12. NEITI KIRSTI FLEMINGIN KIRJE ÄIDILLEEN ROUVA ANNA GYLLENBÖGELILLE (OMAA SUKUAAN HORN).
Strömsholm 28. p. maaliskuuta 1616.
Armas, rakas Äiti rouva! Nöyrä ja lemmellinen tervehdys, ynnä toivomus, että Jumala Kaikkivaltias pitäisi rakasta Äiti rouvaa hyvissä voimissa, mitä minäkin joka päivä rukoilen, meille kaikille iloksi ja mielihyväksi näissä ajan vastuksissa.
Vaikka minä Kuninkaallisen Majesteetin pikalähetin mukana, joka palasi Tukholmasta Turkuun, jo lähetin sen hyvän sanoman, että minä olen onnellisesti kestänyt tuon Ahvenanmeren retken vaarat, tahdon kumminkin nyt, koska on tilaisuus, toisen lähetin matkustaessa Turkuun, kertoa Teille, rakas Äiti rouva, vähän enemmän siitä, mitä tällä vaivalloisella matkalla sekä myöskin minun tänne Strömsholmiin tuloni jälkeen on tapahtunut. Minun täytyy sanoa, etten minä ilman sydämen ahdistusta ajatellut levottomuuttanne, r. Äiti rouva, jota tunsitte minun tähteni, sillä tehän, r. Äiti rouva, ensi alussa olitte niin kokonaan tätä matkaa vastaan ja monella rakkaalla neuvolla tahdoitte saada minut siitä luopumaan, kuten, ainakin senkaltaisesta, joka ei ole sopivaa eikä tarpeellistakaan. Mutta sittenkun Te, r. Äiti rouva, olitte uutterista pyynnöistäni taipunut ja määrännyt vanhan, uskollisen palvelijanne Långströmin minulle suojelukseksi, olin minä omasta puolestani hyvillä mielin ja lähdin matkalle Turusta tämän kuun 10 p:nä kello 6 aamulla. Koska se oli perjantai, niin varoittivat minua muutamat, ettei minun pitäisi lähteä, vaan odottaa lauantaita, se kun olisi onnellisempi päivä, mutta siitä minä en huolinut, vaan väitin, että kaikki päivät ovat yhtä onnellisia, kun vain ihminen vilpittömästi uskoo itsensä Jumalan huomaan ja huostaan.
Me kuljimme neljässä reessä jäällä, pikalähetti edellä ja minä perässä Maijun ja Långströmin kanssa, mutta meidän edellämme kulki kaksi hiihtomiestä, jotka tutkivat jäätä, voisiko se kantaa meitä. Sinä päivänä me tulimme onnellisesti Föglöhön, mutta seuraava päivä ei mennyt yhtä onnellisesti, sillä tultuamme puolitiehen Eckerön ja Föglön väliä me kohtasimme meren jäässä ison railon, jossa vesi pauhasi kuin koskessa, ja koskei meillä ollut venettä, niin meidän täytyi palata. Meidän tullessamme takaisin Föglöhön oli siellä kolme muuta matkustajaa, jotka myöskin pyrkivät Ahvenanmaalle, nimittäin eräs saksalainen tohtori ja hänen tulkkinsa, jolla oli mukana mustalaispoika. Koska silloin oli sunnuntaipäivä, olisimme mielellämme menneet kirkkoon, ellei pikalähetillä olisi ollut niin ylenpalttinen kiire, ettei hän voinut odottaa. Me jatkoimme matkaa ja olimme palkanneet neljä miestä, jotka lykkäsivät edellään venhettä; sillä pääsimme railon poikki ja saatoimme auttaa muitakin sen ylitse, sillä suuri joukko ihmisiä oli tullut saarilta, matkalla kirkkoon, ja sitä oli varsin hupaisa nähdä kirkkaassa päivänpaisteessa iljankojäällä.
