukseksi sieluista, joita ei kumminkaan hän ole lunastanut, vaan kaikkien Mestari. Sinä sanot tulevasi katolisen kirkon nimessä, ja sinä solvaat kirkkoasi, sillä ne kirkkoisät ja pyhät miehet, joita kirkko pitää niin suuressa kunniassa, eivät tulleet milloinkaan Jumalan seurakuntaan valepuvussa tai salanimin. Jumalan totuus astuu ihmisten eteen selkeänä ja peittelemättömänä kuin auringonloiste leviää yli vuorten ja laaksojen, ja niin astui oppi-isämme Martti Lutherkin paavienne ja keisarienne eteen, jotka tahtoivat hänet tuhota. Kuule minua, turhaan sinä olet tullut tähän maahan, joka pysyy lujana Jumalan puhtaassa sanassa ja on valmis verellään vahvistamaan uskonsa. Kuule minua, yhtä turhaan olet tullut minunkin luokseni, joka en tunnusta muuta omantuntoni tuomaria kuin Jumalan ja hänen evankeliuminsa. Mene tarjoilemaan ihmisoppiasi ja omantunnonkahleitasi niille, joilta te pidätätte pyhän sanan, meidän kaikkien kurittajan! Minä annan sinulle anteeksi ja rukoilen Jumalan Henkeä valaisemaan sinua mitä Hänen valtakuntaansa tulee.
— No niin — vastasi vieras muuttaen äänensä — olen puhunut sinulle Rooman pyhän isän lähettiläänä, ja sinä olet minun varoitukseni hylännyt. On minulla muutakin sanottavaa sinulle, ja sitä sinä kenties kuuntelet mieluummin. Sinulla oli poika…
Eerik piispa loi häneen kysyvän katseen.
— Sinulla oli poika, jonka lähetit opintoja harjoittamaan Wittenbergiin. Siitä on nyt jo kolmattakymmentä vuotta. Tämä poikasi oli niin onnellinen, että hän itse sen ajan kerettiläisyyden pääpesässä löysi ystävän, joka armahti hänen sieluaan ja saattoi hänet takaisin oikeauskoisen katolisen kirkon helmaan.
— Jumala lähetti minulle sen koettelemuksen, huokasi piispa.
— Tuo poika matkusti jonkun ajan perästä Roomaan ja päätti siellä opintonsa eräässä etevimmistä kollegioista. Hän oli lahjakas, ja uuttera hän oli. Hänen onnistui saavuttaa pyhän isän luottamus, ja hän sai pian korkeita hengellisiä virkoja. Vihdoin…
— Vihdoin kutsuttiin hänet pois miehuutensa iän alussa — keskeytti Eerik piispa värisevin äänin — kutsuttiin sinne, missä ei kysytä muuta hengellistä virkaa eikä arvoa kuin Hänen ansiotansa, joka kuoli syntisten takia.
— Sinä erehdyt, jatkoi vieras, hänkin lempeämmin. — Hän ei kuollut, hän muutti vain nimensä.
— Kuinka? Elääkö hän? Mutta sehän ei ole mahdollista: minulla on varmat tiedot hänen kuolemastaan.
— Lienevätkö ne olleet niin varmoja?
— Niin sanottiin. Jos tuo on vain uusi juoni, niin turhaan raastat vanhan miehen sydäntä.
— Ne, jotka sinulle sen sanoman toivat, pettivät sinua joko tahallaan tai tietämättään. Poikasi katosi maailmasta hautautuen luostariin. Siellä hän kuritti ruumistaan katumustöillä, joita ei itse pyhä Franciscus Assisilainenkaan olisi hävennyt, mutta rauhatonta sieluaan hän ei voinut saada vaikenemaan. Oliko se taivaista kutsumusta vai oliko se pelkkää hehkuvaa kunnianhimoa? Hän ei tiennyt sitä itsekään. Kolme vuotta harjoitettuaan ankaria katumustöitä hän astui jälleen maailmaan, hänet lähetettiin vaikuttamaan kirkon eduksi Saksanmaalle, Puolaan ja vihdoin Pohjoismaihin … paavin lähettiläänä…
Eerik piispa nousi seisaalleen, mutta vaipui taas takaisin tuolilleen.
— Sinä se olet! huudahti hän äidinkielellään, suomeksi. Pojan mukana palasivat nuoruuden muistot.
— Niin, minä se olen, vastasi vieras samalla kielellä ja samojen muistojen vallassa.
— Voi Absalomia, voi poikaani Absalomia! Suokoon Jumala, että voisin edestäsi kuolla! vaikeroi vanhus, muistaen miten David kuningas suri kapinoitsevaa lempipoikaansa. — Suokoon Jumala, että voisin lunastaa takaisin sielusi.
Muukalainen oli vaiti. Hän lienee taistellut ankaraa sisällistä taistelua, ja hetkeksi pääsi hänen sydämensä voitolle, tuo ihmissydän, jonka hän jo kauan sitten luuli tukahduttaneensa paastoilla ja katumustöillä, jopa niin kokonaan hävittäneensä, että hän sen jälkeen oli hengetön olento kirkon palveluksessa: perinde ac cadaver, kuten julma vala kuului.