Pitkälti oli vielä Ahvenanmaan mantereelle, kun rupesi pilveilemään ja myrsky pyryilmoineen yllätti meidät. Taidatte vielä muistaa, r. Äiti, kuinka Klaus veljellä oli tapana minulle sanoa: sinä olet kaiketikin lumikuninkaan ristitytär, koska harvoin on pyryttämättä minun ollessani matkalla. Tulikin niin hirveä pyry ja pimeä, ettemme voineet löytää tietä ja vietimme yön paljaalla luodolla. En tiedä, olisimmeko siellä kuoliaaksi paleltuneet, mutta tohtorin tulkki, vanha, iloinen sotilas, keksi keinoja kaikkeen. Hän löysi veden ajamia puita, teki aimo tulen, lämmitti meille olutta, jota hänellä oli mukanaan, ja käänsi reet sillä tavoin, että saimme niistä suojaa. Niin kului yö jotenkin hyvin, paitsi että mustalaispoika teki kiusaa ja lakkaamatta sysäsi hiiliä niin lähelle Maijua, että hame kärventyi ja sukkiin paloi reiät, minkä hän sanoi olevan hyödyllistä lämmittelemiseksi, kun on kylmä.
Toisena päivänä pääsimme onnellisesti Eckeröhön, vaikka meidän oli sangen vaikea kulkea kinoksissa, jotka pyryilma oli kasannut valkoisiksi aalloiksi. Mutta Eckerössä saimme levätä kuusi päivää, sillä viime myrsky oli repinyt osan Ahvenanmeren jäitä. Ja kuka saattoi taata, ettemme saaneet siellä vankeudessa olla hamaan tähän päivään asti, kun kerran oli lähdetty suuren, petollisen meren selälle, joka ei kanna eikä katkea. Iloksemme tuli kumminkin kolmantena päivänä siitä kun olimme saapuneet Eckeröhön, kova pakkanen, niin että saatoimme kärsivällisesti odottaa. Aika olisi kuitenkin käynyt sangen pitkäksi, ellei saksalainen tohtori, joka oli erinomaisen oppinut ja monia maita nähnyt mies, olisi kuluttanut päiviä ja iltoja kertomalla ihmeellisiä tarinoita Italian maasta ja Saksan maasta sekä myöskin osaksi Espanjan maasta. Mutta hänen kristillisyydestään en minä oikein päässyt selville. Hän ylisti paavia ja Sigismundia tahtoen saada minut vakuutetuksi siitä, että meidän suvussamme aina on ollut sellainen mielenlaatu. Älkää suinkaan uskoko, r. Äiti rouva, että minä annoin sen houkutella itseni harhauskoon, toivoen, että meidän esi-isämme, jotka ovat tunnustaneet paavin oppia, voivat Jumalan edessä puolustaa itseänsä sillä, ettei heillä ollut paremmasta tietoa.
Jää oli 19:ntenä tullut niin lujaksi, että me uskalsimme lähteä matkalle jälleen, ja sanoimme "valet" tohtorille ja soturille, joitten oli määrä mennä merten yli Saksan maalle, mutta Maijupa otti reippaat jäähyväiset mustalaispojalta, joka oli häntä matkalla huvittanut; hän nimittäin paiskasi pojalle kunnollisen korvapuustin, sanoen senkin olevan hyödyllistä lämmittelemiseksi, kun on kylmä.