Nyt hän heittäytyi äkkiä intohimoisen kiihkoisena vanhuksen jalkoihin ja huudahti, suomeksi jälleen:
— Isä, siunaa minua! Unohda menneisyys! Ajattele tulevaisuutta! Minä en saa rauhaa ilman sinun siunaustasi. Katso, elomme on varjoa, sanamme haihtuu. Joudu, isä, ennenkuin jälleen voitan oman itseni ja jälleen nousen sinua vastaan. Isä, siunaa minua nyt, nyt juuri, nyt juuri…!
Jos hän olisi sanonut vain tuon liikuttavan rukouksen ensi sanat, niin olisi isä luultavasti joutunut samanlaisten kuohuvien tunteiden valtaan kuin hän itsekin ja täyttänyt hänen pyyntönsä. Mutta hän oli sanonut liian paljon, hän oli itse koskettanut esirippua, joka peitti heidän välillään olevan kuilun, ja niinpä isä ennätti muistaa olevansa piispa.
— Tule — sanoi Eerik piispa verkkaan — tule syliini kuin tuhlaajapoika. Tule ilman ehtoja ja välipuheita, kokonasi, sieluinesi, semmoisena kuin kerran olet astuva taivaallisen isäsi eteen, ja minä olen siunaava sinua!
Voi, hänkin oli sanonut liian paljon, hänkin antoi sanan kuolettaa palavan hengen. Poika tuli entiselleen.
Hän, paavin lähettiläs, pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen ihanan, mutta eksyttävän unen, nousi vitkalleen ja lausui väräjävin äänin:
— Et siis tahdo ottaa minua vastaan semmoisena kuin olen?
— Kyllä, semmoisena kuin olet; takanasi tuhlaajapojan elämä, sydämessäsi katumus, edessäsi uusi elämä ja yläpuolellasi isäisi Jumala.
— Reverende domine episcope — vastasi muukalainen ruveten jälleen puhumaan yleiskieltä — sinäpä sen sanoit, ja minä kiitän sinua, että jälleen muistutit mieleeni, kuka sinä olet ja kuka minä olen. Kirjoitettu on: propter me demittas patrem et matrem. Niinpä olen minä jälleen oikeauskoinen katolinen kirkko, joka julistaa sinut tuhlaajapojakseen ja kysyy sinulta vielä hautasi partaalla, tahdotko luopua ravasta, jota olet syönyt, ja palata isäsi huoneeseen?
— Ja minä — vastasi Eerik piispa, hänkin latinaksi, ja hänen otsansa kohosi ylevänä — minä olen Jumalan evankelinen kirkko, joka ei tunnusta ihmisoppeja, vaan ainoastaan Jumalan ilmoitetun sanan, ja nyt kysyn minä sinulta, Gabriel Eerikinpoika, joka olet kieltänyt iankaikkisen totuuden, tahdotko luopua paavilaisesta harhaopista ja tunnustaa sitä uskoa, jota Kristus ja hänen apostolinsa ovat saarnanneet maailmalle?
— Mitenkä? Oletko unohtanut, vanhus, että kuusitoista vuosisataa puhuu sinulle minun kirkkoni uskossa!
— Erehdyt. Kahdentoista sadan ajastajan pimeys ei ole voinut sammuttaa sanan ja apostolisen ajan valoa, jonka Jumala jälleen viritti yöstä palvelijansa Martti Lutherin avulla sata vuotta takaperin.
— Etkö tiedä, luopiopiispa, että lukemattomat pyhimykset ja marttyyrit ovat verellään vahvistaneet sen totuuden, jota sinä julkeasti uskallat ylenkatsoa!
— Niin, sanoo profeetta Jeremias, aina vaatteittesi liepeissäkin on vanhurskasten verta, ja sinä sanot vielä: minä olen viaton!
— Meille on annettu taivaan valtakunnan avaimet, valta sitoa ja päästää, ja minä sidon sinut Pyhän Pietarin seuraajan nimessä.
— Herra sanoo Hesekiel profeetan suulla: Ne sielut, jotka te vangitsette, olen minä vapaiksi päästävä. Ja niin olen rikki repivä teidän päänalusenne ja pelastava kansani teidän käsistänne, niin ettette sillenne enää heihin rupea. Ja te saatte kuulla, että minä olen Herra.
— Kylliksi. Me näemme toisemme viimeisenä päivänä. Silloin sanotaan: Unus evehitur, alter manet. Respice finem. Minä pesen käteni.
— Ja minä pesen sieluni elävässä vesilähteessä. Mene, babylonialaisen porton onneton kumartaja, pese kätesi hänen saastaisessa veressään! Minä käyn edeltäsi rukoilemaan puolestasi.
— Isä … ei…! En tarvitse sinun esirukouksiasi. Hyvästi!
— Ja kuitenkin minä rukoilen. Herra valistakoon sinua. Jää hyvästi!
Ovi aukeni ja sulkeutui jälleen. Se oli ajan uksi, joka iäksi erotti isän ja pojan toisistaan. Sen oven takana oli iäisyys.
Eerik piispa vaipui voimatonna nojatuoliinsa postillansa ääreen, jolla hän aikoi lohduttaa niin monia sieluja. Itse hän tunsi olevansa murtunut mies. Piispa oli voittanut, isä oli kukistettu.