Me lähdimme aamupimeässä kello neljältä ja kuljimme ensin saarten ja kallioitten välitse, mutta kello yhdentoista paikoilla tulimme ulapalle, alinomaa tutkituttaen edessämme olevaa jäätä. Nyt oli onneksemme hyvä ilma, päivä oli selkeä ja kylmä, jää kirkas kuin peili. Se, joka ei ole senkaltaista ennen nähnyt, tuskin saattaa käsittää, että meri näyttää marmorilattialta niin kauas kuin silmä kantaa. Sillä kohdalla, missä lepuutimme ja syötimme hevosia, ei näkynyt maata edessä eikä takana, ainoastaan taivaan pilvet ja jokunen yksinäinen lumen peittämä luoto; mutta ihmeellisiä auringon jäälle ja pilviin luomia värejä en taida kylliksi ylistää, sillä senkaltaisen saa aikaan Kaikkivaltias Jumala, joka vallitsee maan ja meren ja on kaunistanut kaiken kultaisella somistuksella. Mitään muuta kertomista ei ole enää kuin että me saavuimme onnellisesti Grisslehaminaan kello seitsemän ja kahdeksan välillä ehtoolla. Te kyllä tiedätte, r. Äiti rouva, etten minä ole pelkuri, mutta sen kyllä voin tunnustaa, että minä sydämestäni iloisena tunsin mantereen reenjalasten alla. Perille päästyämme huomasimme uskollisen Långströmin palelluttaneen vasemman korvansa, ja Maijulta olivat jalat puutuneet, niin että hän putosi istualleen, mutta koskei mitään muuta pahaa ollut tapahtunut, niin saatoimme kehua kauppojamme ja sanoa ilomielin jäähyväiset petolliselle merelle.
Tukholmassa me viivyimme kaksi päivää Teidän, r. Äiti rouva, r. sukulaisenne, rouva Ulfsparren luona, joka otti minut hyvin vastaan ja oli hyvissä voimissa. Sieltä matkustimme Strömsholmaan, kun en malttanut pistäytyä tervehdyskäynnillä Linköpingissä. Minä tulin perille iltapäivällä, ja minut vietiin heti vanhan Kaarina kuningattaren luo, joka nyt on vanhuuttaan valkoinen kuin kyyhkynen eikä mene ulos huoneistaan muualle kuin kirkkoon, jonne hän kauniilla ilmalla kannattaa itsensä kantotuolissa. En saata kylliksi kertoa, kuinka armollinen hän oli minulle. Hän sanoi minun tulevan valon enkelin tavoin Ebban luo tähän yksinäisyyteen, ja hän pyysi, että minä koettaisin kaikin tavoin saada Ebban iloiseksi jälleen. Hän tuli myös lausuneeksi, että armaansa kadottaminen nuoruuden iässä on kuin vihmoisi lunta kukkasille. Uskokaa minua, r. Äiti rouva, noita sanoja kuullessani tulivat kyynelet silmiini, sillä minä kyllä tiesin, kuinka Kaarina kuningatar ennen rakasti nuorta Roosenia, kun hänen täytyi ottaa vanha Kustaa kuningas.
Minä ajattelin ja mietiskelin, minkähän kaltaisena kohtaisin Ebban tänä koettelemuksen aikana, ja olin enemmän kuin tapani on peloissani sen asiani esittämisestä, jota varten olin tuon pitkän matkan tullut. Hän oli tosin laiha ja kalpea, niinkuin kyllä olin odottanutkin, mutta hiljainen ja kärsivällinen niinkuin hän aina on ollut. Häntä katsoessani minä ajattelin syviä järviä, jotka niin tyyninä päilyilevät viheriäin kunnaitten välissä, ettei kukaan arvaa, minkälaisia aaltoja niistä saattaa myrskyssä kohota, joskin syvyyksissä vallitsee rauha. Kun hän sai nähdä minut, välähti ensi alussa niin kirkas päivänpaiste hänen kauniille kasvoilleen, että minä ajattelin: no Jumalan kiitos, kyllähän jää vielä sulaa, kun vain kevät joutuu talven pakkasten jälkeen. Mutta samassa minä ajattelin, että minun tuomiseni eivät ole ainoastaan kukkasille vihmovaa lunta, kuten Kaarina kuningatar sanoi, vaan pikemmin kovia rakeita, ja se pisti kuin keihään kärki sydämeeni.
Vaikka Ebba Brahe sulki minut rakkaasti syliinsä, havaitsin minä kohta hänen pelkäävän sitä, mitä minun oli hänelle sanottava. Kuin enteestä hän päätti minun puhutelleen häntä, jota hän ajatteli yötä ja päivää, ja sen vuoksi hän vältti joutua puheisiin minun kanssani kahden kesken, mikä hänelle ennen oli niin mieluista, eikä minussakaan ollut rohkeutta heti pyytää sitä, sillä itsekseni arvelin, että pahat sanomat aina tulevat liian aikaisin. Ensimmäisinä päivinä me puhelimme niistä iloisista päivistä, joina lapsina leikimme yhdessä, ja vanhasta kuningattaresta ja Teidän terveydestänne, r. Äiti rouva, ja lanko vainajastani Eevert herrasta ja herra Jaakko Pontuksenpojasta ja muista sotasankareista, mutta emme sanaakaan hiiskahtaneet kuninkaasta tai siitä, mikä lähinnä oli mielessämme.
Niin oltuamme kolme päivää ikäänkuin vierasleikkisillä rohkaisin mieleni ja sanoin illalla, kun hän saattoi minut lepokammiooni, että hän olisi nyt minun rakkain ystäväni, niinkuin hän aina oli ollut, ja kuuntelisi, mitä minulla on hänelle sanomista sydämen kyllyydestä. Siihen hän vastasi sanoen kyllä tietävänsä, mitä se koskee, mutta se muka saattaa varsin hyvin jäädä sanomatta ikipäiviksi, koska se ei voi olla mitään hyvää. Jumala kyllä auttaisi häntä kestämään pahimmankin, jos se on tarpeen.
Minä sanoin hänelle: juuri sentähden minä olen tänne tullut, että saisit tietää pahimman minulta etkä keneltäkään muulta, sillä vaikkapa koko maailma sen sinulle sanoisi, niin sinä et sitä uskoisi, mutta minua sinä kyllä olet uskova. Ja kun minä sinulle olen sanonut sen, mikä on pahinta, sanon sinulle myös paremman puolen asiasta, nimittäin, että sinä tästä lähtien olet välttävä paljon surua ja epätietoisuutta, niin että kokonaan voit kääntyä Jumalan puoleen ja tyytyä siihen, mikä hänen hyvä, pyhä tahtonsa on. Sillä ainoastaan semmoisella mielellä taidat vihdoin saavuttaa pysyväisen onnen.
Näin sanoessani vedin hänet viereeni istumaan, ja hän salli sen esteettä tapahtua. Silloin minä kerroin hänelle kaiken, mitä kuningas puhui minulle Kyminkartanossa ja minkä te, r. Äiti rouva, jo tiedätte, enkä minä salannut mitään. Minun puhuessani sävähtivät hänen kalpeat poskensa punaisiksi, ja minä havaitsin, että mitä hän lieneekin odottanut, hän ei kuitenkaan ollut odottanut tämänkaltaista kuulevansa. Hän ei vastannut sanaakaan minun puhuessani, mutta sitten kun olin lopettanut, hän nousi ja kysyi, olinko minä tuon unissani nähnyt, sillä muuta totuutta hän ei voinut uskoa siinä olevan.
Minä näin nyt sen, mitä jo kauan olin pelännyt ja minkä tähden olin tehnyt tämän vaivalloisen matkan, nimittäin että Ebba sydämessään torjui kaiken, mitä muut olivat hänelle sanoneet kuninkaan mielenlaadun muuttumisesta, ja uskoi edelleenkin, että kuningas kyllä oli kirjoittanut hänelle niinkuin ennenkin, mutta että kirjeet oli häneltä kätketty. Minun oli silloin todistettava, että olin puhunut totta, enkä minä saata kylliksi kiittää sinua, r. Äiti rouva, että annoit Suitiassa käteeni ne kaksi lemmenlaulua, jotka kuningas oli sepittänyt ja joista toisen, ruotsalaisen hän oli lähettänyt minulle, Kyminkartanossa, ja toisen, saksalaisen, Pernajaan. Ilman noita papereita en minä eikä kukaan muukaan olisi voinut saada Ebbaa vakuutetuksi siitä, kuinka asia oikeastaan oli. Mutta nyt minä panin ne hänen eteensä ja pyysin häntä lukemaan ne tarkasti, liittämään yhteen toisen alkukirjaimet, joista muodostui Christina F., ja toisen, joista tuli Fleming.
En tiedä, kuinka kauan hän lienee tavaillutkaan näitä papereita. Hän ei näkynyt ymmärtävän niitä tai ei saattanut lukea niitä itkulta, tai hän epäili siinä piilevän jotakin vilppiä. Mutta käsiala oli hänelle hyvinkin tuttu, hän ei saattanut epäillä enää. Silloin hän heitti paperit luotaan ja katsoi minuun sellaisin silmin, etten minä milloinkaan olisi voinut luulla hänen saattavan siten katsoa minuun, juuri kuin olisin ollut hänen verivihollisensa. Mutta minä sanoin hänelle kyyneleitä vuodattaen, etten minä ole siihen syypää, etten milloinkaan ole etsinyt kuninkaan suosiota, mikä olisi minulle suuri sydämen suru, ellen minä tietäisi, että se menee pian ohitse. Minä lupasin hänelle, etten milloinkaan tapaisi kuningasta, ennenkuin hän jo on avioliittoon vihitty, ja pyysin Ebbalta anteeksi, että olin viattomana syynä noihin runoihin, pyytäen myöskin häntä muistamaan minun uskollista esirukoustani ja sitä rehellistä aikomusta, joka minun matkallani oli. Te tiedätte, r. Äiti rouva, että Ebballa on kultainen sydän, ja kun hän oli vähän toipunut ensimmäisestä kiihkeydestään, sanoi hän kyllä ymmärtävänsä, että asia saattaa olla niinkuin minä olin sanonut. Mutta hän ei sillä kertaa sanonut voivansa enempää puhua; hän tahtoi ajatella asiaa huomiseen saakka.
Minä heittäydyin vuoteelleni ja itkin. Mutta en ollut vielä maannut pitkääkään aikaa, kun Ebba jo tuli takaisin, lankesi kaulaani, sanoen nyt hyvin tietävänsä, että minä olen hänen uskollisin ystävänsä; hän pyysi minulta anteeksi, että oli ollut niin kiivas minua kohtaan eikä heti tahtonut uskoa. Sitten me kauan aikaa puhelimme rakkaasti keskenämme hamaan päivän koittoon asti. Hän sanoi minulle kaikki, mitä hänen sydämellään oli, ja Te, r. Äiti rouva, kyllä ymmärrätte, mitä se oli, mutta minä en nyt siitä kirjoita, koska se on hänen asiansa eikä minun. Sitä minä vain en voi jättää sanomatta, että sen yön jälkeen on Ebballa ollut enemmän mielen rauhaa kuin moneen aikaan sitä ennen, koska hän nyt varmaan tietää sen, mikä ennen oli epävarmaa ja kalvoi kuin käärme hänen sydäntään. Ruotsin kuningatar hänestä ei tule, mutta sen sijaan hänestä tulee nöyrä, rohkeamielinen nainen, joka on sovinnossa Jumalansa kanssa.
Älä siis, r. Äiti rouva, toru itsepäistä tytärtäsi siitä, että hän niin tuhman rohkeasti lähti merten jäille tämän asian tähden, josta vihdoin kumminkin lienee ollut jotakin hyötyä. Kaarina kuningatar toivottaa armollisesti kaikkea hyvää ja myöskin Ebba vakuuttaa sinulle kunnioitustaan. Jumala hoivatkoon r. Äiti rouvaa pitkään ikään ja onneen, toivoo armaan, rakkaan Äiti rouvan aina kuuliainen tytär ja nöyrä palvelija Christina Fleming.
P. S. Långström pyytää nöyrästi mainita, että Kimo on hyvässä kengässä nyt iljanteiden aikana. Minä olen myöskin saanut juuri kuulla sen huhun, että Birkholt on kuninkaan puolesta kosinut erästä Brandenburgin prinsessaa. Suokoon Jumala sen olevan totta. Voi hyvin, vergiss mein nicht.